Kansankynttiläin kokoontumisajot: tietokirjahaasteen loppupamaus

Se oli siinä. Vuoden kestänyt haaste päättyi eilen, ja tänään on arvonnan ja loppupaketoinnin aika. Hieman haikein mielin jätän ihka ensimmäisen emännöimäni haasteen taakseni, mutta vuosihan tätä on jo katseltu – on aika ruveta tähyilemään uusia haasteita ja uusia kirjoja. Oih.

Oli miten oli. Jostain täytyy aloittaa. Kansankynttiläin kokoontumisajoissahan oli tarkoitus lukea tietokirjoja eri aloilta ja kavuta siten valaistumisen tasolta toiselle. Kunkin tason saavuttaneiden kesken arvotaan pieni palkinto. Pyysin kaikkia osallistuneita tekemään lopuksi koontipostauksen kirjoista, joita haasteen puitteissa luettiin. Niitä onkin ollut hauska käydä kurkkimassa... ja TBR-pino on tietysti sen myötä paisunut. Kaikkien arvontaan osallistuneiden koontipostaukset on koottu alle (asteriskilla merkityissä erillistä koontipostausta ei ole, linkki johtaa esim. avainsanan perusteella koottuun listaan):
Ankin kirjablogi (sytkäri)*
Eniten minua kiinnostaa tie (hehkulamppu)
Insinöörin kirjahylly (sytkäri)*
Kirjakko (taskulamppu) *
Kirjava kukko (hehkulamppu)
Kujerruksia (hehkulamppu)
Käännä jo sivua (taskulamppu) *
Lukuhetket (hehkulamppu)
Orfeuksen kääntöpiiri (hehkulamppu)
Pihi nainen (hehkulamppu)
Satun luetut (sytkäri)
Tarinauttisen hämärän hetket (taskulamppu)*
Täällä toisen tähden alla (hehkulamppu)

Lyhyet luonnehdinnat Hellinin lukemista kirjoista löytyvät alkuperäisen haastepostauksen kommenteista.


Itse ylsin blogatuissa kirjoissa taskulampputasolle. Pari jäi vielä bloggaamatta, mutta niistä jäi aika laimeat jälkimaut, joten ei liene kauheasti väliksikään. Olen iloinen, että tähän tuli ryhdyttyä, sillä tietokirjojen joukosta nousi vaikuttaviakin elämyksiä. Erityisen täpinöissäni olin Heikki Willamon upeasta Vuosi metsässä -kirjasta, joka kuljettaa lukijan metsän vuodenkiertoon mustavalkoisin valokuvin ja pohdiskelevin tekstein. Lauri Järvilehdon Tee itsestäsi mestariajattelija osoittautui varsinaiseksi hyvän mielen kirjaksi, jota lukiessani tein kiivaasti erilaisia suunnitelmia linkkikirjastoista sun muista. A. J. Jacobsin Raamatullinen vuosi veti mukanaan ja tenhosi vilpittömyydellään.

Pakko sanoa, että kulunut vuoteni olisi ollut tyhjempi ilman näitä tietokirjakokemuksia. Kiitos kaikille osallistuneille ja erityiskiitos koostepostauksen tekijöille! Yhdessä tämä oli vielä hauskempaa. :) Koosteita on ollut kiva fiilistellä, ja myöhemminkin niistä on helppo löytää tietokirjavinkkejä.

***

Sitten arvontaan. Vanutin vähän sääntöjä ja kävin etsimässä haastebloggauksia niidenkin osallistujien blogeista, jotka eivät olleet jättänyt linkkiä koontipostaukseensa. Tällä tavalla saatiin taskulamppuarvontaankin osallistujia, toivottavasti ette pane pahaksenne! Mukaan ovat päässeet ne, joiden sivuilta pystyi poimimaan joko haastesivun tai avainsanan perusteella jonkinlaisen joukon tämän haasteen puitteissa luetuista kirjoista.

Arvoin kullekin palkinnolle voittajan ja sitten vielä varamiehen siltä varalta, että voittaja ei lunasta palkintoaan. Pyydän, että sekä voittajat että varamiehet ilmoittavat yhteystietonsa osoitteeseen kapteenimau[miukmauk]gmail[piste]com. Jos varsinainen voittaja ei viikon sisällä lähetä yhteystietojaan palkinnon postitusta varten, palkinto menee varamiehelle.

Asiaan! Ensinnä siis vähintään kolme kirjaa lukeneet sytkärit, joista yhdelle lähtee pikkuinen kynttiläpalkinto. Arpa suosi Insinöörin kirjahylly -blogin Teresitaa! (Varalla on Satun luettujen Satu.)

Taskulamppulaisten arvonnassa onni suosi Merenhuisketta Kirjakko-blogista! (Varalla Titania Käännä jo sivua -blogista.)

Hehkulamppujen joukosta voittajaksi nousi Hellin! (Varalla Suvi Orfeuksen kääntöpiiristä.)

 

Onnea voittajille!

Viimeinen kiri: kansankynttiläin kokoontumisajot

Vielä on vajaa viikko lukea tietokirjoja kansankynttiläin kokoontumisajojen puitteissa. Kolme henkilöä onkin käynyt jo linkkailemassa koontipostauksensa haasteen kommentteihin, odottelen innokkaasti seuraavia! Arvonta on tarkoitus suorittaa joulukuun ensimmäisenä päivänä, ja koska arpavoitot määrittyvät saavutetun tason (sytkäri, taskulamppu, hehkulamppu) mukaan, kannattaa arvonnasta kiinnostuneiden muistaa ilmoittaa haastepostaukseen saavutuksestaan (kaikkein mieluiten juurikin koontipostauksen muodossa, hihii) siihen mennessä.

Viime hetken inspiraatioksi vielä linkki Ylen "Viikon tietokirja" -ohjelman menneisiin jaksoihin.

Viikon päästä arvotaan!

Oho, luin kirjan. The Eyre Affair.

Nyt se on tehty. Palautin noin 40 000 sanan käännöksen armottoman n. 16 tunnin työpäivän päätteeksi. Aikataulun kinnaaminen oli aivan omaa syytäni, sillä edellinen projekti venyi pitempään kuin kuvittelin. Hurja tunne, kun saa pitää hetken vapaata. Hihii!

Olen siis elänyt pellossa nyt puolitoista päivää. Rellestänyt. Kas näin se käy:

• elän ensimmäisen päivän hedelmillä, auringonkukansiemenillä ja sukulakuilla, kunnes illalla on pakko mennä kauppaan ostamaan ruokatarpeita
• vietän ainakin TUNNIN pituisen aamiaishetken kirjan äärellä
• kirjoitan loppuun kirjeen, jonka kirjoittamisen aloitin nelisen kuukautta sitten. Melkein muistan postittaa sen matkalla kaverin luokse teelle.
• katson jakson MasterChef Australiaa – keskellä päivää! Oon observoinut australialaisia ohjelman kautta ja tullut siihen tulokseen, että ne on mahdollisesti maailman mukavinta sakkia. [/antropologiset totuudet]
• kirjoitan muistiin pari vaarilta kuulemaani juttua ja luen vahingossa löytämääni päiväkirjatiedostoa vuodentakaiselta Irlannin matkalta
• koska siippanen tekee etätöitä kotoa tänään, voimme jatkaa koodausharjoituksia. Kaivan esiin Java-ohjelmointikirjan koska olen unohtanut kaikesta noin kaiken ja ryhdyn kähinöimään siippasen keksimien harjoitusten parissa.

***

Sain toissapäivänä loppuun Jasper Fforden kirjan The Eyre Affair, joka on ollut kesken aivan huut hiton kauan. En oikein muista miksi hyydyin kesken kaiken, koska olin nyt taas ihan fiiliksissä.

The Eyre Affair on kirja, jossa todellisuus hieman erilaisella mallilla. Kirjallisuus on todella pop. Jehovan todistajien sijaan ovilla kiertävät siististi pukeutuneet henkilöt, jotka haluavat keskustella siitä, kuka todella kirjoitti Shakespearen näytelmät. Kun klassisen runoilijan tuhatpäinen faniyhdistys kokoontuu, hotellissa majoittuu sadoittain runoilijan nimen ottaneita kaimoja. Kukoistava ensipainosten ja muiden kirjallisten kulttiesineiden kauppa kukoistaa siinä määrin, että ala kiinnostaa rikollisiakin.

Thursday Next on SpecOpsin, eräänlaisen poliisilaitoksen, Literatec-osastolla töissä. Heidän puuhaansa ovat juurikin kirjallisuusrikokset. SpecOps on mitä monihaaraisin järjestelmä, joissa jaoston numero antaa jotakin osviittaa siitä, kuinka salaisissa hommissa työntekijät ovatkaan. Aikavääristymien ja niihin liittyvien rikosten tutkiminen on jo melko salaista, tavalliset kavallukset eivät juurikaan.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun arvokas ensipainos varastetaan. Valvontakamerat näyttävät tyhjää, vartija on ammuttu tämän omalla aseella, kirja vain katoaa. Asialla on yliluonnollisia kykyjä omaava Thursdayn vanha tuttu, omatunnoton Hades Acheron. Kun maailmankirjallisuuden klassikoista alkaa kadota hahmoja ja poliisin postiluukusta kolahdella lunnasvaatimuksia, panokset kovenevat. Kaiken yllä levittäytyy Goliath Corporation, Britannian sodanjälkeisistä mudista nostanut isä aurinkois -yritys, jonka edustaja, Jack Schitt, häilyy tutkimusten taustalla.

Tarina on outo, mielikuvituksellinen ja riemukas. Brittikirjallisuutta ja -runoutta tunteville se on varmastikin vielä herkumpi, sillä viittauksia satelee melko tiuhaan. Siinä on spefiä, dekkaria, huumoria ja ihmissuhdejuontakin... mikä ei häirinnyt meikäläistä, mutta on ilmeisesti käynyt useamman muun hermoille. Kokonaisuus on jotenkin todella venyvä ja paukkuva, retrosarjakuvamainen, melkein-ylilyönti-muttei-kuitenkaan, että osa tuntuu rakastavan kirjaa ja osa taas ei voi sietää sitä. Mieleen tulevat vanhat Sam & Max -pelit, jonkinlainen elastisuus. Hetken asiat näyttävät normaalilta, ja sitten tapahtuu taas jotain absurdia. Tai groteskia. Vähän kuin Ben Aaronovitchin kirjat, mutta sarjakuvamaisempina ja räikeämpinä. Minusta kirjan oivallukset onnistuivat viihdyttämään, vaikken röhöttänytkään ääneen (sen mitä olen tästä kuullut ja lukenut, kirjan huumorissa on jotain, joka tuntuu vetoavan erityisesti britteihin – tämä on nyt taas tämä mystinen brittihuumorin je ne sais quoi). "Shakespearan todistajat", runoilijafanilaumat... Mieli tekisi kertoa lisääkin, mutten halua pilata löytämisen riemua. :) Kaikki on ihanan oudosti päälaellaan.

The Eyre Affair

Jasper Fforde

Hodder and Stoughton

2011

Kurpitsakeittoa ja vetävää fantasiaa ... ja kopelointia

Olen viihdyttänyt päivällisvieraita! Oon melkein aikuinen! Pakko hehkuttaa vähän. Sain isältä aivan jäätävän kokoisen kurpitsan, semmoisen joista lyhtyjä tehdään Amöriikassa, ja lupasin kutsua sen ja äidin syömään keittoa joku päivä. (Et sellaset "vieraat".) Voi kuulkaa. Siippa jäi jumiin työpaikalle, kun busseja menee sunnuntaisin harvemmin kuin kerran tunnissa. Tilanne oli siis se, että noin tunti ennen vieraiden tuloa odottelin siippasen tulevan hetkenä minä hyvänsä ovesta, kun saankin puhelinsoiton ja selviää, että hän on täällä vasta vanhempieni (ja veljeni) jälkeen. Sain hepulin ja suorastaan hyökkäsin kurpitsan kimppuun. Hakkasin sitä kuin jäävuorta pikku jääpiikillä (eli hedelmäveitsellä), tökkäsin itseäni sormeen ja survaisin kerran kärjen pohjasta läpi. Saatoin myös taivuttaa yhden ruokalusikan kuopiessani maanisesti maltoa kyljistä. Mutta jollain viisiin siitä mötikästä piti saada irrotettua kilo maltoa ja sassiin. Ja koska haluan saada kaiken, piti koko höskän pysyä sen verran kasassa, että siitä saisi myöhemmin kurpitsalyhdyn. Ehdin katua monesti.

Kun porukat sitten tulivat, muuttokunnossa olevaa kämppää ei ollut siistitty yhtään, kurpitsakeiton ainekset odottivat kiehahtamista liedellä ja peltileipä oli vielä kattilassa nousemassa (taikinakulho on vielä edellisessä kämpässä). Sytytin muutaman kynttilän juostessani painamaan ovisummeria, jotta jokin asia huushollissa näyttäisi siltä, että kyseessä ei ole yllätysvierailu. -.-

Onni on kuitenkin avokeittiö: oli mahdollista jutella olkkarissa istuvan isän ja veljen kanssa samalla kun kaadoin leipätaikinaa pellille. Äiti ryhtyi paahtamaan kurpitsansiemeniä, oli oikeastaan aika leppoisaakin hengailla keittiössä, kun kurpitsansiemenet sihisivät pannulla ja tuoreen leivän tuoksu alkoi kohota uunista.

