Alan Macfarlane: Japanin sydämessä

Todella hyvä kirja. Täydet viisi tähteä. Hyvä, Atena!

Atena, 2008

Alan Macfarlane on siis britti, joka on kirjoittanut kirjan Japanista. Häntä kiehtoo Japanin ristiriitaisuus: toisaalta rauhanomainen kansa, toisaalta esim. toisessa maailmansodassa aika hurjia. Toisaalta ei uskontoa sinänsä, toisaalta kansalaiset käyvät tiuhaan erilaisissa pyhätöissä. Ja niin pois päin. Miksi? Mistä on kyse?

Macfarlanen tyyli on todella miellyttävä. Nöyrä ja pohdiskeleva. Hän ei kuvittele tietävänsä kaikkea, vaan pohtii tavallaan ääneen yrittämättä yksinkertaistaa monimutkaisia asioita. Ajatusten taustalla on vakuuttava määrä tutkimuksia ja haastatteluja, joten kyökkipsykologialla ja musta tuntuu -pohjalta ei suinkaan olla liikkeellä. Yleinen asenne tuntuu myös olevan tasapainoinen ja holistinen: Macfarlane ei ihannoi tutkimuskohdettaan sokeasti, eikä yritä kalastella lukijoita tällä hetkellä pinnalla olevien aiheiden tarkastelulla. Tulos on todella mielenkiintoinen, innostava ja ahaa-elämyksiä tarjoava näkökulma Japaniin.

Lähestymistapa on hieman akateeminen, joten kirja ei sovellu niille, jotka haluavat svengaavaa menoa ja paljon tietoa populaarikulttuurista. Henkilön, joka on kiinnostunut Japanista populaarikulttuurin ulkopuolellakin, kannattaa kuitenkin ehdottomasti lukea tämä kirja. Toisaalta kirja ei ole stereotyyppisen akateeminen siinä mielessä, että eräs suosikkipiirteitäni oli, ettei maata esitellä kuin uusinta kännykkää tai muuta keittiövipstaakia, eli aihetta ei lähestytä loputtomien tilastotietojen ja kaavioiden kautta (vientituotteet, ikäjakaumat, asuttujen alueiden osuus prosentteina, BKT jne.). Macfarlane toteaa, ettei Japanissa yhteiskunnan eri osa-alueita ole mielekästä erotella toisistaan ja tarkastella toisistaan erillisinä (uskonto, politiikka, perhe-elämä ja niin päin pois), vaan ne pitäisi pyrkiä hahmottamaan toisiinsa yhteydessä olevana kokonaisuutena. Näkökulmia ei olekaan lähestytty prosenttien ja tilastojen kautta, vaan on pyritty hitusen abstraktimmalle tasolle nostamaan esille taustalla olevia näkemyksiä ja perinteitä.

Sen verran vielä voisin ehkä sanoa, että olen itse asunut Japanissa vajaan vuoden ja lukenut pari aihetta käsittelevää kirjaa aiemmin, joten kulttuuri on ainakin pintapuolisesti tuttu ja siitä on (vaatimatonta) omakohtaista kokemusta. Tällaisilla lähtökohdilla varustetulle lukijalle Japanin sydämessä on täysosuma. Ei liene yllätys, että Japani siis kiinnostaa, mutta tämä kirja herätti minussa uutta innostusta aiheeseen. Ostan tämän omaksi sillä hetkellä kun tämän jossain näen. Palaan tähän varmasti vielä myöhemmin.

Vaikka alun pohjustus käynnistyy hitaasti, lopun yhteenvetoa ei missään nimessä kannata kuvitella jättävänsä väliin. Siinä on todella kiinnostavaa pohdintaa länsimäisen ja japanilaisen näkemysten eroista. Macfarlane esimerkiksi toteaa, että Euroopassa teollistumisen myötä hengellisyys erotettiin maallisesta maailmasta ja samalla sydän ja pää erotettiin. Tästä syntynyttä ahdistusta tai ainakin hämmennystä käsittelivät monet kirjailijat ja runoilijat. Ensinnäkin: enpä ole muualta lukenut tätä asiaa (vaikka en siis hetkeäkään yritä väittää että Macfarlane olisi tämän keksinyt). Kiintoisaa! Macfarlane jatkaa, että Japanissa tätä erotusta ei ole tapahtunut, ei ainakaan samalla tavalla: mystiikka ja arkirutiini kuuluvat samaan maailmaan. Monia muitakaan meikäläisittäin ilmiselviä kahtiajakoja ei Macfarlanen mukaan hahmoteta toisensa poissulkevina vastakohtina.

