Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka

Luikautinpa avainsanaksi "dekkarit", vaikkei tämä Marianne Cedervallin kirja oikeastaan ole ainakaan tyylipuhdas sellainen. Poliisi vilahtaa tässä mukana aika pintapuolisesti ja "murhaaja" kertoo tarinaa lukijan symppauksen siivittämänä.

"Murhaaja" on lainausmerkeissä. Kolme miestä huijasi päähenkilö Mirjamia pahan päiväisesti, minkä tuloksena tämä menetti rahansa ja sai vastineeksi maksuhäiriömerkinnän ja ainoan tyttärensä vihat. Nöyryytettynä ja varattomana Mirjam luikkii Lappiin ja elää lainanlyhennysten ja ulosmittausmaksujen vuoksi kädestä suuhun, vaikka paikka pienen kylän terveyskeskuslääkärinä onkin sinänsä hyväpalkkainen. Murheen alhoa piristää lapinnoita Hervor, rehevä ja räiskyvä tantta, joka ottaa Mirjamin siipensä suojaan.

Kun Mirjamin maksuhäiriömerkintä on viimein pyyhkiytynyt pois ja tilillä on ihka omaa rahaa, Mirjam ostaa täräyttää vanhan kappelin kotiseudultaan Gotlannista ja muuttaa kunnostamaan sitä Hervorin kanssa. Lähistöllä asuu myös samainen mieskolmikko, jonka pyörittämä yritys syöksi Mirjamin perhekriisiin ja talousahdinkoon. Kostonhalu polttelee Mirjamia, josta syystä hän suostuu vähän nolostellen kokeilemaan Hervor-ystävänsä suosittamaa poppakonstia: hän ryhtyy toivomaan miesten kuolemaa aktiivisesti. Yksi toisensa jälkeen oikaiseekin koipensa sangen lyhyen ajan sisällä. Kysymys kuuluukin, ovatko syyt luonnolliset, vai ovatko Hervorin vaalimat poppavoimat asialla?

Kansi oli niin nätti unikkopeltoineen kaikkineen, että nappasinpa tämänkin sitten luettavaksi, vaikka muistuttelin itseäni laimeasti koko ajan siitä, ettei takakannessa luvattu musta huumori oikein oo mun heiniä. Siihen ja siveyden sipuli -luonteeseeni lukukokemus ehkä kompastuikin. Joku ruotsalainen lukija oli netissä luonnehtinut tätä marplemaiseksi "mukavaksi murhajutuksi". Mutta kun ei oikein. Olen sellainen tosikko, että oli vähän nahkea olo sympata ihmistä, joka toivoo toisia kuoliaaksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen äijä oli kanttuvei, oma kostonhimoni oli tyydytetty.

Kyllä siinä yritettiin tasaisin väliajoin lietsoa oikeutuksen tunnetta, mutta en vain jotenkin päässyt kyytiin. Veijariromaani, tuo itseäni niin viehättävä termi, perustuu ainakin omalla kohdallani siihen, että lukija kyyditetään eräänlaiseen satumaahan, jonka ydin on se, että veijari (eli sympaattinen päähenkilö joka tekee jotain rikollista) on kyllin karismaattinen hurmatakseen lukijan ja uhri on joku sopivan Disney-pahismainen hahmo, jonka saa lukijankin mielestä surutta ryövätä/toimittaa päiviltä/jotain. En päässyt tuohon maagiseen tilaan. Mirjamille tehtiin kurja temppu, mutta siitä huolimatta säälin uhreja. Asia erikseen on sitten tietysti se, mikä miehet lopulta tappoi. Oma tyhmyys vai poppakonstit.

