Oho, luin kirjan. The Eyre Affair.

Nyt se on tehty. Palautin noin 40 000 sanan käännöksen armottoman n. 16 tunnin työpäivän päätteeksi. Aikataulun kinnaaminen oli aivan omaa syytäni, sillä edellinen projekti venyi pitempään kuin kuvittelin. Hurja tunne, kun saa pitää hetken vapaata. Hihii!

Olen siis elänyt pellossa nyt puolitoista päivää. Rellestänyt. Kas näin se käy:

• elän ensimmäisen päivän hedelmillä, auringonkukansiemenillä ja sukulakuilla, kunnes illalla on pakko mennä kauppaan ostamaan ruokatarpeita
• vietän ainakin TUNNIN pituisen aamiaishetken kirjan äärellä
• kirjoitan loppuun kirjeen, jonka kirjoittamisen aloitin nelisen kuukautta sitten. Melkein muistan postittaa sen matkalla kaverin luokse teelle.
• katson jakson MasterChef Australiaa – keskellä päivää! Oon observoinut australialaisia ohjelman kautta ja tullut siihen tulokseen, että ne on mahdollisesti maailman mukavinta sakkia. [/antropologiset totuudet]
• kirjoitan muistiin pari vaarilta kuulemaani juttua ja luen vahingossa löytämääni päiväkirjatiedostoa vuodentakaiselta Irlannin matkalta
• koska siippanen tekee etätöitä kotoa tänään, voimme jatkaa koodausharjoituksia. Kaivan esiin Java-ohjelmointikirjan koska olen unohtanut kaikesta noin kaiken ja ryhdyn kähinöimään siippasen keksimien harjoitusten parissa.

***

Sain toissapäivänä loppuun Jasper Fforden kirjan The Eyre Affair, joka on ollut kesken aivan huut hiton kauan. En oikein muista miksi hyydyin kesken kaiken, koska olin nyt taas ihan fiiliksissä.

The Eyre Affair on kirja, jossa todellisuus hieman erilaisella mallilla. Kirjallisuus on todella pop. Jehovan todistajien sijaan ovilla kiertävät siististi pukeutuneet henkilöt, jotka haluavat keskustella siitä, kuka todella kirjoitti Shakespearen näytelmät. Kun klassisen runoilijan tuhatpäinen faniyhdistys kokoontuu, hotellissa majoittuu sadoittain runoilijan nimen ottaneita kaimoja. Kukoistava ensipainosten ja muiden kirjallisten kulttiesineiden kauppa kukoistaa siinä määrin, että ala kiinnostaa rikollisiakin.

Thursday Next on SpecOpsin, eräänlaisen poliisilaitoksen, Literatec-osastolla töissä. Heidän puuhaansa ovat juurikin kirjallisuusrikokset. SpecOps on mitä monihaaraisin järjestelmä, joissa jaoston numero antaa jotakin osviittaa siitä, kuinka salaisissa hommissa työntekijät ovatkaan. Aikavääristymien ja niihin liittyvien rikosten tutkiminen on jo melko salaista, tavalliset kavallukset eivät juurikaan.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun arvokas ensipainos varastetaan. Valvontakamerat näyttävät tyhjää, vartija on ammuttu tämän omalla aseella, kirja vain katoaa. Asialla on yliluonnollisia kykyjä omaava Thursdayn vanha tuttu, omatunnoton Hades Acheron. Kun maailmankirjallisuuden klassikoista alkaa kadota hahmoja ja poliisin postiluukusta kolahdella lunnasvaatimuksia, panokset kovenevat. Kaiken yllä levittäytyy Goliath Corporation, Britannian sodanjälkeisistä mudista nostanut isä aurinkois -yritys, jonka edustaja, Jack Schitt, häilyy tutkimusten taustalla.

Tarina on outo, mielikuvituksellinen ja riemukas. Brittikirjallisuutta ja -runoutta tunteville se on varmastikin vielä herkumpi, sillä viittauksia satelee melko tiuhaan. Siinä on spefiä, dekkaria, huumoria ja ihmissuhdejuontakin... mikä ei häirinnyt meikäläistä, mutta on ilmeisesti käynyt useamman muun hermoille. Kokonaisuus on jotenkin todella venyvä ja paukkuva, retrosarjakuvamainen, melkein-ylilyönti-muttei-kuitenkaan, että osa tuntuu rakastavan kirjaa ja osa taas ei voi sietää sitä. Mieleen tulevat vanhat Sam & Max -pelit, jonkinlainen elastisuus. Hetken asiat näyttävät normaalilta, ja sitten tapahtuu taas jotain absurdia. Tai groteskia. Vähän kuin Ben Aaronovitchin kirjat, mutta sarjakuvamaisempina ja räikeämpinä. Minusta kirjan oivallukset onnistuivat viihdyttämään, vaikken röhöttänytkään ääneen (sen mitä olen tästä kuullut ja lukenut, kirjan huumorissa on jotain, joka tuntuu vetoavan erityisesti britteihin – tämä on nyt taas tämä mystinen brittihuumorin je ne sais quoi). "Shakespearan todistajat", runoilijafanilaumat... Mieli tekisi kertoa lisääkin, mutten halua pilata löytämisen riemua. :) Kaikki on ihanan oudosti päälaellaan.

The Eyre Affair

Jasper Fforde

Hodder and Stoughton

2011

Orvokki Leukaluu ja Tarhapäivä

Hiljaiselosta, päivää. Tällä hetkellä useimpiin asioihin käyttämäni tekosyy on muutto, otan sen esiin tässäkin yhteydessä: en ehdi tehdä mitään, koska muutan. Epäilen vahvasti, että kunnon ihmiset hoitavat asiansa paremmin, mutta itse aion olla muuttohuuruissa (=muuttotouhuissa tai potemassa syyllisyyttä siitä että pitäisi olla hoitamassa muuttotouhuja) vielä viikkoja.

***

WSOY 2013

Miina Supisen kirjoittamaa, alun perin radiokuunnelmina osittain Orvokki Leukaluun urakirjaa on natusteltu blogeissakin viime aikoina sen verran, että sen kanssa ählääminen nyt tuntuu vähän turhalta. Sitä silmällä pitäen niputin samaan toisenkin kirjan, siipalle ääneen lukemani Eve Hietamiehen Tarhapäivän. Ääneen lukiessa kirjaprojektit usein pitkittyvät, joten kovin rehevää juttua siitäkään yksinään ei ehkä tule.

esitettyä

Orvokki Leukaluu on radiossa kuulijoitaan ammatinvalinnassa opastava psykologi. Kukin vajaasta 50 jutusta alkaa sillä, että Leukaluu lukee ohjeman kuulijalta saamansa avunpyyntökirjeen, johon hän sitten vastaa radio-ohjelmassaan. Äänikirjana kuuntelemani teos alkaa kehystarinalla, jossa Miina Supinen lähtee jännityksissään ja nöyränä pyytämään Leukaluulta uusintalukua nauhalle, jotta hänestä pulppuava tieto voitaisiin tallettaa koko ihmiskunnan onneksi ja vauraudeksi.

Ensinnä on sanottava, että äänikirjassa Leukaluun osan esittävä Miitta Sorvali on roolissaan erinomainen. Omanarvontuntoinen, matalaääninen radiopersoona piirtyy elävänä silmien eteen. Leukaluu onkin aika hulvaton hahmo. Monet kirjeet alkavat sillä, että kirjoittaja kuvailee omia taitojaan ja kiinnostuksenkohteitaan ja kysyy, mikä työ sellaiselle henkilölle sopisi. Leukaluu visioi niin että tyrät ryskyvät ja onnistuu vääntämään päivänselvät uravaihtoehdot päälaelleen. Muuankin onneton nostaa esiin rujot piirteensä, mistä Leukaluu saa syyn arvella että mies on sairaalloisen kiinnostunut ulkonäöstään ja sopisi siis mahdollisesti malliksi! Eräs onneton erehtyy toivomaan uraa psykologina, mistä Leukaluu tietysti vetää hienoisen herneen nenäänsä, eihän hänen hommaansa mikä tahansa "Petteri Sipoosta" pysty.

Jotkut jutut naurattavat kovastikin, jotkut eivät juuri ollenkaan. Hieman epätasaista menoa siis, mutta kuuntelin naurujen perässä kaikki kolme levyä, kuuntelutin saman tien – autossa kun oltiin – siipallakin, ja lykkäsin mökkituliaisina ennen laina-ajan päättymistä vielä siskollekin. Meistä kolmesta jokainen tykästyi Leukaluuhun. Totuuden nimessä on kerrottava ainoasta soraäänestä: siskon äänikirjakuuntelu päättyi autossa lyhyeen, kun poikaystävällä paloi käämi Sorvalin huolekkaaseen artikulaatioon. ;) Muut kuitenkin tykkäilivät. Olen erityisen tyytyväinen, sillä tämä merkitsee uutta voittoa ponnistuksissani saada siippaseni suhtautumaan kirjoihin suopeammin.

Tartuin kirjaan hieman epämääräisin tuntein: en päässyt oikein Apatosauruksen maa -novellikokoelman henkeen mukaan (mistä jäi vähän tosikko olo), vaikka Liha tottelee kuria olikin mieluisa lukukokemus. Olen saanut henkilökohtaisen vapautuksen, kun tämä taas suurimmaksi osaksi nauratti. :D Parasta on Leukaluu itse, sekä sfäärit, joihin Supinen parhaimmillaan saa Leukaluun usutettua. Parasta on, kun melkein sinikkanopolamaiseen tyyliin arkisesta puuhasta saadaan puhallettua yleviä elämän sinfonioita ja huippuhetkiä.

... Hmm, nyt koen polttelevaa tarvetta jatkaa vertailua vähän. Supisen tyyli on toisinaan ehkä Nopolaa rosoisempaa tai karumpaa tai ällömpää. Mehiläishoitajan työtä esittelevän luvun aikana nauraa käkätin sille, miten Leukaluu kuvailee neutraliin sävyyn hunajantuottoprosessia, jossa mehiläiset oksentelevat kennoihin. Nopolan hurtti huumori tulee usein esille jonkinlaisena sosiaalisena tai psykologisena kömpelyytenä (voiko niin sanoa?), Supinen kuvailee mehiläisten ykäilyä. Oletteko samaa mieltä? Tämä groteskimpi lähestymistapa ei uponnut Apatosauruksen maassa, jossa sitä oli muistaakseni suht runsaasti, mutta Urakirjan kohdalla se upposi paremmin.

***

Otavan pokkaripainos 2013

Eve Hietamiehen Tarhapäivä toteutettiin myös siippalukuna, koskapa edellinen osa eli Yösyöttö häneen upposi. Yösyötössä nelikymppisestä Antti Pasasesta tuli vauvaikäisen Paavon yksinhuoltaja, kun vaimo Pia synnytyksen jälkeen ja hurautti taksilla tiehensä. Tarhapäivässä Pasasen läheisen ystävän, Ennin, Terttu-tytär tulee asumaan joksikin aikaa jätkien kämpille. Antti on tietysti helisemässä, kun pikkutytön tarpeet osoittautuvat kovin erilaisiksi kuin pikkupojan. Asua on vaihdettava monta kertaa, jotta sopiva löytyy, tukka pitää osata harjata ja laittaa nätisti ja niin päin pois.

Antin vastuu sen kuin lisääntyy, mutta usko omaan pärjäämiseen isänä hupenee samaa tahtia kuin pyy maailmanlopun edellä. Tarhalappujen, pörröpompuloiden ja pepun pyyhkimisen oheen hän kaipaa omaa aikaa ja tilaa, jota yksinhuoltajalla on niukasti. Nykyinen ex-vaimokin aiheuttaa harmaita hiuksia halutessaan osallistua Paavon kasvatukseen omista mielialaheilahteluistaan huolimatta.

