Hengissä ollaan

Hiljaiselo yllätti kirjabloggaajan. Taitaapi olla puolitoista kuukautta jo viime päivityksestä. Jotakin olen lueskellutkin, mutta paljonkaan sanomisen arvoista ei ole tullut mieleen. ... Pitäisi ehkä miettiä päivitysten sisältöä enemmän: Itse en halua tietää juonipaljastuksia kirjasta jonka aion itse joskus lukea, joten en ole juuri ratkaisevia käänteitä paljastanut turinoissanikaan. Toisaalta tuntuu, että juuri juonipaljastusten välttely typistää sanottavaa entisestään. Vähäisetkin tuumokseni pitää hyllyttää, ja keskilattian vie sitten kirjan lähtöasetelman esitteleminen. Hmh. Täytyypä miettiä.

*****

Hiljaisuuden aikana luettuja:

Anni Polva: Tiina
Joululomalla vanhempien luona luettu klassikko. Käsiä pompan taskuissa, kalliita nurmeksia, jokunen kurja ja jokunen reilu toveri. Ihana kirkasotsainen lapsuuden kirja. (Hörähdin myös lukiessani miten Tiina harmittelee suojakeliä ja muistelee vanhempiensa – olletikin 1900-luvun alun lapsia – sanoneen heidän lapsuutensa talvien olleen kylmiä ja lumisia. Ja itse kun luulin että talvet MINUN lapsuudessani olivat kylmiä ja lumisia, toisin kuin nyt. ;) )

Terhi Ekebom: Kummituslapsi
Turkasen hieno sarjakuvaromaani, tai ehkä aikuisten kuvakirja. Tekstiä vähän, suuret kuvat. Vähäeleisissä monografisissa kuvissa on hurjan hieno tunnelma. Surehdutti ja hymyilytti, ja eritoten pysähdyin ihastelemaan kuunvalossa erottuvia varjoja makuuhuoneessa. Että joku semmoisetkin osaa piirtää! (Sarjassamme "Äiti antoi lainaan".)

Sophie Kinsella: Can You Keep a Secret? (eli Salaisuuksia ilmassa)
Euron kirpparilöytö, jonka lainasin siskolle luettuani. Ilahtui tutustuttuaan siihen ja sanoi, ettei englanninkielisten romaanien lukeminen olekaan niin vaikeaa kuin hän oli arvellut. Tuli hyvä mieli. Juurikin "vaahtokarkinkevyt" satu naisesta, joka vuodattaa kaikki salaisuutensa vierustoverilleen lentokoneessa kun luulee koneen syöksyvän maahan – ja ylläripylläri myöhemmin käykin ilmi että vierustoveri, epämääräisen komea mies, onkin päähenkilön työllistävän firman perustaja. O-ou. Paha saa palkkansa, rakastavaiset toisensa ja niin päin pois.

*****

Lisäksi olen pelannut läpi kaksi ikivanhaa Commander Keen -peliä ja mujunut nostalgiassa.

Tällä hetkellä kesken on sen tuhannen kirjaa – siltä ainakin tuntuu. Oikein kismittää: miksen voi himoita yhtä kirjaa kerrallaan? Aloittaisin kirjan, lukisin sitä intensiivisesti, pohtisin lukemaani, pitäisin pienen kunnioittavan tauon ja siirtyisin sitten seuraavan kirjan pariin. Ajattelisin syvällisiä. Vaan ei.

Tosielämän toistuva kuvio on, että aloitan yhden kirjan, luen sitä ehkä sata sivua, huomaan myöhemmin kaipaavani toisenlaista kirjaa, milloin kevyempää, milloin jotain tietokirjaa, milloin sarjakuvaa, milloin mitäkin, ja upotan hampaani uuteen mielenkiintoni kohteeseen, vaikka vanha on tosiaankin edelleen aivan kesken. Saatan aloittaa kolmannenkin kirjan. Siinä erotellaan jyvät akanoista, sillä toisinaan tunnun kuin itseltäni salaa tällä konstilla etäännyttäväni itseni kirjoista, jotka eivät aivan totuudenmukaisesti sanoen kovasti kiinnosta – suunnittelen, muka, tavan vuoksi kuitenkin lukevani ne loppuun "kun nyt olen jo aika pitkälläkin ja on se ihan kiva ja...".

Lopuksi tuntuu että kirjat, kaikki kirjat, on luettu niin pienissä paloissa ja pitkän ajan kuluessa että on epäreilua sanoa niistä juuri mitään. Äft. Finnkinon lippupaketteja markkinoitiin ainakin joskus nimellä sarjahurmaaja (oivasti keksitty sana, muuten, mun miälestä). Ehkä olen sellainen, joka on helppo sarjahurmata. ...siis mitä kirjoihin tulee.

*****

Tällä hetkellä kesken:

Bruno Fink: Tarkastaja Canalin psykoanalyyttiset seikkailut
Mahtava nimi. Sattui kirjaston tyrkkyhyllystä silmään.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Nainen jättää työnsä määräajaksi ja lähtee jahtaamaan 900-luvulla elänyttä japanilaista sielunsiskoaan.

Suvi Ahola (toim.): Hiljaista vimmaa
Otteita suomalaisten naisten päiväkirjoista 1790-luvulta 1990-luvulle. Törmäsin tähän messuilla pari vuotta sitten. Muisto pamahti päähäni kirjastoreissulla. Ihana on kirjastolaitos: näitä oli hyllyssä kaksikin kappaletta.

Tan Twan Eng: The Garden of Evening Mists
Takkuaa, välttelen kaikkea tummasävyistä tällä hetkellä. Kirjassa on kuitenkin myös upeita hiljaisten hetkien kuvausta, joka vetää puoleensa. Olen iloinen että tartuin tähän aikoinani, vaikka taukoa onkin kestänyt. Kyllä se siitä vielä ennen kuin laina-aika loppuu.

Terry Pratchett: Diggers
Miekkoselle iltasaduksi. Jossain kysyttiin "Koska viimeksi joku luki sinulle ääneen?" ja mietin mielessäni että onhan siitä aikaa, mutta itse luin samanikäiselle miekkoselleni iltasatua juuri eilen illalla. Se että se nauraa oikeissa paikoissa ja kehuu lukemistani on melkein yhtä hauskaa kuin se että itselleni luettaisiin.

Kuolaan tietysti jo ainakin neljää muuta kirjaa, mutta yritän saada yllä olevia loppuun ensin. Miksi näin aina käy?

Kurpitsakeittoa ja vetävää fantasiaa ... ja kopelointia

Olen viihdyttänyt päivällisvieraita! Oon melkein aikuinen! Pakko hehkuttaa vähän. Sain isältä aivan jäätävän kokoisen kurpitsan, semmoisen joista lyhtyjä tehdään Amöriikassa, ja lupasin kutsua sen ja äidin syömään keittoa joku päivä. (Et sellaset "vieraat".) Voi kuulkaa. Siippa jäi jumiin työpaikalle, kun busseja menee sunnuntaisin harvemmin kuin kerran tunnissa. Tilanne oli siis se, että noin tunti ennen vieraiden tuloa odottelin siippasen tulevan hetkenä minä hyvänsä ovesta, kun saankin puhelinsoiton ja selviää, että hän on täällä vasta vanhempieni (ja veljeni) jälkeen. Sain hepulin ja suorastaan hyökkäsin kurpitsan kimppuun. Hakkasin sitä kuin jäävuorta pikku jääpiikillä (eli hedelmäveitsellä), tökkäsin itseäni sormeen ja survaisin kerran kärjen pohjasta läpi. Saatoin myös taivuttaa yhden ruokalusikan kuopiessani maanisesti maltoa kyljistä. Mutta jollain viisiin siitä mötikästä piti saada irrotettua kilo maltoa ja sassiin. Ja koska haluan saada kaiken, piti koko höskän pysyä sen verran kasassa, että siitä saisi myöhemmin kurpitsalyhdyn. Ehdin katua monesti.