Tapahtumapaikkana Gotlanti oli kiinnostava, jäin oikein kesäisiin tunnelmiin ja rupesin itsekin kaipaamaan merta ja aurinkoisia rantakallioita. Yllä kuvattua ongelmaani lukuun ottamatta pidin Mirjamia kyllä samastuttavana henkilönä, ja Hervor oli omaperäisyydessään virkistävä hahmo. Sinänsä vähän harmittaa, että moralisointiongelmani vesitti lähtökohdiltaan mieluisan asetelman. Joillekin vähemmän estyneille kesäkirjaa etsiville tämä voi kuitenkin olla viihdyttävä valinta.

Ajattelen sinua kuolemaasi saakka

Atena 2011

Suom. Ulla Lempinen

Kansi: Nina Leino

Tiivistyksiä #2

Ohessa jatkoa edelliseen kirimispäivitykseen. Jatkamme siis sarjassamme "enemmän tai vähemmän viime aikoina luettua". Yritän vastaisuudessa ruveta keräämään kustakin teoksesta pienen tietotiivistelmän.

Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin
Wylie Overstreet

Atena, 2013

Kääntäjä Panu Väänänen on tehnyt nappisuorituksen. Laiskemmin käännettynä kirjasta ei olisi ollut mihinkään. Olinkin etukäteen vähän skeptinen. Oletin, että joukosta löytyisi muutama hauska vitsi, mutta kävikin oikeastaan toisin päin: tasaisen huvittavien episodien joukossa oli muutama vähän laimeampi vitsi. Tartuin kirjaan kuitenkin, koska harjoittelumuuton keskellä ajattelin sen olevan helppolukuinen.

Ideahan on siis se, että kirja on täynnä historiallisten henkilöiden kuvitteellisia Facebook-päivityksiä. Toiset historialliset henkilöt sitten tykkäilevät ja kommentoivat. Kirjan alussa lähdetään liikkeelle maailmankaikkeuden synnystä ja viimeisillä sivuilla ollaan ehditty jo tietoyhteiskuntaan asti.

Arvokkaiden historiallisten henkilöiden törmäyttäminen nuorison suosimaan nettikieleen ja vapaamuotoiseen sosiaalisen median sivustoon naurattaa. Kiitos kuuluu tässä tapauksessa yhtä paljon alkutekstille kuin kääntäjällekin. Käännös on letkeä ja ajan hermolla olevan tuntuinen, muttei ylitsevuotavan puhekielimäinen. Suomennoksen lisäksi Väänänen on sirotellut kirjaan Suomen historiaa käsitteleviä päivityksiä, joista monet ovat erinomaisia, mutta monet toisaalta ainakin itselleni viittaavat tuntemattomiksi jääneisiin tapahtumiin. Kannatettava ajatus tuo lisäily joka tapauksessa.

Viimeinen mies
Aravind Adiga

Viisisataa sivua nujersi meikäläisen. Myönnettäköön, että lukeminen pirstaloitui ikävästi, sillä aloitin ennen harjoittelua ja muuttoa ja sen sellaisia asioita, ja pääsin loppuun vasta parisen viikkoa sitten. Loppuun päästessäni ilmassa oli kuitenkin maratontunnelmaa.

Avain, 2011

Viimeinen mies kertoo mitä tapahtuu, kun Mumbaissa sijaitsevan rapistuneen asukasosuuskunta Vishramin jäsenille tehdään satumainen tarjous. Huima määrä rahaa kustakin asunnosta, jos kaikki talon asukkaat myyvät asuntonsa rakennuttajalle, jonka tarkoitus on purkaa talo ja rakentaa tilalle hulppea monikerroksinen asuintalo rikkaille. Tarjouksen voimassaoloajan painotetaan olevan lopullinen, eikä rahaa saa kukaan, jolleivät kaikki päätä myydä.

Kaikki eivät tietenkään halua. Mitenkäs tästä jotain sanoisin ilman suurempia juonipaljastuksia... On kiinnostavaa seurata yhteisön reagointia, kun yksi tuntuu pilaavan kaikkien onnen. Se, miten ahneus vaikuttaa ihmisiin, ja miten ensin tehdyille päätöksille keksitään oikeuttavia syitä jälkikäteen ei ole huumorikirjan aihe, mutta tarjoaa olletikin aina ajankohtaisen kysymyksen tarkasteltavaksi.