Oli kiva lukea Yösyötölle jatkoa. Tarhapäivä ei ehkä ihan yltänyt avauksen tasolle, mutta se oli kuitenkin hauska ja viihdyttävä sekä minun että siipan mielestä. En esimerkiksi oikein ymmärtänyt, miksi Pasanen ottaa niin paljon paineita tarhantätien lähettelemistä viestilapuista... Lisäksi paljon jännitystä ja synkistelyä saadaan aikaan siitä, kun Enni loukkaantuu verisesti Antille, enkä aivan ymmärtänyt, miksi reaktio on näin voimakas. Tykkäsin kuitenkin monista hahmoista: Paavo ja Terttu ovat erilaisuudessaan hauska pari; entinen naapuri, perheellinen poliisimies Reponen on jäyhyydessään hellyttävä "bestis" Antille; torvi työkaveri Peippo, räväkkä Nelli-Tupperware ja lapsiaan sukupuolineutraalisti kasvattava äiti Amma-, luomu- ja homeopaatti-intoilija Pihla-Puolukka.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos 2012) on tunnelmallinen dystopia. Niin! Kauheat paineet sanoa jotain tolkullista, sillä tällä tekstillä osallistun kirjabloggaajien tempaukseen, jossa luetaan ja blogataan yhteisponnistuksena Hesarin taannoisessa äänestyksessä valitut sata parasta kotimaista kirjaa. Teen lähipäivinä toivoakseni tännekin listan, jossa komeilevat linkit muihin 99 blogipäivitykseen.

Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa juomakelpoisesta vedestä on pulaa. Meren pinta on noussut, mannerten ja maiden rajat ovat muuttuneet, ja ulos ei kannata lähteä ilman hyönteishuppua. Meriveden puhdistus käy sen verran tehottomasti, että valtio säätelee kansalaisten vedensaantia. Lukija tutustuu tähän uuteen, kuumempaan ja kuivempaan maailmaan tunturin kupeessa asuvan teemestarin tyttären, Norian, kautta. Noria miettii tulevaisuuttaan, auttelee isäänsä teeseremonioiden järjestämisessä ja vaeltelee käsistään kätevän Sanjan kanssa ikivanhalla kaatopaikalla, josta löytyy silloin tällöin kaikenlaista entisajan tavaraa, jonka käyttötarkoituksia voi vain veikkailla.

Tunnelma kylässä kiristyy, kun vesivalvojat maalaavat pahaenteisen, sinisen ympyrän erään talon oveen. Talon asukkaat ovat syyllistyneet vesirikokseen, mahdollisesti ylimääräisen vesijohdon vetämiseen, ja he ovat kotonaan arestissa sinipukuisten sotilaiden vartioimana. Kunnes eräänä päivänä heidät teloitetaan. Sotilasvallan linja vesirikoksiin on selkeästi kiristymässä, mikä ei enteile hyvää teemestarille, jolla tuntuu aina riittävän epäilyttävän raikkaanmakuista vettä teeseremonioihinsa.

Tykkäsin. Tunnelma oli mukaansatempaava, painostava ja haikea, ja kantoi alusta loppuun saakka. Tulevaisuuden maailma oli myös omaan makuuni sopivan erilainen ja sopivan samanlainen. Japaniin tykästyneenä henkilönä tykkäsin japanilaisvaikutteina pitämistäni yksityiskohdista, vaikka kiinalaiset mausteet olisivat ehkä olleet inauksen luontevampia (ajattelen tässä lähinnä maiden nykyistä taloustilannetta ja kirjassa vilahtelevaa Uutta Qiania, joka tuntuisi olevan ehkä jopa koko Maapallon kattavan diktatuurin nimi). Uudissanat, esimerkiksi etuliitteet 'heli-' ja 'entis-' toimivat hyvin.

Jostain syystä kirja toi mieleeni Hayao Miyazakin Liikkuva linna -elokuvan. Edistynyt, mutta vähän kolhontuntuinen teknologia maailmassa, joka tuo mieleen menneisyyden. Kirjassakin on kaikenlaisia aurinkovoimalla toimivia futuristiselta kalskahtavia laitteita, mutta toisaalta kenelläkään ei ole varaa yksinkertaista elämää kummempaan. Kaatopaikalla seikkaillessaan Noria ja Sanja ihmettelevät, miten entisaikojen ihmisillä on ollut varaa ja halua heittää pois niin paljon ehjäntuntuisia tavaroita ja laitteita.

Tarina ystävyydestä, rohkeudesta ja toivosta ja jää mieleen pitkäksi aikaa. Englannin käännösoikeudet on ilmeisesti myyty ja käännös ilmestyy ensi vuonna. Odottelen oikein, että pääsen tyrkyttämään kirjaa amerikkalaiselle tutulleni. :)

Kuvassa ylempänä on itse kirja (graafinen suunnittelu: Ville Tiihonen) ja sen teemaan sopiva kirjanmerkki: vanhasta tietosanakirjasta leikattu havainnekuva aaltoliikkeen dynamiikasta.

Melissa Bank: Nyt nappaa!

Olisi jäänyt tämä kirja hankkimatta, jollen olisi kuullut siitä hyvää jossain kirjablogissa. Ehkä se sai kehuja chick lit -kategoriassa... mieleeni on joka tapauksessa jäänyt Kirjavan kammarin Karoliinan ponnekas mielenilmaus jossain kommenteissa käydyssä keskustelussa: "Melissa Bank ei ole chick littiä!" Osa viehätyksestä syntyi ehkä siitäkin, että kirjan alkuperäinen nimi saa mielikuvituksen hyrräämään: The Girls' Guide To Hunting and Fishing. Kolmen euron divarikirjaani olen joka tapauksessa erittäin tyytyväinen. Oikein hiukan ärsyttää, että kirja olisi jäänyt lukematta suomennoksen tasapaksun nimen ja takakannen "tässä tavallista chick littiä" -esittelyn perusteella. Oikeastaan lähinnä kansikuva vihjasi siihen, että kansien väliin kätkeytyy jotain tavallisesta suhdevatvonnasta poikkeavaa.

Ainakin minusta kätkeytyi. :) En ole chick litiksi kutsutun genren suurkuluttaja, ehken oikeastaan edes pienkuluttaja, joten käsitykseni nojaa lähinnä pariin Tuija Lehtisen romaaniin ja noin kymmeneen minuuttiin erästä Candace Bushnellin äänikirjaa. Tykkäisin joskus lukea jotain kevyttä ja hyväntuulista, luulen chick lit -kirjojen olevan siihen nälkään erinomaisia, mutta jotenkin en ole onnistunut löytämään sopivaa teosta/sarjaa. Oli miten oli.

Tästä tykkäsin aika paljon. Vaikka olen lukenut mieluisia kirjoja tänäkin vuonna, Nyt nappaa! erottui joukosta edukseen. Usein tuskailen hidasta lukemistani, mutta nyt kääntelin sivuja nopeaan tahtiin, ja usein muissa puuhissa ollessani oikein odotin pääseväni taas jatkamaan kirjan parissa.

Päähenkilö, Jane, ehtii tarinan aikana kasvaa nuoresta aikuiseksi. Kirja on jaettu kymmeniä sivuja pitkiin "episodeihin", joiden keskiössä on useimmiten joku Janen ihmissuhteista. Bankin minäkertoja on luontevaa. Hahmot piirtyvät esiin tarkasti, mutta vaivattoman tuntuisesti. Dialogia on paljon, mutta se vie tarinaa tehokkaasti eteenpäin, paljastaa asioita puhujistaan. Kielellisesti kirja tuntui peruskauraa kunnianhimoisemmalta... tai sitten Bankin tyyli vain sattuu sopimaan omiin mieltymyksiini. Myös kirjan ja sen henkilöiden huumori on ilahduttavaa: dialogin näppäryyksiä vakavalla pohjavireellä. Yhdistelmä oli makoisa. ^__^ Kaikesta yllä olevasta voi kiittää myös suomentaja Titta Leppämäkeä, joka on onnistunut pitämään kielen tarkkana ja ilmaisuvoimaisena. (Tosin itse tykkään enemmän kevyt- kuin dieettilimusta, jäkäti jäkäti jää.)

Janen ja muiden kirjassa käsiteltyjen rakkauksien kuvaukset ovat hieman novellimaisia, mikä selittyikin yllättäen sillä, että Bank on muokannut kirjan aiemmin julkaisemistaan lyhyemmistä teksteistä. :) Tuollainen muutamien kymmenien sivujen rytmitys jotenkin sopi pirtaani erinomaisesti. Yhtenäinen tarina olisi ehkä saattanut päästä vielä vähän syvemmälle aiheeseensa, mutta kirjan huumori, kieli, keveys ja surumielisyyskin tekivät lukukokemuksesta mukaansatempaavan.

Nyt nappaa!

Melissa Banks

Otava 1999

suom. Titta Leppämäki

Lukumaraton: NYT

8.30, nojatuoli
Lukumaraton eli 24 tuntia, joiden aikana luetaan mahdollisimman paljon. Nyt se on rantautunut tähänkin blogiin. Samana päivänä maratoonaa yli kaksikymmentä kirjabloggaajaa*, joten mieli tekee kyllä kovasti seurailla muiden edistymistä ja silmäillä paperisten sivujen lisäksi maratoonareiden nettisivuja.

Ajatus lukumaratonista voi kuulostaa pöhköltä. En ajatellut lukea verenmaku suussa: jos ei enää yhtään tee mieli, niin siirryn tekemään jotain muuta. Niistä lapsuusvuosista, jolloin 1200-sivuiseen Muskettisoturit-kirjaan tarttumisen kynnys oli olematon, tuntuu olevan kovasti aikaa, sillä nykyään 1200-sivuiseen kirjaan sitoutuminen tuntuu raskaalta. Olen muutenkin huomannut lukuaikani pirstaloituvan pieniin hetkiin silloin tällöin, mikä ei aina ole järin hellävaraista lukemilleni tarinoille. Siksipä toivonkin tältä päivältä sitä... no, sitä että olisi hauskaa, että pysyisin uppoutumaan lukemiseen kuten vanhoina hyvinä aikoina.

Ruokalistalla tänään

Alun perin olin oikeastaan jo ehtinyt tottua ajatukseeni, että kiertäisin kaupungin kahviloita lukiessani, mutta heräsinkin tänään kuukauden muistaakseni ensimmäiseen sadepäivään. Aloitan siis kotoisasti nojatuolista, mutta saattaa olla, että päädyn uhmaamaan sadetta sontikka tanassa myöhemmin.

Otin eilen illalla kuvankin kirjoista (napsauttamalla suurenee), joita kaavailin tämän päivän mahdolliseen ohjelmistoon, mutta tietysti löysin viime hetkellä alahyllyltä kirjan, joka sykähdytti juuri siinä hetkessä eniten, joten se ei ole kuvassa. Näin taas.

Aloitetaan siis! Ensimmäisenä aion tarttua Satu Rommin kirjaan Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa (Basam books 2009).

10.40, nojatuoli
Takana 130 sivua kuumaa ja meluista Intiaa. Edessä suihku. Sadan sivun kohdalla keskittyminen alkoi hieman jo harhailla, mutta vastenmielisyyttä ei vielä havaittavissa.

14.20, pienessä hiljaisessa (ja päivän kolmannessa) kahvilassa
Suljin Kahvia ja guruja -kirjan kannet viimeisen sivun jälkeen Rostenin kahvilassa ruisleivän muruset edessäni. Lähdin kahvilasta, katselin sateista taivasta ja mietin, miten outoa on ajatella oikein tosissaan, että intialaiset katselevat samaa aurinkoa maailman toisella puolella. Kuvaus kolmesta Intiassa asutusta vuodesta joogaopiskelijoille suunnatun aamiaiskahvilan emäntänä herätti monenlaisia tunteita. Ihastusta: kasvaisipa minunkin takapihallani kookospalmuja ja papaijapuita. Ärsyyntyneisyyttä: aikuistukaa, nirppanokkaiset aamiaisvieraat! Miksi kaikki intialaiset tuntuvat olevan epäluotettavia eivätkä arvosta kilttiä pomoa? Hämmennystä: millainen olisin, jos olisin syntynyt Intiaan? Myötätuntoa, neitimäistä järkytystä (kestäisi hetki opetella pyyhkimään pylly vasempaan käteeni), uteliaisuutta... Aravind Adigan Valkoinen tiikeri ja Viimeinen mies eivät tunnu ensinkään liioitelluilta tai kärjistäviltä.