Soppa oli ehkä vähän juoksevampaa kuin oli tarkoitus, mutta kokonaisuus oli maistuva. Paahdetut ja suolatut kurpitsansiemenet maistuivat melkein popkornilta... joskin kuoret olivat sitkaita. Oli myös superhyvä päätös ostaa pötikkä Port Salut -juustoa leivälle, niistä paksuista juustosiivuista ja tuoreesta leivästä tuli jotenkin tosi luksusfiilis.

***

Ja niin, olen vähän lukenutkin. Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan toinen osa, Kohtalon miekka, on pyörinyt käsissä viimeaikoina. Puhukaamme siitä.

Aloitan klassisesti: tykkäsin. Innostuinkin. Tosin kerronpa mitä kirjasin ensi mietteinäni kirjan päätettyäni, eli "Inaus liikaa dramatiikkaa ja tissejä, muuten oikeinkin hyvä."

Toisaalta tykkään menosta ja meiningistä. Tuntuu että on kulunut hyvä tovi siitä kun viimeksi olen lukenut mitään, missä on menoa ja meininkiä. Olen huristellut Ranskan idyllisellä maaseudulla (joskin poliisin mukana murhaa selvittämässä), murehtinut tarhatätien lähettelemiä lappuja Antti Pasasen kanssa ja jäljittänyt Englannissa kovaonnisen kirjastoautovirkailijan kanssa hävinnyttä kirjastoautoa – mikä on ollut mukavaa – mutta jotenkin oli ihanaa uppoutua merenneitotarinoihin ja miekkamittelöihin, makustella outoja paikkojen ja kasvien nimiä ja ihmetellä keksittyjen kansojen tapoja! Kuten Noituri-sarjan ensimmäisessäkin osassa, myös tässä kirja jakautuu episodeihin, suhteellisen itsenäisiin tarinoihin, mikä rytmittää lukemista mukavasti.

Tapani Kärkkäisen suomennos on erinomainen, mutta alkupuolen oikoluvussa on pientä toivomisen varaa. Karauttaminen (hevonen) vs. karaiseminen (teräs), kahdenkädenmiekka vs. pitkämiekka (ovathan nämä sama asia?)... Olen myös vakaasti sitä mieltä, että "ihan" on puhekielinen ilmaus, muodollisissa yhteyksissä "aivan" olisi sopivampi. Oikoluvusta vastaa toisaalta kustannustoimittaja, ja kirjoitusvirheet keskittyivät tosiaan lähinnä alkupuolelle. Käännös oli todella vetävä, minkä takia kömmähdykset kismittivät. Paikannimet ja kasvit tuntuivat minusta suomeksikin uskottavilta ja kiehtovilta, ja erityispisteet annan luontevasta 'haastaa'-sanan käytöstä (siis merkityksessä 'sanoa') dialogissa.

WSOY 2011

Kirjan päähenkilö on siis noituri Geralt Rivialainen, jonkinlainen taikakeinoin ihmisestä jalostettu tyyppi, jonka ammattikunnan tehtävä on suojella ihmisiä hirviöiltä. Ongelmaksi vain osoittautuu, että on usein vaikea tietää, kumpi on hirviömäisempi, mörkö vai ihminen. Kirjan maailmassa ihmiset ovat levittäytyneet laajalle ja ahdistavat niin petomaiset elukat kuin äärimmäisen inhimilliset rodut (haltiat, dryadit, puolituiset) nurkkaan. Mieleen tulee hakematta nykyinen susikeskustelu. Paljonko muille lajeille pitää jättää tilaa? Ovatko ihmiset uhreja vai tappajia?

Äksönipuolella veti mukavasti. Kuten jo totesinkin, oli ihana päästä löytöretkeilemään kirjan maailmaan. Se vie mennessään. Linnoja, uponneita kaupunkeja, sotia, puukyliä, taikajuomia, sitä itteään. Viittauksia klassikkosatuihin bongasin muutaman, mutta selvästi vähemmän kuin ensimmäisessä osassa. Viikon mörkö -asetelmaa onnistutaan välttämään ansiokkaasti, vaikka tarinat voisivat periaatteessa kompastua suht samana pysyvään lähtöasetelmaansa. 

Sitten dramatiikkaan ja tisseihin. Päähenkilö elää niin maan hemmetin pitkään, joo, mutta joka tuppaan ja mättään takaa tulee esiin joku entinen tai tuleva heila. Ilotaloissa siis vieraillaan myös, mutta niitä ei lasketa heiloiksi. Taustalla jatkuu on/off-suhde Yennefer-velhoon, mutta eihän siitä nyt mitään näytä tulevan, joten suurten (ah, niin suurten) tunteiden olemassaolosta huolimatta pitää kai ymmärtää, että miehellä on tarpeita. Etenkin Yenneferin kuvaukset tympivät jotenkin säännöllisesti... aihe kuulostaa stereotyyppiseltä mangalta: kalpeat kolmiomaiset kasvot, pikimusta kihara tukka ja oliko se nyt sitten violetit silmät, jotka aina rävähtävät auki hekuman hetkellä. Aistillista menoa velhomaassa. ... Naisista ja tisseistä on suht paljon puhetta. Pahikset vihjailevat raiskauksista ja erilaisissa yhteyksissä (usein miljöökuvauksen ohessa) tulee ilmi miten joko myöntyväisiä tai vastahankaisia naisia kopeloidaan. Se jotenkin häiritsee, vaikka yritän ajatella, että se sopii kai tietynlaiseen yhteiskuntavaiheeseen: Fantasiamaailman vibat ovat jokseenkin keskiaikaiset. Soditaan paljon. Kosiskelu on enemmän sellaista nuijalla päähän ja luolaan -tyylistä. Silti vaikea olla ajattelematta, olisiko kirjan tuo aspekti toisenlainen, jos kirjoittaja olisi nainen. Tai pitäisikö sen sitten olla toisenlainen.

Ajoittain päästiin myös sellaisiin filosofisiin sfääreihin, joista en pysynyt täysin kärryillä. Eräässä jutussa tuntui kuin oltaisi kuvailtu jotain ihanaa rakkaustarinaa... vaikka vain toinen osapuoli on rakastunut. Toinen haikailee edelleen entisen perään – ja siitä kumpikin on ilmeisesti tietoinen. Tunteet vaikuttavat siis toisen osapuolen taholta lähinnä toverillisilta, joten säälistä ja kiintymyksestäkin annettu hekuman yö pelkän "kaverin" kanssa kuulostaa karsealta. Romantiikka kääntyy haudassaan niin että viuhuu.

Lopputulema jää silti vahvasti plussan puolelle. Hauska, mukaansatempaava, hyvä suomennos. Kansi ei houkuttele lukemaan, mutta suosittelen silti lämpimästi, vaikka fantasia ei tuntuisikaan kaikkein omimmalta lajilta.

Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka

WSOY 2011

Suom. Tapani Kärkkäinen

404 sivua

Martin Walker: Poliisimestari Bruno

Quercus 2008

No niin. Taustoitetaan. En siis lue paljonkaan dekkareita. Vanhempani ovat aina lukeneet, etenkin kesäisin, ja luulen että mahdollisesti sen vuoksi takaraivooni on jäänyt jokin ajatus siitä, että dekkarit ovat hyvää viihdettä ja Sapo kuuluu kesään. Kun nyt kuitenkin olen tämmöinen nynny, en yleensä syty dekkarien synkeistä takakansista ja mustanpuhuvista kansista. Kiinnostuin, kun törmäsin mainintaan ranskalaiseen pikkukylään sijoittuvasta murhamysteeristä, jonka kansikin näytti sangen helpostilähestyttävältä (oikealla).

WSOY 2010

Sinänsä täydellistä olisi ollut, jos kirjailija olisi ranskalainen (ranskasta käännettyjen kirjojen je-ne-sais-quoi on jo käsite), mutta välikö hällä. En tiedä miksi arvelin, ettei tätä ole käännetty. Oli kuitenkin! Martin Walkerin Poliisimestari Bruno oli sekä kirjastossa että saatavilla. En tosin varmaan olisi Sapo-painosta (vasemmalla) liiemmin käpälöinyt, sillä henki on tyyten erilainen kuin ensin näkemässäni englanninkielisessä versiossa. Kirjastahan on tosin englanniksikin erilaisia kansia, joista valtaosa on huomattavasti lähempänä Sapon valintaa kuin tuota piirros-/maalaushässäkkää, johon ensinnä törmäsin.



Ja niin ryhdyin lukemaan Sapoa, joka tunnetusti vangitsee mielenkiintomme.

Ensimmäiset 50 sivua tuntuivat lähinnä laskelmoidulta yritykseltä luoda idyllistäkin idyllisempi ranskalainen kylä täynnä persoonia. Agathachristiemäinen rauhaisa kylä, mutta sokerikuorrutteella ja Ranskassa. Jaa jaa, vai on vuonna 2008 kirjoitettu ja ilmeisesti EU-puheista päätellen samoja aikoja elävä kylä sellainen, että siellä on viranomaisilla kaksi tietokonetta. Pateeta syödään joka paikassa ja tietysti kylässä on kaksi ammoisista ajoista keskinäistä vihaa pitänyttä ynseää miestä koomisina taustahahmoina.

Seikka jota en ensin tajunnut: kirjan nimestä pitäisi ehkä välittyä jonkinlainen pienen yhteisön henki, jos poliisimestaria kutsutaan etunimeltä. Siitä on pitkälti kysymys: Saint-Denis on pikkuinen idylli Ranskan sydämessä. Poliisimestari Bruno tuntee kaikki kyläläiset, pelaa tennistä tai rugbya puolen kylän kanssa eikä ole käyttänyt virka-asettaan koskaan.

Ehdin arvella, että lukukokemuksesta tulisi aika lattea, mutta koko juttu sai kuin saikin lisää syvyyttä. Tapahtuu murha, jonka poliittiset ulottuvuudet vetävät Saint-Denis'hin tv-kameroita ja poliitikkoja. Pariisista tulleilla sydämettömillä poliittisilla kiipijöillä on mahdollisuus yletä, jos hoitavat jutun oikein, eikä maalaisyhteisön hyvinvointi kiinnosta heitä. Bruno ja pormestari Mangin pelaavat poliittista peliä minkä parhaiten taitavat ja yrittävät samalla pitää rakkaan laumansa ruodussa.

EU-kiemurat ja maahanmuuttajakysymykset nostivat kirjan vähän odottamattomalla tavalla nykyaikaan, mikä raikasti tarinaa, joka uhkasi latistua laskelmoiduksi miljöökuvaukseksi. Vanhanaikainen idylli muuttuvassa maailmassa kiinnostaa ja tavallaan juuri se ylitsepursuava idyllisyys vähän viehättääkin, joten luen varmaan sarjan seuraavankin osan jossakin vaiheessa. Kirja jätti toisaalta sen verran kliseisen jälkimaun, etten voi hehkuttaa tätä löytönä, joka sytyttää sisäisen paloni dekkareihin. :)

Martin Walker: Poliisimestari Bruno

WSOY 2010

Käännös: Raimo Salminen

Puuroa ja vaaria ja löysää löpinää

Harrastan lumelukemista!

Tähän tulokseen olen viime aikoina tullut. Olen edelleen muuttomaan kansalainen eli elän pahvilaatikoiden ja kestokassien keskellä, mutta päätellen siitä, paljonko aikaa päivässä jää kaikenlaiseen puuhasteluun ja laiskuuteni murehtimiseen, ei voi syyttää ajanpuutetta lukemisen kärsimisestä.

Tilanne on lähinnä se, että luen aamupuuroa syödessäni ja illalla sängyssä – ja sitten ihmettelen, että jopas nyt kun kirja kestää ja kestää eikä valmista tule. Ei kai tällä lukuvauhdilla ja näillä minuuteilla. Missä vika? Kirja vai minä, kirja vai minä, rahat vai kolmipyörä...

Koska aamupuuro nyt on jo mainittu, eikä mitään kirjallisuusaiheista löpinää ole yleistä voivottelua lukuun ottamatta näemmä luvassa, mainostan uutta aamupuurokeksintöäni. Uusi suosikkini on tehdä kattilassa puuroa, kuutioida sekaan pari pientä kotimaista omenaa ja maustaa koko höskä kanelilla ja hyppysellisellä ruokosokeria. Sokeria ei tarvita juuri yhtään. Hyvää, täyttävää ja varmasti päräyttävän terveellistä, ompuissa kun on kuoretkin jäljellä.

