Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu

Karisto, 2007

Äymh.

Kirja tuli tietoisuuteeni jonkun blogiarvion kautta. Nähdessäni kyseisen kirjan kirjastossa mieleeni arviosta palautuivat vain puisevat kommentit kannesta. Eikä ehkä suotta. Takalisto vaikuttaa sangen naiselliselta, eikä siten tunnu oikein liittyvän Miehen tuoksu -nimeen. Väriyhdistelmäkin on melko tympeä. Toisaalta romaanin lukeneena voi sitten spekuloida, että onko tässä nyt sitten aseteltu vastakohdiksi paikalleen jämähtänyt museotavara ja elämää pursuava nuorehko ihminen. Se puoli toimii, mutta kannen pitäisi puhutella myös kirjaa kädessään punnitsevaa ostajaa tai kirjastokävijää. No jaa.

Helmi on siis töissä Turun linnan museossa. Iloinen, ideoita pursuva ja kaikesta innostunut Jaana on tullut osaksi työyhteisöä ja kaikki pitävät riehakkaasta Jaanasta -- paitsi tietenkin Helmi, jota Jaanan koohotus ja piikikkäät kommentit ärsyttävät, eivätkä vähiten sen vuoksi, että miellyttävä konservaattori Erkkikin äityy syömään Jaanan kädestä katkarapuja laivaseminaarissa. Jaanan idea on tietysti myös Miehen tuoksu -niminen näyttely, mies seksiobjektina kautta aikain, josta kaikki innostuvat työntekijöitä, mediaa ja niitä ah niin vaikeasti tavoitettavia kansan syviä rivejä myöten. Hitaasti mutta varmasti Helmi tulee siihen tulokseen, ettei ole elämäänsä aivan tyytyväinen. Ainoana laastarina vähättelevää Marleena-tätiä, valloittavaa Jaanaa ja jännityksen- ennemmin kuin kulttuurinnälkäistä museokävijäkuntaa torjumassa on isä Heikki, Helmin ystävä ja tissutteleva ortodoksipappi.

*vähäpätöinen spoilerivaroitus*
Meni 150 sivua ennen kuin aloin vähän lämmetä. En osannut sympata oikein ketään: Helmi ärsytti nyreydellään ja tossumaisuudellaan, mutta vaikka hän onkin vähän tiukkis, tuntuvat hänen persoonaansa ja elämäänsä muitta mutkitta ruotivat jaanat ja marleenatädit aika kohtuuttomilta. Toisaalta oli mukava huomata Helmin lopussa tekevän sovinnon Jaanan kanssa ja havahtuvan siihen, että hän voi kuin voikin nauttia Miehen tuoksu -näyttelyn tekemisestä ja Jaanan seurasta. Itse kun toisaalta olen vähän tällainen hissukka, pidin loppuun asti kiinni käsityksestäni, että Helmin tuttavat olivat kommentoineet hänen elämäänsä liian suorasanaisesti ja ikävästi. Todella vaikeaa ottaa neuvosta vaarin, jos se esitetään niin röyhkästi kuin esimerkiksi Marleena-täti. Siinä mielessä Helmin lammasmainen täyskäännös hieman jäi kaivelemaan: missä vastapuolen pahoittelut?

Tissuttelevan Heikin tarinallekin olisin mieluusti kuullut jatkoa. Miten käy ryypiskelevän pappismiehen? Asetelma oli kiinnostava, mutta jäi käsittelemättä.

Jotenkin ei oikein sytyttänyt, mutta ehkä olin asennoitunutkin tähän vähän väärin. Odotin jotakin sellaista kevyttä hauskaa, mitä Tuija Lehtisen nuortenkirjoista muistan. Tämä oli selvästi enemmän kasvutarina kuin romanttinen seikkailu, ihmekös tuo siis jos eivät odotukset ja kirja kohdanneet. :) Kaipasin jotakin Bridget Jonesin kaltaista symppishahmoa, ja tarina oikeastaan loppuu siihen, että Helmistä sellainen sympaattinen hahmo leipoutuu tarinan lopuksi.