Rommi pohtii Intian olevan ehkä materialistisin hänen tuntemansa maa, jossa tavoitellaan omaisuutta ja kaikkea länsimaista. Ihon valkaisu on kurjaa, mutta materian hamuaminen on yleinen "ongelma". Muistutettakoon taas siitä... olisiko ollut australialaisesta tutkimuksesta, jossa kävi ilmi, että tulotasosta riippumatta vastaajat olettivat elämänlaatunsa paranevan, mikäli he vain tienaisivat kolmanneksen enemmän.

Aloitin ensimmäisen camilla läckbergini, Mantelintuoksua lumimyrskyssä, eräässä läheisessä pikku kahvilassa, mutta lukeminen tyssäsi paikalle sattuneeseen puheliaaseen tutun tuttuun. Nyt uusi yritys uudessa kahvilassa suklaakahvin ääressä. Luettuna 216 sivua.

18.17 kotona nojatuolissa
 Nyt on Läckbergin dekkari luettu, neljä kahvilaa kierretty (yhteensä) ja siskon kanssa räpätetty. Tarvinneeko sanoakaan, että olen pinkeänä kahvista, teestä ja luetuista sanoista. Siskon kanssa jutellessa vierähti kauemmin kuin olin ajatellut... En taida olla kovin vakavasti otettava maratoonari! :D Edelleenkään lukeminen ei maistu onneksi puulta.

En erityisemmin ihastunut Mantelintuoksuun lumimyrskyssä. Ratkaisua paljastamatta on vaikea eritellä, tyhjentävästi miksi, mutta jäi tosiaan vähän pliisuksi. Hahmot jäivät etäisiksi, loppuratkaisu ei ehkä sen vuoksi ollut tyydyttävä ja kaiken kaikkiaan kaipaamani "cosy murder" (eli christiemäinen "mukava" murhatarina) jäi saamatta. Päällimmäiseksi kirjasta jäi kitkerä ja ikävä jälkimaku. Saavutus kai sekin, mutta ei meitsin makuun. Lisäksi kirjoitusvirheitä oli ikävästi noin ohukaiseen kirjaan. Matias oli kerran Mattias, eräs toinen taas oli "kookos ja leveäharteinen" mies, hyökkäävästi käyttäytyvä tyyppi tuomittiin olevan "varaksi" ympäristölleen...

Seuraavaksi käyn Petri Tammisen Muistelmat-kirjan (Otava 2004) kimppuun. Luettuna kaksi kirjaa, 216+108=324 sivua.

19.43 samaisessa nojatuolissa, nyt bologneselautasen äärellä
Muistelmat on nyt luettu. Kirjasto on luokitellut ne novelleiksi... kaipa ne ovatkin. Eivät oikein sopineet tämänhetkiseen tunnelmaani, mutta muuten ihan puhuttelevia. Suosikkini oli sivulla 55:

1998, Vääksy
Nuolaisun hetket
Monet nuolaisevat sormeaan kääntäessään sivua tai poimiessaan paperia pinosta. Liike on huomaamaton kuin varpusen hypähdys pensasaidassa. Käsi lennähtää kielenkärkeen ja siitä takaisin sivun reunaan. Joskus sanomalehden lukija kohottaa sormensa hyvin hitaasti. Hänen katseensa viipyy aukeamalla, suu raottuu ja sormi aloittaa mietteliään matkansa kohti kieltä. Jos iho maistuu suolaiselta, kieli rekisteröi maun. Aistimus häämöttää tajunnan pinnan alta kuin maitolasi näkökentän reunoilta. Prahassa Národnin varrella konditorian valkotakkinen myyjä nuolaisi sormeaan aina kun hän tarttui uuteen pakkauspaperiin. Pankkivirkailija tai lippuvihkoja selaava bussinkuljettaja voi nuolaista sormeaan kymmeniä kertoja päivässä.

En ole vielä päättänyt, mitä seuraavaksi. Siippa on lähtenyt pokeri-iltaan ja kutsui lähtiessään mukaansa. En tykkää pokerista, se on samalla tavalla inhan psykologinen peli kuin petollisen yksinkertaiselta näyttävä kivi-sakset-paperi. Vakuutti silti, että voisin silti tulla, juttelemaan ja katselemaan. Taidan lukea vielä hetken, ehkä Terttu Lensun Mummo vastaan muu maailma -kirjaa (Paasilinna 2011), ja soittaa sitten siipalle, että kannattaako sinne vielä lähteä vai ovatko pelit jo paketissa.

Luettuna kolme kirjaa, 216+108+78=402 sivua.

22.48, kävelylenkinraikkaana rakkaassa nojatuolissa
Täällä taas. Kävelin kilometrin päähän, luin hetken kaverin pihakeinussa, sain siippani, ja palasimme yhtä matkaa takaisin kotiin. Sillai kivasti. Hitaasti ja rakennuksia ja puita tuijotellen. Ravintoloista kantautui musiikkia.

Väsymys alkaa jo painaa, joten jääköön viimeinen kirja keskeneräiseksi, vaikka tarkasti ottaen maratoonausaikaa olisi jäljellä vielä tunti. Lensun Mummo vastaan muu maailma on kokoelma mummoaiheisia ja mummon näkökulmasta kirjoitettuja pakinoita, jotka on jaettu seitsemän yläotsikon alle. Luin ensimmäisen setin eli sivulle 45. Aion lukea kokoelman loppuun joskus myöhemmin, vaikka toiveissani siinsi ehkä enemmän Aino Nykäsen sarjakuvamummon tyyppisiä tai Kyrön mielensäpahoittajamaisia hahahaa-juttuja. :) Ärhäkkä vanhus -genre on selvästi lyönyt itsensä läpi mielikuvissani. Nämäkin mummojutut ovat hauskoja, mutta kyllä näissä jotain pakinamaisempaa, kantaaottavampaa on... No, mietin asiaa enemmän sitten, kun olen saanut koko kirjan luetuksi.

Päivän aikana luin siis kolme kokonaista kirjaa, yksi jäi kesken, sivuja yhteensä 216+108+78+45=447 sivua.

Oli ihanaa huomata, että päivä hurahti iloisesti lukiessa. Kahvilasta toiseen loikkiminen oli myös hauskaa, mutta aiheutti pienimuotoisen ähkyn huolimatta panostuksestani lähinnä kahviloiden nestemäisiin antimiin. ;) Otin maratoonaamisen aika löysin rantein, mikä oli varmaankin minulle hyvä ratkaisu, sillä tämä oli hauskaa. Juttelin siskon kanssa, kävelin leppeässä kesäillassa, istuin kahviloissa ja luin hyviä kirjoja, onnistunut päivä siis! Vähän harmittelen, että viidensadan sivun etappi jäi saavuttamatta, mutta väliäkö hällä. Tärkeintä oli todeta, ettei keskittymiskykyni ole täysin degeneroitunut kymmenen minuutin maksimimittaan, vaan pystyn edelleen lukemaan pitempiä pätkiä ja nauttimaan lukemastani.

Mikäli seuraava kerta vielä tulee, yritän olla ahkerampi kuvaaja ja pitää yhtä hauskaa kuin tänään!

Hyvät yöt kaikille ja kiitos kommenttilootassa tsempanneille sekä hengessä mukana olleille. :) Piristitte päivää kummasti. Inspiraatio yhteiseen maratoniin tuli Kirjainten virrassa -blogin Hannalta, joka Katja Jalkasen kanssa kirjoittamassaan Rivien välissä -kirjablogikirjassa fiilisteli, miten kirjabloggaajat ehkä joskus lukevat kymmeniätuhansia sivuja samana päivänä. Hanna laatii maratonista koontipostauksen, josta paljastuu mm. kaikkien maratoniin ilmoittautuneiden bloggaajien maratonpäivänä lukemien sivujen yhteismäärä. Odotan tilastoa mielenkiinnolla, vaikka tuo kymmenentuhannen raja tuntuukin vähän suurelliselta.

* Ne muut tänään maratoonaavat kirjabloggaajat ovat:
http://bookingitsomemore.blogspot.fi, http://www.lily.fi/blogit/kaikkea-kirjasta, http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi, http://kirjasfaari.fi, http://eriqou.blogspot.fi/ (Ja kaikkea muuta), http://lemasquerouge.blogspot.fi, http://kuutarlukee.blogspot.com, http://elegiakirjat.blogspot.fi, http://bibliofiles2.wordpress.com/, http://www.mainoskatko.blogspot.co.uk/ (Kirjavalas), http://ilsela.blogspot.fi, http://tapahtumahorisontti.blogspot.fi (Aberdeen Diaries), http://kirjakkoruispellossa.blogspot.fi (Kirjakko ruispellossa), http://kirjaintenvirrassa.blogspot.fi, http://satunluetut.blogspot.fi/, http://jamislibrary.blogspot.fi/ (Kaleidoscope), http://esperanzan.blogspot.fi/ (Erjan lukupäiväkirja), http://lonkeropiirakka.blogspot.fi/ (Lonkeropiirakka), http://kirjojenpuutarha.blogspot.fi/ (Kirjojen salainen puutarha), http://the-review-factory.blogspot.fi/, http://livresvie.blogspot.fi/Lukematon maailma, http://missiokassari.blogspot.com/ (Missio kässäri)

Terttumarja erehtyy

!!!!

Aloitan rempseästi huutomerkkirivistöllä, sillä se oli tuntemukseni, kun leirintäalueen asiakkaille tarkoitetussa pikkiriikkisessä kirjastossa havaitsin Aili Somersalon vuonna 1946 painetun kirjan Terttumarja erehtyy.

Hypistelin kirjaa ja panin sen ensin hyllyyn takaisin. Palasin pihalle, jossa jatkoimme yyber-coolin seurueeni kanssa känäämistä siitä, miten taipuu verbi, joka esiintyy muun muassa eräässä joululaulussa "niin repo sanoiksi virkki". Sanomalehteä selailtiin. Aurinkovoidepurkkeja availtiin. Taivaalle tuijoteltiin ja pohdittiin, mihin järjestykseen pitäisi sijoittaa Aliaksen pelaaminen, saunominen ja grillaaminen. Sitten en kestänyt enää. En saanut Terttumarjaa mielestäni. Könysin ylös penkiltä ja hain Terttumarjan erehdyksineen.

Kellottelin kalliolla ja perehdyin antaumuksella Terttumarjan vastoinkäymisiin. Hän on suloinen lapsi, jonka Lehdot ottivat orpokodista omakseen, kun esikoisen jälkeen näytti perheenlisäys takkuilevan. Äiti-Lehto rakasti häntä hellästi, kunnes pikku Sinikka saapui maailmaan, ja äiti alkoi pitää Terttumarjaa käenpoikana pesässään.

Mainittu kallio ja sillä luettu Terttumarja erehtyy.

Kun tasapuolinen isä on työmatkalla, äiti ja kaunaa kantava esikoinen, Sirpa, lähettävät reippaan ja tunnollisen Terttumarjan pois kotoa tekemään sairaanhoitajan työtä erääseen kaupungin huvila-alueen huviloista, jotta hän oppisi pikku hiljaa elättämään itsensä.

Tossunpohjan huvilassa Terttumarja tapaa sirkeän Mummulin, sisäkön (Mirkku kelvoton) ja Mummulin lapsenlapsen eli hajamielisen tohtorin, jonka mielestä Terttumarjan silmät ovat kuin Adrianmeri Abbazin edustalla. Kaikki on kaunista ja ihanaa, ja äidin anteeksianto kajastelee Terttumarjan mielessä, kunnes jo seuraavana päivänä käy ilmi, että hän on mennyt väärään taloon. Kiiluvasilmäinen vanhus, jota Terttumarjan oli tarkoitus mennä hoitamaan, asuu viereisessä talossa. Siellä on kolkkoa ja ikävää, hoidettava potilas repii Terttumarjan kaunista palmikkoa ja raapii käsiä. Talon isäntä on kylmäkiskoinen, ja talossa myös asuva sisarentytär on kateellisen Sirpa-siskon pahansuopa toveri, Rauni. Siinä sitä sitten jännitetään, pääseekö Terttumarja-rassu takaisin Mummulin luo ja antaako äiti hänelle anteeksi.