***

Isoisällä oli nimpparit. Jatkoin aiemmalla kirjastolahjalinjalla, joskin tällä kertaa ammensin kotikirjastostani havaittuani, että paikallinen kirjasto oli juhlapäivänä kiinni. Olisi pitänyt havahtua ajattelemaan tätä mahdollisuutta aiemmin... Oli miten oli. Vaari on huumorimiehiä, joten vein lainaan kirjamessuilta ostamani albumin Don Rosan ankkasarjakuvia. Kokoelmassa on eräs ikiaikainen suosikkini, jossa Milla Magia kääntää Roopen ja Akun painovoiman sivusuuntaiseksi. Rosa on ihana. <3 ett="" h="" isilt="" luettuaan="" n="" painovoimatarinan.="" sen="" soittelee="" sovittiin="" tuomisiin.="" tyytyv="" vaari="" vaikutti="">

Aiemminhan oli siis puhetta "kirjastolahjoista" eli siis siitä, että lähipiirin vanhukselle voisi antaa lahjaksi kirjaston kirjoja: lahjan antaja hakee ja palauttaa kirjat. Poikaystävän isoäiti sai tällaisen kirjastopaketin jokin aika sitten ja lupasin kertoa, miten valinnat onnistuivat. Pakkauksessa oli Vish Puri ja kadonneen palvelijan tapaus, Ulkoministeriö 2 (ykkönen oli lainassa), Maallemuuttajat 1, Matti Raninin omaelämänkerta... ja mahdollisesti vielä joku muu, jonka olen jo unohtanut, voih.

Oli miten oli. Saamani palaute on toisen käden tietoa, sillä en itse ollut paikalla kun poikaystäväni mammansa kanssa asiasta puhui, mutta kokeilua voisi kutsua menestykseksi. Omaelämänkerta ei mammaan juuri tehnyt vaikutusta, mutta sekä Intiaan sijoittuvan dekkarin että kaksi ranskasta käännettyä sarjakuvaa hän oli lukenut innokkaasti. Etenkin dekkari ja Ulkoministeriö olivat olleet mieleisiä, ja tieto jatko-osista otettiin hykerrellen vastaan.

Olen riemuissani. On minun ansiotani, että yli 70-vuotias tätyli löysi tiensä 2000-luvun ranskalaisen sarjakuvan pariin! Antamisen iloa parhaimmillaan. :) Toiset tykkäävät konkreettisista lahjoista, jotka saa pitää, mutta tämä kokeilu oli kyllä menestys.

Orvokki Leukaluu ja Tarhapäivä

Hiljaiselosta, päivää. Tällä hetkellä useimpiin asioihin käyttämäni tekosyy on muutto, otan sen esiin tässäkin yhteydessä: en ehdi tehdä mitään, koska muutan. Epäilen vahvasti, että kunnon ihmiset hoitavat asiansa paremmin, mutta itse aion olla muuttohuuruissa (=muuttotouhuissa tai potemassa syyllisyyttä siitä että pitäisi olla hoitamassa muuttotouhuja) vielä viikkoja.

***

WSOY 2013

Miina Supisen kirjoittamaa, alun perin radiokuunnelmina osittain Orvokki Leukaluun urakirjaa on natusteltu blogeissakin viime aikoina sen verran, että sen kanssa ählääminen nyt tuntuu vähän turhalta. Sitä silmällä pitäen niputin samaan toisenkin kirjan, siipalle ääneen lukemani Eve Hietamiehen Tarhapäivän. Ääneen lukiessa kirjaprojektit usein pitkittyvät, joten kovin rehevää juttua siitäkään yksinään ei ehkä tule.

esitettyä

Orvokki Leukaluu on radiossa kuulijoitaan ammatinvalinnassa opastava psykologi. Kukin vajaasta 50 jutusta alkaa sillä, että Leukaluu lukee ohjeman kuulijalta saamansa avunpyyntökirjeen, johon hän sitten vastaa radio-ohjelmassaan. Äänikirjana kuuntelemani teos alkaa kehystarinalla, jossa Miina Supinen lähtee jännityksissään ja nöyränä pyytämään Leukaluulta uusintalukua nauhalle, jotta hänestä pulppuava tieto voitaisiin tallettaa koko ihmiskunnan onneksi ja vauraudeksi.

Ensinnä on sanottava, että äänikirjassa Leukaluun osan esittävä Miitta Sorvali on roolissaan erinomainen. Omanarvontuntoinen, matalaääninen radiopersoona piirtyy elävänä silmien eteen. Leukaluu onkin aika hulvaton hahmo. Monet kirjeet alkavat sillä, että kirjoittaja kuvailee omia taitojaan ja kiinnostuksenkohteitaan ja kysyy, mikä työ sellaiselle henkilölle sopisi. Leukaluu visioi niin että tyrät ryskyvät ja onnistuu vääntämään päivänselvät uravaihtoehdot päälaelleen. Muuankin onneton nostaa esiin rujot piirteensä, mistä Leukaluu saa syyn arvella että mies on sairaalloisen kiinnostunut ulkonäöstään ja sopisi siis mahdollisesti malliksi! Eräs onneton erehtyy toivomaan uraa psykologina, mistä Leukaluu tietysti vetää hienoisen herneen nenäänsä, eihän hänen hommaansa mikä tahansa "Petteri Sipoosta" pysty.

Jotkut jutut naurattavat kovastikin, jotkut eivät juuri ollenkaan. Hieman epätasaista menoa siis, mutta kuuntelin naurujen perässä kaikki kolme levyä, kuuntelutin saman tien – autossa kun oltiin – siipallakin, ja lykkäsin mökkituliaisina ennen laina-ajan päättymistä vielä siskollekin. Meistä kolmesta jokainen tykästyi Leukaluuhun. Totuuden nimessä on kerrottava ainoasta soraäänestä: siskon äänikirjakuuntelu päättyi autossa lyhyeen, kun poikaystävällä paloi käämi Sorvalin huolekkaaseen artikulaatioon. ;) Muut kuitenkin tykkäilivät. Olen erityisen tyytyväinen, sillä tämä merkitsee uutta voittoa ponnistuksissani saada siippaseni suhtautumaan kirjoihin suopeammin.

Tartuin kirjaan hieman epämääräisin tuntein: en päässyt oikein Apatosauruksen maa -novellikokoelman henkeen mukaan (mistä jäi vähän tosikko olo), vaikka Liha tottelee kuria olikin mieluisa lukukokemus. Olen saanut henkilökohtaisen vapautuksen, kun tämä taas suurimmaksi osaksi nauratti. :D Parasta on Leukaluu itse, sekä sfäärit, joihin Supinen parhaimmillaan saa Leukaluun usutettua. Parasta on, kun melkein sinikkanopolamaiseen tyyliin arkisesta puuhasta saadaan puhallettua yleviä elämän sinfonioita ja huippuhetkiä.

... Hmm, nyt koen polttelevaa tarvetta jatkaa vertailua vähän. Supisen tyyli on toisinaan ehkä Nopolaa rosoisempaa tai karumpaa tai ällömpää. Mehiläishoitajan työtä esittelevän luvun aikana nauraa käkätin sille, miten Leukaluu kuvailee neutraliin sävyyn hunajantuottoprosessia, jossa mehiläiset oksentelevat kennoihin. Nopolan hurtti huumori tulee usein esille jonkinlaisena sosiaalisena tai psykologisena kömpelyytenä (voiko niin sanoa?), Supinen kuvailee mehiläisten ykäilyä. Oletteko samaa mieltä? Tämä groteskimpi lähestymistapa ei uponnut Apatosauruksen maassa, jossa sitä oli muistaakseni suht runsaasti, mutta Urakirjan kohdalla se upposi paremmin.

***

Otavan pokkaripainos 2013

Eve Hietamiehen Tarhapäivä toteutettiin myös siippalukuna, koskapa edellinen osa eli Yösyöttö häneen upposi. Yösyötössä nelikymppisestä Antti Pasasesta tuli vauvaikäisen Paavon yksinhuoltaja, kun vaimo Pia synnytyksen jälkeen ja hurautti taksilla tiehensä. Tarhapäivässä Pasasen läheisen ystävän, Ennin, Terttu-tytär tulee asumaan joksikin aikaa jätkien kämpille. Antti on tietysti helisemässä, kun pikkutytön tarpeet osoittautuvat kovin erilaisiksi kuin pikkupojan. Asua on vaihdettava monta kertaa, jotta sopiva löytyy, tukka pitää osata harjata ja laittaa nätisti ja niin päin pois.

Antin vastuu sen kuin lisääntyy, mutta usko omaan pärjäämiseen isänä hupenee samaa tahtia kuin pyy maailmanlopun edellä. Tarhalappujen, pörröpompuloiden ja pepun pyyhkimisen oheen hän kaipaa omaa aikaa ja tilaa, jota yksinhuoltajalla on niukasti. Nykyinen ex-vaimokin aiheuttaa harmaita hiuksia halutessaan osallistua Paavon kasvatukseen omista mielialaheilahteluistaan huolimatta.

Oli kiva lukea Yösyötölle jatkoa. Tarhapäivä ei ehkä ihan yltänyt avauksen tasolle, mutta se oli kuitenkin hauska ja viihdyttävä sekä minun että siipan mielestä. En esimerkiksi oikein ymmärtänyt, miksi Pasanen ottaa niin paljon paineita tarhantätien lähettelemistä viestilapuista... Lisäksi paljon jännitystä ja synkistelyä saadaan aikaan siitä, kun Enni loukkaantuu verisesti Antille, enkä aivan ymmärtänyt, miksi reaktio on näin voimakas. Tykkäsin kuitenkin monista hahmoista: Paavo ja Terttu ovat erilaisuudessaan hauska pari; entinen naapuri, perheellinen poliisimies Reponen on jäyhyydessään hellyttävä "bestis" Antille; torvi työkaveri Peippo, räväkkä Nelli-Tupperware ja lapsiaan sukupuolineutraalisti kasvattava äiti Amma-, luomu- ja homeopaatti-intoilija Pihla-Puolukka.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos 2012) on tunnelmallinen dystopia. Niin! Kauheat paineet sanoa jotain tolkullista, sillä tällä tekstillä osallistun kirjabloggaajien tempaukseen, jossa luetaan ja blogataan yhteisponnistuksena Hesarin taannoisessa äänestyksessä valitut sata parasta kotimaista kirjaa. Teen lähipäivinä toivoakseni tännekin listan, jossa komeilevat linkit muihin 99 blogipäivitykseen.

Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa juomakelpoisesta vedestä on pulaa. Meren pinta on noussut, mannerten ja maiden rajat ovat muuttuneet, ja ulos ei kannata lähteä ilman hyönteishuppua. Meriveden puhdistus käy sen verran tehottomasti, että valtio säätelee kansalaisten vedensaantia. Lukija tutustuu tähän uuteen, kuumempaan ja kuivempaan maailmaan tunturin kupeessa asuvan teemestarin tyttären, Norian, kautta. Noria miettii tulevaisuuttaan, auttelee isäänsä teeseremonioiden järjestämisessä ja vaeltelee käsistään kätevän Sanjan kanssa ikivanhalla kaatopaikalla, josta löytyy silloin tällöin kaikenlaista entisajan tavaraa, jonka käyttötarkoituksia voi vain veikkailla.

Tunnelma kylässä kiristyy, kun vesivalvojat maalaavat pahaenteisen, sinisen ympyrän erään talon oveen. Talon asukkaat ovat syyllistyneet vesirikokseen, mahdollisesti ylimääräisen vesijohdon vetämiseen, ja he ovat kotonaan arestissa sinipukuisten sotilaiden vartioimana. Kunnes eräänä päivänä heidät teloitetaan. Sotilasvallan linja vesirikoksiin on selkeästi kiristymässä, mikä ei enteile hyvää teemestarille, jolla tuntuu aina riittävän epäilyttävän raikkaanmakuista vettä teeseremonioihinsa.

Tykkäsin. Tunnelma oli mukaansatempaava, painostava ja haikea, ja kantoi alusta loppuun saakka. Tulevaisuuden maailma oli myös omaan makuuni sopivan erilainen ja sopivan samanlainen. Japaniin tykästyneenä henkilönä tykkäsin japanilaisvaikutteina pitämistäni yksityiskohdista, vaikka kiinalaiset mausteet olisivat ehkä olleet inauksen luontevampia (ajattelen tässä lähinnä maiden nykyistä taloustilannetta ja kirjassa vilahtelevaa Uutta Qiania, joka tuntuisi olevan ehkä jopa koko Maapallon kattavan diktatuurin nimi). Uudissanat, esimerkiksi etuliitteet 'heli-' ja 'entis-' toimivat hyvin.

Jostain syystä kirja toi mieleeni Hayao Miyazakin Liikkuva linna -elokuvan. Edistynyt, mutta vähän kolhontuntuinen teknologia maailmassa, joka tuo mieleen menneisyyden. Kirjassakin on kaikenlaisia aurinkovoimalla toimivia futuristiselta kalskahtavia laitteita, mutta toisaalta kenelläkään ei ole varaa yksinkertaista elämää kummempaan. Kaatopaikalla seikkaillessaan Noria ja Sanja ihmettelevät, miten entisaikojen ihmisillä on ollut varaa ja halua heittää pois niin paljon ehjäntuntuisia tavaroita ja laitteita.