Kun porukat sitten tulivat, muuttokunnossa olevaa kämppää ei ollut siistitty yhtään, kurpitsakeiton ainekset odottivat kiehahtamista liedellä ja peltileipä oli vielä kattilassa nousemassa (taikinakulho on vielä edellisessä kämpässä). Sytytin muutaman kynttilän juostessani painamaan ovisummeria, jotta jokin asia huushollissa näyttäisi siltä, että kyseessä ei ole yllätysvierailu. -.-

Onni on kuitenkin avokeittiö: oli mahdollista jutella olkkarissa istuvan isän ja veljen kanssa samalla kun kaadoin leipätaikinaa pellille. Äiti ryhtyi paahtamaan kurpitsansiemeniä, oli oikeastaan aika leppoisaakin hengailla keittiössä, kun kurpitsansiemenet sihisivät pannulla ja tuoreen leivän tuoksu alkoi kohota uunista.

Soppa oli ehkä vähän juoksevampaa kuin oli tarkoitus, mutta kokonaisuus oli maistuva. Paahdetut ja suolatut kurpitsansiemenet maistuivat melkein popkornilta... joskin kuoret olivat sitkaita. Oli myös superhyvä päätös ostaa pötikkä Port Salut -juustoa leivälle, niistä paksuista juustosiivuista ja tuoreesta leivästä tuli jotenkin tosi luksusfiilis.

***

Ja niin, olen vähän lukenutkin. Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan toinen osa, Kohtalon miekka, on pyörinyt käsissä viimeaikoina. Puhukaamme siitä.

Aloitan klassisesti: tykkäsin. Innostuinkin. Tosin kerronpa mitä kirjasin ensi mietteinäni kirjan päätettyäni, eli "Inaus liikaa dramatiikkaa ja tissejä, muuten oikeinkin hyvä."

Toisaalta tykkään menosta ja meiningistä. Tuntuu että on kulunut hyvä tovi siitä kun viimeksi olen lukenut mitään, missä on menoa ja meininkiä. Olen huristellut Ranskan idyllisellä maaseudulla (joskin poliisin mukana murhaa selvittämässä), murehtinut tarhatätien lähettelemiä lappuja Antti Pasasen kanssa ja jäljittänyt Englannissa kovaonnisen kirjastoautovirkailijan kanssa hävinnyttä kirjastoautoa – mikä on ollut mukavaa – mutta jotenkin oli ihanaa uppoutua merenneitotarinoihin ja miekkamittelöihin, makustella outoja paikkojen ja kasvien nimiä ja ihmetellä keksittyjen kansojen tapoja! Kuten Noituri-sarjan ensimmäisessäkin osassa, myös tässä kirja jakautuu episodeihin, suhteellisen itsenäisiin tarinoihin, mikä rytmittää lukemista mukavasti.

Tapani Kärkkäisen suomennos on erinomainen, mutta alkupuolen oikoluvussa on pientä toivomisen varaa. Karauttaminen (hevonen) vs. karaiseminen (teräs), kahdenkädenmiekka vs. pitkämiekka (ovathan nämä sama asia?)... Olen myös vakaasti sitä mieltä, että "ihan" on puhekielinen ilmaus, muodollisissa yhteyksissä "aivan" olisi sopivampi. Oikoluvusta vastaa toisaalta kustannustoimittaja, ja kirjoitusvirheet keskittyivät tosiaan lähinnä alkupuolelle. Käännös oli todella vetävä, minkä takia kömmähdykset kismittivät. Paikannimet ja kasvit tuntuivat minusta suomeksikin uskottavilta ja kiehtovilta, ja erityispisteet annan luontevasta 'haastaa'-sanan käytöstä (siis merkityksessä 'sanoa') dialogissa.

WSOY 2011

Kirjan päähenkilö on siis noituri Geralt Rivialainen, jonkinlainen taikakeinoin ihmisestä jalostettu tyyppi, jonka ammattikunnan tehtävä on suojella ihmisiä hirviöiltä. Ongelmaksi vain osoittautuu, että on usein vaikea tietää, kumpi on hirviömäisempi, mörkö vai ihminen. Kirjan maailmassa ihmiset ovat levittäytyneet laajalle ja ahdistavat niin petomaiset elukat kuin äärimmäisen inhimilliset rodut (haltiat, dryadit, puolituiset) nurkkaan. Mieleen tulee hakematta nykyinen susikeskustelu. Paljonko muille lajeille pitää jättää tilaa? Ovatko ihmiset uhreja vai tappajia?

Äksönipuolella veti mukavasti. Kuten jo totesinkin, oli ihana päästä löytöretkeilemään kirjan maailmaan. Se vie mennessään. Linnoja, uponneita kaupunkeja, sotia, puukyliä, taikajuomia, sitä itteään. Viittauksia klassikkosatuihin bongasin muutaman, mutta selvästi vähemmän kuin ensimmäisessä osassa. Viikon mörkö -asetelmaa onnistutaan välttämään ansiokkaasti, vaikka tarinat voisivat periaatteessa kompastua suht samana pysyvään lähtöasetelmaansa. 

Sitten dramatiikkaan ja tisseihin. Päähenkilö elää niin maan hemmetin pitkään, joo, mutta joka tuppaan ja mättään takaa tulee esiin joku entinen tai tuleva heila. Ilotaloissa siis vieraillaan myös, mutta niitä ei lasketa heiloiksi. Taustalla jatkuu on/off-suhde Yennefer-velhoon, mutta eihän siitä nyt mitään näytä tulevan, joten suurten (ah, niin suurten) tunteiden olemassaolosta huolimatta pitää kai ymmärtää, että miehellä on tarpeita. Etenkin Yenneferin kuvaukset tympivät jotenkin säännöllisesti... aihe kuulostaa stereotyyppiseltä mangalta: kalpeat kolmiomaiset kasvot, pikimusta kihara tukka ja oliko se nyt sitten violetit silmät, jotka aina rävähtävät auki hekuman hetkellä. Aistillista menoa velhomaassa. ... Naisista ja tisseistä on suht paljon puhetta. Pahikset vihjailevat raiskauksista ja erilaisissa yhteyksissä (usein miljöökuvauksen ohessa) tulee ilmi miten joko myöntyväisiä tai vastahankaisia naisia kopeloidaan. Se jotenkin häiritsee, vaikka yritän ajatella, että se sopii kai tietynlaiseen yhteiskuntavaiheeseen: Fantasiamaailman vibat ovat jokseenkin keskiaikaiset. Soditaan paljon. Kosiskelu on enemmän sellaista nuijalla päähän ja luolaan -tyylistä. Silti vaikea olla ajattelematta, olisiko kirjan tuo aspekti toisenlainen, jos kirjoittaja olisi nainen. Tai pitäisikö sen sitten olla toisenlainen.

Ajoittain päästiin myös sellaisiin filosofisiin sfääreihin, joista en pysynyt täysin kärryillä. Eräässä jutussa tuntui kuin oltaisi kuvailtu jotain ihanaa rakkaustarinaa... vaikka vain toinen osapuoli on rakastunut. Toinen haikailee edelleen entisen perään – ja siitä kumpikin on ilmeisesti tietoinen. Tunteet vaikuttavat siis toisen osapuolen taholta lähinnä toverillisilta, joten säälistä ja kiintymyksestäkin annettu hekuman yö pelkän "kaverin" kanssa kuulostaa karsealta. Romantiikka kääntyy haudassaan niin että viuhuu.

Lopputulema jää silti vahvasti plussan puolelle. Hauska, mukaansatempaava, hyvä suomennos. Kansi ei houkuttele lukemaan, mutta suosittelen silti lämpimästi, vaikka fantasia ei tuntuisikaan kaikkein omimmalta lajilta.

Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka

WSOY 2011

Suom. Tapani Kärkkäinen

404 sivua

Puuroa ja vaaria ja löysää löpinää

Harrastan lumelukemista!

Tähän tulokseen olen viime aikoina tullut. Olen edelleen muuttomaan kansalainen eli elän pahvilaatikoiden ja kestokassien keskellä, mutta päätellen siitä, paljonko aikaa päivässä jää kaikenlaiseen puuhasteluun ja laiskuuteni murehtimiseen, ei voi syyttää ajanpuutetta lukemisen kärsimisestä.

Tilanne on lähinnä se, että luen aamupuuroa syödessäni ja illalla sängyssä – ja sitten ihmettelen, että jopas nyt kun kirja kestää ja kestää eikä valmista tule. Ei kai tällä lukuvauhdilla ja näillä minuuteilla. Missä vika? Kirja vai minä, kirja vai minä, rahat vai kolmipyörä...