Olen kauhean harmissani, etten hoksannut ajoissa ottaa vaikka valokuvaa joltakin sopivalta aukeamalta, jotta olisin saanut tekstinäytteen. Kirjoitusvälineet kynästä tietokoneeseen olivat kotosalla.

Terttumarja on tietysti täydellinen olento. Kaunis ja kaino ja lempeä ja laupias. Hahmojen jaottelu hyviksiin ja pahiksiin on kuin Lumikissa konsanaan, mutta 40-lukulaisessa kielenkäytössä oli tenhoa. Vanhanaikaisessa painokoneessa oli niin paljon puhtia, että kirjaimet erottuivat hentoisina kohoumina sivun takapuolellakin. Kirjoituskonemaisilla kirjasimilla painetuilla riveillä tunsi kelluvansa melkein kuin selän takana liplattavalla kesäisellä merellä. Tossunpohjan huvila. Mummuli. Mieltä virkistävä "koffeini". Kuvastimet, talouskoulut, sateensuojat. Keskellä unen herätetyt ihmiset, jotka nousevat "sekaisin aivoin", jotka neulovat "jumppereita" ja jotka sokeeraavan paljastuksen kuultuaan hätkähtävät kuin olisivat saaneet "sähkötärähdyksen".

Kirjasta oli loppujen lopuksi riemua muillekin kuin vain itselleni. Nelihenkisen seurueemme yksi jäsen oli päiväunilla, toinen halusi nauttia ansaitusta lomahetkestä oman kirjansa parissa ja kolmas vaati minua pitämään itselleen seuraa, joten Terttumarjan kohtalon kiehtomana ehdotin, että hakisimme meille molemmille juomat, lukisin ääneen vielä yhden luvun ja herättäisimme sitten päiväunostelijan kolmanneksi johonkin lautapeliin. Näin tehtiin, paitsi että aurinkoisella kuistilla luettiin ääneen kaksi, jollei kolmekin, lukua orporaukan seikkailuista.

Jaettu hupi on paras hupi, sillä saunan jälkeen kuulijakunta lisääntyi vielä yhdellä, ja huomasin olevani onnesta soikeana, kun sain jakaa sen mahdottoman omintakeisen tunnelman, joka syntyi kesästä, lapsuuskesien tutuista maisemista, joutilaisuudesta ja siitä 40-luvun kirjasta. Tarina kirvoitti kuulijakunnassa ja lukijassa naurua sekä tahallisella että tahattomalla huumorillaan, mikä oli olennainen osa koko juttua. Jotain melodramaattista murhenäytelmää tuskin olisimme jaksaneet porukalla ällistellä useamman luvun verran, vaikka se olisi miten pursunnut talouskouluja ja kuvastimia.

Niin että kiitos Aili Somersalolle pienimuotoisen kesäelämyksen tuottamisesta yli 60 vuotta vanhalla kirjallaan, juhannusseuralle joka jaksoi innostua kanssani kyseisestä opuksesta ja sille henkilölle, joka kyseisen kirjan oli 50 sentillä ostanut ja lahjoittanut lomalaisten pieneen kirjastoon.

Terttumarja erehtyy

Aili Somersalo

Karisto, 1946

leirintäalueen "kirjastosta"

Siippalukua: Truckers

Hei, toveri Siipalle Lukija!

Mitä kuuluu? Oletko menestynyt viime aikoina pyrkimyksissäsi löytää kirjallisuutta, josta siippasikin pitää? Viimeisin onnistumiseni on Terry Pratchettin lastenkirja Suuri ajomatka, joten en voi kehua saaneeni korkeita pisteitä ainakaan korkeakulttuurista. Onhan se kuitenkin jotakin, ja siipan naureskelua on ihana kuunnella.

Luimme kirjan englanniksi (Truckers, Corgi 1990), joten erisnimissä saattaa olla heittoa. Suuri ajomatka kertoo ontuista, pienistä ihmismäisistä otuksista, joita asuu pieni heimo erään suurehkon tien lähellä. Elämä on vaikeaa, kun jäseniä yhteisössä on vain neljä, ja heistäkin kaksi vanhuksia: vanha Torrit ja mamma Morkie kinaavat sisukkaasti keskenään, nuori Grimma yrittää pyörittää taloutta ja Masklinille on jäänyt metsästäjän ja yleisen elättäjän rooli. Kun olot käyvät liian kurjiksi, he hankkiutuvat läheisellä huoltoasemalla tankkaavan rekan perään, jossa he kulkeutuvat suureen tavarataloon.

Nelikon ihmetys on suuri, kun heille valkenee, että onttuja onkin olemassa enemmän kuin vain he neljä: tavarataloa asuttaa pieni armeijallinen pikkumiehiä ja -naisia, jotka eivät ole koskaan olleet ulkona. Jotkut eivät itse asiassa usko koko ulkomaailman olemassaoloon, vaan uskovat kaiken valtiaan eli tavaratalon perustajan järjestäneen suuressa viisaudessaan kaiken saman katon alle onttuja varten. Muukalaisia on vaikea uskoa ulkoa tulleiksi sikskin, että paikallisen hörhön keksijän laskelmien mukaan ulkona eläville olisi pakostakin muotoutunut kartiomainen pää, jotta sade valuisi mahdollisimman tehokkaasti pois.

Ääni alkaa kuitenkin muuttua kellossa, kun luotettavasti toisiaan sykleissä seuraavissa alennusmyynneissä ilmestyy epätavallisia tekstejä, eikä hyllyjäkään enää täytetä kuten aiemmin. Tavaratalo aiotaan purkaa. Masklinin tehtäväksi jää laatia koko onttuyhteisölle muuttosuunnitelma ja organisoida sen toteutus. Tehtävä on vaikea, sillä Masklin ei pidä itseään johtajatyyppinä ensinkään. Lisäksi eri osastoilla asuvat ontut eivät ole innostuneet yhteistyöajatuksesta. Yhteistyötä on kuitenkin tehtävä, mikäli kuorma-autojen pesästä on tarkoitus siepata ontuille muuttoauto ja ajaa se suosiolliseen paikkaan, jossa ontut voivat elää ja olla.

Tavaratalo-onttujen vakaa usko tavaratalon perustajan kaikkivoipuuteen ja -tietävyyteen parodioi aika suoraviivaisesti uskontoa sen tutummissa muodoissa, mitä sinänsä en miellä perinteiseksi lasten- tai nuortenkirjojen elementiksi. Asennekasvatusta annetaan myös tasa-arvossa, sillä paperiosaston (ja muidenkin) onttujen suureksi ihmetykseksi Grimma-tyttö oppii lukemaan. Paperiosastolla on vakaasti uskottu, että naisen aivot poksahtavat, jos tämä yrittää niinkin vaikeita kuin lukemista. Vastuun otto ja kantaminen ja yhteistyö ovatkin sitten jo kohderyhmän peruskauraa.

Meille nimellisesti aikuisille kirja oli myönteinen lukukokemus. Itse en ollut sen kummemmin "myyty", mutta huolettomuus sekä terävänäköiset sutkaukset jaksoivat kiinnostaa. Siippanen komedian ystävänä oli arvioni mukaan keskimääräistä viehättyneempi. Aion hankkia seuraavan osan kirjastosta muistaessani.

Parhainta onnea ponnisteluihisi. Raportoithan menestyksestäsi!

M.

Tuija Lehtinen: Kolme miestä netissä

Otava, 2010

Jalkautumiseni chick litin maailmaan käy kankeasti. Muuten: Jos chick litin vastaparia, dick littiä, ruvetaan todella kutsumaan jormaproosaksi (mikä olisi hienoa), pitäisi chick litillekin ehdottomasti löytää jokin yhtä naseva suomenkielinen ilmaus. Pimuproosa? Hmm.

Tuija Lehtisen Kolme miestä netissä ei oikein jaksanut innostaa. Kirjan päähenkilöllä, Saimi Runolinnalla, on kaksi vaivalloista (täysi-ikäistä) siskoa, yksi Helsingin yössä saalistava puumaäiti ja alkutekijöihinsä jäänyt gradu. Saimi on jämähtänyt väliaikaiseksi tarkoitettuun asuntoon ja työhön, kunnes putkiremontti ja sitä myötä edessä häämöttävä evakkoon muutto herättävät hänet tarkastelemaan elämäänsä kriittisesti. Saimi päättää rykäistä gradun kasaan ja palkita itsensä matkalla netissä deittailemansa miesystävän luo. Valikoimaa olisi kolmen miehen verran: kokki-Simon asuu Kanadassa, eläintarhan tiikerimies Colin Australiassa ja kilpa-ajaja Lari Britanniassa. Kaikki hän on tavannut Suomessa ja jatkaa nyt flirttailua Skypen välityksellä. Kirjassa sitten jännätään, kenen luokse Saimi päättää lähteä.

Ongelmani oli, että 150 sivua luettuanikaan en ollut juuri kiinnostunut ratkaisusta. Miehiä ei juuri opi tuntemaan, joten heistä on vaikea välittääkään, ja hekumalliset hetket nettikameran edessä tuntuvat vähän vaivaannuttavilta.

Päähenkilön gradu liittyy nuortenkirjailija Tuija Tiaisen kirjoittamiin Tara-kirjoihin. Aikahan tunnetusti kultaa muistot (tai ehkä nauru irtosi kevyemmin murrosikäisenä), mutta Kolme miestä netissä ei erotu edukseen muistojeni Sara-kirjoihin verratessa. Jotkin sukkeluudet naurattavat, mutta turhan usein tuntuu, ettei sanaleikki oikein toimi eikä slapstick-hoopoilu naurata. Poikkeuksiakin tosin on: Hihitin hyvilläni, kun kärttyisä rullatuolimummeli pani tekotaiteelliselle kirjailijamiehelle jauhot suuhun lukupiirissä rullaamalla kohti ja vaatimalla nimikirjoituksia "riippurintoihinsa".

Erilaisia sivuhenkilöitä kirjassa piisaa, mutta he eivät ole järin mieleenpainuvia tapauksia. Päähenkilön graduaihe liittyy äiti-tytärsuhteisiin. Aikamoisia äiti-tytärsuhteita löytyy kirjasta muutoinkin, mutta itse en kostunut niiden pyörittelystä kummemmin tai havainnut mitään johtopäätöstä. Yleisvaikutelma jäi siis auttamatta haaleaksi. Olin nuoruuteni kultaisina päivinä innokas Lehtisen romaanien lukija. Sarat, Mirkat, Masat ja Laurat sun muut Siskokullat olivat aina tervetullutta ajanvietettä. Ehkä aika aikansa kutakin... Taidan kuitenkin jossain välissä testata vielä Lehtisen aikuistuotantoa siinä toivossa, että jokin muu tarina veisi paremmin mennessään.

Alex Capus: Léon ja Louise

Atena, 2012

Léonista ja Louisesta on vähän vaikea kirjoittaa. He tapaavat ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Ranskassa nuorina, joutuvat eroon, aikaa kuluu, ja lukija tuumailee, saavatko he toisensa lopuksi. Minulle muodostui jotenkin ongelmaksi se, että minusta kiinnostavinta eivät olleet juuri Léon ja Louise pariskuntana (ja koska he muodostavat kirjan nimen, koen tämän ongelman kovin pakottavaksi), vaan ajankuva ja Léonin perhe. Niin. Léon ja Louise joutuvat toisistaan eroon, ja kumpikin luulee toisen kuolleen. Kahden maailmansodan välisenä aikana Léon ehtii avioitua ja saada lapsiakin, ennen kuin kohtalo sattumalta ohjaa Louisen jälleen hänen elämäänsä.

Koska Léon on sympaattinen tyyppi, hän ei tietenkään voi lempata vaimoaan Louisen takia. Pidin Louisesta erikseen ja Léonista erikseen, mutta pariskuntana heillä ei omassa ajukopassani ollut erityistä hohtoa. En jotenkin kerta kaikkiaan osannut pidätellä henkeäni parin kohtalon selvitessä. 1900-luvun alkupuoliskon Ranska ja (etenkin vallattu) Pariisi on kiinnostava ympäristö. Louisessa ja Léonissa on molemmissa persoonaa ja tenhoa. Kerronta on sujuvaa ja – kyllä, minullekin – tulee mieleen ranskalainen kirjallisuus, vaikka romaani on alun alkujaan kirjoitettu saksaksi. Kirjassa on tunnelmaa, ja siitä puuttuu melodramaattisuus, vaikka kolmiodraaman ainekset ovat kasassa ja kaksikin maailmansotaa kattava aikajänne tarjoaisi kauhistelu- ja mässäilymahdollisuuksia pilvin pimein.