Tarina ystävyydestä, rohkeudesta ja toivosta ja jää mieleen pitkäksi aikaa. Englannin käännösoikeudet on ilmeisesti myyty ja käännös ilmestyy ensi vuonna. Odottelen oikein, että pääsen tyrkyttämään kirjaa amerikkalaiselle tutulleni. :)

Kuvassa ylempänä on itse kirja (graafinen suunnittelu: Ville Tiihonen) ja sen teemaan sopiva kirjanmerkki: vanhasta tietosanakirjasta leikattu havainnekuva aaltoliikkeen dynamiikasta.

Kirjastolahja varttuneelle sukulaiselle

En ole kerennyt paljonkaan lueskella, syksyisin kun on edelleen kaikenlaista puuhaa, kun roikun puoliksi vielä opiskelijaelämässä ja kesälomakin jäi tänä vuonna pitämättä. Luku-uutisten sijaan jaan tässä tämmöisen ekologisen lahjaidean siinä toivossa, että joku siitä inspiroituu ja joku toinen saa tuloksena mieleisensä lahjan.

Olen koonnut pari kertaa "lahjakuorman" kirjaston kirjoista lähellä asuvalle ikäihmiselle. Tänään käytiin syntymäpäiväkahveilla siippasen isoäidin luona, joka poistuu kotoaan harvanlaisesti. Siippanen osti hänelle varmuuden vuoksi Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvan jatko-osan, koska edellinen osa oli osoittautunut nappiostokseksi. Minä omasta puolestani keräsin kirjaston kirjoista isoäidille "paketin" kirjoista, joista arvelin hänen mahdollisesti pitävän. Pari dekkaria, pari sarjakuvaa, humoristinen äänikirja, Matti Raninin omaelämäkerta. Idea on se, että mitään ei tarvitse lukea, palautetta suorastaan toivotaan jos konsepti sopii pirtaan, ja minä lahjan "antajana" voin hoitaa lainojen uusimiset ja palauttamiset.

Isoäiti toivottavasti saa lahjastani irti jotain, ja kostuinpa siitä itsekin. Ensinnäkin oli KIVAA pyyhältää hyllyjen välissä ja etsiä toiselle mieluisaa luettavaa – etenkin kun paineita ei (ainakaan vielä) ole. Toisekseen sain toteuttaa omaa nuorekkuuskampanjaani sujauttamalla mukaan vähän muutakin kuin Kaari Utriota ja Agatha Christietä. ;)

Tokihan joku saattaa tällaisesta lahjasta ehkä loukkaantuakin, mutta monilla vanhemmilla ihmisillä on jo vähän kaikkea eivätkä he halua lahjaksi mitään. Jos nyt on kuitenkin niin, että kirjastoon ei pääse enää liikkumaan kovin usein tai luontevasti, tällainen "lainalahja" saattaa olla kovinkin mieleinen.

Raportoin myöhemmin, mitä isoäiti antimista tuumasi. Jos juuri sinä, lukijainen, olet kokeillut tai aiot kokeilla vastaavaa, kuulen siitä kommenteissa mielelläni. :)

Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus

Ensinnä: jee, löysin kesädekkarin!

Yritin taannoin päästä kesädekkarin makuun Rei Shimuralla ja epäonnistuin. Sitä ennen maratonissa luettu Mantelintuoksua lumimyrskyssä aiheutti pettymyksen. Olen sittemmin kyräillyt dekkarihyllyä kirjastossa syrjäkarein ja toivonut, että jokin juuri sopivan leppoisa (mutta ei ponneton) takakansi löytäisi minut. Nyt niin viimein kävi, kun Vish Purin pokkariversio vilkutteli uutuushyllystä.

Tarquin Hallin luoman sarjan avausosaa, Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapausta, on luettu blogimaailmassa ahkerasti. Vish Puri on intialaisen Mitä yksityisimmät etsivät oy:n omistaja. Luottamuksellisuus on tunnussanamme, seisoo kyltissä ovella. Purin pakeille tulee eräs harvoista lahjomattomista asianajajista. Hänen uusin palvelijattarensa on kadonnut, ja kaupungilla leviää huhu, että asianajaja olisi tätä käpälöinyt ja sitten tappanut. Puri ryhtyy selvittämään tapausta apureineen, joihin lukeutuvat muun muassa kaunis ja arvoituksellinen Kasvovoide, it-taituri Pönttö (omisti ensimmäisenä kylässään länsimaisen vesivessan) ja Loisteputki (jolla kestää aamuisin hyvä tovi "syttyä"). Asiakkaidensa toimeksiantojen ohessa Puri selvittelee vasemmalla kädellään itseensä kohdistunutta murhayritystä ja tuskailee äitinsä kanssa, joka yrittää väen vängällä tunkea paikalle ratkomaan tapausta – vaikkei sellainen ole äitien puuhaa ensinkään.


Tykkäsin paljon. Purin hahmo oli minusta symppiksempi kuin muistikuvieni Poirot, muttei yhtä överin nerokas kuin Holmes. Pieni aisoissa pidetty itserakkaus, ammattiylpeys ja kriittinen kotiseuturakkaus tekevät hänestä miellyttävän hahmon. Sekä tietysti se vastustamaton tosiseikka, että hänen vaimonsa ja muut läheiset kutsuvat häntä rakastavasti Pullukaksi. Punjabeilla kun on tapana antaa lempinimiä kaikille. Vakoilupuuhissa taas on sitä oikeaa vanhan ajan salapoliisimeininkiä piilotettuine mikrofoneineen, varjostuksineen ja valeasuineen, Internet ja satelliittipaikannukset eivät juuri kirjassa vilahtele. Moderninkin jännärin voi tietysti kirjoittaa vetävästi, mutta itse tykkään tämmöisistä hengeltään vähän perinteisemmistä jutuista.

Meno ja meininki Intiassa (sikäli kuin niin suuresta maasta voi puhua yhtenä yksikkönä) on tullut viime aikoina tutuksi Aravind Adigan romaaneiden (etenkin Valkoinen tiikeri!) ja Kahvia ja guruja -kirjan kautta, eikä tämäkään teos maalaa kovin erilaista kuvaa. Köyhyyden ja rikkauden rinnakkaiselo hätkähdyttää edelleen, samoin kovasti ruodittu korruptio, joka ei pitkällä tähtäimellä hyödytä juuri ketään. Yhteiskunnan varjopuolia ei pyritä peittelemään eksotiikan hehkutteluun. Mässäilyn puolellekaan ei toisaalta sorruta, sillä kurjuudet kuvataan suhteellisen maltillisesti, ja Hall löytää Intiasta myös mukavia puolia ja onnellisia kohtaloita.

Aitointialaista tunnelmaa on lisäksi tuotu kirjaan käyttämällä runsaasti lainasanoja, jotka on sangen tunnollisesti luetteloitu kirjan lopussa olevassa sanastossa. Runsaisiin lainoihin ehdin tosin kirjan mittaan jo vähän hikeentyä. Esimerkiksi tietystä ruokalajista käytetään kahta eri sanaa, jotka sanaston selityksissä linkataan yhteen "tämä eli tämä". Itse ainakin tykkään pysyä kärryillä siitä, mistä puhutaan, joten sanaston lemppaaminen ja konsultoimatta jättäminen tuntuu luovuttamiselta. Niinpä selasin sisukkaasti sanojen merkityksiä esiin ja turhauduin törmätessäni mielestäni vähän turhiin sanoihin. Kuten tuo ruokajuttu, tai "vihannes" tai muu vastaava helposti käännettävä yleisentuntuinen termi. Lisäksi asiaa mutkisti se, että suurimman osan lukuajasta käsillä ei ollut mitään pikkulappua merkkaamaan sanastoa, joten sen sai kopeloida näppituntumalla esiin joka kerta uudelleen – asiaa ei helpottanut kirjan loppuun sijoitettu näyteluku seuraavasta kirjasta, ja toisaalta piti varoa, ettei vahingossakaan näkisi mitään spoilaavaa itse tarinan viimeisiltä sivuilta sanastoa esiin lärätessään. Lisäksi sanaston lopussa keikkuu lähes absurdisti tieto siitä, montako rupiaa dollari ja punta olivat kirjoitusajankohtana. Mielestäni luontevaa ja tarkoituksenmukaista olisi ollut laittaa euron kurssi myös.

Sanottakoon myös, että adigatkin suomentaneen Tero Valkosen käännös oli erinomaisen sujuva. Tiedän, että pitäisi reenata englantia, mutta silti melkein petyin, kun kirjastossa ei ollut jatko-osaa tarjolla suomennoksena – piti "tyytyä" alkuteokseen. ;)

Suosittelen kirjaa kaikille Intian menosta kiinnostuneille ja perinteikkäiden salapoliisitarinoiden ystäville.

Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus

Tarquin Hall

suom. Tero Valkonen

Gummerus 2013

Merenneito tavaratelineellä

Ulrika Yliojan Merenneito tavaratelineellä oli sataprosenttinen sattumalöytö. Olin varannut tunnin aikaa kirjastossa hortoiluun loman alkamisen kunniaksi (enkä tietenkään löytänyt juuri mitään). Aloitin sarjakuvahyllystä, mistä silmiin osui vain vanhoja tuttavuuksia, ei mitään erityisen säväyttävää. Palautettujen sarjisten seassa oli sitten tämä Merenneito tavaratelineellä : teetarinoita. Vinha nimi. Tee mainittu! Jännä kansi. Lähdin tuntia myöhemmin kirjastosta repussani kyseinen opus sekä Vish Puri -dekkarin pokkariversio.

Ilta meni antaumuksella pieleen, sillä kirjastoreissun päätteeksi järkätty tapaaminen lykkääntyi, lykkääntyi ja lykkääntyi, koska toisella osapuolella meni sukulaistensa luona puolitoista tuntia kauemmin kuin oli määrä. Päädyin kiukusta kihisten istumaan eräälle sisäpihalle, jossa odottelin äreänä ja tapoin aikaa tekstailemalla intissä hihhuvan veljeni kanssa, heitellen sorakiviä hiekkalaatikon viereen unohtuneeseen pieneen muoviämpäriin ja pelaten sanapeliä kännykällä. Oli pilvistä, tuuli vähän, asukkaat moikkailivat kun luulivat naapurikseen. En tiedä, miksi vasta siinä vaiheessa tajusin, että mukana on juuri sopivan lyhyt kirja.

Ja niin luin teetarinoita ja purin kiukkuani. Kiitos odotusseurasta, Ulrika Ylioja!

Kirjassa on teentuoksuinen, omalaatuinen tunnelma. Opin, että valkoinen Pai Mu Tan maistuu lehmänkuolalta. Alkoi tehdä hirveästi mieli vahvaa, mustaa sitruunateetä kermalla.

Joka aukeama on omistettu yhdelle tai useammalle ihmiselle, joiden nimi on vasemmalla sivulla. Oikealla on kyseisiin ihmisiin liittyvä runomainen novelli tai novellimainen runo. Jokaiseen tarinaan, ehkä muistoon, liittyy tee tavalla tai toisella, jokaista maustaa värimaailmaltaan pelkistetty kuvitus, mustaa, valkoista ja harmaan sävyjä täydentää jäntevä oranssinpunainen. Takana on lyhyt luettelo kirjassa esiintyneistä teejuomista lyhyen kommentin kera.

Kannen hahmo silmäilee tekstiäni epäluuloisesti.

Lyhyet tekstit ovat tunnelmapaloja ihmisistä ja teehetkistä. Valjua yrttiteetä opiskelijapojan itse keräämistä yrteistä, mutta ei kehtaa valittaa. Lomalla yhdessä kerätty minttu teelasissa. Toisen kanssa jaettu teepannu myrskyisänä yönä. Yksittäiset tekstit eivät aina kolahtaneet, mutta kokonaisuuden tunnelma vei mukanaan ja jäi kangastelemaan mukavasti mieleen kansien sulkemisen jälkeenkin. Teen tuoksu, sen valmistaminen, eri laadut eri tilanteisiin. Kaappini on pullollaan irtoteelaatuja, joita kuitenkin käytän aika vähän. En ole mikään tee-hifistelijä, mutta kirjasen luettuani haluaisin olla. Lyhyet tuokiokuvat ja selkeälinjaiset, pehmeäväriset kuvat alkavat mielessäni rinnastua teekupillisiin. Hetken höyryävä kupillinen on yksinkertainen juoma, mutta karuudessaan aistikas. Kaunis on myös etenkin sisälehtiä koristava siipi-/eväaiheinen kuvio.

Menikö liian (teko)taiteelliseksi? Kerran näinkin päin. Haluaisin kernaasti kuulla teetuntijoiden mietteitä kirjan takana olevista suosituksista, mutta toisaalta myös kahvinjuojien näkemystä: viekö tunnelma mennessään myös kahvinjuojan? Takasivujen suosituksesta olen jo ostanut popkorninystävälle suositeltua vihreää teetä, jossa on joukossa paahdettua riisiä. Odotan oikeaa hetkeä, eiköhän sellainen tule, kun syksy häämöttää noin kuukauden päässä.