Niin kliseistä kuin se onkin, tämä kaikki on kiehtovaa koska se kertoo jotain jännittävää toisesta tavasta hahmottaa maailma ja samalla avaa uuden näkökulman omaan katsantotapaan. Lukiessa tekisi mieli pysähtyä vähintään viiden sivun välein miettimään ja sulattelemaan lukemaansa.

Äh. Tuntuu, etten saa sanottua mitään järkevää. Yritinpä kuitenkin. :)

Asiatekstinkääntäjä, päivää

Mitä te kääntäjät teette, kysyt, ja minä vastaan: googlaamme.

Sain toimeksiannon kääntää tuulivoimaan liittyvän dokumentin suomesta englanniksi. Toimeksianto toimitettiin sähköpostiini mökillä, joten työtehokkuus oli alussa vähän sitä ja tätä. Tämä ei liity kirjoihin niin yhtikäs mitenkään, mutta halutti tehdä joku yhteenveto projektin etenemisestä... Hmm... kehittelen tätä dokumentaatioajatusta vielä. Tuskin enää tällaisia postailen, mutta omaan käyttöön jotain linkkilistoja tai jotain... Hmm...

Tämä oli siinä mielessä kiva keikka, että teksti oli aika yleistajuinen. Taustatietoja olisi pitänyt kaivaa enemmän, jos se ois ollu suunnattu jonkin alan asiantuntijoille. Nyt pääsi siinä mielessä vähän helpommalla. Asiakas myös sanoi, ettei muotoilujen tarvitse olla viimosen päälle, joten ylimääräiseltä näpräämiseltä välttyy siinäkin, kun ei tarvitse tällätä marginaaleja, otsikkovärejä, eri fontteja ja kuvien muotoiluja niin pilkulleen. Tästä dokumentaatiosta tuli nyt aika huonosti jäsennelty, kun ajatus iski kesken kaiken ja rupesin toteuttamaan sitä lennosta. Sori siitä. :D

Aloitin dokumentoinnin mökillä kello 16.43, jolloin palasin joltakin mökkiaktiviteetilta sorvin ääreen.

– Katvealueanalyysille ei löydy sopivaa käännöstä, päätän palata myöhemmin asiaan.
– Laadin havainnepiirroksen turbiinista ja nimikoin sen osat kahdella kielell.
– "Arvokas näkymälinja" terminä suojeltavista maisemista puhuttaessa aiheuttaa hikeennystä. Koska kello on jo 17.46, päätän palata tähänkin myöhemmin.
– Kaivan esiin mitä lentoestovalot ovat Britanniassa ja päätän päivän hommat 18.21.

Hei hetkeksi, kymmenvälilehtinen Firefox (auki kuusi välilehteä ELY-keskuksen sivuilta, kaksi tieteellistä brittiyliopistojen suorittamaa tutkielmaa tuulipuistoaiheesta, parit erikieliset tuulivoimayhdistyksen sivut sekä sanakirjasto. Päivän mittaan käytettyjen sanakirjojen kirjo on perussettiä: tavallinen en-su-en, kaupan ja tekniikan en-su-en, Oxford English Dictionary ja saman puljun thesaurus sekä tietysti aina yhtä suloinen Kielitoimiston sanakirja.

Seuraava työpäivä
Vietän aamupäivän vertaillen eri arvioita hotelleista, sillä elokuussa on tiedossa matka, eivätkä muut matkalaiset juuri osoita halua etsiä majoituspaikkaa. Ensimmäinen pitempi mysteeri iskee puolen päivän jälkeen:
- Miksi vesi kantaa ääntä paremmin kuin ilma, ja miten äänen vaimeneminen selitetään fysiikan termein (mieluusti molekyylitasolla)? Vastaus löytyi, jatkamme matkaa.