Viihdyin siis ehdottomasti romaanin äärellä. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että koska en erityisesti innostunut Léonista ja Louisesta pariskuntana, minulta meni jotain ohi. Vuosikymmenen lukukokemuksesta ei voi puhua, mutta miellyttävästä ja tunnelmallisesta lukukokemuksesta voi.

Eve Hietamies: Yösyöttö

Otava, 2010

Jaha. Olo ei ole ollut viime aikoina kummoinen, eikä lukeminenkaan oikein maita. "Lopunajan merkkejä", totesi jo siskonikin. Toivokaamme hänen olevan väärässä. :D Vähän töitä olen ainakin saanut tehtyä. Keikka oli oikeastaan sangen mukava, sillä terminologisia sudenkuoppia tuntui olevan aika vähän ja lähdeteksti oli järkeenkäypä eikä esimerkiksi huut hemmetin kapulakielinen. Muutama kauhua aiheuttava kelatarrain tietysti maustoi soppaa, mutta milloinpa ei. :)

Eve Hietamiehen Yösyöttöä aloittelin itsekseni, mutta päädyin sitten lukemaan siippaselle ääneen. Vajaan neljänsadan sivun urakka taittui yllättävän sukkelaan.

Antti Pasasen vaimon lapsuustraumat saavat tästä voiton: Pia-vaimo hyppää synnytyslaitoksen ulkopuolella taksiin ja huristaa tiehensä. Taakse jää vastasyntynyt poika ja vastaleivottu isä. Antille aukeaa aivan uusi maailma, jonka olennaiset elementit ovat totuttujen työn, tenniksen ja kaljoittelun sijaan vaippaihottuma, äidinmaidonvastike ja tuoreiden äitien kiusallisen yksityiskohtaiset anatomiset keskustelut hiekkalaatikolla.

Itse sanokaamme vauvaskeptisenä (ajatus omista lapsista on vähän pelottava) tykkäsin verbeistä, joilla Hietamies kuvaa pienen lapsen puuhia. Mukula 'bilettää', 'hengailee', 'rähjää' ja 'pahastuu' (eikä siis alinomaa 'lötkötä', 'kilju' ja 'rääy' – niin, joku muoto rääkyä-verbistä tuon on oltava). Vähän pölö huomio sinänsä... mutta kyllä tuntuu vähän siltä, että pikkulapset näyttää nykyään vähän suopeammilta. :D

Kirjassa on hyvä yhdistelmä kiinnostavaa tarinaa ja siihen luontevasti ujutettua huumoria. Ei pelkkää höttöä, mutta ei toisaalta mennä raskaimman kautta raadollisesti synkistellen. Lapsenhoidon kiemurat ovat moninaisemmat kuin olisi osannut uskoakaan ja vastuu painaa, hurjan raskaasti jos on yksin, mutta lapsi kasvaa ja sitä rakastaa. Selviytymistarinasta voi sanoa olevan kyse, sen verran pienestä raosta uusi yksinäinen isä joutuu puristautumaan läpi.

Tarina vei mennessään, ja huumori pehmensi vastuusta raskasta aihetta. Huumorille perso siippanen kuunteli yllättävänkin mielellään. Liekö siksi, että on lapsirakas, ja päähenkilökin mies. :) Vielä koittaa sekin kaunis päivä, että saan siippaselta itseltään kiskotuksi jonkin muunkin vastauksen "miltä nyt tuntuu?" -tiedusteluihini kuin "Hauska."/"Aika kiva."/"Emmä tiiä." Pus hänelle. ^^ Ja kiitos äidille, joka toi kirjan tietoisuuteeni. Nettimaailman tietoisuuteen kirjaa ovat tuoneet muun muassa Pihi nainen, joka antoi neljä pistettä viidestä; Zephyr, joka luki kriittisesti mutta viihtyi; Kirjakko, joka kiteyttää mielestäni hienosti, että "arjen sketsikkyys ja haasteellisuus näyttäytyvät yhtä aikaa"; Norkku, joka myös tykkäsi ja huomasi kirjan olevan otollista luettavaa kirjaskeptisille miehille; sekä Kirjavinkit, jonka arvostelija suosittelee Yösyöttöä kaikille. "Jatko-osa" eli Tarhapäivä taisi päätyä lukulistalle.

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

WSOY, 2011

Sarjassamme ääneenlukuprojekteja siippasen kanssa. Joskus mietin, miten lukukokemukseen vaikuttaa se, että kirja luetaan niin hitaasti. Yhtenä iltana luetaan joskus vain viisi sivua, toisena päivänä taas menee kaksikin kymmentä sivua, kun hieron diilin, jossa siippanen tekee ruoan, jos istun keittiönpöydän ääressä lukemassa ääneen.

Jonas Jonasson tuli tietoisuuteeni kirjoineen kesäisellä Lontooseen suuntautuneella lomamatkalla. Älläsin päästä Piccadillyn Waterstones-liikkeeseen, jossa Satavuotiasta oli pokkareina pinoittain tyrkkypöydissä kesän kampanjakirjana. Kiinnostuin, mutta pidin tolkuttomana ajatusta raahata ruotsalaisen kirjailijan ruotsiksi alun perin kirjoittama kirja koti-Suomeen Lontoosta ostettuna englanninkielisenä käännöksenä. Kotona sitten vierailin ahkerasti kirjaston J-hyllyllä, kunnes kyseinen kirja odotteli siellä eräänä päivänä ottajaansa. Kansi ei ole aivan yhtä nuorekas kuin englanninkielisessä painoksessa, vai mitä?

Hesperus Press, 2012

Oma veikkaukseni on, että kustantamossa on otettu vihjeestä vaarin, ja ilmennetty Jonassonin Paasilinna-symppausta myös Paasilinna-kirjoista tutulla graafisella ilmeellä.

Satavuotias Allan Karlsson livistää vanhainkodin ikkunasta, koska ei ole valmis muinaismuistoksi – asiaa olisi lisäksi viinakauppaankin. Karkumatkalla tulee ruumiita ja löytyy ystäviä (sekä yksi norsu), perään lähtevät niin poliisi, rikolliset kuin mediakin. Tarinan toisella tasolla seurataan Allanin edesottamuksia elämän varrelta. Käykin ilmi, että hän on ollut mukana yhdessä jos toisessakin maailmanhistorian merkkitapahtumassa. Siitä huolimatta, että politiikka on Allanista tympeä aihe, hänen kosketuksena on jäänyt niin Espanjan sisällissotaan, Yhdysvaltain ydinaseohjelmaan kuin Kiinan vallankumoukseenkin. Forrest Gump -leffan (kirjaa en ole lukenut) tyyliin siis vähän mennään.

En osaa sanoa, johtuiko tämä juuri ääneen lukemisen tuomasta prosessin pitkittymisestä, mutta Forrest Gump jää mielessäni vahvemmille. Historialliset tapahtumat ovat periaatteessa tunnettuja tai joka tapauksessa sellaisia, joihin on helppo päästä Allanin siivellä mukaan, mutta siitä huolimatta ei jotenkin iskenyt kunnolla. Loppufiilikset ovat aika haaleat. Tykkäsin, oli ihan viihdyttävä, mutta ei harmita, että kirja loppui. Humoristisena seikkailukirjana kirja muistuttaa tosiaan paljon Paasilinnan teoksia. Monet naurahdukset kirja irrotti, etenkin siippaselta. Ehkä viinaksille perso miespäähenkilö ei houkutellut minua samastumaan (toisaalta edellyttääkö kirjasta pitäminen samastumista?). Ehkä varsinainen juoni (nykyajassa tapahtuva karkumatka) tuntui keskeytyvän liikaa periaatteessa irrallisiin historiallisiin stuntteihin. En tiedä.

Sen verran mitä käännöksestä voi ilman varsinaista vertailua sanoa, sanon että Raija Rintamäen kerronta on sekä luontevan humoristista että sujuvaa. Pisteitä sanan 'kääkkä' käytöstä! Kirjan sivuilla pääsevät käyttöön monet ilmaisuvoimaiset ilmaukset, mistä erityiskiitokset. Lienevätkö ruotsin idiomit lähempänä suomea kuin englannin vastaavat, vai kuuluuko kiitos yksinomaan suomentajalle? Kirjan alkupuolella oli mielestäni liikaa ja- ja mutta-alkuisia virkkeitä, mikä itseäni haittasi aika paljon, mutta kirjan edetessä näidenkin määrä väheni, liekö sitten kiinni kirjailijan valinnasta vai kääntäjän alkuhaparoinnin hälvenemisestä.

Myös Kirsi on Kirjanurkassaan lukenut ja päällisin puolin tykännyt. Booksy kuunteli kirjan jäi positiivisiin tunnelmiin.

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys. Lyhyen esipuheen virke summaa kokoelman idean.

Atena, 2011

Kannatti innostua Kirjainten virran Hannan vinkkauksesta ja tarttua Rikoksiin. Takakannen perusteella sitä tuskin olisin tehnyt. Kirja sisältää esipuheen ja 11 novellia. Jokaisessa tapahtuu rikos, jota selvitettäessä minäkertoja pyydetään syytetyn puolustajaksi.

Puolustusasianajajana toimiva Ferdinand von Schirach antaa ymmärtää tarinoiden olevan tosielämästä otettuja, minkä hyväksyinkin sitten oletuksekseni, kun kirjaa luin. Kuulun siihen lukijakastiin, jota usein tuppaa häiritsemään epätietoisuus kirjassa olevien tapahtumien aitoudesta. Me hermostumme totuuden ja tarinoinnin epäselvästä raja-alueesta. Fiktio fiktiona, tositarinat tositarinoina. Kuulostaa kuivakkaalta, mutta minkäs teet. Ehkä siitä oppii ajan oloon eroon? Oli miten oli, näiden tarinoiden kohdalla en pannut pahakseni, vaikka toisinaan kiusasinkin itseäni sillä ajatuksella, että ehkä nämä ovatkin (osin) sepitettyjä.

Olivatpa tarinat totta tai eivät, niissä on jotain todella vakuuttavaa. Ensimmäisen novellin aikana olin vielä skeptinen, tuntui epämukavalta lukea tekstiä, jonka mielsin ulkopuolisen vaivaannuttavaksi yritykseksi eläytyä toisen ihmisen tunteisiin ja ajatuksiin. Alun jälkeen konsepti vei mukanaan, enkä häiriintynyt asiasta enää. Tarinoissa on kylliksi kuvailua, jotta ne ovat juuri tarinoita, eivätkä esimerkiksi raportteja. Tässä muodossa ne tavoittavatkin yleisön tehokkaammin. Itse olen sellainen paksukallo, että nämä toimivat novelleina omalla kohdallani erityisen hyvin. Tuntuu, että juonia olisi riittänyt useammankin dekkarin tarpeiksi, mutta niiden vaikutus tuskin olisi ollut yhtä iskevä. Kokoelmalla on selkeä sanoma.

En tarkoita hetki sitten kehumallani "vakuuttavuudella" niinkään sitä, että todentuntuiset kirjat ovat automaattisesti hyviä, jos jollekin nyt sellainen käsitys tuli. Mitenkä tämän selittäisi... Rikoksissa parasta on se tuntu, että se kertoo jotain kiinnostavaa ja relevanttia niin omasta elämästä kuin yhteiskunnastakin. Se nostaa katseltavaksi yhden näkökulman, yhden palan monimutkaista maailmaa ilman yritystä yksinkertaistaa.

Kun vankilatuomioita vaaditaan taas seuraavan kerran pidennettäviksi ja tuomioistuinten jakamia rangaistuksia kovennettaviksi, tulee mieleen näkemys, joka Rikosistakin välittyy: Me tanssimme koko elämämme hyvin ohuella jäällä, sen alla on kylmää ja kuolema tulee nopeasti. Joitakin jää ei kanna ja he uppoavat. - - - Jos olemme onnekkaita, niin ei käy ja me jatkamme tanssimista. Jos olemme onnekkaita.