Kirjaa on vaikea luokitella, mutta toivottavasti en tee pahaa väkivaltaa kirjailijan/taiteilijan visiolle, jos luokittelen sen oman etuni nimissä sarjakuvaksi, jolloin voin täydentää blogitekstilläni Seitsemän sarjista -haastetta. ;)

Merenneito tavaratelineellä : teetarinoita

Ulrika Ylioja

60 s.

Like 2013

Melissa Bank: Nyt nappaa!

Olisi jäänyt tämä kirja hankkimatta, jollen olisi kuullut siitä hyvää jossain kirjablogissa. Ehkä se sai kehuja chick lit -kategoriassa... mieleeni on joka tapauksessa jäänyt Kirjavan kammarin Karoliinan ponnekas mielenilmaus jossain kommenteissa käydyssä keskustelussa: "Melissa Bank ei ole chick littiä!" Osa viehätyksestä syntyi ehkä siitäkin, että kirjan alkuperäinen nimi saa mielikuvituksen hyrräämään: The Girls' Guide To Hunting and Fishing. Kolmen euron divarikirjaani olen joka tapauksessa erittäin tyytyväinen. Oikein hiukan ärsyttää, että kirja olisi jäänyt lukematta suomennoksen tasapaksun nimen ja takakannen "tässä tavallista chick littiä" -esittelyn perusteella. Oikeastaan lähinnä kansikuva vihjasi siihen, että kansien väliin kätkeytyy jotain tavallisesta suhdevatvonnasta poikkeavaa.

Ainakin minusta kätkeytyi. :) En ole chick litiksi kutsutun genren suurkuluttaja, ehken oikeastaan edes pienkuluttaja, joten käsitykseni nojaa lähinnä pariin Tuija Lehtisen romaaniin ja noin kymmeneen minuuttiin erästä Candace Bushnellin äänikirjaa. Tykkäisin joskus lukea jotain kevyttä ja hyväntuulista, luulen chick lit -kirjojen olevan siihen nälkään erinomaisia, mutta jotenkin en ole onnistunut löytämään sopivaa teosta/sarjaa. Oli miten oli.

Tästä tykkäsin aika paljon. Vaikka olen lukenut mieluisia kirjoja tänäkin vuonna, Nyt nappaa! erottui joukosta edukseen. Usein tuskailen hidasta lukemistani, mutta nyt kääntelin sivuja nopeaan tahtiin, ja usein muissa puuhissa ollessani oikein odotin pääseväni taas jatkamaan kirjan parissa.

Päähenkilö, Jane, ehtii tarinan aikana kasvaa nuoresta aikuiseksi. Kirja on jaettu kymmeniä sivuja pitkiin "episodeihin", joiden keskiössä on useimmiten joku Janen ihmissuhteista. Bankin minäkertoja on luontevaa. Hahmot piirtyvät esiin tarkasti, mutta vaivattoman tuntuisesti. Dialogia on paljon, mutta se vie tarinaa tehokkaasti eteenpäin, paljastaa asioita puhujistaan. Kielellisesti kirja tuntui peruskauraa kunnianhimoisemmalta... tai sitten Bankin tyyli vain sattuu sopimaan omiin mieltymyksiini. Myös kirjan ja sen henkilöiden huumori on ilahduttavaa: dialogin näppäryyksiä vakavalla pohjavireellä. Yhdistelmä oli makoisa. ^__^ Kaikesta yllä olevasta voi kiittää myös suomentaja Titta Leppämäkeä, joka on onnistunut pitämään kielen tarkkana ja ilmaisuvoimaisena. (Tosin itse tykkään enemmän kevyt- kuin dieettilimusta, jäkäti jäkäti jää.)

Janen ja muiden kirjassa käsiteltyjen rakkauksien kuvaukset ovat hieman novellimaisia, mikä selittyikin yllättäen sillä, että Bank on muokannut kirjan aiemmin julkaisemistaan lyhyemmistä teksteistä. :) Tuollainen muutamien kymmenien sivujen rytmitys jotenkin sopi pirtaani erinomaisesti. Yhtenäinen tarina olisi ehkä saattanut päästä vielä vähän syvemmälle aiheeseensa, mutta kirjan huumori, kieli, keveys ja surumielisyyskin tekivät lukukokemuksesta mukaansatempaavan.

Nyt nappaa!

Melissa Banks

Otava 1999

suom. Titta Leppämäki

Sujata Massey: Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus

Suhteeni näihin Sujata Masseyn Shimura-kirjoihin on ärsyttävän laimea. Olen lukenut näitä jo pari, en muistele mitenkään erityisellä kaiholla. Hortoilen divarissa ja pyydän myyjää suosittelemaan jotain omasta mielestään hyvää kesädekkaria, myyjä ei kuulemma itse juurikaan lue ja ehdottaa Christietä, hortoilen mustaselkäisistä kirjoista täyttyneiden hyllymetrien äärellä, silmä osuu punavalkoiseen selkämykseen, se on tuttua Shimura-sarjaa, edelliset ei kyllä erityisesti sävähdyttäneet, no sijoittuuhan se kuitenkin Japaniin, ei maksa kuin kolme euroa, ei niistä edellisistä nyt huonokaan maku jäänyt, niin no jos nyt sitten kesädekkariksi, juu.

Ja niin sitä sitten lähtee elämänsä kolmannen Shimura-dekkarin kanssa kotiin tietämättä varsinaisesti onko ostanut mieluisen vai samantekevän kirjan.

Ja niin sitä sitten lukee junassa, kun aikaa nyt kuitenkin on monta tuntia ja da Vincin Työpäiväkirjat ei painonsa saati kokonsa puolestakaan ole junaluettavaa. Ja maisemat vierii ikkunan ohi ja tunnit kuluu ja lapset kyselee ohituspaikalla että "Miksei kapteeni anna jo vauhtia?" ja sivuja käännetään ja kohta huomaa olevansa puolivälissä ja miksikä sitä nyt keskenkään jättäisi kun kaikki äksöni on vielä sokerina pohjalla.

Sitten kääntää viimeisen sivun eikä oikein ole mitään sanottavaa. Paria kohtaa pääosin sujuvassa käännöksessä teki mieli hioa, mutta sitä nyt sattuu toisinaan muutenkin. Päähenkilö, amerikkalais-japanilainen Rei Shimura, on vähän pliisu, mutta ei niin pliisu että ärsyttäisi. Joissakin juonen yksityiskohdissa en ole ihan 100 % mukana, mutta ei se nyt jaksa kauheasti nostattaa tunteita suuntaan tai toiseen. Esimerkiksi: Olen paennut murhaajalta ja juoksen turistikohteen pihan läpi olettaen että hän on pian kintereilläni. On 90-luku ja kännyköitä on vielä harvassa. Käsissäni on verta. Puhun täydellistä englantia. En suunnista turistien luo, koska he voisivat panikoitua nähdessään verta. Mitmit? Hitot säikähtäneistä turisteista, murhaaja on tulossa! Käsittääkseni on selvää, ettei ketään siinä pihalla teurasteta, sivullisia ainakaan, joten missä hyvänsä joukossa on turvassa.  Japani on kiinnostava miljöö, eikä sitä hierota naamaan, mutta ei tästä toisaalta jää sellaista nojatuolimatkailijan hehkuakaan. Entä mikä on useampaan otteeseen mainittu hibachi? Asiaa ei selitetä, mikä ärsyttää, mutta ei vaikuta juoneen tai ole muuten kyllin keskeisessä asemassa varsinaisesti pilatakseen mitään.

Että tällai tänään. "Ihan kiva." Ärsyttävää.

Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus

Sujata Massey

Gummerus 2011

suom. Titta Leppämäki

s. 325

Säväyttävä Naisen iholla

Kansi lienee onnistunut, sillä näin sen sattumalta nettikirjakaupan etusivulla ja halusin välittömästi tietää lisää. Olin varma, että kirjaa ei saisi hyppysiinsä kirjastosta hetkeen, mutta niin vain kävi, että se olikin hyllyssä sattumalta jo toisella kirjastokäynnilläni! Naisen iholla on kirja, johon on koottu kuvia ja kertomuksia tatuoiduista naisista. Naiset esiintyvät omilla nimillään ja kertoilevat lyhyehköissä teksteistä suhteestaan tatuointeihinsa, reaktioista joita ne herättävät muissa ja ajatuksistaan tatuointien merkityksestä ja tulevaisuudesta laajemmin.

Naisen iholla/Laura Oja ja Raisa Kyllikki Ranta

Itselläni ei ole yhtäkään tatuointia, enkä varmaan koskaan hankikaan, mutta kirjaa luin kiinnostuneena ja innokaasti. En voi sanoa muuta kuin että se on kaunis. Kirja, tatuoinnit, naiset. Kirjalla on omat kotisivut, joilta voi käydä kurkkimassa kirjan kuvitusta.

En tunne juurikaan tatuointeja "harrastavia" ihmisiä, joten oli mukavaa saada katsella iholla kieppuvia monimutkaisia kuvioita kaikessa rauhassa niiden kantajan suostumuksella – vieraiden ihmisten toljaaminen kaupungilla ei nimittäin ole järin kiva vaihtoehto. :D Samassa kehossa saattaa olla hyvinkin erityylisiä, eri elämänvaiheita tai muuten vain erilaisia mieltymyksiä heijastelevia kuvia ripirinnan, toisissa taas tyyli on hyvinkin yhtenäinen. Aiheiden kalabaliikki näyttäytyy monimuotoisena kuin elämä itse.

Tatuointeihin liittyy paljon ristiriitaisuutta. Suloisella vaaleatukkaisella Elovena-tytöllä on suuria, käsivarren yhdessä peittäviä tatuointeja. Särmikkäiden, näyttävien kuvien kantajat kuvailevat itseään ujoiksi tai tavallisiksi, tekevät pesäeroa vähän epämääräiseksi jäävään sakkiin, jonka tatuoinnit ovat huutomerkki, kannanotto ja mielenilmaus. Näitä ujoja ja tavallisia ihmisiä jotkut katsovat asiakseen haukkua ja mollata. Toiset eivät ota tatuointeja mitenkään huomioon pukeutumisessaan, toinen näyttävästi tatuoitu puolestaan kertoo kavahtavansa laajojen tatuointien ja aivan erityylisen asun yhdistelmää. Yhtä tatuointien näkyminen ei haittaa, toinen pitää ne mieluummin omana tietonaan. Jokin kuva muistuttaa menneistä elämänvaiheista tai opituista läksyistä, rakkaista ihmisistä – seuraava kuva taas on valittu vain siksi, että se on kiva. Monissa kokonaisuuksissa on suloisessa sekasotkussa pupuja ja pääkalloja, rusetteja ja aseita, kuulalaakereita ja orvokkeja.

Naisen iholla/Laura Oja ja Raisa Kyllikki Ranta

Tuntuu todella oudolta, että niin moni kirjassa esiintyvistä mainitsee saaneensa negatiivista palautetta kuvistaan. Tai no. Kaikelle massasta erottautuvalle kyllä huudellaan. Siipalla oli kerran päällä t-paita, jossa oli hänen työpaikkansa logo, ja siitäkin sai kuulla kommenttia vastaantulijalta. :D Arvelinkin, että jotain kurjaa moni on varmaan saanut kuvistaan kuulla, mutta hämmästyin silti sitä, miten persoonaankäypiä ja julmia asioita joillekin oli sanottu. Muiden mielipiteillä, myönteisillä tai kielteisillä, ei kuitenkaan jäädä mässäilemään ja niitä natustelemaan, vaan pääpaino on kunkin kuvattavan omilla ajatuksilla ja pohdinnoilla, kukaan ei äidy paasaamaan.

Kirjan idea on hauska ja toteutus erittäin onnistunut. Pisteet Belitz-Henrikssonille ideasta, Ojalle ja Rannalle upeista kuvista ja Otraselle ylellisestä ulkoasusta. Ja kiitokset kaikille kirjassa esiintyville kuviensa esittelystä!

