The World According to Bertie

Alexander McCall Smithin tunnetuin teos lienee Naisten etsivätoimisto no. 1 ja siitä sikiämään ruvennut Mma Ramotswe -sarja. Muita saman kirjailijan sarjoja ovat mm. The Sunday Philosophy Club -sarja sekä 44 Scotland Street -sarja, johon tämänkertainenkin kirja kuuluu. Jokin uusi sarja on vielä mielestäni viime vuosina polkaistu käyntiin... mutta siihen en ole vielä tutustunut. Ilmeisesti suomennoksia on ilmestynyt vain Mma Ramotswesta kertovista kirjoista.

Kuten aiemminkin 44 Scotland Street -sarjassa, The World According to Bertien tapahtumat keskittyvät mainitun talon entisiin ja nykyisiin asukkaisiin ja heidän elämäänsä. On snobi-Irene, joka piinaa perhettään (johon 6-vuotias Bertie kuuluu) yläluokkaisuuden tavoittelulla ja kehityssuunnitelmillaan, taiteilija Angus Lordie, jonka maailma murenee, kun hänen koiransa Cyril pannaan telkien taa ihmisten puremisesta epäiltynä. On antropologi Domenica Macdonald, jolla on syytä epäillä ystävänsä ja talovahtinsa Antonian näpistäneen häneltä teekupin. On mahdollisesti maailman itseriittoisin naistenmies Bruce, avio-onnea haikaileva galleristi Matthew, ja Matthew'n tyttöystävä Pat, joka opiskelee estetiikkaa yliopistolla. Henkilökavalkadi on tyydyttävä, mutta joku saattaisi luonnehtia sitä tylsäksi. Galleristi, antropologi, estetiikan opiskelija, taiteilija... kaikki skotteja. Monipuolisuudestaan huolimatta kokonaisuus on ehkä sittenkin hieman yksipuolinen. Konfliktit loistavat poissaolollaan, mehukkaimmillaan päästään hiljaiseen paheksuntaan.

Konflikteja ei siis juurikaan ole. Jos on, ovat pieniä ja kohteliaita. Valinta se on sekin. Menon ja meiningin ystäville nämä kirjat tuskin sopivat. Pohdiskelijoille ja arjen ystäville sitäkin paremmin. Vaikka toisaalta aloin vähän leipääntyä 250 sivun jälkeen, luin kuitenkin tyytyväisenä loppuun asti. Kun omakin elämä koostuu sellaisista vertahyytävistä seikkailuista kuin gradun kirjoittaminen, töiden etsiminen ja soijarouheen kanssa sinuiksi pääseminen, on ihan hauska lukea asetelmasta, jossa kaikki tarpovat sitä samaa arkipolkua ja pohtivat mennessään, mistä tässä kaikessa on kysymys.


The World According to Bertie on tyylillisesti ja aiheistoltaan samaa mccall smithiä kuin aiemmatkin lukemani teokset, mikä on hyvä, sillä sen hän osaa. Siihen on mukava palata tasaisin väliajoin. Minulle McCall Smithin erityisiä ansioita ovat hänen hyväntahtoinen kertojanäänensä, tasapainoinen näkemyksensä ja tapansa sujautella kerrontaan pieniä pohdintoja, jotka ovat usein kyökkifilosofiaa parhaimmillaan. Tuomitsevaa sormea ei heilutella, ennemmin asenne on se, että meitä on moneen junaan.

Aika selvä viesti ainakin tämän opuksen kohdalla on myös se, että olisipas mukavaa, jos kaikki olisivat kivoja toisilleen. Jotenkin noloa, kuten kirjassa vihjataankin (Was it wrong to think of such a thing? Or was it just 'uncool'?), mutta ei kai siitä mihinkään pääse, ettei se nyt väärinkään saa olla. En tiedä kannattaako noin suuria uneksia, jos kohta pitäisi toisaalta ehkä pitää mielessä, ettei kiltteys saisi olla 'nolo' arvo, koska sillä saa paljon hyvää aikaan. Ainoa ehkä mitä tässä jää kaipaamaan on se, miten tätä kiltteyden harjoittamista sitten pitäisi harjoittaa silloin, kun ei olla tekemisissä mukavien ihmisten kanssa. Irene työntelee edellään perhettään milloin mihinkin suuntaan, ja he raahautuvat kuuliaisesti mukana. Oletetun teekuppivarkauden käsittely jää myös jotenkin kesken. Kiltteys mielletään usein mukautuvaisuudeksi, ehkäpä sen takia kiltteys onkin niin noloa: kiltti on kynnysmatto. Eihän sen niin pitäisi mennä. Siksi onkin omituista, että kiltteyden puolustuksessa ei mielestäni ole juurikaan kouriintuntuvaa pohdintaa kiltteydestä silloin, kun se on kortilla ja vaikeaa.