Timo Mänttärin rulettivaikutteinen kansikuvitus avautuu kirjan edetessä miellyttävästi (itsehän en siis hoksannut tuota rulettijuttua ennen kuin olin edennyt kirjassa jonkin matkaa). Eurooppa-haaste puolestaan etenee kirjan myötä Saksaan.

Lyhyehkösti: The Case of the Missing Books

Tuleva anoppini päätti suositella minulle mieleistään kirjallisuutta tiiliskivikokoisen keskiaikaromaanin muodossa. Tiiliskivien vieressä oli kirja, jonka nimi kalskahti dekkarin ja kirjafriikkeilyn yhdistelmältä. Tiiliskivikirja kannettiin kirjastosta kotiin yksissä tuumin, siitä myöhemmin sikäli kun se luetuksi tulee, mutta samalla mukaan tarttui se viereinen Ian Sansomin kirja The Case of the Missing Books, joka ilmeisesti aloittaa Kirjastoauto-sarjan.

Harper, 2006

Päähenkilö on Lontoosta Irlantiin työn perässä muuttava Israel Armstrong, jolle selviää kurjan matkan päätteeksi piereskelevän virkamiehen toimistossa, että kirjasto, jonka hoitajaksi hänet on palkattu, onkin vastikään lakkautettu. Tilalle on päätetty järjestää kirjastoauto. Armstrong yrittää panna hanttiin, mutta kehnolla menestyksellä. Työsopimus on veden- ja epäilemättä tulenpitävä, toisin kuin Armstrongin sulanut pankkikortti, joten kotiin ei ole aivan heti palaamista. Kirjastoauto on tietysti vanha rotisko, minkä lisäksi kirjojenkin havaitaan kadonneen. Armstrongin tehtäväksi jää hankkia kirjat takaisin kaikessa hiljaisuudessa. Ynseät irlantilaiset ja heidän käsittämättömät sanakäänteensä eivät auta asiaa.

Mäyh... Armstrongin vastoinkäymisiä riittää farssiksi asti. Kanankakkatahroistakin on tehty varmuuden vuoksi vielä vihreää. Armstrong teloo itseään, kukaan ei yritä suhtautua häneen ymmärtäväisesti... Mututuntumani on, että tämä edustaa taas sitä tragediafarssihuumoria, joka iskee brittiläisiin nauruhermoihin nasakammin kuin täkäläisiin. Juoni tuntuu etenevän hitaanlaisesti, eikä erilaisista epäreiluuksista lukeminen oikein inspaa. Viimeiset 100 sivua ovat innostavammat, kun Armstrong alkaa viimein sopeutua, mutta siinä vaiheessa ei enää oikein koko lukukokemusta pelasteta.

Jatko-osa voisi olla kiintoisampi, jos liukuhihnasurkeilua on tiedossa vähemmän. Kielen irlantilaisuudet ovat ihan hauskoja ("you need to learn to graze where you're tethered"), joskaan en pysty niiden autenttisuudesta ikävä kyllä mitään vannomaan. Sansom on melkoinen sutkauttelija: erilaisia sanaleikkejä piisaa. Joskus nämä osuvat, joskus eivät. Olisi kiinnostavaa tietää, olisinko suhtautunut sanaleikittelyyn ihastuneemmin, jos sen lukisi suomeksi...

Lopputulemana fiilis on aika neutraali. Ihan sympaattinen kirja, mutta ei ainakaan meitsille juuri enempää.

Miljöön myötä kirjallinen Euroopan valloitus etenee Irlantiin.

Kahdeksan faktaa ...ja lausetta One Daystä

Taannoisen tunnustuksen (hihii) ohessa seurasi velvoite kertoa itsestä kahdeksan faktaa. Moni on valinnut faktoilleen jonkin teeman, seuraan esimerkkiä. Nämä liittyvät kääntämiseen.

1) Parasta ja pahinta on, että koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tulee eteen. Lypsykoneen käyttöohje, pulttikatalogi, hotellin kotisivut, elämäntaitokoulutuksen materiaaleja...Kärjistetysti voi sanoa, että kääntäjän toimenkuvaan kuuluu tietää kaikki... tai vähintäänkin ottaa kaikesta selvää.

2) Yllä olevasta johtuu, että toisinaan, kun joku kysyy "Mitä teet työksesi?", tekee mieli sanoa "Googlaan." Taustatutkimukseen saa upotettua usein aivan niin paljon aikaa kuin haluaa... Palkkauksesta sitten riippuu, paljonko siihen on varaa panostaa.

3) Parasta olisi, jos pystyy kääntämään useammasta kuin yhdestä kielestä. Työmahdollisuudet leviävät huomattavasti. Etenkin kilpailua englannista kääntävien kesken on suhteellisen paljon.

4) Toisaalta usein toisteltu latteus on, että tärkeintä on oman äidinkielen hallinta. Jos ei jaksa kiinnostaa, pitäisikö kirjoittaa "alkaa tekemään" vai "alkaa tehdä", "omaatuntoa" vai "omatuntoa", "suurellinen" vai "suureellinen", ei ehkä kannata harkita kääntämistä ammatiksi. Varjopuolena toisaalta se, että monet odottavat kääntäjältä täydellistä kielenkäyttöä vapaa-ajallakin. Itse yritän olla ottamatta paineita esimerkiksi tästä blogikirjoittelusta: en vietä tunteja pähkäillen vaikkapa epäselvää pilkkuasiaa, vaan säästän sen työteksteihin.

5) Aina on jotain, mitä ei tiedä. Sille ei voi mitään. Kääntämiseen liittyy paljon kulttuuria, viittauksia niin fiktiivisiin kuin todellisiinkin tapahtumiin, erilaisia rekistereitä, murteita, historiaa... Pitää "harrastaa" kielialuettaan, opetella epäluuloiseksi kaiken vähänkin omituisen varalta ja hyväksyä, että "aina ei voi tietää oikein" (kuten muuan lähisukulainen lapsena totesi filosofisesti).

6) Suuri kurjuus julkisessa käytössä olevissa käännöksissä on se, että hyvistä käännösratkaisuista saa yleensä vähän kiitosta, mutta fiboista älähdellään herkästi. Käännösten arvioiminen oikeudenmukaisesti on toisaalta vaikeaa, jollei hollilla ole käännöksen lisäksi lähdetekstiä. Ehkä käännös on kökkö, koska lähdetekstikin on melkoista soopaa? Näkemättä on paha sanoa. Toisinaan kääntäjä ei saa nähtäväkseen käännökseen olennaisesti kuuluvaa materiaalia (esimerkiksi käyttöohjeeseen liittyviä kuvia). Muistan myös kuulleeni juttua, että Frenit-sarjan viimeinen jakso oli niin kuumaa kamaa, että klippivuotojen pelossa kääntäminen hoidettiin pelkän tekstin/äänen perusteella. ^_^

7) Käännösala voi olla stressaava. Hintojen poljenta on yleistä. Nopeus on valttia. Yrittäjyys on puolipakollista, jotta pystyy ottamaan toimeksiantoja suorilta asiakkailta ja toimimaan alihankkijana. Koskaan ei voi istahtaa tyytyväisenä takamuksilleen, koska joka viikko nenän eteen tulee jotain uutta selvitettävää, hanskattavaa, hahmotettavaa, arvioitavaa.

8) Aivan mahtavaa kuitenkin on, kun homma kulkee ja Kusti polkee. On hauska sujahtaa itselleen epätyypilliselle kielenkäytön alueelle ja kirjoittaa hyperasiallisesti "liukukytkimistä" ja "sovittimista", yllättää insinööri keskustelemalla muina miehinä sähkömoottorin "harjattomasta sisäpyörijästä" ja hihittää pöhkönä hulvattomien terminologisten löytöjen äärellä ("purskenauhoitus","käyräikkuna", "kuhmutuskartta").

Hodder, 2010

Ja olihan se ehkä koko muailiman lukema Nichollsin One Day hyvä. Häpesin, kun siippasen isoäiti näki kannen tullessani kirjastosta. Pelkään, että saan nyt joululahjaksi kahmaloittain läpiromanttisia pokkareita. Noh. Luin kirjan englanniksi ja ryvin onnessani brittienglannin iloissa. Nichollsin kerrontatyyli ja huumori on ihan parasta. Kirjasta on puhuttu niin paljon, että tässä lienee turha paneutua asiaan sen kummemmin. ;) Itse olisin voinut leikata muutaman luvun (eli viimeisen suuren juonikäänteen) lopusta pois. One Day oli kuitenkin kirja, jota luin poikkeuksellisen innokkaasti.

Terveisiä elämästä, tunnustus ja Taivasten vanki

Olipahan taas markkinat. Ajanhallinta on kääntäjälle olennainen taito. Ajanhallinta on kääntäjälle olennainen taito. Hauki on kala. Äh.

Blogissa on ollut hiljaista. Viimeisen viikon aikana olen uiskennellut mediapalveluja tuottavan yrityksen mainonnassa ja ryhtynyt pimp daddyksi työllistämällä kertaluontoisesti alihankkijan. Mahdolliset käyntikorttiin painettavat tittelit sen kuin paranevat.

Mainosprojekti oli laatuaan meikälle ensimmäinen ja sangen laaja, odottelen palautetta kylmä hiki otsalla. Annetussa ajassa en olisi paremmin voinut juuri suoriutua, sinänsä olo on luottavainen. Nokkani on kuitenkin vielä siinä määrin keltainen, että kumma olisi, jollei jotain huomautettavaa löytyisi. Mainospuolen tekstitkään noin tekstilajina eivät ole järin tuttuja, siinä on varmaan jotain omia niksejä. Odotetaan ja katsotaan. Kirjakaupassakin riittää hulinaa, kun joulu lähestyy (joo, se näkyy nyt jo). Huh huh.

Vaan asiasta toiseen: Mielihyvästä hykerrellen kiitän Suketusta mitä kauneimmin saamastani tunnustuksesta. Tässä se on:

Kyl o nätti! Nyt onkin sit kauhiat paineet kehittää jotain painokasta sanottavaa... :) Tunnustuksen ohessa tulevat seuraavat tehtävät:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta. 
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

 Tuntuu, että runsaan viikon aikana blogimaailma on huristanut hirmuisesti eteenpäin, ja palkintokin on varmaan ehtinyt jo aika monen sivulle. Annettakoon siis anteeksi, ettei tässä saajia mainita kuin kolme, vaikka kaikki lukulistallani tunnustuksen ansaitsivat! Haluan muistaa omalta osaltani tällä kertaa Erjan lukupäiväkirjaa, johon vastikään tutustuin, Poplaaria ja sen Pekkaa sekä Booksyä. Tekstejänne on mukava lukea!

*muoks*
Kahdeksan faktaa jääkööt seuraavaan kertaan, sillä muuten merkintä paisuu epäinhimillisiin mittasuhteisiin. Tiedänkin jo, millä teemalla mennään...

Sitten illan pääaiheeseen. Taivasten vanki on espanjalaisen Carlos Ruiz Zafónin kolmas suomennettu teos, itsenäinen osa Unohtuneiden kirjojen hautausmaa -sarjassa. Luin sarjan ensimmäisen osan, Tuulen varjon, jonakin kesänä ja viihdyin. Enkelipeli-nimellä kulkeva jatko ei aivan yltänyt henkilökohtaisella hittimittarillani samoihin lukemiin, ja luettuani tämän nyt käsillä olevan osan, käyrä tuntuu olevan laskusuhdanteinen.

Otava, 2012

Uhkaavan oloinen mysteerimies tulee barcelonalaiseen kirjakauppaan 50-luvulla, ja jättää puotipuksu-Danielille kalliin saateviestillä varustetun Monte Criston kreivin toimitettavaksi Danielin vanhemmalle ystävälle ja työtoverille, Fermínille. Rääkätyn oloinen Fermín kertoo Danielin painostuksen alla illallisella palan elämäntarinaansa. Tarinan edetessä paljastuu mysteerimiehen henkilöllisyys, syy Fermínin viimeaikaiseen yleiseen ahdistuneisuuteen sekä synkkä salaisuus Danielin vanhemmista. Tästä luulisi stoorin sitten alkavan... mutta kirjasta onkin jäljellä enää kolmannes.