Kirja halusi tarjota tatuoitujen itsensä antaman näkökulman tatuointeihin. Miksi niitä otetaan, millaiset ihmiset niitä ottavat, miten muut niihin suhtautuvat, katuuko niitä myöhemmin jne. Siinä suhteessa ja visuaalisilta ansioiltaan kirja on mielestäni onnistunut. Lyhyet puheenvuorot on kuitenkin koottu ilmeisesti saman haastattelupohjan perusteella, ja sivujen kääntyillessä alkaa jossain vaiheessa tuntua, että samat asiat on kuullut jo pariin kertaan. Toisaalta, mikäli oikein ymmärsin, moni tuntuu tekevän pesäeroa jonkinlaiseen asennetta, aggressioita ja kapinaa tiukkuvaan tatuoituun kansanosaan, jonka vaikuttimet jäivät jokseenkin hämäriksi. Muutan takaisin opiskelupaikkakunnalle huomenna ja luin kirjan kirjastossa loppuun juuri ennen sulkemisaikaa, enkä niin muodoin pääse palaamaan henkilökuvien äärelle, mutta mieleeni ei nyt muistellessani tule yhtäkään tapausta, josta olisi henkinyt erityisen aggressiivinen tuntu. Nämä henkilökuvien "toiset" jäävät hämärän peittoon. ;)

Oli miten oli, eri-ikäisten naisten tarinoihin ja kauniisiin valokuviin kannattaa ehdottomasti tutustua. Sitä enemmän kannattaa, mitä varautuneemmin tatuointeihin suhtautuu. Saapa vastauksen siihenkin kysymykseen, jota ei kehtaa keneltäkään kysyä: Mut mitä sitte ku oot vanha ja ryppyinen? Suosittelen lämpimästi ihan kaikille: minua kutkuttaisi itse asiassa tietää, mitä vaarini pitäisi kirjasta. :) Jään odottamaan tarinoita miesten tatuoinneista – olisi kiinnostavaa tietää, ovatko heidän vaikuttimensa erilaiset.

Naisen iholla

Belitz-Henriksson, Oja, Ranta, Otranen

Tammi 2013

s. 160

Ai niin, ja tämä sujahtaa Kansankynttiläin kokoontumisajoissa kategoriaan XVII) Kuvataide.

Jyrki Heino: Kellari

Kellari yllätti myönteisesti! 1700-luvun loppuun sijoittuvassa dekkarissa Turun kaupunginviskaali Appengren pyytää eläköitynyttä rojalistia, luutnantti Willehielmiä, auttamaan epätavallisen murhan selvittelyssä. Mies on löydetty alastomana, köytettynä ja rottien natustamana kellarista Turun lähellä sijaitsevasta Hirwisalon saaresta. Uhri osoittautuu kapteeni Fågelstiernaksi, köyhäksi mutta ketteräksi henkilöksi, jolla oli rahvasta ylhäisemmästä säädystään huolimatta eläessään mainetta nujakoitsijana, hävyttömänä naisten liehittelijänä sekä moninaisten enemmän tai vähemmän laillisten pikku liiketoimien hoitelijana. Kaupunginviskaali auttaa Willehielmiä rikoksen selvittelyssä. Yhdessä he ryhtyvät kartoittamaan, mitä surmatyön taustalta löytyy. Politiikkaa, rahaa vaiko rakkautta?

 Heino täppäröi hienosti historiallisen romaanin kapoisella keskitiellä, jossa ajankuvasta on kerrottava kyllin seikkaperäisesti, jotta maailmaan pääsee sisälle, mutta tapojen, asujen ja yhteiskuntajärjestyksen kuvailu ei saa pistää lukijan silmään päälleliimattuna ja historiankirjamaisena. Nautin täysin siemauksin 1700-luvun Turusta. Huonekasvi, tuo uusi mutta epäilemättä ohimenevä muoti-ilmiö. Kirjakaupat, joissa kirjat valitaan katalogia kaupassa selaamalla. Kahvikielto. Riikintaalerit ja killingit. Ja naapuruston pikkupojat, nuo menneen ajan tekstiviestit, jotka pikkurahalla välittivät viestejä kaupunkilaisten välillä.

Päähenkilön gastronominen kunnianhimo (eli yrttien käyttö ja kaikenlaisen eksoottisen, kuten sitruunan, käyttäminen ruoanlaitossa) on hauskaa seurattavaa nykynäkökulmasta. Vaati hieman keskittymistä perehtyä ajan poliittiseen tilanteeseen, toisinaan nimet tuppasivat menemään päässä sekaisin. Asiaa auttaa kirjan alkuun laadittu henkilöluettelo. Jos kaikki politiikka saa karvat nousemaan pystyyn, voi olla vaikea pysytellä mukana... Mutta tykkäsin kuitenkin siitä, että ajan kuumia poliittisia puheenaiheita otettiin kirjassa esiin. Poliittisten motiivien puntaroiminen syventää ajankuvaa tehokkaasti.

Mitenköhän selittäisin ainoan napinan aiheeni ilman, että juonesta paljastuu turhasti... Olisin toivonut juonen keskittyvän yhden tarinan ympärille, nyt tässä oli oikeastaan kaksi. Kaiken kaikkiaan kirja kuitenkin ilahdutti. Aion lukea jatko-osatkin, mikäli niitä tulee, ja odotellessani ehkä kurkkia Kirsin vinkkaamiin, 1800-luvun Helsinkiin sijoittuvia dekkareita. (Itse asiassa meikällä on vielä Jyväskylään sijoittuva Harjukaupungin salakäytävätkin lukematta, pitäisiköhän näistä oikein rakentaa joku teemalukemisto!) Kellaria on luettu blogeissa aika ahkerasti mutta mainittakoon tässä Kirsin tuumailut kirjasta (koska innostuin etenkin lopun vinkeistä) ja Suketuksen myötämielinen teksti (koska hänen blogistaan tämän kirjan alun alkujaan bongasin).

Kellari

Jyrki Heino

Schildts 2012

s. 228

Satu Rommi: Kahvia ja guruja

Luin Satu Rommin kirjan lukumaratonissa ja siitä muutaman sanan silloin sanoinkin, mutta tiivistetäänpä tunnelmia tähän vielä vähän.

Kahvia ja guruja kuvailee Rommin kolmea vuotta Intiassa. Huolimatta aiemmista lupauksistaan olla ikinä palaamatta Intiaan, Rommi lähtee opiskelemaan rakasta harrastustaan, astangajoogaa, tunnetun intialaisen gurun oppiin ja huomaa yhtäkkiä ostaneensa parin tuntemattoman amerikkalaisen kanssa kahvilan joogaopintojensa rahoittamiseksi. Joogaopinnot gurun alaisuudessa houkuttelevat paljon länsimaisia ihmisiä Intiaan, joten kahvila aikoo iskeä tähän markkinarakoon tarjoamalla länsimaista aamiaista.

Elämä Intiassa vaatii paljon sopeutumista. Rommilla on onneksi asenne kohdallaan ja aiempaa kokemusta Intiasta. Mielikuvien seesteiset joogaajat vain osoittautuvat kulttuurishokin täräyttämiksi riesoiksi. Jumankek, että kuvaukset vaativista, kärsimättömistä ja töykeistä asiakkaista alkoivat ottaa päähän!

Omituisissa "maailmankansalaisissa" on siis oma ihmettelyssä, mutta kyllä se Intiakin vaikuttaa aikamoiselta paikalta. Kehenkään ei tunnu voivan luottaa: puheissa kaikki kyllä hoituu ja ongelmille löytyy selitys, mutta tekoja ei kuulu. Tai ehkä niidenkin aika tulee, mutta työ tehdään lähes aina myöhässä tai huonosti tai sitten myöhässä ja huonosti. Omia etujaan tuntuu olevan pakko valvoa töykeästi ja epäluuloisesti, jollei halua tulla huijatuksi.

Tykkäsin tässäkin kirjassa sopivanpituisiksi pätkityistä luvuista, jotka oli päätetty nimetä vauhdikkaasti ("Talonne sijaitsee ruumishuoneen päällä").

Rommin kirjan ansio on mielestäni se, miten se tuo arkielämän Intiassa iholle. Lukukokemus vie mennessään Intiaan. Jäin toisaalta kaipaamaan syvällisempää perehtymistä maahan. Rommi viittaa välillä intialaistuttujensa kanssa käymiinsä keskusteluihin, ja jäin aina toivomaan että niistä olisi kerrottu lisää. Paikallisten näkemykset ja tuntemukset kotimaastaan ja ulkomaalaisista, elämästä ja työnteosta, kaikesta, olisivat kiinnostaneet kovastikin, mutta niihin ei oikeastaan kajottu ollenkaan. Intia nähdään kirjassa ulkomaalaisen silmin, vaikka Rommi tarjoaakin välillä välähdyksiä kulttuurista. Sekin on viihdyttävää, mutta "päiväkirja" herättää mielessä paljon kysymyksiä, jotka jäävät ilman vastausta. Kelpo nojatuolimatkailua joka tapauksessa.

Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa

Satu Rommi

Bazar 2009

s. 216

Kansankynttiläin kokoontumisajoissa merkkaan kategorian VII) Matkat suoritetuksi. Taskulampputasolla siis ollaan! Tietokirjojen lukeminen ei tunnu yhtään tietokirjojen lukemiselta. :D

Terttu Lensu: Mummo vastaan muu maailma

Aloitin Terttu Lensun kirjaa jo lukumaratonilla ja luin sen loppuun junassa matkatessani takaisin harjoittelupaikkakunnalle. Kuten maratonjupinoissani jo pohjustin, Mummo vastaan muu maailma osoittautui hieman erilaiseksi kuin mitä olin odottanut, hyvässä ja pahassa. Enimmäkseen hyvässä.

Odotin siis, käsittääkseni sekä Mielensäpahoittaja-huuman ja Nykäsen sarjakuvamummon sekä takakannen perusteella lähinnä näiden hybridiä: hyväntuulista naismielensäpahoittajaa. Mummokirjoitukset ovat kuitenkin jotakin muuta. Huumoria on mukana, mutta kirjoituskokoelma ei ole huumorikirja. Osa kirjoituksista on mielipidekirjoitusmaisia, kantaa ottavia pakinoita, osa mummokuntaa kommentoivia, osa taas muistelmamaisia välähdyksiä ja elämän varrella opittuja läksyjä.

Nautin enemmän jälkimmäisistä. Vaikka jotkut pakinamaiset tekstit olivatkin ihan hauskoja, ne eivät vieneet mennessään ja puhutelleet, vetäneet puolelleen samalla tavalla kuin pistämättön mielensäpahoittaja. Eräässä pakinassa käsitellään esimerkiksi graffitisuttaajia sitä kautta, että teksti on muotoiltu töhertelijälle ohjeeksi: global is local, muuta maailma kotoasi käsin ja hiivi siis yöllä tekemään graffiteja vanhempiesi keittiöön, siirry sieltä autotalliin kirjomaan suihkepulloilla isäsi auto. Idea on hauska, mutta ehti toistaa hieman itseään ennen kuin teksti pääsi loppuun. Toisaalta Mummo metsittyy -kirjoitus ei ota kantaa, vaan siinä on otettu missioksi tunkea yhteen tekstiin niin monta puu- ja metsäaiheista ilmausta ja idiomia kuin mahdollista. Se taas jaksoi viihdyttää.

Monista nuoruusmuistoista nautin. Niistä välittyy henkilökohtaisempi ja eri tavalla pohdiskeleva fiilinki kuin aiemmin muistelemistani "vanhuskirjoista". Lensusta välittyy sympaattinen kuva: kärkevä mutta avarakatseinen, osaa nauraa itselleen. Pyörämatkat lapsuuden "lähi"kirjastoon, teinien muotineuvosto 60-luvulla ja ilvekset mökkimetsän reunassa limittyvät toimittajavuosien tapahtumiin, rouva Bushiin ja Afrikan AIDS-äitien kohtaamiseen.

Elämänmyönteiset tarinat ja jalat maassa -asenne olivat erinomaista luettavaa minulle, joka istuin junassa ja matkasin pimeyden keskellä pois kotoa. :)

Terttu Lensu

Mummo vastaan muu maailma

Paasilinna 2011

Lukumaraton: NYT

8.30, nojatuoli
Lukumaraton eli 24 tuntia, joiden aikana luetaan mahdollisimman paljon. Nyt se on rantautunut tähänkin blogiin. Samana päivänä maratoonaa yli kaksikymmentä kirjabloggaajaa*, joten mieli tekee kyllä kovasti seurailla muiden edistymistä ja silmäillä paperisten sivujen lisäksi maratoonareiden nettisivuja.

Ajatus lukumaratonista voi kuulostaa pöhköltä. En ajatellut lukea verenmaku suussa: jos ei enää yhtään tee mieli, niin siirryn tekemään jotain muuta. Niistä lapsuusvuosista, jolloin 1200-sivuiseen Muskettisoturit-kirjaan tarttumisen kynnys oli olematon, tuntuu olevan kovasti aikaa, sillä nykyään 1200-sivuiseen kirjaan sitoutuminen tuntuu raskaalta. Olen muutenkin huomannut lukuaikani pirstaloituvan pieniin hetkiin silloin tällöin, mikä ei aina ole järin hellävaraista lukemilleni tarinoille. Siksipä toivonkin tältä päivältä sitä... no, sitä että olisi hauskaa, että pysyisin uppoutumaan lukemiseen kuten vanhoina hyvinä aikoina.

Ruokalistalla tänään

Alun perin olin oikeastaan jo ehtinyt tottua ajatukseeni, että kiertäisin kaupungin kahviloita lukiessani, mutta heräsinkin tänään kuukauden muistaakseni ensimmäiseen sadepäivään. Aloitan siis kotoisasti nojatuolista, mutta saattaa olla, että päädyn uhmaamaan sadetta sontikka tanassa myöhemmin.

