Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Otava 2013, 380 sivua

Mia Kankimäki ottaa vapaata töistä ja lähtee Japaniin tutkimaan 1000-luvulla elänyttä sielunsiskoaan Sei Shonagonia. Siinäpä pähkinänkuoressa jutun juoni.

Fiilikset ovat vähän kaksijakoiset. Ensinnä plussat:

Konsepti tuntui kiinnostavalta ja luinkin kirjan melko nopeasti. Oli mahtavaa seurata lähteltä "ystävyyttä" joka ulottuu tuhannen vuoden yli ja maailman yhdeltä puolelta toiselle. Pohdin aina silloin tällöin, millaista elämää historian saatossa eläneet toiset ihmislapset ovat eläneet, mitä he ovat siitä ajatelleet ja mikä meitä yhdistäisi, mikä erottaisi. Kankimäki kuroo vuosituhannen eron umpeen sujuvasti ja vetävästi, nautin aikamatkasta ja sen vertailusta nykyelämään noin yleensä ja yhden naisen elämään erityisesti.

Lainaukset Shonagonin kirjasta ovat oleellista ja kiinnostavaa luettavaa ja kirjoittaja on onnistunut niiden kääntämisessä (englannista) minusta varsin hyvin.

Se mitä kolikon toiseen puoleen tulee ei ole oikeastaan "miinuksia" (ikään kuin vastapoolina mainitsemilleni plussille) vaan ennemmin jonkinlainen "toisaalta".

Kirja toimii parhaiten eräänlaisena päiväkirjana, jossa on historiallisia mausteita. Jäin miettimään historiallisen tutkimuksen, tietokirjan, ulottuvuuksia kirjassa: jollei osaa japania, on mielestäni väkisinkin heikossa asemassa tutkimassa japanilaista tuhat vuotta sitten elänyttä kirjailijaa. Vaikka englanninkielisiä lähteitä onkin hyödynnetty ilmeisesti melko paljon (ja sivuhyppy Virginia Woolfiin oli esimerkiksi minusta äärimmäisen mielenkiintoinen), ajattelen väkisinkin että tutkimuspohja jäi vajavaiseksi.

Paljonko englanniksi on kirjoitettu vaikkapa Minna Canthista tai Aleksis Kivestä, jotka hekin sentään elivät huomattavasti vaivaiset sata tai parisataa vuotta sitten? Ja millainen olisi japanilaisen näitä henkilöitä koskeva tutkimus, joka perustuisi vain englanninkielisiin lähteisiin? Suomalaiset sentään puhuvat ja kirjoittavat englantia ahkerammin kuin japanilaiset, joten lähtökohdat lienisivät kaikki asianhaarat huomioon ottaen moninkertaisesti paremmat kuin Kankimäellä.

Kirja etenee kuin historiallinen salapoliisitarina. Se on vetävä formaatti, mutta siihen suhtautuu sitä kriittisemmin mitä vahvempi on tunne siitä että lähdemateriaali ei ole kyllin kattavaa.

Kuitenkin kaikitenkin suosittelen kirjaa, jos historiaan eläytyminen kiinnostaa. Japanologi saattaa turhautua, mutta päiväkirjamaisena matkakirjana ja historiafiilistelynä toimii erinomaisesti. Enhän itsekään ole asiantuntija, joten jupinoistani huolimatta saattaa olla että Shonagon tosiaan on niin vähän tutkittu henkilö, että kaikki tarpeellinen onkin saatu irti käännetystä kirjallisuudesta – ken tietää. Historia on aina jossain määrin spekulaatiota.

Sujata Massey: Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus

Suhteeni näihin Sujata Masseyn Shimura-kirjoihin on ärsyttävän laimea. Olen lukenut näitä jo pari, en muistele mitenkään erityisellä kaiholla. Hortoilen divarissa ja pyydän myyjää suosittelemaan jotain omasta mielestään hyvää kesädekkaria, myyjä ei kuulemma itse juurikaan lue ja ehdottaa Christietä, hortoilen mustaselkäisistä kirjoista täyttyneiden hyllymetrien äärellä, silmä osuu punavalkoiseen selkämykseen, se on tuttua Shimura-sarjaa, edelliset ei kyllä erityisesti sävähdyttäneet, no sijoittuuhan se kuitenkin Japaniin, ei maksa kuin kolme euroa, ei niistä edellisistä nyt huonokaan maku jäänyt, niin no jos nyt sitten kesädekkariksi, juu.

Ja niin sitä sitten lähtee elämänsä kolmannen Shimura-dekkarin kanssa kotiin tietämättä varsinaisesti onko ostanut mieluisen vai samantekevän kirjan.

Ja niin sitä sitten lukee junassa, kun aikaa nyt kuitenkin on monta tuntia ja da Vincin Työpäiväkirjat ei painonsa saati kokonsa puolestakaan ole junaluettavaa. Ja maisemat vierii ikkunan ohi ja tunnit kuluu ja lapset kyselee ohituspaikalla että "Miksei kapteeni anna jo vauhtia?" ja sivuja käännetään ja kohta huomaa olevansa puolivälissä ja miksikä sitä nyt keskenkään jättäisi kun kaikki äksöni on vielä sokerina pohjalla.

Sitten kääntää viimeisen sivun eikä oikein ole mitään sanottavaa. Paria kohtaa pääosin sujuvassa käännöksessä teki mieli hioa, mutta sitä nyt sattuu toisinaan muutenkin. Päähenkilö, amerikkalais-japanilainen Rei Shimura, on vähän pliisu, mutta ei niin pliisu että ärsyttäisi. Joissakin juonen yksityiskohdissa en ole ihan 100 % mukana, mutta ei se nyt jaksa kauheasti nostattaa tunteita suuntaan tai toiseen. Esimerkiksi: Olen paennut murhaajalta ja juoksen turistikohteen pihan läpi olettaen että hän on pian kintereilläni. On 90-luku ja kännyköitä on vielä harvassa. Käsissäni on verta. Puhun täydellistä englantia. En suunnista turistien luo, koska he voisivat panikoitua nähdessään verta. Mitmit? Hitot säikähtäneistä turisteista, murhaaja on tulossa! Käsittääkseni on selvää, ettei ketään siinä pihalla teurasteta, sivullisia ainakaan, joten missä hyvänsä joukossa on turvassa.  Japani on kiinnostava miljöö, eikä sitä hierota naamaan, mutta ei tästä toisaalta jää sellaista nojatuolimatkailijan hehkuakaan. Entä mikä on useampaan otteeseen mainittu hibachi? Asiaa ei selitetä, mikä ärsyttää, mutta ei vaikuta juoneen tai ole muuten kyllin keskeisessä asemassa varsinaisesti pilatakseen mitään.

Että tällai tänään. "Ihan kiva." Ärsyttävää.

Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus

Sujata Massey

Gummerus 2011

suom. Titta Leppämäki

s. 325