Tarina tuntuu olevan vähän tilkkumainen, "kokoon kursitun" tuntuinen. Iso fontti ja väljähkö asettelu tukevat tuntua, että tämä on sarjaan lähinnä täyteosa. Mututuntuma osoittautuukin juonen edetessä paikkansa pitäväksi: kyseessä on juonellinen pohjustus seuraavalle osalle. Pakko sanoa, että jos olisin ooveehoo-hintaan ostanut tämän pitkitetyn prologin, ottaisi kyllä päähän.

Liian paljon menee ohi, jollei ole tutustunut aiempien kirjojen juoniin ja hahmoihin – tai jos ne on onnistunut laillani pitkälti unohtamaan. Kirjan aluksi markkinoidaan, että sarjan osat voi lukea missä järjestyksessä vain tai itsenäisinä teoksina...  Itselleni kyllä jäi sellainen fiilis, että vaikka tästäkin kirjasta periaatteessa olisi mahdollista aloittaa, Fermíniä ehkä lukuun ottamatta muut hahmot jäävät etäisiksi. Fermíninkin kanssa on vähän niin ja näin, sillä hänen elämäntarinansa kerrotaan melko suppeasti.

Romaanilla on sangen heppoinen ranka. Ensinnä rakennellaan jotain mysteerismiehen varaan, mutta se haara kuivuu kokoon ennen kuin lukijan mielenkiinto ehtii kunnolla herätäkään. Päähenkilön perhehuolista ei rakennu yhtikäs mitään. Pääpirun henkilöllisyys paljastuu, mutta jahti ei ehdi tässä kirjassa edes alkaa. Mysteerismies ja perheongelmat johdattavat yksiselitteisesti seuraavaan romaaniin. En vain pääse yli siitä, että ilman seuraavaa osaa tämä kirjaparka on rampa. Välinäytös mikä välinäytös, mikäli sellainen sana ylimalkaan on olemassa.

Kerronta on sujuvaa (muutamaa "pakkomielteesi on lähtemässä hanskasta" -tyylistä omituista katkelmaa lukuun ottamatta), ja tuttuun tapaan dramaattista (tuhkaa, vihaa, kostoa, lojaaliutta, kuolemaa, hulluutta, ja taajaan henkilöitä syö milloin mikäkin ahdistava tunne sisältäpäin). Erityisesti replikointi on usein sangen viihdyttävää. Hihitin ääneen useampaan otteeseen.

Käännös onkin melko ansioitunut. Antero Tiittula onnistuu välittämään mm. Fermínin sukkeluudet juohevasti. Siitä ja muutenkin pääosin ilmaisuvoimaisesta käännöksestä pisteet suomentajalle, sillä hauskuutta ja iskevyyttä on usein vaikea mahduttaa samaan pakettiin. Ilman puheenlahjojaan Fermín olisi typistynyt hahmona kohtalokkaasti... Semminkin, kun en enää vuosien takaisia sarjan aiempia osia juuri muista. Muutamia kohtia olisi ehkä voinut miettiä uudelleen (itse esimerkiksi paheksuin öljytippojen sirottelua sekä sitä, että joku muutti mieltä eikä mieltään), mutta näistä voisi ehkä olla perustellusti useampaa mieltä. Joka tapauksessa kerronnan yleinen sujuvuus jättää muutamat yksityiskohdat varjoonsa.

Jaa jaa. Hitto kun tekisi mieli sanoa, ettei seuraava osa kauheasti houkuta, mutta jotenkin Ruiz onnistuu kuin onnistuukin herättämään mielenkiintoni seuraavaa osaa kohtaan... olettaen, että siihen on sitten saatu oikea, kokonainen juoni. Olen vähän skeptinen konseptin kestävyydestä ja tästä omituisesta verkkomaiseksi tarkoitetusta kirjasarjan rakenteesta (tai rakenteen soveltuvuudesta minulle), mutta hankkiudun epäilemättä käpälöimään seuraavaa osaa, kun se joskus ilmestyy. Saa nähdä päätyykö lukulistalle.

Tällä niteellä hitaasti edistyvä Ikkunat auki Eurooppaan -haaste etenee Espanjaan.

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

WSOY, 2012

Uljas uusi maailma, uljas uusi kansi. Tykkään. Mihin sen sijaan en ole varauksettoman ihastunut, on käännös, jota ei ole kannen ohella uudistettu, vaan se on saanut tillotella maailmaa I. H. Orraksen sille antamassa ilmiasussa aina vuodesta 1944 lähtien. Kiintoisaa kyllä, vanha käännös limittyy jotenkin veikeästi 30-luvulla kirjoitetun ja kauas tulevaisuuteen sijoittuvan tarinan kanssa ja luo omintakeisen, kerroksellisen rakenteen.

Pienen kokemuksen aralla äänellä voin sanoa, että oman kokemukseni mukaan ei olisi tarpeellista käännöstä tarkastettaessa muokata pois kaikkia 'pieluksia' ja muita merkkejä toisista, hieman erilaisista ajoista, mutta vuoden -44 käännöksestä löytyy kyllä joitakin kohtia, joissa lähdetekstiä ei ole ymmärretty täysin ("mitä tahansa" lienee "what ever") ja joissa 40-luvun sanavalinnat eivät hurmaa sulokkuudellaan ("promiskuiteetti"). Itse romaani on edelleen luettava ja vaikuttavakin, mutta en voi käsittää, miksi esimerkiksi Afrikan vihreiden kunnaiden käännöstarkistus on kiilannut Uljaan uuden maailman ohi... Hmm. Erityisen raskassoutuista luettavaa on kirjailijan esipuhe, jota en jaksanut pinnistellä loppuun saakka. Alkuperäisteosta en hankkinut vertailukohdaksi, joten kovin paljon en voi ärhennellä, mutta uskoisin, että käännöksen harkitulla uudistuksella voisi sekä säilyttää eri aikakausien kerroksellisuuden että terävöittää kirjan sanomaa ja parantaa sen iskevyyttä.

Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma kertoo aikakaudesta, jolloin kaikki ovat onnellisia. Onnen vuoksi on kuitenkin jouduttu uhraamaan tiede, taide ja vapaus, sillä autuus saavutetaan jo sikiövaiheessa alkavalla sääntelyllä ja koko lapsuuden kestävällä aivopesulla. Labroissa kasvatetaan ihmisiä, joiden älykkyyttä rajoitetaan sikiövaiheessa sen mukaan, millaisia tehtäviä heidän on tarkoitus aikuisina tehdä: yksitoikkoisia tehtäviä hoitavien on oltava yksinkertaisia itsekin, sillä muuten he turhautuisivat. Kaivostyöläisiksi aiotut on opetettava pelkäämään auringonvaloa ja kukkasia, jolloin he viihtyvät työssään maan alla. Mikäli joku vielä sattuu olemaan luonnottomassa tilassa eli allapäin, jaetaan kaikille tasaisin väliajoin soma-pillereitä, joiden suloisessa syleilyssä voi unohtaa kaiken surkean hetkeksi. Kaikki ovat osaltaan auttamassa koko Maan kattavaa yhteisöä. "Jokainen kuuluu jokaiselle" aina kuolemaansa asti, jolloin ruumiit poltetaan ja vapautuva fosfori kerätään hyötykäyttöön.

Kirjan ajatus oli juuri sellainen, että se olisi helposti voinut kumota vähemmän vakiintuneiden olouttamisen ylemmissä kasteissa -- saada heidät menettämään luottamuksensa onneen korkeimpana hyvänä ja uskomaan sen sijaan, että päämäärä oli jossakin nykyistä inhimillistä vaikutusalaa kauempana, jossakin sen ulkopuolella, että elämän tarkoituksena ei ollut hyvinvoinnin säilyttäminen, vaan jonkinlainen tajunnan syventäminen ja hienostaminen, jonkinlainen tietoisuuden laajentaminen.

Itselleni antoisinta oli pohdinta siitä, mitä onnen eteen kannattaisi uhrata. Uudessa uljaassa maailmassa kaikki ovat onnellisia, mutta elämä valtaisan yhteiskuntakoneen osana ei ole enää elämää, vaan lähinnä pysäytyskuva, joka kestää kuolemaan asti. Perustyytyväisen tallukan näkökulmasta on helppo dissata kirjassa maalailtua tulevaisuudennäkymää, mutta miten onni vapaudesta -vaihtokauppaan suhtautuisi, jos olisi elänyt sota-aikana, jos olisi köyhä ja kipeä? Uuden uljaan maailmanjärjestyksen lähtölaukaus olikin laajamittainen sota, jossa "ruttopommit" räjähtelivät tiuhaan tahtiin eri puolilla maailmaa.

Kirjassa on paljon muutakin pohdittavaa, mutta tämä jäi päällimmäiseksi. Aivan varauksettomasti en ihastunut, sillä protagonistin mielenliikkeisiin oli paikoin vaikea samastua, eivätkä hänen siteeraamansa lukuisat Shakespeare-lainaukset avaudu ensinkään samalla tavalla suomalaiselle kuin perinteisen Shakespeare-painotteisen brittikoulutuksen saaneelle lukijalle. Syy-seuraussuhde tässä epäilemättä johonkin suuntaan. Suosittelen joka tapauksessa.

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

BTJ kustannus, 2009

Enpä muista koska viimeksi tarinan imu on ollut näin kova.

Valkoinen tiikeri on kirja toivosta ja epätoivosta, ihmisarvoisesta elämästä, rikkaista ja köyhistä, vallasta ja vähäpätöisyydestä, alistamisesta ja alistumisesta, Valoisasta ja Pimeästä Intiasta, jossa miljoonittain maailman köyhimpiä asuttaa samaa seutua miljonäärien kanssa. Kirjassa kuunnellaan Balramin tarinaa. Hän katselee kattokruunua toimistossaan ja kirjoittaa Kiinan pääministerille sähköpostia, jossa hän kertoo, miten onnistui kohoamaan Intian pimeästä maaseutukylästä varakkaaksi yksityisyrittäjäksi.

Aravind Adigan maalaama kuva Intiasta on karu, mutta ei vaikuta pateettiselta. Päähenkilön elämänpiiri rakentuu luontevasti, melkein kuin itsestään. Tunteilua välttäen hän onnistuu kuvaamaan vetoavasti ja paikoin sydäntä särkevästi elämää, jota ihminen elää siksi, ettei valinnanvaraa ole. Näin kunnallisvaalien alla on erityisen puhuttelevaa lukea toisenlaisista vaaleista. Sellaisista, joissa rumpua löydään, mottoja huudetaan, mutta äänestyspaikalla ei käy juuri kukaan. Jos erehtyy paikalle äänestämisaikeissa, voi saada selkäänsä. Äänet on myyty eniten tarjoavalle jo etukäteen

Balram otetaan viiden vuoden jälkeen koulusta, koska suku tarvitsee lisää tuloja. Jonkin ajan kuluttua hänet lähetetään veljensä kanssa kaupunkiin, jossa heidän on tarkoitus saada työtä. Kaupungista voi saada duunia, jonka palkasta riittää kotiin lähetettäväksikin. Balram pääsee kuin pääseekin töihin, sillä hänen uusi työnantajansa sattuu olemaan kotoisin samasta kylästä. Se on eduksi, koska palvelija on luotettavin silloin, kun häntä motivoi luottamuksen arvoisuuteen tieto, että perheelle käy huonosti, jos hän varastaa tai tekee muuta tyhmää

On sydäntä särkevää seurata Balramin maailman mustavalkoisuutta ja todeta, miten rooli ja asema ohjaavat ihmistä. Vaikka tarina on kontrastien kirjoma ja paikoin ehkä inhorealistinenkin, romaani on kuitenkin myös humoristinen. Tasapaino on jotenkin juuri oikea.

Mitä on uhrattava ihmisarvoisen elämän saamiseksi, ja voiko urhauksen tehtyäänkin olla vielä ihminen? Adigan kirjassa toivo ja epätoivo, alistuminen ja viha sekoittuvat kuin tuulettimen mustat lavat kattokruunun valoon tai kuin musta ja valkoinen valkoisen tiikerin turkissa.