Koska aamupuuro nyt on jo mainittu, eikä mitään kirjallisuusaiheista löpinää ole yleistä voivottelua lukuun ottamatta näemmä luvassa, mainostan uutta aamupuurokeksintöäni. Uusi suosikkini on tehdä kattilassa puuroa, kuutioida sekaan pari pientä kotimaista omenaa ja maustaa koko höskä kanelilla ja hyppysellisellä ruokosokeria. Sokeria ei tarvita juuri yhtään. Hyvää, täyttävää ja varmasti päräyttävän terveellistä, ompuissa kun on kuoretkin jäljellä.

***

Isoisällä oli nimpparit. Jatkoin aiemmalla kirjastolahjalinjalla, joskin tällä kertaa ammensin kotikirjastostani havaittuani, että paikallinen kirjasto oli juhlapäivänä kiinni. Olisi pitänyt havahtua ajattelemaan tätä mahdollisuutta aiemmin... Oli miten oli. Vaari on huumorimiehiä, joten vein lainaan kirjamessuilta ostamani albumin Don Rosan ankkasarjakuvia. Kokoelmassa on eräs ikiaikainen suosikkini, jossa Milla Magia kääntää Roopen ja Akun painovoiman sivusuuntaiseksi. Rosa on ihana. <3 ett="" h="" isilt="" luettuaan="" n="" painovoimatarinan.="" sen="" soittelee="" sovittiin="" tuomisiin.="" tyytyv="" vaari="" vaikutti="">

Aiemminhan oli siis puhetta "kirjastolahjoista" eli siis siitä, että lähipiirin vanhukselle voisi antaa lahjaksi kirjaston kirjoja: lahjan antaja hakee ja palauttaa kirjat. Poikaystävän isoäiti sai tällaisen kirjastopaketin jokin aika sitten ja lupasin kertoa, miten valinnat onnistuivat. Pakkauksessa oli Vish Puri ja kadonneen palvelijan tapaus, Ulkoministeriö 2 (ykkönen oli lainassa), Maallemuuttajat 1, Matti Raninin omaelämänkerta... ja mahdollisesti vielä joku muu, jonka olen jo unohtanut, voih.

Oli miten oli. Saamani palaute on toisen käden tietoa, sillä en itse ollut paikalla kun poikaystäväni mammansa kanssa asiasta puhui, mutta kokeilua voisi kutsua menestykseksi. Omaelämänkerta ei mammaan juuri tehnyt vaikutusta, mutta sekä Intiaan sijoittuvan dekkarin että kaksi ranskasta käännettyä sarjakuvaa hän oli lukenut innokkaasti. Etenkin dekkari ja Ulkoministeriö olivat olleet mieleisiä, ja tieto jatko-osista otettiin hykerrellen vastaan.

Olen riemuissani. On minun ansiotani, että yli 70-vuotias tätyli löysi tiensä 2000-luvun ranskalaisen sarjakuvan pariin! Antamisen iloa parhaimmillaan. :) Toiset tykkäävät konkreettisista lahjoista, jotka saa pitää, mutta tämä kokeilu oli kyllä menestys.

Kirjastolahja varttuneelle sukulaiselle

En ole kerennyt paljonkaan lueskella, syksyisin kun on edelleen kaikenlaista puuhaa, kun roikun puoliksi vielä opiskelijaelämässä ja kesälomakin jäi tänä vuonna pitämättä. Luku-uutisten sijaan jaan tässä tämmöisen ekologisen lahjaidean siinä toivossa, että joku siitä inspiroituu ja joku toinen saa tuloksena mieleisensä lahjan.

Olen koonnut pari kertaa "lahjakuorman" kirjaston kirjoista lähellä asuvalle ikäihmiselle. Tänään käytiin syntymäpäiväkahveilla siippasen isoäidin luona, joka poistuu kotoaan harvanlaisesti. Siippanen osti hänelle varmuuden vuoksi Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvan jatko-osan, koska edellinen osa oli osoittautunut nappiostokseksi. Minä omasta puolestani keräsin kirjaston kirjoista isoäidille "paketin" kirjoista, joista arvelin hänen mahdollisesti pitävän. Pari dekkaria, pari sarjakuvaa, humoristinen äänikirja, Matti Raninin omaelämäkerta. Idea on se, että mitään ei tarvitse lukea, palautetta suorastaan toivotaan jos konsepti sopii pirtaan, ja minä lahjan "antajana" voin hoitaa lainojen uusimiset ja palauttamiset.

Isoäiti toivottavasti saa lahjastani irti jotain, ja kostuinpa siitä itsekin. Ensinnäkin oli KIVAA pyyhältää hyllyjen välissä ja etsiä toiselle mieluisaa luettavaa – etenkin kun paineita ei (ainakaan vielä) ole. Toisekseen sain toteuttaa omaa nuorekkuuskampanjaani sujauttamalla mukaan vähän muutakin kuin Kaari Utriota ja Agatha Christietä. ;)

Tokihan joku saattaa tällaisesta lahjasta ehkä loukkaantuakin, mutta monilla vanhemmilla ihmisillä on jo vähän kaikkea eivätkä he halua lahjaksi mitään. Jos nyt on kuitenkin niin, että kirjastoon ei pääse enää liikkumaan kovin usein tai luontevasti, tällainen "lainalahja" saattaa olla kovinkin mieleinen.

Raportoin myöhemmin, mitä isoäiti antimista tuumasi. Jos juuri sinä, lukijainen, olet kokeillut tai aiot kokeilla vastaavaa, kuulen siitä kommenteissa mielelläni. :)

Välihöpinä

Iltaa, hyvä internetkansa.

Koen tarpeelliseksi kommunikoida seuraavaa:
1) Harjoitteluni eräässä kustantamossa on varmistunut. Muutan harjoittelun ajaksi uudelle paikkakunnalle suhteellisen kauas kotikunnaista. Olen 85 % innoissani, 15 % kauhuissani. Koko kesä ei harjoittelussa kuitenkaan vierähdä, vaan päädyn ennen syksyä takaisin osa-aikaiseen hommaani kirjakaupan kassalle. Harjoittelusta tekee varmaan mieli jutella täälläkin kauheasti, mutta vielä en uskalla luvata/uhata mitään. En halua paljastaa kustantamon nimeä, projekteistakin täytyy pysyä hissukseen... Toivon kuitenkin, että jotain yleisiä jupinoita pystyn edes suhteellisilla mielekkyyskertoimilla täällä blogissakin toisinaan tarjoilemaan. Odotukseni ovat suhteellisen matalalla: luulen kyllä työpaikan olevan mielenkiintoinen, ja kaikki kaksi kontaktianikin ovat olleet todella ystävällisiä, mutta omasta sopivuudestani ja taidoistani olen hyvin epävarma. Odotetaan ja katsotaan. :) Olen joka tapauksessa ihka onnellinen tästä mahdollisuudesta kurkistaa lukuharrastuksen kulisseihin.

2) Nökötin tänään taas kirjakaupassa. Muuan vanha rouva toivotti iloiselle myyjälle erityisen hyvää kevättä ja muisteli aikojaan ensin kukkakauppa-apulaisena ja sitten kukkakaupan omistajana. Olisin kuunnellut lisääkin, mutta tuli muita asiakkaita. Rouvalle oli teroitettu, että kukkalähetystä viedessä hänen on muistettava "pokata" ja mentävä ehdottomasti hienoihin taloihin keittiön ovesta. Rouvaa oli kuitenkin kiinnostanut, millaista äveriäiden taloissa on, ja hän oli nimenomaisesta käskystä huolimatta kolkuttanut kukkapaketteineen etuovelle. Hieno miespalvelija oli kuulemma raottanut ovea juuri sen verran, että kukkalähetys oli mahtunut ovesta sisään. Lähettityttö (nykyinen rouva) oli yrittänyt kurkistella sisään, muttei ollut nähnyt fiinistä eteisestä vilaustakaan. :)

Vanhoja ihmisiä pitäisi voida vuokrata kahviloista pöytäseuraksi.

Monkey see, monkey do: kirjavuosi 2012

Viime vuonna olin jotenkin enemmän täpinöissäni sen vuoden lukemisista. Nyt on jotenkin ollut tasaisempi vuosi. Mystikue. Muilla on kuitenkin ollut niin innostuneita ja innostavia yhteenvetoja, että päätin nyt itsekin laatia jonkinlaista yhteenvetoa siinä toivossa, että huomaan vaivihkaa löytäväni jotain suuria tunteita tähän ammennettavaksi.

