Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Otava 2013, 380 sivua

Mia Kankimäki ottaa vapaata töistä ja lähtee Japaniin tutkimaan 1000-luvulla elänyttä sielunsiskoaan Sei Shonagonia. Siinäpä pähkinänkuoressa jutun juoni.

Fiilikset ovat vähän kaksijakoiset. Ensinnä plussat:

Konsepti tuntui kiinnostavalta ja luinkin kirjan melko nopeasti. Oli mahtavaa seurata lähteltä "ystävyyttä" joka ulottuu tuhannen vuoden yli ja maailman yhdeltä puolelta toiselle. Pohdin aina silloin tällöin, millaista elämää historian saatossa eläneet toiset ihmislapset ovat eläneet, mitä he ovat siitä ajatelleet ja mikä meitä yhdistäisi, mikä erottaisi. Kankimäki kuroo vuosituhannen eron umpeen sujuvasti ja vetävästi, nautin aikamatkasta ja sen vertailusta nykyelämään noin yleensä ja yhden naisen elämään erityisesti.

Lainaukset Shonagonin kirjasta ovat oleellista ja kiinnostavaa luettavaa ja kirjoittaja on onnistunut niiden kääntämisessä (englannista) minusta varsin hyvin.

Se mitä kolikon toiseen puoleen tulee ei ole oikeastaan "miinuksia" (ikään kuin vastapoolina mainitsemilleni plussille) vaan ennemmin jonkinlainen "toisaalta".

Kirja toimii parhaiten eräänlaisena päiväkirjana, jossa on historiallisia mausteita. Jäin miettimään historiallisen tutkimuksen, tietokirjan, ulottuvuuksia kirjassa: jollei osaa japania, on mielestäni väkisinkin heikossa asemassa tutkimassa japanilaista tuhat vuotta sitten elänyttä kirjailijaa. Vaikka englanninkielisiä lähteitä onkin hyödynnetty ilmeisesti melko paljon (ja sivuhyppy Virginia Woolfiin oli esimerkiksi minusta äärimmäisen mielenkiintoinen), ajattelen väkisinkin että tutkimuspohja jäi vajavaiseksi.

Paljonko englanniksi on kirjoitettu vaikkapa Minna Canthista tai Aleksis Kivestä, jotka hekin sentään elivät huomattavasti vaivaiset sata tai parisataa vuotta sitten? Ja millainen olisi japanilaisen näitä henkilöitä koskeva tutkimus, joka perustuisi vain englanninkielisiin lähteisiin? Suomalaiset sentään puhuvat ja kirjoittavat englantia ahkerammin kuin japanilaiset, joten lähtökohdat lienisivät kaikki asianhaarat huomioon ottaen moninkertaisesti paremmat kuin Kankimäellä.

Kirja etenee kuin historiallinen salapoliisitarina. Se on vetävä formaatti, mutta siihen suhtautuu sitä kriittisemmin mitä vahvempi on tunne siitä että lähdemateriaali ei ole kyllin kattavaa.

Kuitenkin kaikitenkin suosittelen kirjaa, jos historiaan eläytyminen kiinnostaa. Japanologi saattaa turhautua, mutta päiväkirjamaisena matkakirjana ja historiafiilistelynä toimii erinomaisesti. Enhän itsekään ole asiantuntija, joten jupinoistani huolimatta saattaa olla että Shonagon tosiaan on niin vähän tutkittu henkilö, että kaikki tarpeellinen onkin saatu irti käännetystä kirjallisuudesta – ken tietää. Historia on aina jossain määrin spekulaatiota.

Hengissä ollaan

Hiljaiselo yllätti kirjabloggaajan. Taitaapi olla puolitoista kuukautta jo viime päivityksestä. Jotakin olen lueskellutkin, mutta paljonkaan sanomisen arvoista ei ole tullut mieleen. ... Pitäisi ehkä miettiä päivitysten sisältöä enemmän: Itse en halua tietää juonipaljastuksia kirjasta jonka aion itse joskus lukea, joten en ole juuri ratkaisevia käänteitä paljastanut turinoissanikaan. Toisaalta tuntuu, että juuri juonipaljastusten välttely typistää sanottavaa entisestään. Vähäisetkin tuumokseni pitää hyllyttää, ja keskilattian vie sitten kirjan lähtöasetelman esitteleminen. Hmh. Täytyypä miettiä.

*****

Hiljaisuuden aikana luettuja:

Anni Polva: Tiina
Joululomalla vanhempien luona luettu klassikko. Käsiä pompan taskuissa, kalliita nurmeksia, jokunen kurja ja jokunen reilu toveri. Ihana kirkasotsainen lapsuuden kirja. (Hörähdin myös lukiessani miten Tiina harmittelee suojakeliä ja muistelee vanhempiensa – olletikin 1900-luvun alun lapsia – sanoneen heidän lapsuutensa talvien olleen kylmiä ja lumisia. Ja itse kun luulin että talvet MINUN lapsuudessani olivat kylmiä ja lumisia, toisin kuin nyt. ;) )

Terhi Ekebom: Kummituslapsi
Turkasen hieno sarjakuvaromaani, tai ehkä aikuisten kuvakirja. Tekstiä vähän, suuret kuvat. Vähäeleisissä monografisissa kuvissa on hurjan hieno tunnelma. Surehdutti ja hymyilytti, ja eritoten pysähdyin ihastelemaan kuunvalossa erottuvia varjoja makuuhuoneessa. Että joku semmoisetkin osaa piirtää! (Sarjassamme "Äiti antoi lainaan".)

