Mainospalana näin Kirja irti! -festivaalin jälkimainingeissa:
Mikäli sinulla, lukija hyvä, on sellainen onni, että pääset Turussa päin liikehtimään, niin suosittelen lämpimästi käyntiä Turun Kirjakahvilassa, joka löytyy aivan tuomiokirkon tuntumasta. Viikonlopun kirjallisuustapahtuman yhteydessä lanseerattiin kahvilaan uusi kirjafoorumi, Maailman ympäri 80 kirjassa.
Foorumi koostuu kookkaasta maailmankartasta, johon kirjallinen maailmanvalloittaja ensin kiinnittää sinitarralla lähistöltä löytyvän numeron ja kirjoittaa sitten oheiseen listaan kyseisen numeron kohdalle maan, johon tarina sijoittuu, sekä kirjailijan ja kirjan nimen. Samalla voi silmäillä lukuvinkkejä itseä kiinnostavaa maailman kolkasta.
Foorumista voi olla apua blogeissa aika ahkerasti suoritettavan kirjallisen maailmanvalloituksen edistämisessä sekä myös Ikkunat auki Eurooppaan -haasteen puuhaamisessa.
P.S. Turun Kirjakahvilaa voi onneksi mainostaa hyvällä omatunnolla: se lienee Turun ainoa täysin vegaaninen kahvila, voittoa tavoittelematon osuuskunta ja monipuolisten kulttuuritapahtumien maanmainio järjestäjä. <3, sanon minä.
maanantai 28. toukokuuta 2012
tiistai 22. toukokuuta 2012
Nuku!
 |
| Avain, 2006 |
Tänään aukesi ikkuna Belgiaan Eurooppa-haasteen puitteissa. Viime vuonna luin Annelies Verbeken Kalanpelastajan, joka oli ihan ok, mutta jonka riivaavan, roikkuvan rakkauden teemaa en oikein diggaillut. Kirjaa varjosti lisäksi se, että tein pöljiä mielleyhtymiä kirjastossa ja kuvittelin ko. opuksen kertovan jostakin aivan muusta... No jaa. "By-gones" (olen ruvennut katsomaan Ally McBealia).
Ilmoitettakoon ensiksi, että Hanna Kirjainten virrasta oli huomaavainen ja kaikin puolin kiltti ja lahjoitti Verbeken esikoisteoksen, Nuku!, allekirjoittaneelle! Eikä suostunut korttiakaan vastaanottamaan vaivoistaan. Kiitos vielä kerran sinne suuntaan, yllätys oli iloinen. Aion tehdä kirjalle BookCrossing ID:n ja panna hyvän kiertämään, toivottavasti se saa monta uutta lukijaa.
Seuraavaksi luvassa synopsiksen tapaista. Kirjan kahta päähenkilöä yhdistää unettomuus, joka on kestänyt vuosia. Vuorokaudet venyvät ikupitkiksi ja aivorunko rutisee. Katkeruus nukkuvaa maailmaa kohtaan ajaa Mayan soittelemaan summamutikassa kostonhimoisesti kerrostalon ovisummereita keskellä yötä. Eräänä yönä hän löytää tihutyönsä myötä kohtalotoverin, Benoit'n, joka ikävöi äitiään niin ettei ole nukkunut vuosiin. Unettomuus lieveilmiöineen vetää hitaasti mutta varmasti ulkopuolelle, pois tavallisten tallaajien elämänpiiristä.
Lopuksi fiiliksiä. Nuku! -kirjassa oli päähänpinttymien osastolla jotakin samaa kuin Kalanpelastajassa, ja elämä keskeytti lisäksi luku-urakkani ikävästi niin, että takaisin kärryille pääseminen oli vähän vaivalloista. Pidin kuitenkin erityisesti Benoit'n eläinystävistä, kaskelotti Frederikistä ja Ernest-yökkösestä, joiden kautta rakentui kuva Benoit'n ongelmista ja elämästä omassa marginaalissaan. Pidin myös Olgasta, omapäisestä mummelista, joka tutustuu Mayaan ollessaan jälleen sairaalassa seuran toivossa keksittyjen oireiden vuoksi.
Vaikka kirja onkin paikoin melko synkeä, ystävällisyyttä ja avomielisyyttä löytyy epätodennäköisistäkin paikoista ja mahdollisuus parempaan säilyy. Se on aina yhtä huojentavaa.
Paremman kuvauksen kirjasta voi lukea ainakin Kirjainten virrasta.
(Muuten olen sitä mieltä, että jopa + kin on turhaa päällekäisyyttä. Joko esim. "jopa Martti oli vaivautunut paikalle" tai "Marttikin oli vaivautunut paikalle" mieluummin kuin "jopa Marttikin oli vaivautunut paikalle".)
tiistai 15. toukokuuta 2012
Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo on yksi niitä kirjoja, jotka ovat saaneet Amöriikassa suurta hypeä, joten arvelin saavani tästä hyvän tarinan natusteltavaksi suvantoviikkona. Toinen Yhdysvalloissa rakastettu Sarah Gruenin tarina Vettä elefanteille oli hypeen nähden jonkinlainen pettymys, eikä tämäkään ikävä kyllä oikein sytyttänyt. Eläköön se pieni transatlanttinen ero...
Kirjan toisella päähenkilöllä, Henryllä, on erikoinen ongelma, sillä hän tempautuu joskus ajassa milloin eteen-, milloin taaksepäin. Asiaa verrataan C-kasetin kelaamiseen, jolloin joskus tulee kelattua vähän yli oikean kohdan tai vähän alle. Hypätessään ajassa hän ei saa mukaansa mitään, joten hän ilmestyy milloin mihinkin ilkosillaan. Selviytyäkseen näistä tilanteista hän treenaa juoksemista, lukkojen tiirikointia ja taskuvarkauksia, sillä aina hän ei ilmesty esimerkiksi kyllin lähelle lapsuudenkotiaan mennäkseen oman lapsi-ikäisen minänsä luo kylään odottamaan että aika heittää hänet jälleen omaan aikaansa.
Tarinan toinen päähenkilö on Clare, jonka kanssa Henry päätyy naimisiin. Kirjaa tituleerataankin ennen kaikkea rakkaustarinaksi. Aikamatkat tempaavat Henryn useamman kerran Claren lapsuudenkodin lähelle, ja milloin minkäkin ikäisenä paikalle ilmestyvä Henry tutustuu Clareen jo tämän ollessa pikkutyttö. Myöhemmin he tapaavat "reaaliajassa", jolloin Henry siis elää tavallista elämäänsä ja katoilee toisinaan aikamatkoille heidän yhteisestä kodistaan.
Ääh. En vaan tykännyt erityisemmin. Tyhmeliininä kuhnailin aika kauan ennen kuin suvaitsin tajuta miten aikamatkailu toimii, joten pitkä pätkä alusta ehti mennä turhautuessa kun pidin milloin mitäkin seikkaa epäloogisena. Aikamatkailun syvempiä kysymyksiä kirjassa ei juurikaan pähkäillä, mikä on ehkä ihan ymmärrettävä veto. Tulisi paljon enemmän selittelyä, enkä ole varma miten vedenpitävästi konseptia voisi perustella... No jaa.
En oikein osannut samaistua henkilöihin. Toivoin heille hyvää, mutta 400 sivua luettuanikin mietin vielä että jaksaisiko heidän kohtalonsa tietääkseen kuitenkaan lukea vielä loput 250 sivua. Miten rakkaus voi selvitä, kun toinen katoilee vähän väliä tahtomattaan aikamatkoille? Äh. Onko se ongelma, johon haluan kuulla 650-sivuisen vastauksen? Sivut olivat paikoin draamasta tahmeat, ja tuntui että tapahtumia on venytetty liikaa. Olin kyllä liikuttunut, mutta toisaalta tuntui että sitä haetaan niin ilmeisillä keinoilla, että nolotti.
En ole suotuisinta materiaalia, koska rakkaustarinat eivät ole olleet lukulistallani juurikaan. Joku genren ystävä saattaisi tästä pitääkin. Itse tykkäsin huomattavasti enemmän samaa lajityyppiä edustavasta Ali Shaw'n kirjasta Tyttö, joka muuttui lasiksi, jossa oli mieleenpainuva miljöö sekä vakuuttava määrä tuoreita kielikuvia ja vertauksia.
Paula Korhosen suomennoksessa en pitänyt siitä, että lähdetekstin kursiivilla ilmaistut äänenpainot oli säilytetty kursiivina myös suomeksi ilmeisesti aika säännönmukaisesti. Toisinaan ymmärrän ratkaisun, mutta kannattaisin kyllä muiden vaihtoehtojen soveltamista mahdollisuuksien mukaan. Silmään sattui myös joitakin yksittäisiä juttuja, mutta turha niitä on ruveta tässä listaamaan. Sitä paitsi esimerkiksi paperintekoon liittyvä erikoissanasto tuntui olevan hallussa hyvin. Ajoittaisista lipsahduksista huolimatta suomennos oli pääosin toimiva, enkä nyt muista havainneeni yhtäkään ilmeistä källiä. Sellainenkin voisi 650 sivun urakassa sattua. :)
En tiedä onko yhteys olematon, mutta rupesin tosiaan miettimään, että Vettä elefanteille ei ollut myöskään erityisesti mieleeni. Mietin, olisiko tässä nyt joku USA-juttu. Nyt houkuttaisi ottaa osaa Kirjavan kammarin So American -haasteeseen ja ottaa selvää, mitä muuta Yhdysvalloissa kynäillään ja tykkäisinkö siitä muusta enemmän. Pohdin vielä vähän ja päätän myöhemmin... Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
 |
| Gummerus, 2005 |
Tarinan toinen päähenkilö on Clare, jonka kanssa Henry päätyy naimisiin. Kirjaa tituleerataankin ennen kaikkea rakkaustarinaksi. Aikamatkat tempaavat Henryn useamman kerran Claren lapsuudenkodin lähelle, ja milloin minkäkin ikäisenä paikalle ilmestyvä Henry tutustuu Clareen jo tämän ollessa pikkutyttö. Myöhemmin he tapaavat "reaaliajassa", jolloin Henry siis elää tavallista elämäänsä ja katoilee toisinaan aikamatkoille heidän yhteisestä kodistaan.
Ääh. En vaan tykännyt erityisemmin. Tyhmeliininä kuhnailin aika kauan ennen kuin suvaitsin tajuta miten aikamatkailu toimii, joten pitkä pätkä alusta ehti mennä turhautuessa kun pidin milloin mitäkin seikkaa epäloogisena. Aikamatkailun syvempiä kysymyksiä kirjassa ei juurikaan pähkäillä, mikä on ehkä ihan ymmärrettävä veto. Tulisi paljon enemmän selittelyä, enkä ole varma miten vedenpitävästi konseptia voisi perustella... No jaa.
En oikein osannut samaistua henkilöihin. Toivoin heille hyvää, mutta 400 sivua luettuanikin mietin vielä että jaksaisiko heidän kohtalonsa tietääkseen kuitenkaan lukea vielä loput 250 sivua. Miten rakkaus voi selvitä, kun toinen katoilee vähän väliä tahtomattaan aikamatkoille? Äh. Onko se ongelma, johon haluan kuulla 650-sivuisen vastauksen? Sivut olivat paikoin draamasta tahmeat, ja tuntui että tapahtumia on venytetty liikaa. Olin kyllä liikuttunut, mutta toisaalta tuntui että sitä haetaan niin ilmeisillä keinoilla, että nolotti.
En ole suotuisinta materiaalia, koska rakkaustarinat eivät ole olleet lukulistallani juurikaan. Joku genren ystävä saattaisi tästä pitääkin. Itse tykkäsin huomattavasti enemmän samaa lajityyppiä edustavasta Ali Shaw'n kirjasta Tyttö, joka muuttui lasiksi, jossa oli mieleenpainuva miljöö sekä vakuuttava määrä tuoreita kielikuvia ja vertauksia.
Paula Korhosen suomennoksessa en pitänyt siitä, että lähdetekstin kursiivilla ilmaistut äänenpainot oli säilytetty kursiivina myös suomeksi ilmeisesti aika säännönmukaisesti. Toisinaan ymmärrän ratkaisun, mutta kannattaisin kyllä muiden vaihtoehtojen soveltamista mahdollisuuksien mukaan. Silmään sattui myös joitakin yksittäisiä juttuja, mutta turha niitä on ruveta tässä listaamaan. Sitä paitsi esimerkiksi paperintekoon liittyvä erikoissanasto tuntui olevan hallussa hyvin. Ajoittaisista lipsahduksista huolimatta suomennos oli pääosin toimiva, enkä nyt muista havainneeni yhtäkään ilmeistä källiä. Sellainenkin voisi 650 sivun urakassa sattua. :)
En tiedä onko yhteys olematon, mutta rupesin tosiaan miettimään, että Vettä elefanteille ei ollut myöskään erityisesti mieleeni. Mietin, olisiko tässä nyt joku USA-juttu. Nyt houkuttaisi ottaa osaa Kirjavan kammarin So American -haasteeseen ja ottaa selvää, mitä muuta Yhdysvalloissa kynäillään ja tykkäisinkö siitä muusta enemmän. Pohdin vielä vähän ja päätän myöhemmin... Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
perjantai 11. toukokuuta 2012
Roope Lipasti: Rajanaapuri
Aidan toisella puolella ruoho on aina... leikkaamatta.
Vielä kotona asuessani perheemme luki yhteisprojektina Roope Lipastin aiemman kirjan Pihalla (2006), joka jäi mieleen koko perheelle (kuulijat edustivat suurinpiirtein ikähaarukkaa 13-50) hauskana ja kevyenä lukukokemuksena. Suosittelen kevyeksi kesäkirjaksi kaikille, etenkin omakotitaloasujille ja perheellisille. Tässä välissä Lipasti on tehtaillut vinon pinon lastenkirjoja, joista en sitten tiedäkään mitään, ja nyt keväällä ilmestyi Hesarissakin näyttävästi uutisoitu Rajanaapuri.
Först tings först: kansi on mehevä! Elina Warsta sai muistaakseni vastikään kiitosta Kiiltomadon pääkirjoituksessa, ja muita töitä näkemättä allekirjoitan kehut tämän kannen perusteella omalta kohdaltani.
Lipastin lukumetodiani seuraten en lukenut hänen tätäkään teosta yksin, vaan (koska aihe sivuaa miesasioita kuten remontteeraamista) valitsin Rajanaapurin tämänkertaiseksi keinokseni hivuttaa siippasta salavihkaa kaunokirjallisuuden ääreen -- hän kun ei ole juurikaan lukumiehiä. Käytännössä homma eteni siis niin, että luin tätä karvaisemmalle puoliskolleni ääneen iltasaduksi ja eräänä leppeänä lauantaina pitkän pätkän aamuteen ääressäkin.
Kirjan kertoja on yksin asuva, säntillinen, vakava mies, joka tarkkailee Naapurin elämää aidan takaa ja joskus naapurin pihamaaltakin käsin. Naapurilla on kuusi lasta ja sympaattinen vaimo ja sen tuhannen rakennusprojektia kesken. Hän on siis kooho rynnistäjä, kertoja varovainen laskelmoija. Miehet ovat tuttavia. Yksineläjä tarkkailee vuoroin huvittuneena, vuoroin paheksuen naapurin puuhia ja varoo ryhtymästä liian tuttavalliseksi, jottei joutuisi itse auttamaan milloin missäkin toimessa. Naapurin sohellusta tarkkaillessaan kertojamme alkaa pikku hiljaa ounastella, että ehkä naapurin vaimokin arvostaisi jämptiä, luotettavaa miestä... sellainen kun löytyisi ihan lähikulmilta.
Nyt kävi niin, että allekirjoittaneelta puuttuu strategiset 20 vuotta elämänkokemusta ja sukupuolikin on väärä, joten tämä Lipasti lipsahti aika pitkälti "ihan hauska" -kategoriaan. Osin tässä ehkä nakersi se, etten päässyt lukemaan tarpeeksi pitkiä pätkiä kiitos siippasen ilmiömäisten unenlahjojen (nukahtaa toisinaan muutamassa minuutissa, vaikka kuinka tönisin lukiessani). Takakannessa valistetaan että naapuruksia yhdistää pelko. "Toinen heistä pelkää kuolemaa, toinen elämää." Lupaava lähtökohta, mutta en oikein osannut lukea tätä kirjaa niin. Minusta varautuneempi kertoja oli vain varautuneempi ja sääntöihin luottavainen (ei siis niinkään elämänpelkoinen) ja koohompi naapuri oli vain hätäisempi ja kärsimättömämpi (ei niinkään kuolemanpelkoinen).
Kertoja ei ole järin sympaattinen, mutta silti pidin hänestä. Luonteen muhkurat selitettiin tyydyttävästi, ja pidän loppujen lopuksi kaikista, jotka eivät ole pahansuopia. En saanut mitään suuria kiksejä miesten ajatustenvaihdosta, mutta seuraavan kohdan elämästä tehdystä yhteenvedosta panen muistiin sitten parinkymmenen vuoden päästä tarkastettavaksi: "Parasta nelikymppisenä on, että jos on harjoitellut oikein kovasti, osaa jo lukea itseään melkein yhtä hyvin kuin muita." Koko yhteenveto oli eräs suosikkikohtiani koko kirjassa.
Kysyin äidiltä ja myöhemmin isältä, onko heillä suunnitelmaa elämästä. Teoriaa. Että sitten kun kuolema koittaa, voi mennä nyökytellen varovaisesti että "näinhän täällä käy... tuli tämä elämä koettua. Vai tästä siinä on kysymys." Onko vanhemmiten fiksumpi? Äiti naurahti lakonisesti lieden ääreltä: "Harvalla varmaan [semmoista teoriaa] on." Työmatkalla autossa isä tunnusti myös, ettei kyllä oikein teoriaa ole. Viisikymppisenä sitä miettii, että pitäisi alkaa purjehtia, mutta samalla miettii että kauanko siitä ehtii kuitenkaan iloa olla ennen kuin kupsahtaa. Kamalaa. Olen teinishokissa. Ilmeisesti se teoria, jos sitä on, etenee samankaltaisesti kuin tämä katkelma Lipastin Naapurin yhteenvedosta elämästä noin yleensä:
Yleensä kannattaa olla suuremmin puuttumatta muiden asioihin. Joskus on kuitenkin uskallettava.
Autoa kannattaa peruuttaa varovasti. Spagettia tulee hämmentää. Hiiriä ei voi voittaa. Lentomuurahaiset ovat inhottavia, mutta lähtevät nopeasti pois. Muuraaminen on vaikeaa. Myös kirvesmiehentyö on vaikeaa. Ainoastaan purkaminen ei ole vaikeaa, paitsi silloin kun se on vaikeaa.
- - - Parasta nelikymppisenä on, että jos on harjoitellut oikein kovasti, osaa jo lukea itseään melkein yhtä hyvin kuin muita.
Minusta tai ainakin minulle tämä oli ennen kaikkea ikäkausiromaani, mikä on sinänsä jotenkin suloinen ajatus: on teiniromaaneita, joissa punainen lanka on "Tällaista on olla nuori, AAAAAAAAAAAAAAAAAAA!", mutta eiköpä liene totta, että keski-ikään ehtineillekin on omia kirjoja, joissa punainen lanka on vastaavasti "Tätä se keski-ikä on, tiedäthän." Tämä on sellainen kirja. Ei äksönin ystäville. Kaiken kaikkiaan aika sympaattinen, pohdiskeleva lukukokemus, jossa on vielä ihanaa se, ettei kaunaa kanneta ja draama ei roisku rehevänä.
Vielä kotona asuessani perheemme luki yhteisprojektina Roope Lipastin aiemman kirjan Pihalla (2006), joka jäi mieleen koko perheelle (kuulijat edustivat suurinpiirtein ikähaarukkaa 13-50) hauskana ja kevyenä lukukokemuksena. Suosittelen kevyeksi kesäkirjaksi kaikille, etenkin omakotitaloasujille ja perheellisille. Tässä välissä Lipasti on tehtaillut vinon pinon lastenkirjoja, joista en sitten tiedäkään mitään, ja nyt keväällä ilmestyi Hesarissakin näyttävästi uutisoitu Rajanaapuri.
Först tings först: kansi on mehevä! Elina Warsta sai muistaakseni vastikään kiitosta Kiiltomadon pääkirjoituksessa, ja muita töitä näkemättä allekirjoitan kehut tämän kannen perusteella omalta kohdaltani.
Lipastin lukumetodiani seuraten en lukenut hänen tätäkään teosta yksin, vaan (koska aihe sivuaa miesasioita kuten remontteeraamista) valitsin Rajanaapurin tämänkertaiseksi keinokseni hivuttaa siippasta salavihkaa kaunokirjallisuuden ääreen -- hän kun ei ole juurikaan lukumiehiä. Käytännössä homma eteni siis niin, että luin tätä karvaisemmalle puoliskolleni ääneen iltasaduksi ja eräänä leppeänä lauantaina pitkän pätkän aamuteen ääressäkin.
 |
| Atena, 2012 |
Nyt kävi niin, että allekirjoittaneelta puuttuu strategiset 20 vuotta elämänkokemusta ja sukupuolikin on väärä, joten tämä Lipasti lipsahti aika pitkälti "ihan hauska" -kategoriaan. Osin tässä ehkä nakersi se, etten päässyt lukemaan tarpeeksi pitkiä pätkiä kiitos siippasen ilmiömäisten unenlahjojen (nukahtaa toisinaan muutamassa minuutissa, vaikka kuinka tönisin lukiessani). Takakannessa valistetaan että naapuruksia yhdistää pelko. "Toinen heistä pelkää kuolemaa, toinen elämää." Lupaava lähtökohta, mutta en oikein osannut lukea tätä kirjaa niin. Minusta varautuneempi kertoja oli vain varautuneempi ja sääntöihin luottavainen (ei siis niinkään elämänpelkoinen) ja koohompi naapuri oli vain hätäisempi ja kärsimättömämpi (ei niinkään kuolemanpelkoinen).
Kertoja ei ole järin sympaattinen, mutta silti pidin hänestä. Luonteen muhkurat selitettiin tyydyttävästi, ja pidän loppujen lopuksi kaikista, jotka eivät ole pahansuopia. En saanut mitään suuria kiksejä miesten ajatustenvaihdosta, mutta seuraavan kohdan elämästä tehdystä yhteenvedosta panen muistiin sitten parinkymmenen vuoden päästä tarkastettavaksi: "Parasta nelikymppisenä on, että jos on harjoitellut oikein kovasti, osaa jo lukea itseään melkein yhtä hyvin kuin muita." Koko yhteenveto oli eräs suosikkikohtiani koko kirjassa.
Kysyin äidiltä ja myöhemmin isältä, onko heillä suunnitelmaa elämästä. Teoriaa. Että sitten kun kuolema koittaa, voi mennä nyökytellen varovaisesti että "näinhän täällä käy... tuli tämä elämä koettua. Vai tästä siinä on kysymys." Onko vanhemmiten fiksumpi? Äiti naurahti lakonisesti lieden ääreltä: "Harvalla varmaan [semmoista teoriaa] on." Työmatkalla autossa isä tunnusti myös, ettei kyllä oikein teoriaa ole. Viisikymppisenä sitä miettii, että pitäisi alkaa purjehtia, mutta samalla miettii että kauanko siitä ehtii kuitenkaan iloa olla ennen kuin kupsahtaa. Kamalaa. Olen teinishokissa. Ilmeisesti se teoria, jos sitä on, etenee samankaltaisesti kuin tämä katkelma Lipastin Naapurin yhteenvedosta elämästä noin yleensä:
Yleensä kannattaa olla suuremmin puuttumatta muiden asioihin. Joskus on kuitenkin uskallettava.
Autoa kannattaa peruuttaa varovasti. Spagettia tulee hämmentää. Hiiriä ei voi voittaa. Lentomuurahaiset ovat inhottavia, mutta lähtevät nopeasti pois. Muuraaminen on vaikeaa. Myös kirvesmiehentyö on vaikeaa. Ainoastaan purkaminen ei ole vaikeaa, paitsi silloin kun se on vaikeaa.
- - - Parasta nelikymppisenä on, että jos on harjoitellut oikein kovasti, osaa jo lukea itseään melkein yhtä hyvin kuin muita.
Minusta tai ainakin minulle tämä oli ennen kaikkea ikäkausiromaani, mikä on sinänsä jotenkin suloinen ajatus: on teiniromaaneita, joissa punainen lanka on "Tällaista on olla nuori, AAAAAAAAAAAAAAAAAAA!", mutta eiköpä liene totta, että keski-ikään ehtineillekin on omia kirjoja, joissa punainen lanka on vastaavasti "Tätä se keski-ikä on, tiedäthän." Tämä on sellainen kirja. Ei äksönin ystäville. Kaiken kaikkiaan aika sympaattinen, pohdiskeleva lukukokemus, jossa on vielä ihanaa se, ettei kaunaa kanneta ja draama ei roisku rehevänä.
maanantai 7. toukokuuta 2012
Riku Korhonen: Hyvästi tytöt
Hjahah. Luin Hyvästi tytöt -kirjan johdannon, jossa kertoja panikoituu 36 vuoden (ilmeisesti) maagisessa iässä huomatessaan, etteivät tytöt enää katsele häntä sillä silmällä. Kevät on tullut ja tytöt valtaavat kadut.
Kuljin kadulla tyttöjä vastaan. Heitä oli paljon ja ilmestyi jostain jatkuvasti lisää, he olivat toivottoman kauniita, kenties kahdenkymmenen, kenties hiukan yli, joskus melkein kolmenkymmenen ja yhä vain tyttöjä. En tarkkaan tiennyt mistä se johtui, tuo tyttöys, ehkä se oli jonkinlaista olemuksen valoa, kehon ja mielen valoa, tyttövaloa jota katsellessa teki mieli heittää kädet kohti taivasta ja ylistää tätä uskomatonta maailmaa, sen haurasta tasapainoa, teki mieli suojata ja lohduttaa pienempiään ja lahjoittaa vähät rahansa kansalaisjärjestöille.
Mutta tytöt eivät näe häntä. Hän on liian vanha silmäpeliin. Johdanto oli suloinen. Haluaisin kirjoittaa samanlaisen, joskin ujomman, tunnustuksen vastalahjaksi pojille. No mutta niin: Olin jo melko varma, että kuulemani nihkeät arviot olivat aivan perättömiä. Sitten luin muutaman luvun. Aloin aavistella että kuulemani arviot olivat ehkä sittenkin paikkansapitäviä, kunnes tajusin mistä kiikasti.
Riku Korhonen vaihtaa vähän salavihkaa tyyliä johdannon jälkeen. Tavallaan. Olen tätä kirjoittaessani vielä vähän kahden vaiheilla mielipiteessäni. Joku sanoi, olisiko ollut Goodreads-sivustolla, että Korhonen yrittää olla hauska ja epäonnistuu surkeasti, mutta en minä sellaista näkemystä kyllä allekirjoita. Johdannon perusteella ei ehkä osaa odottaa sitä seuraavien 25 tyttötarinan sisältävän vahvaa liioittelua ja sitä, mitä paremman puutteessa kutsun maagiseksi realismiksi. Odottaa jotakin johdannon kaltaista: söpömpää ja nätimpää... Ei muijaa, joka kynsii itsekään syytä tietämättä poikaystävänsä toistuvasti verille. Ei muijaa, joka itkee kuollutta undulaattiaan niin, että kyynelistä kasvaa puita, joiden latvaan kertoja lopulta päätyy apinapuvussa, jonka on itse kursinut kokoon eläimen nahoista yrittäessään piristää tyrskivää tyttöään.
Jos lukee härkäpäisesti eteenpäin niissä fiiliksissä, että kyllä se kohta pääsee taas tolkkuihinsa ja palaa siihen alun asetelmaan, lukee turhaan. Luulisin, että tässä on syy sille, miksi aika moni on ollut kirjan suhteen yllättävän ynseä. Pitää herätä ja haistaa homman nimi, ja jatkaa lukemista vasta sitten.
Usein huumori tulee vähän kierteellä. Lakonisesti tai mustan sävyissä. Sitäkään ei ehkä johdannon perusteella osaa odottaa. Tunnustan kyllä tyrskähtäneeni epäuskoisesti, kun muina miehinä todettiin, että tyttöystävän herttainen sisko "Kielo oli kuollut vuotta aiemmin, kun tuomiokirkon seinätiili putosi hänen päähänsä."
Romaanissa on rikas tyttö, tieteilijätyttö ja kuollut tyttö. On liian iloinen tyttö ja liian surullinen tyttö, on parapsykologiasta riehaantunut tyttö ja hengenpelastajatyttö. Heitä on paljon, mutta mieleen tulee kuitenkin vähän Petri Tamminen, joka on kirjoittanut jonkin verran tämmöisiä "miehenä maailmassa" -tyyppisiä romaaneja. Tyttöjen tyttöyden ja tyttöystävyyden on kuitenkin kokemassa aina mies tai poika, joka on joskus itsevarma, usein hämmentynyt ja aina inhimillinen. Hyvästi tytöt onkin yhtä paljon mieskirja kuin naiskirja, mitä sitäkään ei ehkä aavistaisi vaaleanpunaisen kannen ja sitä koristavan neilikan perusteella.
Toivottavasti en saa outoja katseita, jos yritän metsästää tyttövaloa Turun keväisiltä kaduilta. Aion myös keskittyä poikavalon metsästämiseen. Tänään aion lähteä kirjastoon ja panna mekon ylle. Taidan myös ostaa siipalle oluen jääkaappiin.
Kirja arkistoidaan Kuusi kovaa kotimaista -haasteen osasuoritukseksi.
J.K. Onko muuten totta, että nykyajan naisten elämä on kovaa? Olemmeko omaksuneet miehiltä kunnianhimon ilman miehistä suurpiirteisyyttä itseä kohtaan? Ajatus on kiinnostava.
 |
| Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2009 |
Mutta tytöt eivät näe häntä. Hän on liian vanha silmäpeliin. Johdanto oli suloinen. Haluaisin kirjoittaa samanlaisen, joskin ujomman, tunnustuksen vastalahjaksi pojille. No mutta niin: Olin jo melko varma, että kuulemani nihkeät arviot olivat aivan perättömiä. Sitten luin muutaman luvun. Aloin aavistella että kuulemani arviot olivat ehkä sittenkin paikkansapitäviä, kunnes tajusin mistä kiikasti.
Riku Korhonen vaihtaa vähän salavihkaa tyyliä johdannon jälkeen. Tavallaan. Olen tätä kirjoittaessani vielä vähän kahden vaiheilla mielipiteessäni. Joku sanoi, olisiko ollut Goodreads-sivustolla, että Korhonen yrittää olla hauska ja epäonnistuu surkeasti, mutta en minä sellaista näkemystä kyllä allekirjoita. Johdannon perusteella ei ehkä osaa odottaa sitä seuraavien 25 tyttötarinan sisältävän vahvaa liioittelua ja sitä, mitä paremman puutteessa kutsun maagiseksi realismiksi. Odottaa jotakin johdannon kaltaista: söpömpää ja nätimpää... Ei muijaa, joka kynsii itsekään syytä tietämättä poikaystävänsä toistuvasti verille. Ei muijaa, joka itkee kuollutta undulaattiaan niin, että kyynelistä kasvaa puita, joiden latvaan kertoja lopulta päätyy apinapuvussa, jonka on itse kursinut kokoon eläimen nahoista yrittäessään piristää tyrskivää tyttöään.
Jos lukee härkäpäisesti eteenpäin niissä fiiliksissä, että kyllä se kohta pääsee taas tolkkuihinsa ja palaa siihen alun asetelmaan, lukee turhaan. Luulisin, että tässä on syy sille, miksi aika moni on ollut kirjan suhteen yllättävän ynseä. Pitää herätä ja haistaa homman nimi, ja jatkaa lukemista vasta sitten.
Usein huumori tulee vähän kierteellä. Lakonisesti tai mustan sävyissä. Sitäkään ei ehkä johdannon perusteella osaa odottaa. Tunnustan kyllä tyrskähtäneeni epäuskoisesti, kun muina miehinä todettiin, että tyttöystävän herttainen sisko "Kielo oli kuollut vuotta aiemmin, kun tuomiokirkon seinätiili putosi hänen päähänsä."
Romaanissa on rikas tyttö, tieteilijätyttö ja kuollut tyttö. On liian iloinen tyttö ja liian surullinen tyttö, on parapsykologiasta riehaantunut tyttö ja hengenpelastajatyttö. Heitä on paljon, mutta mieleen tulee kuitenkin vähän Petri Tamminen, joka on kirjoittanut jonkin verran tämmöisiä "miehenä maailmassa" -tyyppisiä romaaneja. Tyttöjen tyttöyden ja tyttöystävyyden on kuitenkin kokemassa aina mies tai poika, joka on joskus itsevarma, usein hämmentynyt ja aina inhimillinen. Hyvästi tytöt onkin yhtä paljon mieskirja kuin naiskirja, mitä sitäkään ei ehkä aavistaisi vaaleanpunaisen kannen ja sitä koristavan neilikan perusteella.
Toivottavasti en saa outoja katseita, jos yritän metsästää tyttövaloa Turun keväisiltä kaduilta. Aion myös keskittyä poikavalon metsästämiseen. Tänään aion lähteä kirjastoon ja panna mekon ylle. Taidan myös ostaa siipalle oluen jääkaappiin.
Kirja arkistoidaan Kuusi kovaa kotimaista -haasteen osasuoritukseksi.
J.K. Onko muuten totta, että nykyajan naisten elämä on kovaa? Olemmeko omaksuneet miehiltä kunnianhimon ilman miehistä suurpiirteisyyttä itseä kohtaan? Ajatus on kiinnostava.
lauantai 5. toukokuuta 2012
Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Ehkä elossa oleminen tarkoittaakin sitä että metsästää hetkiä jotka kuolevat.
Siilin eleganssi on aika ihana. En muistakaan enää missä oikein törmäsin Siilin eleganssiin ensimmäisen kerran, mutta sen nimi oli jo itsessään niin vetoava, että kirjailija Muriel Barberyn ranskalaisuus oli enää kirsikka kakun päällä. (Viime aikoina erilaiset ranskalaisten tekemät asiat ovat kiinnittäneet huomiotani taidenäyttelyistä romaaneihin. Ehkä kuvittelen vielä verrytteleväni rupsahtanutta ranskantaitoani ja siksi innostun.) Aloitin ensin kirjaa ranskaksi, mutta koska kielitaito nyt on mitä on, tulin siihen tulokseen että opus on liian kiinnostava runneltavaksi jatkuvilla sanakirjatuokioilla ja muistiinpanoilla. (Muuten hyvä ja oikea päätös, mutta kysymys herää: jos mielenkiintoiset ranskalaiset kirjat on luettava suomeksi, mitä harjoitusmateriaalia jää? Nii-i.) Anna-Maija Viitasen suomennos on moitteeton: liikkuu kahden kertojanäänen välillä sujuvasti ja saa niin Renéen nolouden hetket kuin innoittuneen pohdinnan virratkin tuntumaan luontevilta.
Siilin eleganssin päähenkilö on viisikymppinen Renée, joka on töissä raharikkaiden asuttaman talon portinvartijana. Hän teeskentelee yksinkertaista maalaista, vaikka lukeekin salaa venäläisiä klassikoita ja sivistää itseään milloin psykologialla, filosofialla, milloin uppoutumalla maalaustaiteen lumoihin. Seuranaan hänellä on paksu kissansa Leo.
Hän haluaa pitää kiinni roolistaan, eivätkä muut näe hänessä mitään sen enempää. Syy lienee näissä muissa, mutta rehellisesti sanoen Renée vaikuttaa kyllä tekevän niin hyvän roolisuorituksen, ettei se niin suuri ihme ehkä olekaan. On kuitenkin varmaan totta, että usein silmät suljetaan vaihtoehdoilta, jotka eivät tunnu todennäköisiltä. Tajuan jysäyttävästi, että katse on kuin käsi joka yrittää tarttua virtaavaan veteen. Niin, silmä näkee mutta ei erota, uskoo mutta ei aseta kyseenalaiseksi, ottaa vastaan mutta ei etsi -- se ei kaipaa, ei tavoittele eikä taistele.
Rakennuksen rahakas väki suhtautuu Renéehen kuten arvata saattaa, osa töykeästi, osa epäluontevan ystävällisesti. Tolkullisia asukkaita on kaksi: unelmataustastaan huolimatta eläinlääkäriksi haluava Olympia sekä kirjan toinen päähenkilö, Jossen perheen 12-vuotias tyttö Paloma, älykäs mukula, joka on päättänyt tappaa itsensä seuraavana syntymäpäivänään, paetakseen hänestä ennalta määrättyä elämäänsä. Kertojana toimii suurimmaksi osaksi Renée, mutta Paloma pitää syntymäpäiväänsä odotellessaan päiväkirjaa, johon hän kirjoittaa muistiin keksimänsä syvälliset ajatukset elämästä sekä tilanteet, jolloin jonkin liikkeen kauneus saa hänet harkitsemaan uudelleen elämänsä päättämistä.
Sillä taide on elämää, mutta elämää eri rytmissä.
Kirjan päähenkilöiden kautta kirjassa käsitellään kauneutta ja taidetta niiden monissa muodoissa, ystävyyttä ja filosofiaakin. Oli innostavaa lukea lennokkaita kuvauksia kauneudesta, joka lymyää arkisen elämän pikkuasioissa: milloin jasmiiniteessä, milloin urheilijan liikkeissä, milloin ystävän kanssa keskustelussa.
Taloon muuttaa uusi asukas, joka panee niin Renéen kuin Palomankin elämän sekaisin. Siitä voitte kuitenkin lukea lisää itse. Olen nyt (näemmä) poiminut tähän näitä kirjan syvällisempiä, innoittavia puolia, mutta muistutan näin lopuksi, ettei kirja suinkaan edusta korkealentoista filosofian yläpilveä, jota tavallinen pulliainen joutuu tihrustamaan silmät vetistäen saadakseen merkityksestä jotakin tolkkua. Vaikka siinä on paljon pohdiskelevia elementtejä, se on kirjoitettu sangen maanläheisesti, sympaattisesti ja humoristisestikin. Se on hyvää viihdettä ja hyviä ajatuksia -- siis täydellinen yhdistelmä.
Euroopan kirjallinen valloitus on tämän kirjan myötä edennyt Ranskaan.
Siilin eleganssi on aika ihana. En muistakaan enää missä oikein törmäsin Siilin eleganssiin ensimmäisen kerran, mutta sen nimi oli jo itsessään niin vetoava, että kirjailija Muriel Barberyn ranskalaisuus oli enää kirsikka kakun päällä. (Viime aikoina erilaiset ranskalaisten tekemät asiat ovat kiinnittäneet huomiotani taidenäyttelyistä romaaneihin. Ehkä kuvittelen vielä verrytteleväni rupsahtanutta ranskantaitoani ja siksi innostun.) Aloitin ensin kirjaa ranskaksi, mutta koska kielitaito nyt on mitä on, tulin siihen tulokseen että opus on liian kiinnostava runneltavaksi jatkuvilla sanakirjatuokioilla ja muistiinpanoilla. (Muuten hyvä ja oikea päätös, mutta kysymys herää: jos mielenkiintoiset ranskalaiset kirjat on luettava suomeksi, mitä harjoitusmateriaalia jää? Nii-i.) Anna-Maija Viitasen suomennos on moitteeton: liikkuu kahden kertojanäänen välillä sujuvasti ja saa niin Renéen nolouden hetket kuin innoittuneen pohdinnan virratkin tuntumaan luontevilta.
 |
| Gummerus, 2010 |
Hän haluaa pitää kiinni roolistaan, eivätkä muut näe hänessä mitään sen enempää. Syy lienee näissä muissa, mutta rehellisesti sanoen Renée vaikuttaa kyllä tekevän niin hyvän roolisuorituksen, ettei se niin suuri ihme ehkä olekaan. On kuitenkin varmaan totta, että usein silmät suljetaan vaihtoehdoilta, jotka eivät tunnu todennäköisiltä. Tajuan jysäyttävästi, että katse on kuin käsi joka yrittää tarttua virtaavaan veteen. Niin, silmä näkee mutta ei erota, uskoo mutta ei aseta kyseenalaiseksi, ottaa vastaan mutta ei etsi -- se ei kaipaa, ei tavoittele eikä taistele.
Rakennuksen rahakas väki suhtautuu Renéehen kuten arvata saattaa, osa töykeästi, osa epäluontevan ystävällisesti. Tolkullisia asukkaita on kaksi: unelmataustastaan huolimatta eläinlääkäriksi haluava Olympia sekä kirjan toinen päähenkilö, Jossen perheen 12-vuotias tyttö Paloma, älykäs mukula, joka on päättänyt tappaa itsensä seuraavana syntymäpäivänään, paetakseen hänestä ennalta määrättyä elämäänsä. Kertojana toimii suurimmaksi osaksi Renée, mutta Paloma pitää syntymäpäiväänsä odotellessaan päiväkirjaa, johon hän kirjoittaa muistiin keksimänsä syvälliset ajatukset elämästä sekä tilanteet, jolloin jonkin liikkeen kauneus saa hänet harkitsemaan uudelleen elämänsä päättämistä.
Sillä taide on elämää, mutta elämää eri rytmissä.
Kirjan päähenkilöiden kautta kirjassa käsitellään kauneutta ja taidetta niiden monissa muodoissa, ystävyyttä ja filosofiaakin. Oli innostavaa lukea lennokkaita kuvauksia kauneudesta, joka lymyää arkisen elämän pikkuasioissa: milloin jasmiiniteessä, milloin urheilijan liikkeissä, milloin ystävän kanssa keskustelussa.
Taloon muuttaa uusi asukas, joka panee niin Renéen kuin Palomankin elämän sekaisin. Siitä voitte kuitenkin lukea lisää itse. Olen nyt (näemmä) poiminut tähän näitä kirjan syvällisempiä, innoittavia puolia, mutta muistutan näin lopuksi, ettei kirja suinkaan edusta korkealentoista filosofian yläpilveä, jota tavallinen pulliainen joutuu tihrustamaan silmät vetistäen saadakseen merkityksestä jotakin tolkkua. Vaikka siinä on paljon pohdiskelevia elementtejä, se on kirjoitettu sangen maanläheisesti, sympaattisesti ja humoristisestikin. Se on hyvää viihdettä ja hyviä ajatuksia -- siis täydellinen yhdistelmä.
Euroopan kirjallinen valloitus on tämän kirjan myötä edennyt Ranskaan.
Löytöjä! Uu! Ja uusi ulkoasu! Myös uu!
Olin männäviikolla Suomalaisessa kirjakaupassa tappamassa aikaa sillä välin, kun siippasella oli bisneksiä muualla kauppakeskuksessa. Ja kannatti! Olin vähän huikentelevaisella tuulella, koska olin saanut erään hermoja korventaneen projektin pois tahmatassuistani samana päivänä, ja niinpä poistuin puodista puolisen tuntia myöhemmin peräti neljän upouuden ja kirjan kanssa. Hi hii! Eivätkä hinnat köyhän kukkaroa suhteettomasti kuumottaneet.
Tälläsin vaasiin kulahtaneen kukkasen ja löydökseni ikkunalaudalle:
Riku Korhosen Hyvästi tytöt kertoo miehestä, joka 36-vuotispäivänään suureksi hädäkseen huomaa tyttöjen katsovan nykyään hänen lävitseen. Ei auta käsipaperilla boostattu pöksyjen etumuskaan. Kirjassa on 25 lyhyttä tarinaa, joissa mies käy läpi elämänsä tyttöjä ja naisia. Olen lukenut johdannon, se oli suloinen. Niin oli hintakin: 5€
Joel Haahtelan Katoamispiste on ensimmäinen haahtelani, joka löytyi tarjouslaarista vaivaisella kolmella eurolla. Sen on sanottu sijoittuvan Haahtelan tuotannon surumielisempään päähän. Haahtela on saanut paljonpaljon huomiota blogistanian kirjallisuusläänissä ja odotankin aika innostuneena, että pääsen minäkin osille tästä buumista. Odotetaan ja katsotaan.
Niinikään blogistaniassa (epätasaista) huomiota on hamunnut Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisromaani Harjukaupungin salakäytävät, joka olikin satsin kallein opus huimalla kuuden euron hinnallaan. Päähenkilönä tuntuu häärivän keski-ikäinen kustantaja, jonka elämän tyhjästä ilmestynyt nuoruuden rakastettu heittää päälaelleen. Takakansi lupaa tihentyvää tarinaa, tuutta omituisella kierteellä sekä rakkauden, luopumisen vaikeuden ja menneisyyden virheiden teemoja. Tapahtumapaikkana toimii Jyväskylä... harmi etten ole siellä koskaan käynyt. Saisi ehkä hitusen enemmän irti, kun tuntisi paikkoja!
Lopuksi kävi vähän nolosti. Joku kredibiliteettiä uhkuva kirjailija kehui vakuuttavasti Leena Parkkisen romaania Sinun jälkeesi, Max, ja muistamatta enää edes kyseisen suosittelijan nimeä käpälöin kiinnostuneena mainittua romaania löytöhyllyllä ja päädyin viemään kirjan kotiini kolme euroa maksettuani. Kirja kertoo siamilaisista kaksosista, Maxista ja Isaacista, jotka "jakavat kaiken paitsi luonteen." Miehet päätyvät tienaamaan leipänsä sirkuksessa, ja vaikka matka alkaa Saksasta, takakansi lupailee myös 1920-luvun Helsingin näyttäytyvän "kieltolakeineen ja vapaudenjanoisine ihmisineen." Ensin ajattelin että siamilaisten kaksosten kuvaaminen kuulostaa ihan joltain 4D-dokumentilta, mutta selviytymistarina "normaalin maailman reunoilla eläjistä, toiseudesta, rakkauden etsinnästä ja jaetusta yksinäisyydestä" on ehkä sittenkin jotain muuta... Vaikka nyt kun ajattelen, samat tulokulmat voisi sillä 4D-dokumentillakin olla.
Samalla ilmoitan ilmeisen myös kirjallisessa muodossa: blogi on vaihtanut kevätasuun! Ruskea tausta oli sopivan pehmeä ja lämmin talviaikaan, mutta alkoi ahdistaa näin kesän korvalla. Kuva on vanhempien takapihalta, missä pyllistelin pyjama päällä ja kamera kourassa vajaa viikko sitten etsien pihapiiristä luontoelämyksiä lievittämään kaupunkiin muuttaneen pihapuutostilaa.
Tälläsin vaasiin kulahtaneen kukkasen ja löydökseni ikkunalaudalle:
Joel Haahtelan Katoamispiste on ensimmäinen haahtelani, joka löytyi tarjouslaarista vaivaisella kolmella eurolla. Sen on sanottu sijoittuvan Haahtelan tuotannon surumielisempään päähän. Haahtela on saanut paljonpaljon huomiota blogistanian kirjallisuusläänissä ja odotankin aika innostuneena, että pääsen minäkin osille tästä buumista. Odotetaan ja katsotaan.
Niinikään blogistaniassa (epätasaista) huomiota on hamunnut Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisromaani Harjukaupungin salakäytävät, joka olikin satsin kallein opus huimalla kuuden euron hinnallaan. Päähenkilönä tuntuu häärivän keski-ikäinen kustantaja, jonka elämän tyhjästä ilmestynyt nuoruuden rakastettu heittää päälaelleen. Takakansi lupaa tihentyvää tarinaa, tuutta omituisella kierteellä sekä rakkauden, luopumisen vaikeuden ja menneisyyden virheiden teemoja. Tapahtumapaikkana toimii Jyväskylä... harmi etten ole siellä koskaan käynyt. Saisi ehkä hitusen enemmän irti, kun tuntisi paikkoja!
Lopuksi kävi vähän nolosti. Joku kredibiliteettiä uhkuva kirjailija kehui vakuuttavasti Leena Parkkisen romaania Sinun jälkeesi, Max, ja muistamatta enää edes kyseisen suosittelijan nimeä käpälöin kiinnostuneena mainittua romaania löytöhyllyllä ja päädyin viemään kirjan kotiini kolme euroa maksettuani. Kirja kertoo siamilaisista kaksosista, Maxista ja Isaacista, jotka "jakavat kaiken paitsi luonteen." Miehet päätyvät tienaamaan leipänsä sirkuksessa, ja vaikka matka alkaa Saksasta, takakansi lupailee myös 1920-luvun Helsingin näyttäytyvän "kieltolakeineen ja vapaudenjanoisine ihmisineen." Ensin ajattelin että siamilaisten kaksosten kuvaaminen kuulostaa ihan joltain 4D-dokumentilta, mutta selviytymistarina "normaalin maailman reunoilla eläjistä, toiseudesta, rakkauden etsinnästä ja jaetusta yksinäisyydestä" on ehkä sittenkin jotain muuta... Vaikka nyt kun ajattelen, samat tulokulmat voisi sillä 4D-dokumentillakin olla.
Samalla ilmoitan ilmeisen myös kirjallisessa muodossa: blogi on vaihtanut kevätasuun! Ruskea tausta oli sopivan pehmeä ja lämmin talviaikaan, mutta alkoi ahdistaa näin kesän korvalla. Kuva on vanhempien takapihalta, missä pyllistelin pyjama päällä ja kamera kourassa vajaa viikko sitten etsien pihapiiristä luontoelämyksiä lievittämään kaupunkiin muuttaneen pihapuutostilaa.
keskiviikko 2. toukokuuta 2012
Hengenpelastajabiisejä ja -kirjoja (typistetty versio)
Poplaarin Pekka teki kymmenen biisin listan hengenpelstajakappaleista ja vastaavan hengenpelastajalistan vielä kirjoista. Pelin henkeen kuuluu, ettei perusteluja tarvitse kirjoittaa. Itse kun
a) olen niin pieni vielä
b) kuuntelen aina samoja kappaleita ja
c) luen niin vitkaan,
teen samalla ajatuksella typistetyn version.
Viisi hengenpelastajabiisiä (satunnaisessa järjestyksessä, joskin ykkönen on syystä ykkönen):
1. Maija Vilkkumaa: Puisto puhuu
2. Alanis Morissette: Joining You
3. Mumford & Sons: The Cave
4. Dave Brubeck Quartet: Take Five
5. Norah Jones: The Long Way Home
Neljä hengenpelastajakirjaa (nämä oikeasti satunnaisessa järjestyksessä):
1. Rubin Dranger: Neiti tärkeä ja uraputki
2. Rauha Virtanen: Seljan tytöt
3. Bill Bryson: Lyhyt historia lähes kaikesta
4. Jukka Parkkinen: Suvi Kinos ja puuttuva rengas
Suurimman osan mitä olkapäänä olemisesta tiedän, olen omaksunut Maijalta. Lopussa se tuntuu tulevan aina tähän. Huulipuna on vapaaehtoinen. Hyvä kiertämään:
Siis nouse ja paa huulisi punaa.
Nyt vähän näyttäis siltä et maailma ei loppunutkaan.
Vielä sun pää on surusta raskas, mut se sellaiseksi ei jää.
Sun tiesi ne päätyvät hyvään... kun hengität, hengität syvään.
a) olen niin pieni vielä
b) kuuntelen aina samoja kappaleita ja
c) luen niin vitkaan,
teen samalla ajatuksella typistetyn version.
Viisi hengenpelastajabiisiä (satunnaisessa järjestyksessä, joskin ykkönen on syystä ykkönen):
1. Maija Vilkkumaa: Puisto puhuu
2. Alanis Morissette: Joining You
3. Mumford & Sons: The Cave
4. Dave Brubeck Quartet: Take Five
5. Norah Jones: The Long Way Home
Neljä hengenpelastajakirjaa (nämä oikeasti satunnaisessa järjestyksessä):
1. Rubin Dranger: Neiti tärkeä ja uraputki
2. Rauha Virtanen: Seljan tytöt
3. Bill Bryson: Lyhyt historia lähes kaikesta
4. Jukka Parkkinen: Suvi Kinos ja puuttuva rengas
Suurimman osan mitä olkapäänä olemisesta tiedän, olen omaksunut Maijalta. Lopussa se tuntuu tulevan aina tähän. Huulipuna on vapaaehtoinen. Hyvä kiertämään:
Siis nouse ja paa huulisi punaa.
Nyt vähän näyttäis siltä et maailma ei loppunutkaan.
Vielä sun pää on surusta raskas, mut se sellaiseksi ei jää.
Sun tiesi ne päätyvät hyvään... kun hengität, hengität syvään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)