Muoks. 8/2013: Olen arvion kirjoittamisen jälkeen lukenut pari muutakin Intiaan sijoittuvaa kirjaa. Vaikka jälkikäteen edelleen uskon toukokuista itseäni niiltä osin, että tiivistämisen varaa olisi voinut olla, tuntuu tiivistelmäni kirjasta nyt negatiivisemmalta kuin muistikuvani siitä ovat. Lähinnä, että sirpaloitunut lukeminen ja laaja sivumäärä tuntuvat kasvavan viimeisen kappaleen hyviä puolia suuremmiksi. Maahan parin kirjan verran enemmän perehtyneen näkökulmasta kuvaus rahan mahdista tuntuu entistäkin osuvammalta.

Hengissä & tiivistyksiä #1

Hengissä olen, vaikka vinkaisuakaan ei ole kuulunut sitten harjoittelun alkamisen. Täällä sitä kuitenkin ollaan. Viikonloppuisin tekemistä on laihanlaisesti, joten käyn tiuhaan kotona kavereita moikkaamassa. Viikolla kaikki sen sijaan sujuu auvoisasti, koska töissä on hauskaa. Saan viilata pilkkua ja läträtä sanojen kanssa oikein urakalla. Olen juossut päin aivan uudenlaista ongelmaa: lukutapojen välillä vaihtelun vaikeutta. Joskus pitää lukea silmä kovana kirjoitusvirheiden ja muiden oikeinkirjoitusongelmien varalta, toisinaan niihin nimenomaan ei saa keskittyä, vaan täytyy miettiä vain tarinan rakennetta tai potentiaalia. Näiden kahden välillä on vaikea vaihdella, ja lisäksi huomaan olevani huomattavasti harjaantuneempi ensimmäisessä kuin toisessa tavassa. Oli miten oli. Työtehtävät ovat melko monipuolisia käännöskirjojen oikoluvusta osoitetarrojen massaliimaukseen. Lähden joka aamu hyvillä mielin töihin ja tulen illalla Filmtownin kautta kotiin.

Kunniallisen päivätyöläiselämän lamaannuttamana olen lukenut harjoitteluaikana sangen vähän. Ohessa kuitenkin lyhyet muistiinpanot niistä, mitä on tullut luettua. Ennen kuin kokonaan lipeävät mielestä.

Roope-sedän elämä ja teot
Don Rosa
Helsinki Media, 1997

Ihana. Kukapa ei tuntisi Don Rosan ainutkertaista tyyliä. Äijä on ikävä kyllä joutunut lopettamaan piirtämisen, mutta ehti intohimoisen ankistin urallaan tehdä onneksi kymmenittäin ankkatarinoita meidän tavallisten tallaajien iloksi. Rosa on etsinyt sankarinsa Carl Barksin sarjiksista kaikki mahdolliset viittaukset Roopen elämän alkuvaiheisiin, tehnyt pikkutarkan aikajanan ja kuvittanut visukintun elämää aikajanaansa seuraillen. Kunkin tarinan parina on Rosan tilitystä kyseisestä tarinasta ja sen piirtämisestä. Mikäli lukijoista sattuu olemaan Rosan ihailija, suosittelen lämpimästi Rosan jäähyväiskirjeen lukemista. Kirjeessä Rosa kertoo, miksi joutui lopettamaan piirtämisen. Teksti oli tarkoitus julkaista hänen piirtämänsä albumisarjan viimeisessä osassa USA:ssa, mutta kustantaja jänisti loppujen lopuksi ja sovittiin, että teksti julkaistaankin verkossa (albumin viime sivuilla on vain linkki kyseiseen tekstiin). Oikeastaan hyvä niin, kuten Rosa toteaakin, sillä useimmat meistä tuskin olisivat sitä muuten saaneet silmäinsä alle.