Otin eilen illalla kuvankin kirjoista (napsauttamalla suurenee), joita kaavailin tämän päivän mahdolliseen ohjelmistoon, mutta tietysti löysin viime hetkellä alahyllyltä kirjan, joka sykähdytti juuri siinä hetkessä eniten, joten se ei ole kuvassa. Näin taas.

Aloitetaan siis! Ensimmäisenä aion tarttua Satu Rommin kirjaan Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa (Basam books 2009).

10.40, nojatuoli
Takana 130 sivua kuumaa ja meluista Intiaa. Edessä suihku. Sadan sivun kohdalla keskittyminen alkoi hieman jo harhailla, mutta vastenmielisyyttä ei vielä havaittavissa.

14.20, pienessä hiljaisessa (ja päivän kolmannessa) kahvilassa
Suljin Kahvia ja guruja -kirjan kannet viimeisen sivun jälkeen Rostenin kahvilassa ruisleivän muruset edessäni. Lähdin kahvilasta, katselin sateista taivasta ja mietin, miten outoa on ajatella oikein tosissaan, että intialaiset katselevat samaa aurinkoa maailman toisella puolella. Kuvaus kolmesta Intiassa asutusta vuodesta joogaopiskelijoille suunnatun aamiaiskahvilan emäntänä herätti monenlaisia tunteita. Ihastusta: kasvaisipa minunkin takapihallani kookospalmuja ja papaijapuita. Ärsyyntyneisyyttä: aikuistukaa, nirppanokkaiset aamiaisvieraat! Miksi kaikki intialaiset tuntuvat olevan epäluotettavia eivätkä arvosta kilttiä pomoa? Hämmennystä: millainen olisin, jos olisin syntynyt Intiaan? Myötätuntoa, neitimäistä järkytystä (kestäisi hetki opetella pyyhkimään pylly vasempaan käteeni), uteliaisuutta... Aravind Adigan Valkoinen tiikeri ja Viimeinen mies eivät tunnu ensinkään liioitelluilta tai kärjistäviltä.

Rommi pohtii Intian olevan ehkä materialistisin hänen tuntemansa maa, jossa tavoitellaan omaisuutta ja kaikkea länsimaista. Ihon valkaisu on kurjaa, mutta materian hamuaminen on yleinen "ongelma". Muistutettakoon taas siitä... olisiko ollut australialaisesta tutkimuksesta, jossa kävi ilmi, että tulotasosta riippumatta vastaajat olettivat elämänlaatunsa paranevan, mikäli he vain tienaisivat kolmanneksen enemmän.

Aloitin ensimmäisen camilla läckbergini, Mantelintuoksua lumimyrskyssä, eräässä läheisessä pikku kahvilassa, mutta lukeminen tyssäsi paikalle sattuneeseen puheliaaseen tutun tuttuun. Nyt uusi yritys uudessa kahvilassa suklaakahvin ääressä. Luettuna 216 sivua.

18.17 kotona nojatuolissa
 Nyt on Läckbergin dekkari luettu, neljä kahvilaa kierretty (yhteensä) ja siskon kanssa räpätetty. Tarvinneeko sanoakaan, että olen pinkeänä kahvista, teestä ja luetuista sanoista. Siskon kanssa jutellessa vierähti kauemmin kuin olin ajatellut... En taida olla kovin vakavasti otettava maratoonari! :D Edelleenkään lukeminen ei maistu onneksi puulta.

En erityisemmin ihastunut Mantelintuoksuun lumimyrskyssä. Ratkaisua paljastamatta on vaikea eritellä, tyhjentävästi miksi, mutta jäi tosiaan vähän pliisuksi. Hahmot jäivät etäisiksi, loppuratkaisu ei ehkä sen vuoksi ollut tyydyttävä ja kaiken kaikkiaan kaipaamani "cosy murder" (eli christiemäinen "mukava" murhatarina) jäi saamatta. Päällimmäiseksi kirjasta jäi kitkerä ja ikävä jälkimaku. Saavutus kai sekin, mutta ei meitsin makuun. Lisäksi kirjoitusvirheitä oli ikävästi noin ohukaiseen kirjaan. Matias oli kerran Mattias, eräs toinen taas oli "kookos ja leveäharteinen" mies, hyökkäävästi käyttäytyvä tyyppi tuomittiin olevan "varaksi" ympäristölleen...

Seuraavaksi käyn Petri Tammisen Muistelmat-kirjan (Otava 2004) kimppuun. Luettuna kaksi kirjaa, 216+108=324 sivua.

19.43 samaisessa nojatuolissa, nyt bologneselautasen äärellä
Muistelmat on nyt luettu. Kirjasto on luokitellut ne novelleiksi... kaipa ne ovatkin. Eivät oikein sopineet tämänhetkiseen tunnelmaani, mutta muuten ihan puhuttelevia. Suosikkini oli sivulla 55:

1998, Vääksy
Nuolaisun hetket
Monet nuolaisevat sormeaan kääntäessään sivua tai poimiessaan paperia pinosta. Liike on huomaamaton kuin varpusen hypähdys pensasaidassa. Käsi lennähtää kielenkärkeen ja siitä takaisin sivun reunaan. Joskus sanomalehden lukija kohottaa sormensa hyvin hitaasti. Hänen katseensa viipyy aukeamalla, suu raottuu ja sormi aloittaa mietteliään matkansa kohti kieltä. Jos iho maistuu suolaiselta, kieli rekisteröi maun. Aistimus häämöttää tajunnan pinnan alta kuin maitolasi näkökentän reunoilta. Prahassa Národnin varrella konditorian valkotakkinen myyjä nuolaisi sormeaan aina kun hän tarttui uuteen pakkauspaperiin. Pankkivirkailija tai lippuvihkoja selaava bussinkuljettaja voi nuolaista sormeaan kymmeniä kertoja päivässä.

En ole vielä päättänyt, mitä seuraavaksi. Siippa on lähtenyt pokeri-iltaan ja kutsui lähtiessään mukaansa. En tykkää pokerista, se on samalla tavalla inhan psykologinen peli kuin petollisen yksinkertaiselta näyttävä kivi-sakset-paperi. Vakuutti silti, että voisin silti tulla, juttelemaan ja katselemaan. Taidan lukea vielä hetken, ehkä Terttu Lensun Mummo vastaan muu maailma -kirjaa (Paasilinna 2011), ja soittaa sitten siipalle, että kannattaako sinne vielä lähteä vai ovatko pelit jo paketissa.

Luettuna kolme kirjaa, 216+108+78=402 sivua.

22.48, kävelylenkinraikkaana rakkaassa nojatuolissa
Täällä taas. Kävelin kilometrin päähän, luin hetken kaverin pihakeinussa, sain siippani, ja palasimme yhtä matkaa takaisin kotiin. Sillai kivasti. Hitaasti ja rakennuksia ja puita tuijotellen. Ravintoloista kantautui musiikkia.

Väsymys alkaa jo painaa, joten jääköön viimeinen kirja keskeneräiseksi, vaikka tarkasti ottaen maratoonausaikaa olisi jäljellä vielä tunti. Lensun Mummo vastaan muu maailma on kokoelma mummoaiheisia ja mummon näkökulmasta kirjoitettuja pakinoita, jotka on jaettu seitsemän yläotsikon alle. Luin ensimmäisen setin eli sivulle 45. Aion lukea kokoelman loppuun joskus myöhemmin, vaikka toiveissani siinsi ehkä enemmän Aino Nykäsen sarjakuvamummon tyyppisiä tai Kyrön mielensäpahoittajamaisia hahahaa-juttuja. :) Ärhäkkä vanhus -genre on selvästi lyönyt itsensä läpi mielikuvissani. Nämäkin mummojutut ovat hauskoja, mutta kyllä näissä jotain pakinamaisempaa, kantaaottavampaa on... No, mietin asiaa enemmän sitten, kun olen saanut koko kirjan luetuksi.

Päivän aikana luin siis kolme kokonaista kirjaa, yksi jäi kesken, sivuja yhteensä 216+108+78+45=447 sivua.

Oli ihanaa huomata, että päivä hurahti iloisesti lukiessa. Kahvilasta toiseen loikkiminen oli myös hauskaa, mutta aiheutti pienimuotoisen ähkyn huolimatta panostuksestani lähinnä kahviloiden nestemäisiin antimiin. ;) Otin maratoonaamisen aika löysin rantein, mikä oli varmaankin minulle hyvä ratkaisu, sillä tämä oli hauskaa. Juttelin siskon kanssa, kävelin leppeässä kesäillassa, istuin kahviloissa ja luin hyviä kirjoja, onnistunut päivä siis! Vähän harmittelen, että viidensadan sivun etappi jäi saavuttamatta, mutta väliäkö hällä. Tärkeintä oli todeta, ettei keskittymiskykyni ole täysin degeneroitunut kymmenen minuutin maksimimittaan, vaan pystyn edelleen lukemaan pitempiä pätkiä ja nauttimaan lukemastani.

Mikäli seuraava kerta vielä tulee, yritän olla ahkerampi kuvaaja ja pitää yhtä hauskaa kuin tänään!

Hyvät yöt kaikille ja kiitos kommenttilootassa tsempanneille sekä hengessä mukana olleille. :) Piristitte päivää kummasti. Inspiraatio yhteiseen maratoniin tuli Kirjainten virrassa -blogin Hannalta, joka Katja Jalkasen kanssa kirjoittamassaan Rivien välissä -kirjablogikirjassa fiilisteli, miten kirjabloggaajat ehkä joskus lukevat kymmeniätuhansia sivuja samana päivänä. Hanna laatii maratonista koontipostauksen, josta paljastuu mm. kaikkien maratoniin ilmoittautuneiden bloggaajien maratonpäivänä lukemien sivujen yhteismäärä. Odotan tilastoa mielenkiinnolla, vaikka tuo kymmenentuhannen raja tuntuukin vähän suurelliselta.

* Ne muut tänään maratoonaavat kirjabloggaajat ovat:
http://bookingitsomemore.blogspot.fi, http://www.lily.fi/blogit/kaikkea-kirjasta, http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi, http://kirjasfaari.fi, http://eriqou.blogspot.fi/ (Ja kaikkea muuta), http://lemasquerouge.blogspot.fi, http://kuutarlukee.blogspot.com, http://elegiakirjat.blogspot.fi, http://bibliofiles2.wordpress.com/, http://www.mainoskatko.blogspot.co.uk/ (Kirjavalas), http://ilsela.blogspot.fi, http://tapahtumahorisontti.blogspot.fi (Aberdeen Diaries), http://kirjakkoruispellossa.blogspot.fi (Kirjakko ruispellossa), http://kirjaintenvirrassa.blogspot.fi, http://satunluetut.blogspot.fi/, http://jamislibrary.blogspot.fi/ (Kaleidoscope), http://esperanzan.blogspot.fi/ (Erjan lukupäiväkirja), http://lonkeropiirakka.blogspot.fi/ (Lonkeropiirakka), http://kirjojenpuutarha.blogspot.fi/ (Kirjojen salainen puutarha), http://the-review-factory.blogspot.fi/, http://livresvie.blogspot.fi/Lukematon maailma, http://missiokassari.blogspot.com/ (Missio kässäri)

Kirjallinen koekeittö: Aion lukea... vai aionko?

Kun kirjoitan tätä, on vuoden 2012 kesäkuun loppu. Syksyn toivelistoja/lukulistoja väsätään jo täyttä häkää, sillä kustantamojen katalogeja on alkanut pulpahdella pintaan kuin sieniä sateella. Tietyllä tavalla tämäkin tapa läträtä kirjojen seassa kiinnostaisi, mutta itselleni on niin selvää, että lukulista ja oikeasti luettujen lista menevät hirveän huonosti yhteen... ellei tarkasteluväliksi ehkä oteta noin viittä vuotta. :)

Ehkä muilla menee toisin. Aion kuitenkin koemielessä rustata lukulistan ja katsoa joskus syksyllä että mitä listalta tuli loppujen lopuksi luettua tai mitä luin listalla olleiden sijaan. Pidän jatkuvasti yllä jonkinlaista lukulistaa, jossa on nyt vähän yli sata kirjaa. Alla olevat kirjat edustavat listan tällä hetkellä kiinnostavinta antia. Nyt sitten odotetaan ja katsotaan. Tämän 22 kirjaa käsittävän listan alle kokoan oikeasti lukemani kirjat ja merkitsen vielä miten se päätyi lukupinoon. Kiintoisaa!