Adiga on kirjoittanut jo ainakin kaksi muuta teosta sitten vuoden 2008. Aion ehdottomasti hankkia ne käsiini.

Raimo Pesonen: Automies

Suloinen Automies.

Siltala 2012

Kuulun siihen kansanosaan, jonka mielestä moottoriurheilu sananakin on oksymoroni. Juuri siihen, jonka mielestä auton voi rinnastaa muitta mutkitta vaikkapa hissiin: sillä pääsee paikasta toiseen ja siinä kaikki. Siihen, jonka mielestä kaikki "hienot" autot ovat juuri niitä noloimman näköisiä. Odotin tältä kirjalta mielenkiintoista kertojaa ja näkökulmaa ja sen sain.

Raimo Pesosen kirjan päähenkilö on Automies. Hän ei juuri puhu eikä pussaa. Hän ei ota kantaa, paitsi milloin toistelee itseään äänekkäämpien ja kärkkäämpien kavereidensa mielipiteitä. Siinä missä kaltaiseni viherpiipertäjät katselevat teekupista nousevaa höyryä aivojen estetiikkamittari onnesta väärällään, Automies herkistyy sateen kastelemasta katuvaloissa kiiltelevästä moottoritien rampista. Audimiesstereotypia on onneksi pidetty kaukana Automiehen hahmosta, lopputulos on aidon tuntuinen.

Taidan vastaisuudessa katsella karvaisemman puoliskoni autointoilua lempeämmällä silmällä. Romaanissa auto näyttäytyy sangen monipuolisena härpelinä. Siinä voi nähdä vapautta, omavaraisuutta, mahdollisuuksia ja kauneuttakin. Toisaalta on vaara, että vapaus muuttuu juurettomuudeksi ja ajaminen ajelehtimiseksi. Automies on ansiokkaasti tiivistetty kertomus tasapainoa tavoittelevasta taviksesta. Tunnelma on melankolinen, mutta tunnelin päässä kajastaa valo.

Lisäpisteitä on pakko viljellä vielä Jussi Karjalaiselle graafisen ilmeen onnistuneesta toteutuksesta. Yksinkertainen kannen valokuva pursuaa mielijohteita jo itsessään, mutta muut "ylimääräiset" kuvat takakannessa ja lipereissä muodostavat jo ikään kuin pienen taidenäyttelyn. Mieleen tulevat taannoin julkisuutta saaneet valokuvat bingohalleista. Siipan mielestä kädet etukannen kahvikupilla näyttävät pitelevän astiaa kuin auton rattia. Lusikka olisi kuulemma vilkkuviiksi. Että kuva-analyyttistä keskustelua joka kotiin on luvassa kaiken muun hyvän päälle.

Sitaattipyörästä teille valikoitui seuraava virke, joka on mielestäni aika näppärästi sorvattu:
Hullu-Hanna tuijottaa minua hetken ja sanoo että totuus on noutopöytä, jokainen valitsee mieleisensä yhdistelmän ja palauttaa sen mitä ei jaksa niellä.

P.S. Hyvää Aleksis Kiven ja kotimaisen kirjallisuuden päivää! 

Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu

Karisto, 2007

Äymh.

Kirja tuli tietoisuuteeni jonkun blogiarvion kautta. Nähdessäni kyseisen kirjan kirjastossa mieleeni arviosta palautuivat vain puisevat kommentit kannesta. Eikä ehkä suotta. Takalisto vaikuttaa sangen naiselliselta, eikä siten tunnu oikein liittyvän Miehen tuoksu -nimeen. Väriyhdistelmäkin on melko tympeä. Toisaalta romaanin lukeneena voi sitten spekuloida, että onko tässä nyt sitten aseteltu vastakohdiksi paikalleen jämähtänyt museotavara ja elämää pursuava nuorehko ihminen. Se puoli toimii, mutta kannen pitäisi puhutella myös kirjaa kädessään punnitsevaa ostajaa tai kirjastokävijää. No jaa.

Helmi on siis töissä Turun linnan museossa. Iloinen, ideoita pursuva ja kaikesta innostunut Jaana on tullut osaksi työyhteisöä ja kaikki pitävät riehakkaasta Jaanasta -- paitsi tietenkin Helmi, jota Jaanan koohotus ja piikikkäät kommentit ärsyttävät, eivätkä vähiten sen vuoksi, että miellyttävä konservaattori Erkkikin äityy syömään Jaanan kädestä katkarapuja laivaseminaarissa. Jaanan idea on tietysti myös Miehen tuoksu -niminen näyttely, mies seksiobjektina kautta aikain, josta kaikki innostuvat työntekijöitä, mediaa ja niitä ah niin vaikeasti tavoitettavia kansan syviä rivejä myöten. Hitaasti mutta varmasti Helmi tulee siihen tulokseen, ettei ole elämäänsä aivan tyytyväinen. Ainoana laastarina vähättelevää Marleena-tätiä, valloittavaa Jaanaa ja jännityksen- ennemmin kuin kulttuurinnälkäistä museokävijäkuntaa torjumassa on isä Heikki, Helmin ystävä ja tissutteleva ortodoksipappi.

*vähäpätöinen spoilerivaroitus*
Meni 150 sivua ennen kuin aloin vähän lämmetä. En osannut sympata oikein ketään: Helmi ärsytti nyreydellään ja tossumaisuudellaan, mutta vaikka hän onkin vähän tiukkis, tuntuvat hänen persoonaansa ja elämäänsä muitta mutkitta ruotivat jaanat ja marleenatädit aika kohtuuttomilta. Toisaalta oli mukava huomata Helmin lopussa tekevän sovinnon Jaanan kanssa ja havahtuvan siihen, että hän voi kuin voikin nauttia Miehen tuoksu -näyttelyn tekemisestä ja Jaanan seurasta. Itse kun toisaalta olen vähän tällainen hissukka, pidin loppuun asti kiinni käsityksestäni, että Helmin tuttavat olivat kommentoineet hänen elämäänsä liian suorasanaisesti ja ikävästi. Todella vaikeaa ottaa neuvosta vaarin, jos se esitetään niin röyhkästi kuin esimerkiksi Marleena-täti. Siinä mielessä Helmin lammasmainen täyskäännös hieman jäi kaivelemaan: missä vastapuolen pahoittelut?

Tissuttelevan Heikin tarinallekin olisin mieluusti kuullut jatkoa. Miten käy ryypiskelevän pappismiehen? Asetelma oli kiinnostava, mutta jäi käsittelemättä.

Jotenkin ei oikein sytyttänyt, mutta ehkä olin asennoitunutkin tähän vähän väärin. Odotin jotakin sellaista kevyttä hauskaa, mitä Tuija Lehtisen nuortenkirjoista muistan. Tämä oli selvästi enemmän kasvutarina kuin romanttinen seikkailu, ihmekös tuo siis jos eivät odotukset ja kirja kohdanneet. :) Kaipasin jotakin Bridget Jonesin kaltaista symppishahmoa, ja tarina oikeastaan loppuu siihen, että Helmistä sellainen sympaattinen hahmo leipoutuu tarinan lopuksi.

No niin, löytyi: Booksyhän tästä oli kirjoittanut. Blogista löytyy myös linkki kirjailijan vastaukseen!

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Tammi, 2008

Jhumpa Lahirin Tuore maa on saanut odottaa hyllyssä lukuvuoroaan iät ja ajat. Opus kuuluu sarjaamme "isältä lainatut". Novellikokoelma on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisessä on viisi novellia ja toisessa kolme toisiinsa liittyvää tarinaa.

Ensimmäisessä osassa tuntemukseni heittelivät vähän laidasta laitaan. Heti ensimmäiseksi sijoitettu niminovelli oli mieleinen. Seuraavat Hell-heaven ja Vaihtoehtoinen majoitus eivät erityisemmin iskeneet, mutta neljäntenä seurannut Pelkkää hyvyyttä viritti taas intoni uusiin korkeuksiin, kunnes viides ja osan viimeinen Ei kuulu kenellekään latisti taas vähän tunnelmaa. Kaikkia näitä yhdistää henkilökaarti, joista osa on ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajia Yhdysvalloissa. Kaikissa on kuvataan myös avioliittoa, joskin yhdessä naimakaupat häämöttävät vasta parin tulevaisuudessa.Toinen osa koostuu kolmesta toisiinsa liittyvästä novellista.

Tuore maa -novellissa ihastuin oikopäätä Lahirin tyyliin. Se on puhdaspiirteistä, jotenkin sulavaa ja tarkkanäköistä. Asiat eivät tapahdu ryminällä ja ryskeellä vaan arjen kokoisesti ilman, että vaikutelma on innoton tai pitkäpiimäinen. Itse novellissa pidin erityisesti siitä, miten perheen sisäisiä suhteita sekä isän (ensimmäisen polven maahanmuuttaja) ja tyttären kotoutumista kuvattiin. Lisäksi oli kiehtovaa seurata, kuinka päähenkilön kuollut äiti tuntui olevan läsnä vähintään yhtä tiiviisti kuin elossa olevat henkilöt. Lahiri onnistui tuomaan kuolleen hahmon etunäyttämölle luontevasti. Poissa- ja läsnäolo oli kuvattu kiehtovasti myös Pelkässä hyvyydessä, jossa isosisko kantaa syyllisyyttä veljensä alkoholisoitumisesta. Veljen läsnäolo on painostavaa, mutta poissaolo ei osoittaudu sen paremmaksi. Hell-heaven vaati hieman pureskelua, mutta siinä kuvatut voimakkaasti ristiriitaiset kahden henkilön kokemukset samasta kulttuurista olivat kiinnostava aihe. Kulttuuria ja kulttuurieroja ei ole leveällä pensselillä pläästitty jokaiselle aukeamalle, vaan ennemmin tällaisista kulttuurikipuiluista muodostuu vain yksi kerros tarinoihin.

Ensimmäisessä osassa miltei kokonaan kylmäksi jätti viimeinen novelli, Ei kuulu kenellekään. Eräs lukupiiriläinen pohti, että hänestä se kuvaa valtaa ja sitä, miten se osuu joskus yhden käteen, seuraavassa hetkessä toisen. Ajatus on hirmuisen kiinnostava, mutta tuntuu että koko novelli pitäisi lukea uudestaan idean tutkimiseksi, enkä tällä kertaa ryhdy siihen. Jostakin syystä tarinassa tuntui olevan paljon puoliksi mukana olevia, melkein turhia henkilöitä. Mielenkiintoni päähenkilön ihmissuhteen kohtaloon lässähti, kun hän toimi mielestäni kovin rumasti tarinan kertojaa kohtaan. Kertoja taas tuntui olevan väritön hissukka, jolle ei juuri tapahtunut mitään. Kaikki tuntui jotenkin jäävän hajalleen. Mitä? Miksi? Ängh.

Suomennoksen tehnyt konkari Kersti Juva on kirjoittanut todella luontevaa tekstiä ("kaikki eteni hyvässä järjestyksessä", "kypsä yöpuulle"), joskin parista repliikkeihin liittyvästä seikasta olin eri mieltä ("suo anteeksi" nuorten ihmisten sanomana). Aika harvoin tulee erityisesti sellainen fiilis, että käännös on jotenkin erityisen hyvä. Erilaisia puutteita on helpompi huomata. Oli mukava lukea käännöstä, jossa törmäsi silmiinpistävän hyviin ja luonteviin ratkaisuihin tämän tästä. :D (Luen muuten parhaillaan Miina Supisen Apatosauruksen maata, jossa on silmään osunut useampikin väärin taivutettu verbi, tarkoittaen siis sitä että verbi on yksikkömuotoinen vaikka subjekti on monikollinen. Tuntuu sinänsä jotenkin omituiselta... Kääntäjän oikeakielisyysvirheistä tulee usein sanomista, mutta miten suhtautua ilmeisiin virheisiin, joita äidinkielellään kirjoittavan kirjailijan teoksissa on?)

Muoks. Ainakin Hesarin Jukka Petäjä on tykästynyt kokoelmaan koko lailla.