Sophie Kinsella: Can You Keep a Secret? (eli Salaisuuksia ilmassa)
Euron kirpparilöytö, jonka lainasin siskolle luettuani. Ilahtui tutustuttuaan siihen ja sanoi, ettei englanninkielisten romaanien lukeminen olekaan niin vaikeaa kuin hän oli arvellut. Tuli hyvä mieli. Juurikin "vaahtokarkinkevyt" satu naisesta, joka vuodattaa kaikki salaisuutensa vierustoverilleen lentokoneessa kun luulee koneen syöksyvän maahan – ja ylläripylläri myöhemmin käykin ilmi että vierustoveri, epämääräisen komea mies, onkin päähenkilön työllistävän firman perustaja. O-ou. Paha saa palkkansa, rakastavaiset toisensa ja niin päin pois.

*****

Lisäksi olen pelannut läpi kaksi ikivanhaa Commander Keen -peliä ja mujunut nostalgiassa.

Tällä hetkellä kesken on sen tuhannen kirjaa – siltä ainakin tuntuu. Oikein kismittää: miksen voi himoita yhtä kirjaa kerrallaan? Aloittaisin kirjan, lukisin sitä intensiivisesti, pohtisin lukemaani, pitäisin pienen kunnioittavan tauon ja siirtyisin sitten seuraavan kirjan pariin. Ajattelisin syvällisiä. Vaan ei.

Tosielämän toistuva kuvio on, että aloitan yhden kirjan, luen sitä ehkä sata sivua, huomaan myöhemmin kaipaavani toisenlaista kirjaa, milloin kevyempää, milloin jotain tietokirjaa, milloin sarjakuvaa, milloin mitäkin, ja upotan hampaani uuteen mielenkiintoni kohteeseen, vaikka vanha on tosiaankin edelleen aivan kesken. Saatan aloittaa kolmannenkin kirjan. Siinä erotellaan jyvät akanoista, sillä toisinaan tunnun kuin itseltäni salaa tällä konstilla etäännyttäväni itseni kirjoista, jotka eivät aivan totuudenmukaisesti sanoen kovasti kiinnosta – suunnittelen, muka, tavan vuoksi kuitenkin lukevani ne loppuun "kun nyt olen jo aika pitkälläkin ja on se ihan kiva ja...".

Lopuksi tuntuu että kirjat, kaikki kirjat, on luettu niin pienissä paloissa ja pitkän ajan kuluessa että on epäreilua sanoa niistä juuri mitään. Äft. Finnkinon lippupaketteja markkinoitiin ainakin joskus nimellä sarjahurmaaja (oivasti keksitty sana, muuten, mun miälestä). Ehkä olen sellainen, joka on helppo sarjahurmata. ...siis mitä kirjoihin tulee.

*****

Tällä hetkellä kesken:

Bruno Fink: Tarkastaja Canalin psykoanalyyttiset seikkailut
Mahtava nimi. Sattui kirjaston tyrkkyhyllystä silmään.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Nainen jättää työnsä määräajaksi ja lähtee jahtaamaan 900-luvulla elänyttä japanilaista sielunsiskoaan.

Suvi Ahola (toim.): Hiljaista vimmaa
Otteita suomalaisten naisten päiväkirjoista 1790-luvulta 1990-luvulle. Törmäsin tähän messuilla pari vuotta sitten. Muisto pamahti päähäni kirjastoreissulla. Ihana on kirjastolaitos: näitä oli hyllyssä kaksikin kappaletta.

Tan Twan Eng: The Garden of Evening Mists
Takkuaa, välttelen kaikkea tummasävyistä tällä hetkellä. Kirjassa on kuitenkin myös upeita hiljaisten hetkien kuvausta, joka vetää puoleensa. Olen iloinen että tartuin tähän aikoinani, vaikka taukoa onkin kestänyt. Kyllä se siitä vielä ennen kuin laina-aika loppuu.

Terry Pratchett: Diggers
Miekkoselle iltasaduksi. Jossain kysyttiin "Koska viimeksi joku luki sinulle ääneen?" ja mietin mielessäni että onhan siitä aikaa, mutta itse luin samanikäiselle miekkoselleni iltasatua juuri eilen illalla. Se että se nauraa oikeissa paikoissa ja kehuu lukemistani on melkein yhtä hauskaa kuin se että itselleni luettaisiin.

Kuolaan tietysti jo ainakin neljää muuta kirjaa, mutta yritän saada yllä olevia loppuun ensin. Miksi näin aina käy?