Sanottu mikä sanottu, mutta kaiken kaikkiaan lukukokemus oli sympaattinen. Kirja on aiemmin julkaistu The Scotsmanissa jatkosarjana, joten luvut ovat suhteellisen lyhyitä. Se sopii allekirjoittaneelle ainakin oivallisesti, koska lukemiselle jäävät ajanmurenat eivät aina riitä kovin pitkiin lukurupeamiin. Voi huoletta aloittaa luvun, kun tietää ettei mikään olennainen ajatus jää kesken, vaikka aikaa lukea olisi vain vartti. Kotiseuturakkaus on myös sympaattista, kirjoittaisi joku Turustakin samantyylisen kuvauksen... niin vaikeaa kuin se nykyään onkin, Turun taudin jälkiä siivotessa ja toriparkkifiaskon jyrätessä eteenpäin.

Mitä onni on... ja mitä onni ei ole

*puhinaa* Voin kertoa, mitä onni ei ole. Onni ei ole sitä, että käännöstoimiston lähettämän koekäännöksen palautusaika tikuttaa muutaman tunnin päässä ja yliopiston kaikki verkkoresurssit ovat vajonneet kuolleena kybermeren pohjaan. Pingispallopartio tyyliin Aku Ankka ei ole tullut pelastustoimiin, vaikka aikaa on kulunut yli vuorokausi. Tää on taas tätä.

Liitän tähän vielä Youtube-puheen, joka on yksi puhuttelevimpia aiheesta (naiset mainoksissa) kuulemiani. Olisipa tämä näytetty muinoin yläasteen terveystiedontunneilla! Ehkä tarpeetonta sanoakin, että tämäkin pätkä kuuluu ennemmin kategoriaan "Mitä onni ei ole". Tekstitys on englanniksi, mutta katselen myöhemmin, jos löydän sen jostain suomeksi tekstitettynä. Jos pituus pelästyttää, niin päätä etukäteen paljonko aikaa pätkälle annat: "Jos mielenkiintoni ei ole herännyt 10 minuutissa, jätän katsomisen kesken." Parhaiten viestin ehkä tiivistää malli Cindy Crawfordin lausahdus: "Kunpa näyttäisin Cindy Crawfordilta."


" 'Jos onni on mysteeri,' minä lohdutin, 'niin onnen esteet vasta mysteerejä ovatkin.' " Ja totta on.

Petri Tammisen teos Mitä onni on on huomattavasti leppoisampi tarina, joskin toisinaan päähenkilön sietämätön peeloilu sai aikaan turhautunutta tuhinaa ja tuskastuneita ähkäisyjä. Kirjan päähenkilö, ammatiltaan kirjailija, saa vaimoltaan idean: tehdään kirja suomalaisesta onnesta. Kuka on onnellinen ja mistä onnen löytää. Aisaparikseen onnen jäljitykseen kirjailija saa itseään parikymmentä vuotta nuoremman taideopiskelija Hannun, johon on tutustunut pöytätennishallilla. Tutkimusmateriaalia on tarkoitus kerätä mm. onnellisuustutkijalta, haudankaivajalta ja ruotsinlaivalaisilta.