Ensinnä haluan ilmaista tyytyväisyyteni siihen, että Morren Kuusi kovaa kotimaista -haaste sai allekirjoittaneen jalkautumaan kotimaisen kirjallisuuden pariin. Jotenkin mystisesti ja aivan tolkuttoman nöyryyttävästi kotimainen on ollut aina lukemistossani todella vajavaisesti edustettuna. Olen pohtinut syitä. En keksi mitään. Paras mihin pystyn on syyttää lukion luku-urakointia Huojuvan talon merkeissä. Pidin kirjaa hyvänä, mutta mielsin sen myös jotenkin leimallisen suomalaiseksi synkeydessään. Morren haasteen myötä olen päässyt epämääräisistä estoistani tällä saralla. Sääli, että havahduin liian myöhään Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia silmällä pitäen.

Toisekseen ilmaisen ilostukseni siitä, että ranskalainen sarjakuva ujui vahvemmin tietoisuuteeni. Innostuin lukemaan Manu Larcenet'n käännetyn tuotannon vissiin peräti kokonaisuudessaan. Oho. Lisäksi Christophe Blainin piirtämä (ja Abel Lanzacin tarinoima) Ulkoministeriö viihdytti niin minua kuin siippastakin. Blainin Maalari ja merirosvo -sarjaa tuli sen takia luettua jonkin verran. Ensi vuodelle heitetty sarjishaaste kutkuttelee nyt kovasti.

Tänä vuonna luin 63 kirjaa (äänikirjat, sarjakuvat sekä yksi orpo runokokoelma mukaan lukien), mikä on itselleni kelpo suoritus.

Näistä muistelen lämpimimmin seuraavia (lista lukujärjestyksessä):
1. Ali Shaw: Tyttö, joka muuttui lasiksi
Omaperäinen miljöö, kirjoittajan visuaalinen ote ja tenhoavat kielikuvat veivät mennessään. Saatoin herkistyä lopussa.

2. Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Pistämätön tunnelma. Hykerryttävä kuvaus siitä, miten kirjallisuuden maailma aukenee lukijalle hitaasti, mutta varmasti.

3. Alan Macfarlane: Japanin sydämessä
Ehkä paras Japania käsittelevä kirja, jonka olen toistaiseksi lukenut. Olen edelleen vähän äreä siitä, ettei isäni patistelusta huolimatta ole hankkinut opusta kirjastosta. Vetävä, pohdiskeleva kirja, joka välttää kaksi suurinta sudenkuoppaa: se ei typistä maata pelkiksi numeroiksi (BKT, pinta-ala, jäkäjäkä) eikä mangaksi, animeksi ja ninjoiksi.

4. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri
Puhutteleva kuvaus kolmannesta maailmasta, siitä uskomattomasta kontrastista köyhimpien ja rikkaiden välillä.

4,5. Ferdinand von Schirach: Rikoksia
Tämän lukemisesta on niin lyhyt aika, etten osaa vielä sanoa, kuuluisiko se oikeastaan listalle, vai ei. Tätä lukiessani olin paikoin kyllä ihan fiiliksissä. Armollinen suhtautuminen ihmisiin olosuhteiden ristipaineissa yhdistettynä yleiseen pohdiskeluun rikoksen ja rangaistuksen välisestä kytköksestä kolahtivat.

Oikeastaan ainoa kirja, johon tänä vuonna petyin jotenkin suuremmin, oli Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki. Odotin romaania, sain prologin. Osaa äijä kyllä iskeä tarinaa, ei sillä: Päädyn varmaan lukemaan seuraavan romaanin, kun se joskus ilmestyy. Vaan senpä sanon, että olisi kyllä kismittänyt, jos tuollaisen "välityön" olisi vaikka täyteen kolmen kympin hintaan kaupasta mennyt ostamaan.

Kas hiiskatti: tulihan se innostuskin sieltä.  :D

Lopuksi on lutrattava vähän lukujen ja kaavioiden kanssa, koska Sallan tekemät kaaviot olivat niin hienoja!

Kirjailijoiden sukupuolijakauma kallistui tänä vuonna miesten eduksi 28–18. Vähän tekopyhästi jätin tästä pois kaikki sarjakuvat. Kuten yllä mainitsinkin, luin nimittäin esimerkiksi Manu Larcenet'n mahdollisesti koko suomennetun tuotannon (kuten Maallemuuttajat-sarjan ja Pieniä voittoja -sarjan) ja Ulkoministeriöstä innostuttuani Christophe Blainin Maalari ja merirosvo -sarjan. Ratkaisusta voi olla montaa mieltä, mutta mutuhuttuhengessä sanon: oma nettitupa, oma kaaviolupa.

Alla on kaksoiskaavio, josta käy vasemmalta ilmi suomalaisten suomeksi kirjoittamat kirjat sekä alunperin englanniksi kirjoitetut ja englanniksi myös luetut kirjat. Käännöskirjat muodostavat kolmannen osan, jota on eritelty yksityiskohtaisemmin oikealla. Alkuperäiskieliset vs. käännöskirjallisuus -jakauma suosi käännöskirjallisuutta luvuin 33–30. Ranskasta käännettyjen kirjojen määrä selittyy juurikin mainitulla ranskasarjisinnostuksella. Vaikutus on aika dramaattinen, eikö?

Viimeisen kaavion ilmentämiin tietoihin olen melko tyytyväinen. On tullut luettua tietokirjoja ja romaaneja, novelleja ja sarjakuvia. Sain jopa tiristettyä mukaan yhden runokokoelman! Tänä vuonna voisin yrittää vähän kasvattaa tietokirjojen osuutta. Kaavioon pitäisi myös vakiinnuttaa runosuojelualue: tänä vuonna tähtään kunnianhimoisesti vähintään kahteen luettuun kokoelmaan.

Kirjakaupantätiydestä

Muhkuraisesta startista huolimatta kaupantätiyteni jatkuu ensi vuoden puolellekin. Tervetuloa, mainen mammona, luonani saat kelpo kodin!

Kirjakaupan tätinä on mukava olla. En tee täyttä viikkoa (lähellekään, joskin tällä joulunalusviikolla päästään aika lähelle), mutta asiakas jos toinenkin on jo ehtinyt kohdalle, eikä yhtään oikeasti kurjaa tapausta ole tullut vastaan*. Vastaan sen sijaan on tullut koko joukko vireitä vanhuksia:

- Pihistäjämummeli, joka pihisti nipun pienimpiä pusseja kassalta lähtiessään. Vanhus ja kissarefleksit. Itse jäin suu puoliauki miettimään, kumman impulssin olisin tyydyttänyt: 1) "HOI! MUOVIPUSSEJA RINTAANSA VASTEN PURISTAVA FROUVA SIELLÄ! PUSSIT TAKAISIN TAI KUUMA LINJA VARTIJOILLE LAULAA! OOT LIIAN VANHA VANKILAAN!" (joskin linnaa tuskin olisi aivan tämän tason kähvellyksestä rapsahtanut...) 2) "Vanhoille tädeille täytyy olla kiltti. Eikä vanhat tädit sitä paitsi pölli mitään. Muovipussit on kyllä halpoja. Kuuluuko mun nipottaa?"

- Kuuro Svenskatalande, joka korttiostoksillaan lopuksi turhautui, koska "Det är lite svårt för jag hör ingenting och jag förstår ingenting!" Olin siis puhunut suomea, koska hän oli aluksi puhunut suomea. Tilanne päättyi siihen, että hän lähti palauttamaan itse ylimääräisiä kortteja myymälän toiselle puolelle, ja minä karjuin hädissäni kokoon raapimallani ruotsilla niin että koko liike kaikui "DET ÄR (öö...) HELT OKEJ! DET KAN JAG NOG GÖRA!" Setämies lähti nyreänä paikalta lopuksi. Kurjuus. :(

- Likinäköinen Finskatalande, jota opastin tarrojen luokse viittaamalla neljän metrin päässä olevaan liikkeen seinään, jolla kyseiset tuotteet killuivat: "Tuolta seinältä löytyy." Mihinkä täti pari askelta otettuaan: "Niin, missä tämä seinä siis on?" ^_^

- Shop 'Til You Drop -Mummeli, joka oli lähtenyt kaupoille tietäen, että riittämätön verensokerista huolehtiminen aiheuttaa hänelle herkästi pyörrytystä. Ei ollut halunnut jättää ostostelua kesken syömisen takia... Joten oli siinä sitten jo hätäkeskukseenkin puhelu auki, kun täti oli ketarat ojossa myymälän nurkassa.

Vanhuus ei tule yksin. Toivottavasti olen itse vanhana käpynä yhtä hyväntuulinen ja pirteä kuin asiakaskunta on. :) Kurjinta on silloin, kun mielellään juttelisi jonkun puheliaan papan tai mamman kanssa pitempäänkin, mutta takana jono kasvaa, ja on pakko katkaista juttu lyhyeen. Yksikin muisti kuulemma Mannerheimin. Oli kävellyt ryhdikkäästi silloin pikkutyttöikäisen mummelin kodin lähellä. Mummelin äiti oli sanonut, että Marskilla oli korsetti. Huu!

* Yksi mummu oli kyllä sangen äreä ja pisteliäs, tosin ei minulle. Hän sätti edellään olevaa samanikäistä rouvaa hitaaksi. Itse hän käytti vähintään yhtä paljon aikaa kassalla kuin tämä kritiikkiä saanut. Kaikeksi onneksi kävi kuitenkin niin, että tämä verbaalista satikutia saanut tätiäinen oli kovin huonokuuloinen, eikä ilmeisesti kuullut nalkutuksesta mitään. Loppu hyvin, kaikki hyvin. ^_^

Omat kirjakevään tärpit

*mehehehehee* Rupesinpa minäkin selaamaan kustantamojen uutuuslistoja ja poimimaan kiinnostavia. Toimii muistilistana itsellenikin sitten myöhemmin. Ja hei, katsokaapa mitä ekaksi löysin:

1) Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (Avain)

Kirjablogeista kertova kirja! Luen! Tai no, tämäkin pieni intoilupaukku tietää tänä informaatioyhteiskunnan kultakautena, että saan odottaa opusta kirjastosta pari kuukautta pitempään, mutta silti. Hienoa, Hanna ja Katja. :) Hannan blogi on ehtinyt meitsille tulla vähän tutummaksi kuin Lumiomena, mutta ainakin Kirjainten virrassa on tosi kiihkoilemattomia ja pohdiskelevia blogipähkäilyjä, joita mielelläni lukisin oikein kirjasta. Ooh, ja toivottavasti Katjan kuvia on saatu mahdollisimman paljon mukaan!

2) Hannah Arendt: Totalitarismin synty (Vastapaino)

Sivuja sen 600, ja pelkään että mitään en ymmärrä saati hetken päästä enää muista, mutta aihe on sen verran mielenkiintoinen, että yrittää täytyy.

3) Fredinand von Schiarch: Collinin tapaus (Atena)

Tai ehkäpä pitäisi aloittaa tuosta edellisestä osasta, kun en siihenkään ole tutustunut... Kuulostaa myös siltä, että tästä voisi saada dekkarinnälkäisille vanhemmille hyvän lahjan.

4) Jari Tamminen: Häiriköt : Kulttuurihäirinnän aakkoset (Into-kustannus)

Vastamainokset kiinnostavat. Fantasioin joskus muutoinkin siitä, miltä kaupunkikuva näyttäisi, jos mainostauluihin pantaisiinkin jotain muuta kuin mainoksia. Kirjeitä, piirroksia tai valokuvia...

5) Juhani Karila: Gorilla (Otava)

Öh, olen mainoksen uhri. Petri Tamminen on kustantamon katalogin lainauksessa aika vaikuttuneen kuuloinen. Lyhyet, hengästyttävät tarinat kuulostavat lupaavilta.

6) Ian McEwan: Makeannälkä (Otava)

Koska Sunnuntain tunnelma oli niin luonteva, ja koska Sovitus oli hyvä.

7) Anu Laitila (toim.): Kirja joka muutti elämäni (Wsoy)

En tiedä, jaksaako kokonaan lukea, mutta selailla olisi ainakin kiva.

8) Tommi Melender: Yhden hengen orgiat (Wsoy)

Pelkään tämän olevan itselleni liian laajasti lukenutta ja sivistynyttä kamaa, mutta äreät vanhukset on etäältä hulvattomia, ja Flabuertin ja mahdollisesti häntäkin äreämmän Baudelairen siteeraaminen lupaa hyvää. Pohdiskelevat esseet vetävät tälläkin kertaa.

9) Grégoire Delacourt: Onnenkoukkuja (Wsoy)

Viittasivat Siilin eleganssiin. --> Tsekkaan mistä on kyse.

10) Eveliina Talvitie: Keitäs tyttö kahvia (Wsoy)

Keskusteluhengessä kerrottuja naistarinoita lähinnä politiikasta ja mediasta. Itse ainakin tuntuu, että olen ehkä maailman viimeinen ihminen, joka passaisi asialliseksi, piinkovaksi urakiituriksi. Lupaavat naisten kertomia juttuja unelmista, onnistumisista ja kompuroinneista. Uteliaisuus herää.

11) Blain & Lanzac: Ulkoministeriö 2 (Wsoy)

Koska sarjan avausosa oli varsin viihdyttävä. Kysehän on siis tositarinoihin perustuvista sattumuksista, joita salanimellä esiintyvä Ranskan politiikan (entinen?) vaikuttaja kertoilee ja Christophe Blain piirtää sarjakuvaksi.

12) Pekka Tuuri: Vedenalainen Suomi (Wsoy)

Luonnehtivat maagiseksi realismiksi. Itämeri on meitsille tärkeä ja luonnonvesissä uiminen muutenkin kesän ehdoton kohokohta. Odotan valokuvateoksen kuvitusta kieli pitkällä!

13) Pirjo Saarnia: Terveellistä ruokaa vartissa (Otava)

Koska töiden jälkeen en halua äheltää keittiössä ja arpoa, mitä noin seitsemästä osaamastani reseptistä käyttäisin. Toivottavasti tässä on paljon hyviä kasvisruokia, vaikkei varsinainen kasvisreseptikirja olekaan.

Teoksella ei ainakaan ole vielä katalookia netissä... Mutta kyllähän näitä näemmä kertyi kosolti näinkin.

Terveisiä elämästä, tunnustus ja Taivasten vanki

Olipahan taas markkinat. Ajanhallinta on kääntäjälle olennainen taito. Ajanhallinta on kääntäjälle olennainen taito. Hauki on kala. Äh.

Blogissa on ollut hiljaista. Viimeisen viikon aikana olen uiskennellut mediapalveluja tuottavan yrityksen mainonnassa ja ryhtynyt pimp daddyksi työllistämällä kertaluontoisesti alihankkijan. Mahdolliset käyntikorttiin painettavat tittelit sen kuin paranevat.

Mainosprojekti oli laatuaan meikälle ensimmäinen ja sangen laaja, odottelen palautetta kylmä hiki otsalla. Annetussa ajassa en olisi paremmin voinut juuri suoriutua, sinänsä olo on luottavainen. Nokkani on kuitenkin vielä siinä määrin keltainen, että kumma olisi, jollei jotain huomautettavaa löytyisi. Mainospuolen tekstitkään noin tekstilajina eivät ole järin tuttuja, siinä on varmaan jotain omia niksejä. Odotetaan ja katsotaan. Kirjakaupassakin riittää hulinaa, kun joulu lähestyy (joo, se näkyy nyt jo). Huh huh.

Vaan asiasta toiseen: Mielihyvästä hykerrellen kiitän Suketusta mitä kauneimmin saamastani tunnustuksesta. Tässä se on:

Kyl o nätti! Nyt onkin sit kauhiat paineet kehittää jotain painokasta sanottavaa... :) Tunnustuksen ohessa tulevat seuraavat tehtävät:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta. 
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

 Tuntuu, että runsaan viikon aikana blogimaailma on huristanut hirmuisesti eteenpäin, ja palkintokin on varmaan ehtinyt jo aika monen sivulle. Annettakoon siis anteeksi, ettei tässä saajia mainita kuin kolme, vaikka kaikki lukulistallani tunnustuksen ansaitsivat! Haluan muistaa omalta osaltani tällä kertaa Erjan lukupäiväkirjaa, johon vastikään tutustuin, Poplaaria ja sen Pekkaa sekä Booksyä. Tekstejänne on mukava lukea!

*muoks*
Kahdeksan faktaa jääkööt seuraavaan kertaan, sillä muuten merkintä paisuu epäinhimillisiin mittasuhteisiin. Tiedänkin jo, millä teemalla mennään...

Sitten illan pääaiheeseen. Taivasten vanki on espanjalaisen Carlos Ruiz Zafónin kolmas suomennettu teos, itsenäinen osa Unohtuneiden kirjojen hautausmaa -sarjassa. Luin sarjan ensimmäisen osan, Tuulen varjon, jonakin kesänä ja viihdyin. Enkelipeli-nimellä kulkeva jatko ei aivan yltänyt henkilökohtaisella hittimittarillani samoihin lukemiin, ja luettuani tämän nyt käsillä olevan osan, käyrä tuntuu olevan laskusuhdanteinen.

Otava, 2012

Uhkaavan oloinen mysteerimies tulee barcelonalaiseen kirjakauppaan 50-luvulla, ja jättää puotipuksu-Danielille kalliin saateviestillä varustetun Monte Criston kreivin toimitettavaksi Danielin vanhemmalle ystävälle ja työtoverille, Fermínille. Rääkätyn oloinen Fermín kertoo Danielin painostuksen alla illallisella palan elämäntarinaansa. Tarinan edetessä paljastuu mysteerimiehen henkilöllisyys, syy Fermínin viimeaikaiseen yleiseen ahdistuneisuuteen sekä synkkä salaisuus Danielin vanhemmista. Tästä luulisi stoorin sitten alkavan... mutta kirjasta onkin jäljellä enää kolmannes.

Tarina tuntuu olevan vähän tilkkumainen, "kokoon kursitun" tuntuinen. Iso fontti ja väljähkö asettelu tukevat tuntua, että tämä on sarjaan lähinnä täyteosa. Mututuntuma osoittautuukin juonen edetessä paikkansa pitäväksi: kyseessä on juonellinen pohjustus seuraavalle osalle. Pakko sanoa, että jos olisin ooveehoo-hintaan ostanut tämän pitkitetyn prologin, ottaisi kyllä päähän.

Liian paljon menee ohi, jollei ole tutustunut aiempien kirjojen juoniin ja hahmoihin – tai jos ne on onnistunut laillani pitkälti unohtamaan. Kirjan aluksi markkinoidaan, että sarjan osat voi lukea missä järjestyksessä vain tai itsenäisinä teoksina...  Itselleni kyllä jäi sellainen fiilis, että vaikka tästäkin kirjasta periaatteessa olisi mahdollista aloittaa, Fermíniä ehkä lukuun ottamatta muut hahmot jäävät etäisiksi. Fermíninkin kanssa on vähän niin ja näin, sillä hänen elämäntarinansa kerrotaan melko suppeasti.

Romaanilla on sangen heppoinen ranka. Ensinnä rakennellaan jotain mysteerismiehen varaan, mutta se haara kuivuu kokoon ennen kuin lukijan mielenkiinto ehtii kunnolla herätäkään. Päähenkilön perhehuolista ei rakennu yhtikäs mitään. Pääpirun henkilöllisyys paljastuu, mutta jahti ei ehdi tässä kirjassa edes alkaa. Mysteerismies ja perheongelmat johdattavat yksiselitteisesti seuraavaan romaaniin. En vain pääse yli siitä, että ilman seuraavaa osaa tämä kirjaparka on rampa. Välinäytös mikä välinäytös, mikäli sellainen sana ylimalkaan on olemassa.

Kerronta on sujuvaa (muutamaa "pakkomielteesi on lähtemässä hanskasta" -tyylistä omituista katkelmaa lukuun ottamatta), ja tuttuun tapaan dramaattista (tuhkaa, vihaa, kostoa, lojaaliutta, kuolemaa, hulluutta, ja taajaan henkilöitä syö milloin mikäkin ahdistava tunne sisältäpäin). Erityisesti replikointi on usein sangen viihdyttävää. Hihitin ääneen useampaan otteeseen.

Käännös onkin melko ansioitunut. Antero Tiittula onnistuu välittämään mm. Fermínin sukkeluudet juohevasti. Siitä ja muutenkin pääosin ilmaisuvoimaisesta käännöksestä pisteet suomentajalle, sillä hauskuutta ja iskevyyttä on usein vaikea mahduttaa samaan pakettiin. Ilman puheenlahjojaan Fermín olisi typistynyt hahmona kohtalokkaasti... Semminkin, kun en enää vuosien takaisia sarjan aiempia osia juuri muista. Muutamia kohtia olisi ehkä voinut miettiä uudelleen (itse esimerkiksi paheksuin öljytippojen sirottelua sekä sitä, että joku muutti mieltä eikä mieltään), mutta näistä voisi ehkä olla perustellusti useampaa mieltä. Joka tapauksessa kerronnan yleinen sujuvuus jättää muutamat yksityiskohdat varjoonsa.

Jaa jaa. Hitto kun tekisi mieli sanoa, ettei seuraava osa kauheasti houkuta, mutta jotenkin Ruiz onnistuu kuin onnistuukin herättämään mielenkiintoni seuraavaa osaa kohtaan... olettaen, että siihen on sitten saatu oikea, kokonainen juoni. Olen vähän skeptinen konseptin kestävyydestä ja tästä omituisesta verkkomaiseksi tarkoitetusta kirjasarjan rakenteesta (tai rakenteen soveltuvuudesta minulle), mutta hankkiudun epäilemättä käpälöimään seuraavaa osaa, kun se joskus ilmestyy. Saa nähdä päätyykö lukulistalle.

Tällä niteellä hitaasti edistyvä Ikkunat auki Eurooppaan -haaste etenee Espanjaan.

Varoitus: Vaalikuumehourailua

Seuraavassa omia henkilökohtaisia aatoksiani näin vaali-iltana. En halua ottaa kantaa vaalien lopputulemaan, mutta äänestysaktiivisuuden tiimoilta pyörii mielessä täälläkin ajatus tai pari. 58,2 % on aika ikävä tulos. Melkein joka toinen jätti äänestämättä. Melkein joka toisella oli sellainen "ei kiinnosta" -fiilis. Vai oliko?

Nuori perheenjäseneni meinasi jättää äänestämättä. Tuli tämä vähän puskista, sillä arvelin hänen ilman muuta käyvän uurnalla. Mielipiteitä kun hänellä jonkin verran on ja netin uutispalveluista ainakin ulkomaan uutisia tuntuu lukevan. No, pidettiin sitten kriisikokousta hänen ollessaan tietokoneella; kuinkas nyt suu pannaan? Tein tiedusteluretken tietokonepyhättöön ja sain kuulla, että penseä suhtautuminen johtui lähinnä tietämättömyydestä.

Asiassa kävi sitten niin, että vaaliskeptikko istutettiin keittiön pöydän ääreen, ja käytiin sitten yhdessä kolmen ihmisen voimin Ylen vaalikone läpi kysymys kysymykseltä. Tiivistimme siippasen kanssa parhaamme mukaan näkemyksiä, joita eri asioista olimme kuulleet ja selitimme käsitteitä ja menettelyjä, jotka skeptikolle olivat vieraita tai hämäriä. Lopuksi tutkittiin eniten samaa mieltä olleiden ehdokkaiden kärkeä lähemmin ja tutustuttiin heidän perusteluihinsa, että vieläkö kuulostaa hyvältä, oliko ehdokas joistakin asioista täysin vastakkaista mieltä. Loppujen lopuksi intervention kohteena ollut osapuoli lähti ihan tyytyväisin mielin äänestämään muun joukon mukana, mikä oli mukavaa. Ilmeisesti kotiin jääminen ei johtunut välinpitämättömyydestä, vaan tiedon puutteesta.

Vaikka Urpilainen varmaan oli oikeassa arvellessaan noopean äänestysvilkkauden syyksi vaaliväsymystä (puolentoista vuoden aikana kaksi kierrosta presidentinvaaleja sekä eduskuntavaalit), mutta oma toiveeni näin vaalien jälkimainingeissa on, että niin poliitikot kuin tiedotusvälineetkin ottaisivat asiakseen selväsanaisuuden. Ylen vaalilähetyksessä sote-uudistuksesta puhuttiin yhtenään, mutta kertaakaan ei käsittääkseni avattu, että sotella tarkoitetaan sosiaali- ja terveyspalveluiden rakenneuudistusta. Moni uutisia seuraava tietysti tietää, mitä sote on. Kuinka moni ei tiedä? Kuinka helposti on löydettävissä tiivis selostus esimerkiksi siitä, mitkä ovat pääargumentit kuntauudistusasiassa?

Äänestäjien aliarvioimisesta puhutaan toisinaan, mutten ole kuullut vielä koskaan puhuttavan äänestäjien yliarvioimisesta. Kunnanvaltuustossa istuminen käy työstä. Kansanedustajuus on kokopäivätyö. Muissa töissä käyvillä kansalaisilla ei ole resursseja perehtyä kaikkien alojen asioihin perinpohjaisesti. Let's face it, peruskoulu ei anna kummoisiakaan eväitä yhteiskunnalliseen valveutuneisuuteen, ja sekin vähä opetus taitaa osua juuri niille ikävuosille, jolloin jutut valiokunnista, puolueista ja kilpailutuksesta tuntuvat äärimmäisen tylsiltä. Sitä paitsi toisin kuin vaikka matikassa, jossa on mahdollista saada desimaalintarkka vastaus ongelmaan, politiikassa käsiteltävät asiat ovat monimutkaisia ja siksi joskus turhauttavia. Opettajalla pitäisi olla kaksin verroin enemmän innostusta, oppitunteja ja näkemystä pystyäkseen innostamaan (mahdollisimman puolueettomasti) oppilaansa yhteiskunnallisten asioiden pariin.

Minusta tuntuu, että politiikkaa pitäisi avata enemmän. Ei pitäisi olettaa ilman muuta, että 100 % äänestysikäisistä tietää mikä sote on. Realismin nimessä ei pitäisi myöskään olettaa, että 100 %:lla äänestysikäisistä on motivaatiota metsästää tietoa ja näkemyksiä monimutkaisiin asioihin; puolueetonta tietoa poliittisista kiistakapuloista pitäisi olla tarjolla jossain helposti. Lisäksi "poliittista jargonia" pitäisi karsia mahdollisimman paljon, jolloin maksimoitaisiin jokaisen lukijan tai kuulijan mahdollisuus seurata argumentointia ja keskustelua. Lisäksi kävisi ehkä niin, että yhä harvemmalle lukijalle tai kuulijalle tulisi sellainen olo, ettei voi ymmärtää politiikkaa, että se on tarkoitettu ja suunnattu joillekin muille. Politiikan pitäisi olla kaikille. Onko 41,8 %:lla suomalaisista siis "ei kiinnosta" -fiilis vai "en ymmärrä" -fiilis?

Ymmärrän, että politiikan seuraaminen voi tuntua vieraalta tai vaikealta. Niin minullekin aina toisinaan. Haluaisin silti kannustaa kaikkia ottamaan selvää ja äänestämään. Noin 16 000 asukkaan kunnassa valtuustoon pääsee jo 58 äänellä. Kyllä siinä siis joskus on kuitenkin yllättävän pienistä numeroista kysymys. Eikä tarvitse osata valita objektiivisesti parasta tyyppiä sen tuhannesta ehdokkaasta. On ihan ok olla epävarma. Ota selvää. Ole vilpitön. Muista, että kaikilla asioilla on aina kaksi puolta. Äänestä.

Töitä!

Voipuneet mutta onnelliset terveiset työrintamalta:

Kirjoittaja on osa-aikainen lähiseudun kirjakaupan täti sekä aktiivinen käännöstoimiston alihankkija.

Ikävää toisaalta on, että graduni on jo alkanut maatua jossain tietokoneen uumenissa. No, jos on juuri nyt valittava gradun ja rahan välillä, valitsen maallisen mammonan. Siinä pisteessä ovat asiat tällä hetkellä. Lisäksi ei kauheasti inspiroi nyt tämä opintoasia muutenkaan. Jos silmiin (ja sieluun) on sattunut Maikkarin entisten tekstittäjien saama kylmä kyyti (ulkoistettiin BTI:lle --> tulot tippuu kolmannekseen), ymmärtää ehkä miksi. Kohottelen tuntosarviani jo aivan uusien akateemisten aluevaltausten suuntaan, mutta niistä hyshys kunnes konkretiaa on enemmän kuin yhden kokeiluluontoisen kurssin verran.

Viimeisen 48 tunnin aikana olen nukkunut vähän ja kääntänyt paljon.Välissä olen lukenut Aravind Adigan Valkoista tiikeriä, joka on toistaiseksi ainakin ihan huippuhyvä. Kirjoitan siitä jotakin, jahka saan toisen puolikkaan luetuksi. Ihkaensimmäinen alihankintahommani oli osittainen käyttöohjekäännös. Kyllä on kieli hassu asia. Arvatkaa, onko ufoa puhua jostain virtapainikkeista, neliportaisista liukukytkimistä, USB-sovittimista ja laiteohjelmistopäivityksistä. Ihan Sinikka Nopola ja letkusuulake. :D

Ja nyt laahustan keittiöön, panen perunaveden kiehumaan (anteeksi jo etukäteen, rakas seinänaapuri) ja katson Hyvät ja huonot uutiset ennen ehdottoman hyviä (ei huonoja) unosia.

8 hyvän mielen kirjaa

Meitsin kuva, elä vie luvatta.

Olen nauttinut kauheasti muiden ilolistojen lukemisesta, ja mieli teki itsekin koota jonkinlainen lista. Nyt ei oikopäätä irronnut kuin kahdeksan kirjaa ja tuumin, että mitäpä sitä väkisin puristamaan.

1. Käytännössä mitä vain Alexander McCall Smithiltä. Suomennettu Naisten etsivätoimisto nro. 1 -sarja on hyväntuulista, mutta Scotland Street -sarja ja Sunday Philosophy Club -sarja ovat myös ihanan ymmärtäväisesti ja lämminhenkisesti kerrottu.

2. Bill Bryson: Lyhyt historia lähes kaikesta. Mitä voin sanoa? Maailmassa on tohvelieläimiä. Joskus, jossakin oli mies, jolle naurettiin, kun hän huomasi Afrikan ja Etelä-Amerikan muotojen sopivan yhteen ja päätteli että ehkäpä ne joskus olivat samaa maamassaa. Planeetta pursuaa kaikkea hämmästyttävää ja mahtavaa, jota ihmiset ovat yrittäneet itsepintaisesti tutkia ja ymmärtää... Kivestä on hän, joka ei tästä innostu!

3. Jukka Parkkinen: Suvi Kinoksen seitsemän enoa. Verbaalista iloittelua ja söpö tarina pikkutytöstä ja seitsemän akateemisen miehen joutumisesta hänen huoltajakseen.

4. Joanna Rubin Dranger: Neiti Tärkeä ja uraputki. Sarjakuva, jota voin suositella kaikille. Erityisesti heille, joita oman ammatin löytäminen ahdistaa.

5. Heli Laaksonen: Pursu. Mahtava murre, mahtava asenne. "Tarina- ja marinakirjaksi" kuvattu pakinakokoelma on maanläheinen, humoristinen, kevyt, elämäniloinen, pohtiva ja itseironinen juttukokoelma. Mitäpä muuta esimerkiksi vilkuttaminen olisi kuin että "Hei vaa, toine ihmine, tääl mää ole!" (lainaus ulkomuistista, pahoittelen). Luonnehdinta tulee mieleen aina, kun näen jonkun tuntemattoman vilkuttelevan.

6. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. Tietysti. Nurinkurista, mutta totta. :)

7. Sinikka Nopolan kokoelmat ovat usein sympaattisia. Taivaallinen kassi tai mehevästi nimetty Tervehdin teitä kevätsukkahousuin ovat sellaisia, joita voisi tässä ehdottaa.

8. Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira. Neuvostoaikaisessa sadussa on tunnelmaa. Perunoilla käyvä kulkuneuvo Tr-Tr-Mitja, joka kulkee kevyemmin kotiin päin, lehmä nimeltä Mirri sekä tiedemiehiltä tilattu kotiaurinko eivät voi jättää ketään kylmäksi.

Ylen murhaava heinäkuu

Lumiomenan Katja ilmoitteli vastikään lukevansa tätä kesää dekkariteemalla. Tulipa siitä mieleeni, että koska kesädekkari on oikein jonkin valtakunnan käsite, eipä liene hän ainoa. Niinpä mainostankin tässä Ylen radio ykkösen murhaavaa heinäkuuta, eli kuukauden mittaista murhateemaa, jota käsitellään ohjelmistossa monelta eri kantilta: on oopperamurhia, romaanimurhia, suomalaisia terroritekoja ja murhaa suomalaisessa oikeusjärjestelmässä. Tulevaa ohjelmaa löytää Ylen sivuilta. Ohi korvien menneitä ohjelmia, muun muassa Kirjakerhon jakson "Murha arkistossa", voi kaivella esiin Yle Areenasta.