No niin, löytyi: Booksyhän tästä oli kirjoittanut. Blogista löytyy myös linkki kirjailijan vastaukseen!

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Tälle olin liian tosikko ja eritefobiainen. Sääli.

WSOY, 2010

Kuuntelin taannoin Nauravia naisia -antologiaa, ja Supisen Timanttinappi-niminen novelli oli niin hauska, että päätin lukea aika kauan lukulistalla kuivuneen Apatosauruksen maa -kokoelman (2010), josta kyseinen novelli on peräisin. Meininki oli kuitenkin niin absurdia ja ihoisen, hikisen, tautisen "fyysistä" (kuten Hesarin arvostelija onnistuneesti luonnehtii), etten oikein osannut nauttia tarinoista. Esimerkiksi kakku, johon nainen yrittää tiivistää puuhakkaan miehensä elinvoimaa sekoittamalla taikinaan siipan spermaa, verta ja hiuksia. Hyi, ja silleen.

Asian summannee aika tarkasti se, että siinä missä Parnasson Pauli Tapio kuvaa näkemystään sanoen "Kikkeleitä ja kakkaa on riittämiin, ja huumorin lannasta kasvaa älynväläyksen kukka", minä joudun tunnustamaan, etten juurikaan nähnyt niitä älynväläysten kukkia lannalta. En väitä, etteikö niitä olisi, mutta omaan silmääni eivät tarttuneet, ja siveyden sipulina lanta- ja kikkelikasasta ei erityisemmin hemaissut ruveta horsmia etsimään. :) Kannattaa muuten ehdottomasti kuitenkin lukea tuo Parnasson arvio kokoelmasta, sillä Tapsa diggailee.

Tykkäsin kuitenkin Supisen esikoisteoksesta Liha tottelee kuria (2007). Sitä voin suositella laajemmalle yleisölle. Voi olla, että tämä Apatosauruksen maa on vähän liian hurttia menoa monelle. :D

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Tammi, 2008

Jhumpa Lahirin Tuore maa on saanut odottaa hyllyssä lukuvuoroaan iät ja ajat. Opus kuuluu sarjaamme "isältä lainatut". Novellikokoelma on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisessä on viisi novellia ja toisessa kolme toisiinsa liittyvää tarinaa.

Ensimmäisessä osassa tuntemukseni heittelivät vähän laidasta laitaan. Heti ensimmäiseksi sijoitettu niminovelli oli mieleinen. Seuraavat Hell-heaven ja Vaihtoehtoinen majoitus eivät erityisemmin iskeneet, mutta neljäntenä seurannut Pelkkää hyvyyttä viritti taas intoni uusiin korkeuksiin, kunnes viides ja osan viimeinen Ei kuulu kenellekään latisti taas vähän tunnelmaa. Kaikkia näitä yhdistää henkilökaarti, joista osa on ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajia Yhdysvalloissa. Kaikissa on kuvataan myös avioliittoa, joskin yhdessä naimakaupat häämöttävät vasta parin tulevaisuudessa.Toinen osa koostuu kolmesta toisiinsa liittyvästä novellista.

Tuore maa -novellissa ihastuin oikopäätä Lahirin tyyliin. Se on puhdaspiirteistä, jotenkin sulavaa ja tarkkanäköistä. Asiat eivät tapahdu ryminällä ja ryskeellä vaan arjen kokoisesti ilman, että vaikutelma on innoton tai pitkäpiimäinen. Itse novellissa pidin erityisesti siitä, miten perheen sisäisiä suhteita sekä isän (ensimmäisen polven maahanmuuttaja) ja tyttären kotoutumista kuvattiin. Lisäksi oli kiehtovaa seurata, kuinka päähenkilön kuollut äiti tuntui olevan läsnä vähintään yhtä tiiviisti kuin elossa olevat henkilöt. Lahiri onnistui tuomaan kuolleen hahmon etunäyttämölle luontevasti. Poissa- ja läsnäolo oli kuvattu kiehtovasti myös Pelkässä hyvyydessä, jossa isosisko kantaa syyllisyyttä veljensä alkoholisoitumisesta. Veljen läsnäolo on painostavaa, mutta poissaolo ei osoittaudu sen paremmaksi. Hell-heaven vaati hieman pureskelua, mutta siinä kuvatut voimakkaasti ristiriitaiset kahden henkilön kokemukset samasta kulttuurista olivat kiinnostava aihe. Kulttuuria ja kulttuurieroja ei ole leveällä pensselillä pläästitty jokaiselle aukeamalle, vaan ennemmin tällaisista kulttuurikipuiluista muodostuu vain yksi kerros tarinoihin.

Ensimmäisessä osassa miltei kokonaan kylmäksi jätti viimeinen novelli, Ei kuulu kenellekään. Eräs lukupiiriläinen pohti, että hänestä se kuvaa valtaa ja sitä, miten se osuu joskus yhden käteen, seuraavassa hetkessä toisen. Ajatus on hirmuisen kiinnostava, mutta tuntuu että koko novelli pitäisi lukea uudestaan idean tutkimiseksi, enkä tällä kertaa ryhdy siihen. Jostakin syystä tarinassa tuntui olevan paljon puoliksi mukana olevia, melkein turhia henkilöitä. Mielenkiintoni päähenkilön ihmissuhteen kohtaloon lässähti, kun hän toimi mielestäni kovin rumasti tarinan kertojaa kohtaan. Kertoja taas tuntui olevan väritön hissukka, jolle ei juuri tapahtunut mitään. Kaikki tuntui jotenkin jäävän hajalleen. Mitä? Miksi? Ängh.

Suomennoksen tehnyt konkari Kersti Juva on kirjoittanut todella luontevaa tekstiä ("kaikki eteni hyvässä järjestyksessä", "kypsä yöpuulle"), joskin parista repliikkeihin liittyvästä seikasta olin eri mieltä ("suo anteeksi" nuorten ihmisten sanomana). Aika harvoin tulee erityisesti sellainen fiilis, että käännös on jotenkin erityisen hyvä. Erilaisia puutteita on helpompi huomata. Oli mukava lukea käännöstä, jossa törmäsi silmiinpistävän hyviin ja luonteviin ratkaisuihin tämän tästä. :D (Luen muuten parhaillaan Miina Supisen Apatosauruksen maata, jossa on silmään osunut useampikin väärin taivutettu verbi, tarkoittaen siis sitä että verbi on yksikkömuotoinen vaikka subjekti on monikollinen. Tuntuu sinänsä jotenkin omituiselta... Kääntäjän oikeakielisyysvirheistä tulee usein sanomista, mutta miten suhtautua ilmeisiin virheisiin, joita äidinkielellään kirjoittavan kirjailijan teoksissa on?)

Muoks. Ainakin Hesarin Jukka Petäjä on tykästynyt kokoelmaan koko lailla.

Sarjakuvaa: Ulkoministeriö

WSOY, 2012

Ulkoministeriö kuuluun jälleen sarjaamme "isän hyllystä". Nuori häiskä palkataan kesken väikkärin pakertamisen Ranskan ulkoministerin apulaiseksi. Tuoreen tulokkaan on määrä hoitaa ministerin puolesta tämän "vuorosanat" eli kirjoittaa tämän puheet.
Siitä se riemu sitten repeääkin, sillä ministeri on aika pakkaus. Hän on hengästyttävä, omavaltainen, itsepäinen ja tehokas... mahdoton alaisten pompottaja, mutta kuitenkin pompottaja, jolla on kyky arvioida osuvasti kansainvälisen politiikan kehityssuuntia. Ministeri rakastaa tehokkuutta ja ylösnostattavia käsitteitä. Hän on impulsiivinen, innostunut ja mahdoton. Hän lukee kaiken korostuskynä kourassa ja korostaa kaikki mielestään iskevät katkelmat. Hyvän kirjan hän tunnistaakin siitä, että koko nide on kuprullaan siihen hölvätyn väriaineen vaikutuksesta. Albumin alaotsake on "Diplomaattisia merkintöjä", mutta ministeristä saa diplomaattisuutta hakea hakea. :D

Pidin kirjasta paljon. Siinä on kiinnostava miljöö ja humoristinen ote. Ei haitannut, vaikka ministeri hahmona jäi minulle vähän ristiriitaiseksi: miten ulkoministeriksi päätyy tuollainen henkilö? Miten tuossa asemassa voi olla (joskus lapsekaskin) kirjan kuvaamissa määrin idealisti ja jättää surutta "yksityiskohdat virkamiehille"? Noh, ehkäpä sen aiemmin mainitun nerouden turvin sitten. Kokonaisuutena Ulkoministeriö on viihdyttävä.

Erityisesti pidin lyhyestä luvusta, jossa analysoitiin ministerin väittelytekniikkaa eli vastapuolen hämmentämistä. Nautin aina, kun jokin retorinen keino puretaan osatekijöihinsä. Pidin myös piirrostyylistä, joka oli ilmeikäs sekoitus yksityiskohtaisuutta ja karikatyyreimäisen selkeitä hahmoja. Ministerin aatteen paloa kuvaa usein höyryltä tai pilviltä vaikuttava taustaelementti, joka saa intensiteetin tuntumaan käsin kosketeltavalta. Lisäksi miehen repliikit on usein jaettu useisiin pieniin kupliin yhden ison sijasta, mikä saa hänen puheensa tuntumaan entistäkin ytimekkäämmältä ja, no, dynaamisemmalta. :)

(kuvaa klikkaamalla saapi killistellä isompaa versiota)

No kukapa tämän takana sitten on? Maalari ja merirosvo -sarjakuvistaan (kuulemma) tunnettu Christophe Blain on piirtänyt albumin salanimi Abel Lanzacin taakse vetäytyvän Ranskan ulkoministeriön entisen virkamiehen kertoman perusteella. Hurjaa... Ranskalainen sarjakuva on viime aikoina tunkenut tietoisuuteeni (etenkin kesän Manu Larcenet -innostuksen myötä). Ulkoministeriö sen kuin pahensi (paransi?) tilannetta, sillä aion ehdottomasti lukea lupaillun jatko-osan kun se joskus ilmestyy ja odotellessani tutustua mainittuun Maalari ja merirosvo -sarjaan.

Erin Morgenstern: Yösirkus

Basam Books, 2012

Olen muuttunut viime aikoina kärsimättömäksi lukijaksi. Päivät joina luin 1000-sivuista eeposta muskettisotureista tarinaan uppoutuneena tuntuvat tätä nykyä epätodellisilta. Noh, ainahan voi toivoa, että Dumas sattuu vain kirjoittamaan niin hyvin, että edellä mainittu tapahtuma voisi toteutua nytkin. En uskalla kokeilla. Mietin jo hädissäni mahdollisuutta, että olen tullut tiedostavammaksi lukijaksi. Niin, jos kirja on kelvoton, pitkästyn samalla tavalla kuin kuulemma lapset, jotka ovat liian edistyneitä luokalleen. ... Tokkopa.

Hätäännyn.

Oli miten oli.

Erin Morgensterin Yösirkus kuvaa (ylläripylläri) sirkusta, joskin tämä poikkeaa kokolailla perinteisistä, riehakkaista ja värikkäistä versioista. Sirkus on väritykseltään täysin mustavalkoinen (värjättyä tannerta myöten), ja se lähtee kaupungista yhtä äkkiarvaamatta kuin on sinne saapunutkin. Portit ovan auki auringon laskusta auringon nousuun. Pyöreän takorauta-aitauksen sisällä on mustavalkoisia telttarykelmiä, jotka sisältävät mitä ihmeellisimpiä esityksiä ja kokemuksia.

Kirja tuntuu aiheuttavan kiitettävää jakautuneisuutta Goodreads-palvelussa: se sijoitetaan käyttäjäarvosteluissa sekä "miten tämä on julkaistu" että "upeinta maailmassa" -kategorioihin. Ilonpilaajana asetun näiden ääripäidän välimaastoon: Yösirkus pursuaa kirjailijan mielikuvituksekkaita ideoita ja ajatuksia, mutta itse tarina sirkuksen ympärillä tuntuu jäävän miljöön varjoon. Sirkus on ilman muuta romaanin kantava ydin.

Kirjassa on jonkin verran asioita, joista voi hikeentyä halutessaan: Lasten dialogi on stereotyyppisen lapsekasta, lapset selittävät alleviivatun hämmentyneesti kaikkea ja käyttävät analogioita minkä ehtivät. Samojen lasten kasvua 16 vuoden ikään ei replikoinnista juuri huomaa. Sitten löytyy tällaisia vaivaannuttavia katkelmia:
 "Suurimman osan elämääni olen joutunut pinnistelemaan pitääkseni itseni hallinnassa", Celia sanoo ja nojaa päätään miehen olkapäähän. "Tunteakseni itseni läpikotaisin ja pitääkseni kaiken täydellisesti järjestyksessä. Kun olen sinun kanssasi, menetän otteeni. Minua pelottaa ja –"
"En halua, että pelkäät", Marco keskeyttää.
"Minua pelottaa se, miten paljon pidän siitä", Celia jatkaa lauseensa loppuun ja kääntyy kasvokkain mieheen. "Miten paljon minua houkuttaa unohtua sinuun. ---"

Joka paikassa toistuvat muste, paperi, tee, puut, kirjat ja mitkä lie nauhat alkavat jossakin vaiheessa jo tursua korvista, vaikka ne ensin olivat asiaankuuluvia tunnelmanluojia. Juonessakin on paljon ennalta-arvattavaa.

Harva näistä ongelmista on kuitenkaan kriittisen häiritsevä, ja sirkus on ympäristönä omintakeinen. Sirkus olisi hyötynyt ehkä hieman tiiviimmästä kirjasta, mutta turha sitä on murehtia. Mustavalkoisesta sirkuksesta on yksinkertaisesti hauska lukea. Satumaailmana se on kooltaan ja mahdollisesti tyyliltään rajoitetumpi kuin vaikkapa fantasiaromaanin maat ja meret, kansat ja kulttuurit, mutta rajoituksista huolimatta siellä viihtyy. Sivuista muodostuvat valoa lyhtymäisesti hehkuvat paperipuut, joiden monikerroksinen kaarna on karhea käden alla, ja oksista ja rungoista voi lukea runonpätkiä, ovat mukava, helposti visualisoitava ajatus. Morgensternilla on ollut pikkutarkka visio, ja useasti mainittu kinuskin tuoksu leijailee nenään kirjan sivuilta. On hauska pähkäillä, mihin telttoihin itse menisi, missä viihtyisi, seuraisiko sitä paikasta toiseen vai malttaisiko jäädä kotiin. Aina kun uusi teltta avautuu, lukee kiinnostuneena mitä siellä on.

Ihan mukava välipalakirja. On varmaan myös ihmisiä, jotka eivät voi saada kyllikseen musteesta ja nauhoista ja paperista sen kaikissa muodoissa, heille tämä lienee järisyttävä löytö. :) Kirjan on kirjojen keskellä lukenut myös Maija, joka piti myös sirkuksesta kovasti.