Luin kirjaa useaan otteeseen kahviloissa ympäri kaupunkia ja naureskelin ääneen. Päähenkilön tunneäly ei päätä pakota, mikä sai moneen otteeseen sympatiat rassukan vaimon puolelle. En pilaa kauhumehukkaimpia kohtia kertomalla niitä tässä, mutta ei voi kyllä muuta sanoa, ettei seuraavanlaista kohtelua kyllä aiheetta saa: "Minä en sanonut mitään, mutta mielessäni mietin, että keski-ikäiset miehet eivät vaihtaneet vaimoaan nuorempaan ulkonäön takia niin kuin yleisesti luultiin. Miehet vaihtoivat nuorempaan sen takia, että he halusivat vihdoinkin olla toisen silmissä se aikuinen, kun olivat kuitenkin aina joutuneet olemaan se hölmö, se hitaammin kehittynyt, se äitinsä ja sitten vaimonsa helmoissa pyörivä poika, joka ulvoo matolla maajoukkueen hävitessä tai formulan savuttaessa niin että lapsetkin sitä kauhistuvat: 'Äiti, mikä iskälle tuli?' " Kaikessa hämmentyneessä orpoudessaan hän on oikeastaan aika sympaattinen hahmo. Pojasta yhtäkkiä keski-ikäiseksi hujahtaneen miehen hortoilusta Tamminen saa revittyä irti mainioita tilanteita.

Mitä se onni sitten meistä monen kohdalla on? Tammisen tarjoama vastaus on uhmakkaan arkinen ja arkisuudessaan kyllä itse asiassa aika tyydyttäväkin.

P.S. Seuraava pätkä jäi mietityttämään:
"Insinööritieteiden menestys on saanut aikamme vaikuttamaan rationaaliselta. Se on vakava väärinkäsitys. Koko uuden ajan historiasta ei löydy häilyväisempiä ihmisiä kuin me. Meidän tunteitamme ruokitaan ja kiihotetaan lakkaamatta, meidät totutetaan tuntemaan niin paljon, että emme enää erota missä tunteemme loppuvat ja maailma alkaa. Ympärillämme näemme omat tunteemme, omista tunteistamme meille tulee mieleen uusia tunteita. Meidän on hyvin vaikea sanoa, miltä meistä tuntuu."


Kirja on luettu osana Kuusi kovaa kotimaista -haastetta.

Kädettömät kuninkaat

Alennusmyynteihin sortuminen kantoi jälleen hedelmää, eikä tällä kertaa tullut edes ostohuuman jälkeistä morkkista! Kansallisen kirjakaupan taannoisesta alesta kannoin kotiin Scott Lynchin Locke Lamoran valheet (paras vanhoilla päivillä lukemani fantasiakirja) ja Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -- jälkimmäinen hintaan 2,90€! Kun "tarjouskirjamyymälän" pokkaritkin ovat lähes poikkeuksetta 6,90 sanon: mitä ihmettä. Nyt sanon toisaalta myös: jee! koska luonnonoikkuhintaan sain vastinetta rahalle oikein komiasti.

Sinisalon novelleja tuli luettua aika harvakseltaan. Tarinat eivät ole varsinaisesti kauhujuttuja, mutta jollakin tavalla usein painostavia, vähän scifihtäviä, vaikka Sinisalo itsekin jossain vaiheessa toteaa että scifi-määritelmää pitää näiden novellien kohdalla soveltaa hyvin väljästi. Ehkä se sitten ohuimmillaan on sitä paljon nyt puhuttavaa maagista realismia, joka kertomuksia yhdistää. Ei siis kannata missään nimessä pelästyä scifihtävää määritelmää, jos se tuntuu vieraalta. Oli miten oli, pyrin lukemaan yhden jutun aina yhdeltä istumalta, jottei jännite purkautuisi. Se oli hyvä veto. Lukemiseen kului toisaalta aika kauan siksi, että tartuin pokkariin vain kun tiesin, että aikaa lukemiselle on tarpeeksi ja muuten oli oikeanlainen vire päällä. En halunnut ahmia montaa kerralla, joten usein laskin novellin päätyttyä kirjan käsistäni, vaikka seuraavaakin olisi vähän hotsittanut jo vilkuilla.

Novellit on koottu aika pitkältäkin aikaväliltä. Sinisalo on modernisoinut niitä niiltä kohdin kuin se on ollut oleellista, mutta jättänyt paljastavia ilmauksia mukaan (esimerkiksi moderneissa mainostoimistoissa copywriter tuskin työskentelee tekstinkäsittelylaitteen ääressä). Siinä hän on mielestäni tehnyt hyvän valinnan. Ehkä olen noin yleensä vain konservatiivinen nostalgiabuffi, mutta tuollaiset kirjoitusajankohdasta osviittaa antavat nyt jo turhiksi muuttuneet käsitteet toivat teksteihin hauskaa lisäväriä.