Kesä, jee! Yle, jee! Pikkuveli tuli juuri linja-autolla mökille kulahtanut ikivanha matkalaukkunsa muassaan. Saadaan illalla kunnon Uno-pelit käyntiin.

Pianpian, Täydellinen paisti Yle Areenassa!

Satu Taskisen keväällä paljon huomiota saanut Täydellinen paisti on radiotettarin ohjelmistossa tänä kesänä. Ylen sivuilta pääsee kuuntelemaan ensimmäisen 15-minuuttisen osan vielä noin seitsemän tunnin ajan. Osia on tähän mennessä ilmestynyt viisi. Jos siis kiinnostaa, niin hyps hyps Yleen, jottei alku jää kuulematta!

Mainos: Kirjakahvilan kirjafoorumi

Mainospalana näin Kirja irti! -festivaalin jälkimainingeissa:
Mikäli sinulla, lukija hyvä, on sellainen onni, että pääset Turussa päin liikehtimään, niin suosittelen lämpimästi käyntiä Turun Kirjakahvilassa, joka löytyy aivan tuomiokirkon tuntumasta. Viikonlopun kirjallisuustapahtuman yhteydessä lanseerattiin kahvilaan uusi kirjafoorumi, Maailman ympäri 80 kirjassa.

Foorumi koostuu kookkaasta maailmankartasta, johon kirjallinen maailmanvalloittaja ensin kiinnittää sinitarralla lähistöltä löytyvän numeron ja kirjoittaa sitten oheiseen listaan kyseisen numeron kohdalle maan, johon tarina sijoittuu, sekä kirjailijan ja kirjan nimen. Samalla voi silmäillä lukuvinkkejä itseä kiinnostavaa maailman kolkasta.

Foorumista voi olla apua blogeissa aika ahkerasti suoritettavan kirjallisen maailmanvalloituksen edistämisessä sekä myös Ikkunat auki Eurooppaan -haasteen puuhaamisessa.

P.S. Turun Kirjakahvilaa voi onneksi mainostaa hyvällä omatunnolla: se lienee Turun ainoa täysin vegaaninen kahvila, voittoa tavoittelematon osuuskunta ja monipuolisten kulttuuritapahtumien maanmainio järjestäjä. <3, sanon minä.

Löytöjä! Uu! Ja uusi ulkoasu! Myös uu!

Olin männäviikolla Suomalaisessa kirjakaupassa tappamassa aikaa sillä välin, kun siippasella oli bisneksiä muualla kauppakeskuksessa. Ja kannatti! Olin vähän huikentelevaisella tuulella, koska olin saanut erään hermoja korventaneen projektin pois tahmatassuistani samana päivänä, ja niinpä poistuin puodista puolisen tuntia myöhemmin peräti neljän upouuden ja kirjan kanssa. Hi hii! Eivätkä hinnat köyhän kukkaroa suhteettomasti kuumottaneet.

Tälläsin vaasiin kulahtaneen kukkasen ja löydökseni ikkunalaudalle:

Riku Korhosen Hyvästi tytöt kertoo miehestä, joka 36-vuotispäivänään suureksi hädäkseen huomaa tyttöjen katsovan nykyään hänen lävitseen. Ei auta käsipaperilla boostattu pöksyjen etumuskaan. Kirjassa on 25 lyhyttä tarinaa, joissa mies käy läpi elämänsä tyttöjä ja naisia. Olen lukenut johdannon, se oli suloinen. Niin oli hintakin: 5€

Joel Haahtelan Katoamispiste on ensimmäinen haahtelani, joka löytyi tarjouslaarista vaivaisella kolmella eurolla. Sen on sanottu sijoittuvan Haahtelan tuotannon surumielisempään päähän. Haahtela on saanut paljonpaljon huomiota blogistanian kirjallisuusläänissä ja odotankin aika innostuneena, että pääsen minäkin osille tästä buumista. Odotetaan ja katsotaan.

Niinikään blogistaniassa (epätasaista) huomiota on hamunnut Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisromaani Harjukaupungin salakäytävät, joka olikin satsin kallein opus huimalla kuuden euron hinnallaan. Päähenkilönä tuntuu häärivän keski-ikäinen kustantaja, jonka elämän tyhjästä ilmestynyt nuoruuden rakastettu heittää päälaelleen. Takakansi lupaa tihentyvää tarinaa, tuutta omituisella kierteellä sekä rakkauden, luopumisen vaikeuden ja menneisyyden virheiden teemoja. Tapahtumapaikkana toimii Jyväskylä... harmi etten ole siellä koskaan käynyt. Saisi ehkä hitusen enemmän irti, kun tuntisi paikkoja!

Lopuksi kävi vähän nolosti. Joku kredibiliteettiä uhkuva kirjailija kehui vakuuttavasti Leena Parkkisen romaania Sinun jälkeesi, Max, ja muistamatta enää edes kyseisen suosittelijan nimeä käpälöin kiinnostuneena mainittua romaania löytöhyllyllä ja päädyin viemään kirjan kotiini kolme euroa maksettuani. Kirja kertoo siamilaisista kaksosista, Maxista ja Isaacista, jotka "jakavat kaiken paitsi luonteen." Miehet päätyvät tienaamaan leipänsä sirkuksessa, ja vaikka matka alkaa Saksasta, takakansi lupailee myös 1920-luvun Helsingin näyttäytyvän "kieltolakeineen ja vapaudenjanoisine ihmisineen." Ensin ajattelin että siamilaisten kaksosten kuvaaminen kuulostaa ihan joltain 4D-dokumentilta, mutta selviytymistarina "normaalin maailman reunoilla eläjistä, toiseudesta, rakkauden etsinnästä ja jaetusta yksinäisyydestä" on ehkä sittenkin jotain muuta... Vaikka nyt kun ajattelen, samat tulokulmat voisi sillä 4D-dokumentillakin olla.

Samalla ilmoitan ilmeisen myös kirjallisessa muodossa: blogi on vaihtanut kevätasuun! Ruskea tausta oli sopivan pehmeä ja lämmin talviaikaan, mutta alkoi ahdistaa näin kesän korvalla. Kuva on vanhempien takapihalta, missä pyllistelin pyjama päällä ja kamera kourassa vajaa viikko sitten etsien pihapiiristä luontoelämyksiä lievittämään kaupunkiin muuttaneen pihapuutostilaa.

Hengenpelastajabiisejä ja -kirjoja (typistetty versio)

Poplaarin Pekka teki kymmenen biisin listan hengenpelstajakappaleista ja vastaavan hengenpelastajalistan vielä kirjoista. Pelin henkeen kuuluu, ettei perusteluja tarvitse kirjoittaa. Itse kun
a) olen niin pieni vielä
b) kuuntelen aina samoja kappaleita ja
c) luen niin vitkaan,
teen samalla ajatuksella typistetyn version.

Viisi hengenpelastajabiisiä (satunnaisessa järjestyksessä, joskin ykkönen on syystä ykkönen):
1. Maija Vilkkumaa: Puisto puhuu
2. Alanis Morissette: Joining You
3. Mumford & Sons: The Cave
4. Dave Brubeck Quartet: Take Five
5. Norah Jones: The Long Way Home

Neljä hengenpelastajakirjaa (nämä oikeasti satunnaisessa järjestyksessä):
1. Rubin Dranger: Neiti tärkeä ja uraputki
2. Rauha Virtanen: Seljan tytöt
3. Bill Bryson: Lyhyt historia lähes kaikesta
4. Jukka Parkkinen: Suvi Kinos ja puuttuva rengas

Suurimman osan mitä olkapäänä olemisesta tiedän, olen omaksunut Maijalta. Lopussa se tuntuu tulevan aina tähän. Huulipuna on vapaaehtoinen. Hyvä kiertämään:
Siis nouse ja paa huulisi punaa.
Nyt vähän näyttäis siltä et maailma ei loppunutkaan.
Vielä sun pää on surusta raskas, mut se sellaiseksi ei jää.
Sun tiesi ne päätyvät hyvään... kun hengität, hengität syvään.