Rosan ankkatarinoissa parasta on se, että hänen intohimoinen suhtautumisensa hahmoihin paistaa selvästi läpi. Yksityiskohtaisiin ruutuihin on panostettu yhdellä sivulla saman verran kuin peruspiirtäjän koko tarinaan, ja ennen kaikkea juonessa on sitä jotain. Luin aikoinani Aku Ankka -juttuja sangen paljon. Ensimmäisten 250 taskukirjan joukossa on tuskin kymmentä, joita en olisi lukenut. Etenkin näihin vanhempien pokkareiden pitkiin Taikaviitta-seikkailuihin ja muihin ikimuistoisiin episoideihin tutustuneena ei voi kuin nyrpistää nenäänsä monille uusille seikkailuille, joissa juoni on pahimmillaan aika väsynyt yritys kopioida esimerkiksi jotakinin tv-sarjaa. Monista puuttuu henki kokonaan. Sitä on vaikea selittää, mutta Rosan ankat ovat niin luontevia ja ilmeikkäitä, että niiden seikkailuista lukeminen on aivan oma luku sinänsä. Pakko on tietysti huomauttaa, että kokemus ei olisi sama ilman paneutunutta suomennostyötä. Huolelliset käännökset ovat kuten aiemminkin vertaansa vailla. En usko, että olisin aivan nykyisenlaiseni minä ilman Aku Ankka -tarinoita, niiden suomentajia ja suomennosten toimittajia!

Roope-sedän elämä ja teot -kirjalla osallistun Seitsemän sarjista -haasteeseen.

Riisiä tiskin alta
Liisa Karvinen

Gummerus, 2012

Gummerus, 2012

Aluksi olin jälleen skeptinen. Japani kiinnostaa edelleen, mutta Tokio ei niinkään erityisesti, ja kirja lupaa kierrättää lukijaa juuri Tokion alueelta toiselle. Karvinen on ilmeisesti edelleen töissä Suomen Japanin suurlähetystössä. Kielitaitoa ja kulttuurintuntemusta löytyy siis kosolti. Loppu hyvin, kaikki hyvin: Karvinen käyttää Tokiossa kuljeskelua ponnahduslautana Japanista kertomiseen noin yleensä, joten Tokio-keskeisyyttä olikin turha pelätä. Kuin ylimääräisenä bonuksena itse Tokio, joka on meikälle jäänyt jotenkin liian isoksi palaksi, alkoikin sivujen huvetessa näyttää yhä houkuttelevammalta ja monipuolisemmalta paikalta.

Aiheet vaihtelevat aika laajalti: geishat, keisari, toinen maailmansota, alkoholinkäyttö, politiikka, koulutus ja moni muu suuri ja pienempi aihe saavat oman vuoronsa. Karvinen onnistuu tasapainoilemaan sujuvuuden ja faktapitoisuuden välillä aika ansiokkaasti. Itselleni ei oikeastaan missään vaiheessa tullut pitkästynyt olo. Toisaalta en nyt muistaisi sellaistakaan, että olisin jäänyt kaipaamaan enemmän selvityksiä jostain aiheesta. Vaikka olenkin lukenut jo muutaman Japania käsittelevän kirjan, Riisiä tiskin alta tarjosi silti uutta tietoa. Tosifaneille suurin osa lienee tuttua kauraa, mutta kaikille muille voisin kuvitella kirjan olevan sangen mieluisa, sujuvakulkuinen ja selkokielinen tietopaketti. Nuoriskokulttuuriin ei perehdytä erityisesti, vaan painopiste on lähinnä (muissa?) yhteiskunnallisissa asioissa ja ilmiöissä.

Riisiä tiskin alta -kirjalla kuittaan suoritetuksi Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteesta kategorian VIII) Kansatiede.