Toisaalta sitten... Jokin dialogissa tökki useammassa kuin yhdessä tarinassa. Mikäpä minä olen arvostelemaan, eipä sillä, mutta jokin siinä vain häiritsi. Baby Doll sijoittui kirjoitusajankohtanaan lähitulevaisuuteen vajaalla kymmenellä vuodella ja vuorosanoissa toistuu ehkä siksi futuristiseksi tarkoitettu "kyber" antamassa painokkuutta: kyberhieno, kyberihana jne. En niinkään vakuutu lukijana dialogin aitoudesta, vaan kiinnitän entistä enemmän huomiota repliikeissä esiintyviin sanavalintoihin, se ei liene tarkoitus. Puhutaan botskista ja safkasta ja mudesta ja fadesta ja himbestä. Osittain ehkä sanavalinnat selittyvät sillä että novellit edustavat kirjoitusajankohdaltaan aika monenkirjavia vuosilukuja ja nuoria puhujia, mutta kuten sanottu, kohdallani kävi niin että joskus sanavalinnat saivat aikaan etäisyyttä, kun olisin toivonut voivani uppoutua tarinan jännitteeseen ja "nyrjähtäneeseen"tilanteeseen ennen kuin novelli loppuisi. Kiiltomadon  Markku Soikkelin mielestä dialogi on sen puhekielisyyteen nähden joskus maalailevuudessaan aika raflaavaa.

Naisnäkökulma on omalla tavallaan vahvasti esillä useissa Sinisalon novelleissa. Useimpien päähenkilö on nainen ja sukupuoleen tai sukupuolirooleihin kohdistuva pohdinta ja leikittely luovat omanlaisensa kierteen useampaan kuin yhteen tarinaan. Useassa novellissa naiseen kohdistuva uhka tulee juuri miehen taholta. Samaan maailmaan sijoittuvat Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja Metsän tuttu -novellien keskiössä ovat heimo, jossa naiset ovat kunnioitetumpi ja arvostetumpi sukupuoli. (Käsittääkseni vastaavanlaiselle idealle nojaa kokonainen kirjallisuuden laji nimeltä femdom... vähän tekisi mieli tutustua.) Valkoisessa hiiressä päähenkilö, nainen, saa turpiinsa humalaisilta armeijaämmiltä, joita yleisen asevelvollisuuden myötä on koko Suomi pullollaan. Baby Dollin tapahtumat puolestaan sijoittuvat maailmaan, jossa seksi ja seksikkyys on ihanne ja arkea pikkulapsillekin. Vastaavalla tavalla "sukupuolivärittynyttä" fiktiota en muista juurikaan lukeneeni, joten näkökulma toimi kohdallani aika tuoreesti.

Toinen ja edellistä suurempi ilahtumisen aiheeni oli Sinisalon monessa novellissa käyttämä vanha suomalainen ja saamelainen mytologia. Näitä aiheita hyödyntävät tarinat tuntuivat kiipivän suosikeikseni. Metsän tuttu oli ehkä minulle mieleisin kirjan novelleista, mutta myös sen kanssa samaan maailmaan sijoittuva Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ilahdutti ajatusten tuulettajana. Me vakuutamme sinut kiri myös pistesijoille -- huolimatta siitä että inspiraatiota oli siihen haettu kansanperinteen sijaan paljon scifiklassikko H.P. Lovecraftin tuotannosta. Uusvanha, vanhatuore suomalaisuus oli harvinaista herkkua, ja siitä oli hyvä lukea. Jotenkin tulee niin paljon luettua muiden maiden tarinoita, jotka peilautuvat niiden muiden kuvastosta ja perinteistä.

Olen myös nynny, joten tarinat olivat siinä suhteessa sopivia, sopivan nyrjähtäneitä.

Tähän loppuun myös toisella tavalla nyrjähtänyttä suomalaisuutta Liljan loiston reggae-versioksi tuunaaman Karjalan kunnailla -biisin muodossa: