Kurpitsakeittoa ja vetävää fantasiaa ... ja kopelointia

Olen viihdyttänyt päivällisvieraita! Oon melkein aikuinen! Pakko hehkuttaa vähän. Sain isältä aivan jäätävän kokoisen kurpitsan, semmoisen joista lyhtyjä tehdään Amöriikassa, ja lupasin kutsua sen ja äidin syömään keittoa joku päivä. (Et sellaset "vieraat".) Voi kuulkaa. Siippa jäi jumiin työpaikalle, kun busseja menee sunnuntaisin harvemmin kuin kerran tunnissa. Tilanne oli siis se, että noin tunti ennen vieraiden tuloa odottelin siippasen tulevan hetkenä minä hyvänsä ovesta, kun saankin puhelinsoiton ja selviää, että hän on täällä vasta vanhempieni (ja veljeni) jälkeen. Sain hepulin ja suorastaan hyökkäsin kurpitsan kimppuun. Hakkasin sitä kuin jäävuorta pikku jääpiikillä (eli hedelmäveitsellä), tökkäsin itseäni sormeen ja survaisin kerran kärjen pohjasta läpi. Saatoin myös taivuttaa yhden ruokalusikan kuopiessani maanisesti maltoa kyljistä. Mutta jollain viisiin siitä mötikästä piti saada irrotettua kilo maltoa ja sassiin. Ja koska haluan saada kaiken, piti koko höskän pysyä sen verran kasassa, että siitä saisi myöhemmin kurpitsalyhdyn. Ehdin katua monesti.

Kun porukat sitten tulivat, muuttokunnossa olevaa kämppää ei ollut siistitty yhtään, kurpitsakeiton ainekset odottivat kiehahtamista liedellä ja peltileipä oli vielä kattilassa nousemassa (taikinakulho on vielä edellisessä kämpässä). Sytytin muutaman kynttilän juostessani painamaan ovisummeria, jotta jokin asia huushollissa näyttäisi siltä, että kyseessä ei ole yllätysvierailu. -.-

Onni on kuitenkin avokeittiö: oli mahdollista jutella olkkarissa istuvan isän ja veljen kanssa samalla kun kaadoin leipätaikinaa pellille. Äiti ryhtyi paahtamaan kurpitsansiemeniä, oli oikeastaan aika leppoisaakin hengailla keittiössä, kun kurpitsansiemenet sihisivät pannulla ja tuoreen leivän tuoksu alkoi kohota uunista.

Soppa oli ehkä vähän juoksevampaa kuin oli tarkoitus, mutta kokonaisuus oli maistuva. Paahdetut ja suolatut kurpitsansiemenet maistuivat melkein popkornilta... joskin kuoret olivat sitkaita. Oli myös superhyvä päätös ostaa pötikkä Port Salut -juustoa leivälle, niistä paksuista juustosiivuista ja tuoreesta leivästä tuli jotenkin tosi luksusfiilis.

***

Ja niin, olen vähän lukenutkin. Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan toinen osa, Kohtalon miekka, on pyörinyt käsissä viimeaikoina. Puhukaamme siitä.

Aloitan klassisesti: tykkäsin. Innostuinkin. Tosin kerronpa mitä kirjasin ensi mietteinäni kirjan päätettyäni, eli "Inaus liikaa dramatiikkaa ja tissejä, muuten oikeinkin hyvä."

Toisaalta tykkään menosta ja meiningistä. Tuntuu että on kulunut hyvä tovi siitä kun viimeksi olen lukenut mitään, missä on menoa ja meininkiä. Olen huristellut Ranskan idyllisellä maaseudulla (joskin poliisin mukana murhaa selvittämässä), murehtinut tarhatätien lähettelemiä lappuja Antti Pasasen kanssa ja jäljittänyt Englannissa kovaonnisen kirjastoautovirkailijan kanssa hävinnyttä kirjastoautoa – mikä on ollut mukavaa – mutta jotenkin oli ihanaa uppoutua merenneitotarinoihin ja miekkamittelöihin, makustella outoja paikkojen ja kasvien nimiä ja ihmetellä keksittyjen kansojen tapoja! Kuten Noituri-sarjan ensimmäisessäkin osassa, myös tässä kirja jakautuu episodeihin, suhteellisen itsenäisiin tarinoihin, mikä rytmittää lukemista mukavasti.

Tapani Kärkkäisen suomennos on erinomainen, mutta alkupuolen oikoluvussa on pientä toivomisen varaa. Karauttaminen (hevonen) vs. karaiseminen (teräs), kahdenkädenmiekka vs. pitkämiekka (ovathan nämä sama asia?)... Olen myös vakaasti sitä mieltä, että "ihan" on puhekielinen ilmaus, muodollisissa yhteyksissä "aivan" olisi sopivampi. Oikoluvusta vastaa toisaalta kustannustoimittaja, ja kirjoitusvirheet keskittyivät tosiaan lähinnä alkupuolelle. Käännös oli todella vetävä, minkä takia kömmähdykset kismittivät. Paikannimet ja kasvit tuntuivat minusta suomeksikin uskottavilta ja kiehtovilta, ja erityispisteet annan luontevasta 'haastaa'-sanan käytöstä (siis merkityksessä 'sanoa') dialogissa.

WSOY 2011

Kirjan päähenkilö on siis noituri Geralt Rivialainen, jonkinlainen taikakeinoin ihmisestä jalostettu tyyppi, jonka ammattikunnan tehtävä on suojella ihmisiä hirviöiltä. Ongelmaksi vain osoittautuu, että on usein vaikea tietää, kumpi on hirviömäisempi, mörkö vai ihminen. Kirjan maailmassa ihmiset ovat levittäytyneet laajalle ja ahdistavat niin petomaiset elukat kuin äärimmäisen inhimilliset rodut (haltiat, dryadit, puolituiset) nurkkaan. Mieleen tulee hakematta nykyinen susikeskustelu. Paljonko muille lajeille pitää jättää tilaa? Ovatko ihmiset uhreja vai tappajia?

Äksönipuolella veti mukavasti. Kuten jo totesinkin, oli ihana päästä löytöretkeilemään kirjan maailmaan. Se vie mennessään. Linnoja, uponneita kaupunkeja, sotia, puukyliä, taikajuomia, sitä itteään. Viittauksia klassikkosatuihin bongasin muutaman, mutta selvästi vähemmän kuin ensimmäisessä osassa. Viikon mörkö -asetelmaa onnistutaan välttämään ansiokkaasti, vaikka tarinat voisivat periaatteessa kompastua suht samana pysyvään lähtöasetelmaansa. 

Sitten dramatiikkaan ja tisseihin. Päähenkilö elää niin maan hemmetin pitkään, joo, mutta joka tuppaan ja mättään takaa tulee esiin joku entinen tai tuleva heila. Ilotaloissa siis vieraillaan myös, mutta niitä ei lasketa heiloiksi. Taustalla jatkuu on/off-suhde Yennefer-velhoon, mutta eihän siitä nyt mitään näytä tulevan, joten suurten (ah, niin suurten) tunteiden olemassaolosta huolimatta pitää kai ymmärtää, että miehellä on tarpeita. Etenkin Yenneferin kuvaukset tympivät jotenkin säännöllisesti... aihe kuulostaa stereotyyppiseltä mangalta: kalpeat kolmiomaiset kasvot, pikimusta kihara tukka ja oliko se nyt sitten violetit silmät, jotka aina rävähtävät auki hekuman hetkellä. Aistillista menoa velhomaassa. ... Naisista ja tisseistä on suht paljon puhetta. Pahikset vihjailevat raiskauksista ja erilaisissa yhteyksissä (usein miljöökuvauksen ohessa) tulee ilmi miten joko myöntyväisiä tai vastahankaisia naisia kopeloidaan. Se jotenkin häiritsee, vaikka yritän ajatella, että se sopii kai tietynlaiseen yhteiskuntavaiheeseen: Fantasiamaailman vibat ovat jokseenkin keskiaikaiset. Soditaan paljon. Kosiskelu on enemmän sellaista nuijalla päähän ja luolaan -tyylistä. Silti vaikea olla ajattelematta, olisiko kirjan tuo aspekti toisenlainen, jos kirjoittaja olisi nainen. Tai pitäisikö sen sitten olla toisenlainen.

Ajoittain päästiin myös sellaisiin filosofisiin sfääreihin, joista en pysynyt täysin kärryillä. Eräässä jutussa tuntui kuin oltaisi kuvailtu jotain ihanaa rakkaustarinaa... vaikka vain toinen osapuoli on rakastunut. Toinen haikailee edelleen entisen perään – ja siitä kumpikin on ilmeisesti tietoinen. Tunteet vaikuttavat siis toisen osapuolen taholta lähinnä toverillisilta, joten säälistä ja kiintymyksestäkin annettu hekuman yö pelkän "kaverin" kanssa kuulostaa karsealta. Romantiikka kääntyy haudassaan niin että viuhuu.

Lopputulema jää silti vahvasti plussan puolelle. Hauska, mukaansatempaava, hyvä suomennos. Kansi ei houkuttele lukemaan, mutta suosittelen silti lämpimästi, vaikka fantasia ei tuntuisikaan kaikkein omimmalta lajilta.

Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka

WSOY 2011

Suom. Tapani Kärkkäinen

404 sivua

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

WSOY, 2010

Ikkuna Eurooppaan aukeaa täten Puolassa Karoliinan haasteen puitteissa.

Alkoi seksikohtauksella. Ei lupavaa.

Sen jälkeen siirryttiin onneksi muihin aiheisiin, ja meno parani sen myötä huomattavasti.

Andrzej Sapkowskin Noituri-sarja (Witcher) on takakannen mukaan niittänyt mainetta miljoonien rakastamana pelinä. Viimeinen toivomus on sarjan ensimmäinen osa. Päähenkilö on Geralt, fantasiamaailman aliarvostettuun noitureiden ammattikuntaan kuuluva mies, jonka työtä on etsiä ja tappaa hirviöitä maksua vastaan. Monet pitävät noitureita palkkamurhaajina, eivätkä ammatinharjoittajat nauti kovin suurta luottamusta.

Lähdetään liikkeelle takakannesta. Kyseessä on siis pelin pohjana toiminut kirja. On sanottava, että kirja sopii peliksi rakenteensa puolesta kuin nakutettu. Pohjalla kulkee ikään kuin yksi erillinen nykyajassa tapahtuva juoni, joka etenee erillisten seikkailujen välissä. Eikö aika monissa peleissä perusratkaisu ole juuri se, että on tehtäviä toisensa perään ja siinä välissä sitten on jokin animaatiosysteemi, joka sitoo tapahtumia yhteen tai ainakin petaa jotain yhdistävää tekijää erillisille tarinoille?

Novellimaiset seikkailut ovat omia kokonaisuuksiaan, ja jollei takakannessa vakuutettaisi kirjan ilmestyneen ennen peliä, houkuttaisi kovasti uskoa järjestyksen olleen päinvastainen. Itse tykkäsin rakenteesta siksi, että se oli niin nopeatempoinen. Edellinen Buzz Aldrin -- Taviksena olemisen taito oli verkkainen ja luvuiltaan pitkä, joten nyt tuntui mukavalta lukea yksi kokonainen tarina iltasaduksi/kahvilassa/jotain.

Kas niin. Seuraavaksi takakannessa luonnehditaan kirjaa näin: "Fantasiaa vaativaan makuun: älykästä huumoria ja synkkien metsien melankoliaa." Vakavahko Geralt saa seurakseen puolivälin paikkeilla humoristisen sivuhahmon. Klassinen ratkaisu, mutta toimii. Itse en pitänyt huumoria erityisen älykkäänä... vaikka fantasiakirjallisuuden tuntemukseni on toisaalta aika heikko, joten en sinänsä osaa verrata genren muihin edustajiin. Aloin lämmetä sanailulle vasta loppua kohden, nimikkoseikkailua lukiessani. Nyt jää mietityttämään, saako Sapkowski nokkeluusgeneraattorinsa tasaisempaan vireeseen sarjan toisessa osassa.

"Synkkien metsien melankolia" on osittain totta, sillä kirjasta saa sen käsityksen, että jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt. Etkä iloisesti. Omalta sohvaltaan käsin lukija tosin saa yllättyä iloisesti, sillä Geralt kohnaa metsissä ammattinsa puolesta, ja vastaan tulevat otukset ovat usein muuta kuin miltä näyttävät. Virkistävää. Kirjassa käydäänkin keskustelua siitä, mikä/kuka on hirviö ja kuka ei. Pisteitä tämän kysymyksen sisällyttämisestä tarinaan. Hirviö-käsitteen kääntelyllä on saatu aikaan muutama osuva juonne tarinaan. Kannen mainostama melankolia tai surumielisyys eivät kuitenkaan jääneet päällimmäisiksi mieleen (toisin kuin Ali Shaw'n luomasta miljööstä kirjassa Tyttö joka muuttui lasiksi).

En tunne itäeurooppalaisia satuja (vielä... Slaavilaisia satuja -teos odottelee kotosalla, hihii), mutta viittauksia täälläkin päin tunnettuihin tarinoihin oli hauska bongailla: Lumikki, Tuhkimo, Hamelnin pillipiipari, Tähkäpää... Kirjassa olikin jotenkin ihan kirjaimellisesti satumainen, sadunomainen tunnelma. Ihan perinteisesti on ihmeellisiä öttiäisiä metsässä, ja sitten mennään ja kohdataan ne ja omat pelot. Tekee mieli lukea taas jotain vanhoja satuja, joissa oli lasiavaimia ja henkiin herääviä puusotamiehiä. :)

Tapani Kärkkäisen käännös on tyylillisesti onnistunut, mutta yksityiskohdissa epätasainen. Sanavalinnat ovat yleensä osuvia (esimerkiksi 'valveilla' istuu paremmin mystiseen fantasiamaailmaan kuin proosallinen 'hereillä', enkä pane pahakseni jos nuolta joskus kutsutaan 'vasamaksi'), mutta toisinaan käytetään sitten aivan tyyliin sopimattomia ilmauksia, kuten toistuvasti 'vaan' (merkityksessä 'vain') ja 'ihan' (sen sijaan että olisi sanottu 'aivan'). Peräänkuulutan myös 'tulla tapahtumaan' -tyylisen futuurin ponnekkaampaa välttelyä. Oikoluku olisi ehkä pitänyt tehdä huolellisemmin, koska silmään osuu tasaisin väliajoin kirjoitusvirheitä, rektio-ongelmia tai jotakin muuten omituista, kuten hämmennys sanoissa puuskassa/puuhkassa ja koittaa/koettaa. Lukukokemuksen kannalta onnistunut tyyli on kuitenkin tärkeämpi, koska typoja ei kuitenkaan kukkinut joka aukeamalla. Erityistä kiitosta ansaitsevat erilaiset kasvien ja otusten nimet, joista osa lienee kääntäjän oman makustelun tulosta.