Aiottu lista:
1. Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief (8/2012, kirjastosta)
2. Joel Haahtela: Traumbach (7/2012, kirjastosta)
3. Dava Sobel: Galileon tytär
4. Aldous Huxley: Uusi uljas maailma (10/2012, kirjastosta, uusi painos houkutteli erityisesti)
5. Stephen Fry: The Fry Chronicles

6. Jhumpa Lahiri: Tuore maa  (9/2012, lukupiirin syyskuu)
7. David Mitchell: Tuhat syksyä/Pilviatlas
8. Philip Teir: Donner-ryhmä
9. Miika Nousiainen: Metsäjätti
10. jotain Adichielta

11. Kari Hotakainen: Ihmisen osa
12. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
13. Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
14. Liisa Karvinen: Riisiä tiskin alta (5/2013, kirjastosta)
15. Aravind Adiga: Viimeinen mies (4/2013, kirjastosta)

16. Vanessa Diffenbaugh: Kukkien kieli
17. Melissa Bank: The Girl's Guide to Hunting and Fishing
18. Eve Hietamies: Yösyöttö (1/2013, äidin suosittelema kirja osui silmään kirjaston palautushyllystä)
19. Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija (2/2013, kirjastosta, Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteen innoittamana)

20. Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

21. Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
22. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Raaka todellisuus:
1. Julian Barnes: The Sense of an Ending 7/2012 (lukupiirin heinäkuu)
2. Joel Haahtela: Traumbach 7/2012
3. Outi Pakkanen: Murhan jälkeen mainoskatko 7/2012 (akuutti kesädekkarivillitys iski, summamutikassa kirjastosta)
4. Rex Stout: Liian monta kokkia 7/2012 (edelleen sama villitys, Stout valikoitui Booksyn suosituksen perusteella)
5. Peter Carey: Parrot and Olivier in America 8/2012 (lukupiirin elokuu)
6. Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief 8/2012
7. Tove Jansson: Muumipapan urotyöt 8/2012 (tarvitsin pikkuruisen pokkarin matkalukemiseksi)
8. Sinikka Nopola: Miksi emme totu pystyasentoon 8/2012 (Hulvaton nimi, osui silmään kirjastossa)
9. Nauravia naisia -antologia 9/2012 (Valikoitui äänikirjahyllystä aurinkoisen ulkonäkönsä ja nimensä perusteella.)
10. Erin Morgenstern: Yösirkus 9/2012 (Sattui silmään brittikustantajan sivulla, onnistunut kansigrafiikka ja se, että ihmeen kaupalla Maija sattui lukemaan tämän heti löydön jälkeen saivat etsimään kirjan kirjastosta.)
11. Jhumpa Lahiri: Tuore maa 9/2012
12. Miina Supinen: Apatosauruksen maa 9/2012 (Tangentti antologiasta "Nauravia naisia".)
13. Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu 9/2012 (Chick lit -keskustelu alkoi kiinnostaa, ajattelin tutustua genreen – tämä tosin oli väärä kirja siihen.)  
14. Raimo Pesonen: Automies 10/2012 (Blogista bongattu kiinnostava uutuus.)
15. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri 10/2012 (Lukupiirin lokakuu, kiinnostusta lisäksi listalla olevan Viimeisen miehen vuoksi.) 
16. Aldous Huxley: Uljas uusi maailma 10/2012
17. Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki 11/2012 (Aiemmin viihdyttäneen kirjailijan uutuus löytyi sattumalta kirjastosta, olihan se sitten otettava.)
18. Erkki Toivanen: Iltakävelyllä 11/2012 (Ollut työn alla pitkään. Kiinnitti huomioni, koska kirjastossa olivat asettaneet tyrkylle.) 
19. David Nicholls: One Day 11/2012 (Tykkäsin Starter for Tenin tyylistä ja nuoruuskuvauksesta, ja tätä kaikki kehuivat vielä paremmaksi.)
20. Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista 12/2012 (Sallan blogista bongasin tämän ilmestyneen, joten olihan se sitten luettava.) 
21. Ian Sansom: The Case of the Missing Books 12/2012 (Silkka vahinkolöytö: anoppi talutti kirjastossa hyllylle, jossa hänen suosikkisarjansa on, ja vieressä kiilteli tämä kirjastonhoitajasta kertova kirja. Pakkohan se[kin] oli ottaa.) 
22. Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa 12/2012 (Törmäsin tähän jossain, jolloin muistin Kirjavan kammarin Karoliinan tätä suositelleen. Lisäksi essee-muoto taas viehätti.)
23. Ferdinand von Schirach: Rikoksia 12/2012 (Hanna Kirjainten virrasta innosti tarttumaan tähän. Kannatti!) 
24. Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista 12/2012 (Kiiltomato.netin suosituksesta. Tuntui, että loikka runouteen olisi vinhaa vaihtelua.) 
25. Heikki Willamo: Vuosi metsässä 1/2013 (Jossain tekstissä mainittiin, metsästin sitten käsiini kirjastosta. Kannatti!) 
26. Italo Calvino: Kenraali kirjastossa 1/2013 (Kiinnitti huomioni kirjaston tyrkkyhyllyssä, nimi ja kansi houkuttelivat) 
27. Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi 1/2013 (Ulkomaanmatkalla oli näyttävästi esillä kesäkirjakampanjassa, kirja jäi sinne, lukuvinkki lähti mukaan) 
28. Eve Hietamies: Yösyöttö 1/2013
29. Julia Vuori: Sika ja oikukas sieni 1/2013 (Kirjaston nosto, tykkäsin aiemmista osista.)
30. Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija 2/2013
31. Alex Capus: Léon ja Louise 2/2013 (Palautushyllyn löytö.)
32. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike 2/2013 (Eka osa oli myös minusta hulvaton, joten kirjaston palautushyllystä sitten muitta mutkitta tämäkin tuli otettua mukaan.) 
33. M. Thomas Inge (toim.): Charles M. Schulz : Conversations 3/2013 (Sattumalöytö kiinnostavasta henkilöstä kirjaston kirjallisuudentutkimushyllyllä.)
34. Tuija Lehtinen: Kolme miestä netissä 3/2013 (Halpa hätäostos lievittämään muutaman tunnin hiljaista pakkopullapäivystystä.)
35. Don Rosa: Roope Ankan elämä ja teot 3/2013 (Luin netistä Rosan uralleen kirjoittaman epilogin, ja mielen valtasi hinku palata hänen uskomattomien ankkatarinoidensa pariin.) 
36. Liisa Karvinen: Riisiä tiskin alta 5/2013
37. Wylie Overstreet: Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin 5/2013 (Tarvitsin jotain nopeatempoista ja pätkälukemista suosivaa muutto- ja muun hässäkän keskelle.)
38. Aravind Adiga: Viimeinen mies 5/2013 (Valkoisesta tiikeristä innostuneena, ks. kohta 15.) 
39. A. J. Jacobs: Raamatullinen vuosi 5/2013 (Kiinnostava konsepti. Näin tämän netissä jo englanniksi, mutta kirjaston tyrkkypöydässä ollut käännös tuli napattua kotiin kun hollilla kerran oli.) 
40. Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka 5/2013 (Pokkari tarttui matkaan junalukemiseksi sekä kauniin kantensa että veijariromaaniutensa vuoksi.) 
41. Alexander McCall Smith: The Importance of Being Seven 6/2013 (Harjoittelupaikkakunnan asunnossani kaipasin lyhytlukuista ja lempeää iltasatulukemista. Kuin nenä päähän.)
42. Terry Pratchett: Truckers 6/2013 (eli Suuri ajomatka. Huumorille perso siippani kuunteli lasten-/nuortenkirjaa mielellään. En itsekään pannut pahakseni. Alun perin lainattu kirjastosta samaan tarkoitukseen kuin edellinen.) 
43. Aili Somersalo: Terttumarja erehtyy 6/2013 (Yllätyslöytö kirjavuodelta 1946, joka osui silmiin lomapaikan asiakaskirjastossa.)
44. Pekka Matilainen: Kupoli 6/2013 (Osui niin lähelle Leonardo da Vincin Työpäiväkirjoja, joita parhaillaan luen, että tilaisuuden tullen oli ihan pakko tarttua tähän. Brunelleschin kupoli jopa mainitaan nimenomaisesti Työpäiväkirjojen alustuksessa siis juuri tuo Kupolin nimikkokupoli.)
45. Kaj Fagerström, Risto Rasa ja Heikki Willamo: Viimeiset vieraat 6/2013 (Tykkäsin hirmu paljon Willamon Vuosi metsässä -kirjasta, ja kun kävi ilmi, että hän on tehnyt valokuvateoksen autiotaloistakin, rupesin kyttäämään tämän saatavuutta kirjastossa.) 
---
46.  Melissa Bank: Nyt nappaa! (Tästä oli juttua jossain kirjablogikeskustelussa aiemmin. Kirjan jäi mieleeni, koska sen alkukielinen nimi on kovin kiinnostava – A Girl's Guide to Hunting and Fishing – ja nähdessäni sen divarissa muutamalla eurolla kävin siihen sitten käsiksi. Nyt olen sivulla 90.)

Nyt on aika natustella tuloksia. Olen aivan mielettömän kärttyinen, koska tämä on nyt kolmas kerta kun kirjoitan tätä analyysiosaa. Blogger on hävittänyt aiemmat kaksi tallennuslupauksistaan huolimatta. xP

 Siis vielä kerran yleisimmät polut, joita pisin kirjat päätyivät luettujen pinoon:

• aiemmin tutun ja tykätyn kirjailijan tuotos
• sattumalta tehty löytö kirjastosta
• muistin törmänneen kirjaan jossain päin netin/blogistanian ihmemaata
• yksi kirja johti toiseen
• tuli sellanen fiilis
• pikalääkitys erikoistilanteeseen (esim. siis pokkari kioskista junamatkaa varten tms.)
• lukupiiri
• etsin tiettyä muotoa/genreä ja kirja x valikoitui siksi (esim. yhtäkkinen kiinnostus esseisiin/novelleihin/elämäkertoihin)
• yritys sivistää itseäni

Useimpiin kirjoihin pätee kaksikin syytä. Alkuun ajattelin, että ilmiselvä "voittaja" olisi kirjaston ns. randomgeneraattori, mutta olikin kolme ylivoimaisesti useimmin vaikuttavaa tekijää (kullakin 10–13 osumaa luettujen joukossa): sattuma kirjastossa, kirjailijan tuttuus ja netin vinkit.

Kuvittelin myös, että kirjastosattumani olisivat oikeasti satunnaisempia, mutta kuinkas kävikään: kolmestatoista kirjaston sattumalöydöstä vain kolme (23 %) oli aiemmin minulle täysin tuntemattomien kirjailijoiden tuotosta (mikäli ei oteta lukuun niitä paria tapausta, joissa etsin kirjastosta tiettyä itselleni vähemmän tuttua genreä edustavia kirjoja). Melkein kaikki sattumalta mukaan tulleet kirjat olivat sellaisia, joista olin tavalla tai toisella kuullut aiemmin: aiemmin lukemani kirjailija tai kasvokkain tai netissä (kaikki Kiiltomato.netistä kustantamoiden sivuihin ja blogeihin) saatu suositus.

Entä sitten ne 31 (68 %), joihin kirjaston palautushylly tai nostot eivät vaikuttaneet? Neljässätoista (45 %) vaikuttimena oli kirjailijan tuttuus, kahdeksassa (25 %) netin kautta saatu aiempi kosketus, kuudessa (19 %) päätökseen vaikutti erikoistilanne (junamatka, venähtänyt odottelu tms.) ja neljässä (13 %) syynä oli lukupiiri. Muita syitä esiintyi kolme kertaa tai vähemmän.

Hitto, kun olisin hoksannut dokumentoida tarkemmin, minkä ajatuskulun lopputuloksena mikäkin kirja loppujen lopuksi tuli luettua. Lisäsin nuo selitykset kirjojen perään oikeastaan jonkin verran jälkikäteen, kun keksin ajatuksen vasta myöhemmin. Edes tutkimuksen irvikuvaa tästä ähinästä ei saa vääntämälläkään. :D Ajatusleikkinä se alkoi ja miltei samalla tasolla päättyykin.

Lopputulemana kuitenkin sanoisin, että oli hiukan yllättävää, kuinka suuri osuus edes jonkinasteisella aiemmalla tuttavuudella oli. Kirjastossa iskee usein ärsytys, kun TBR-lista pursuilee, mutta muisti kumisee tyhjyyttään. Ilmeisesti kuitenkin muistuu kummasti asioita mieleen, kun törmää tuttuun nimeen. Kirjoja on niin paljon, eivätkä kansikuvatkaan pääse kirjastossa juuri kilpailemaan, että tuttuus on valttia, kun silmä juoksee pitkin selkärivistöä. Ehdin jo huolestua, sillä alkoi pelottavasti tuntua siltä, että luen vain itselleni tuttuja kirjailijoita, sellaisia joilta olen lukenut jo jotain aiemmin. Vaan nopea laskutoimitus rahoittaa: onnistuin (lähinnä ystävien, perheenjäsenten, nettikritiikkien ja blogien siivittämänä) lukemaan vuoden aikana 28 minulle uuden kirjailijan kirjoja. Yli puolet siis. Huh!

Kertokaapa, kuinka järjestelmällisiä TBR-listan purkajia olette? Pysyykö lista siistinä ja kompaktina vai rehottaako villinä? Miten kirjat valikoituvat?