Kolmas työpäivä
En ole ehtinyt kääntää yhtikäs mitään, koska vapaaehtoistyö vei kaksi tuntia, lähisukulainen kärrättiin pikaleikkaukseen umpisuolen takia, yhteismatkan hotellijärjestelyt kaatuu meikäläisen niskaan ja kirsikkana kakun päällä piti vielä selvitellä verokarhun vaatimaa alvi-ilmoitusta. Nyt kello on jo vaikka mitä ja puolen tunnin päästä pitäisi olla mekko päällä menossa synttäreille. Sitten kun adrenaliinit korvissa suhisten istun alas kääntämään hetkeksi, vastassa on tällainen söpöliini: "Ulkomelutason suunnitteluohjearvojen lisäksi asuntojen sisätiloissa käytetään Terveyden- suojelulain (763/94) sisältövaatimuksiin pohjautuen asumisterveysohjeen mukaisia taajuus- painottamattomia tunnin keskiäänitasoon Leq,1h perustuvia suunnitteluohjearvoja koskien pienitaajuista melua." Voitte arvata, että tekee mieli kiljua. Tekstiä pitää saada paperille, ja tätäkin joutuu lukemaan kolme kertaa ennen kuin voi edes ruveta etsimään termejä. Tarviin oman Tim Gunnin, joka pyörähtää hyväntuulisesti paikalle, antaa rohkaisun sanoja ja tiivistää kaiken melkein uskottavasti: "Make it work." *mutinaa* No mitäs. Make it work. Make it work...

Neljäs työpäivä
Oukei beibet. Nyt sattui sellainen källi, että erehdyin käännettävästä sivumäärästä ja sitä myötä tajusin nyt olevani ikävästi jäljessä aikataulusta. Vähän laskeskeltuani tulin siihen tulokseen, että edessä ois nyt kaksi 12-tuntista työpäivää, jotta dokumentti saadaan käännettyä ajoissa ja jäljelle jäisi aikaa oikolukuunkin. Tähän ei auta Tim Gunnkaan. Ei. Oo. Todellista. Miksi olen tällainen pässi?!

*12,5h myöhemmin*
Ookoo. Yllättävän hyvässä hapessa ollaan, vaikka olen istunut 12 ja puoli tuntia katkarapuasennossa sohvalla ja kääntänyt tyrät ryskyen. Onneksi käännöksen aiheisto vaihtelee lepakoista säätutkiin, joten ei kerkiä pitkästymään (ehdottomasti tämän työn parhaita puolia). En voi uskoa, ettei ketuta tämän enempää, eikä niskakaan nau'u. Odotan koko ajan jotain vuosituhannen niskakipua, joka iskee äkkiarvaamatta. Odotetaan ja katsotaan. Se, mitä syönnösalue on englanniksi, jäi hämärän peittoon, enkä päässyt perille biotoopin ja sille läheisten käsitteiden eroista... muistaakseni. Nyt kaivaudun ylös kuopasta, johon olen sohvassani uponnut, ja lähden hakemaan ruokaa. Ehtii just katsoa Muodin huipulle -ohjelman ennen nukkumaanmenoa...

Viides työpäivä...
... oli eilen ja kesti 14 tuntia. Työ on palautettu ajoissa, muotoilut kondiksessa ja kaksinkertaiset oikoluvut antaa meikäläiselle jonkinlaisen mielenrauhan.
Puolustusvoimien nettisivut oli koko päivän huoltokatkolla, mikä oli sangen ikävää, koska ois ollu tosi mukavaa pystyä tarkastamaan millaisia termejä ne suosii. Päivän aikana ehti myös sattua, että eräälle sivustolle upotettu Googlen hakutoiminto ilmoitti jättävänsä hakuni tekemättä, koska olen todennäköisesti kone. ... Hell yeah I am! (Tekee vieläkin mieli tanssia, kun koko juttu saatiin onnelliseen päätökseen sekä meitsin että käännöksen kannalta!) No, välilehtiä olikin auki noin 30 kpl aina ilmalulaista kalan elinkaarta selvittävään kaavapiirrokseen.

Tämmöistä tämä kääntäminen on. :) Se on mahtavaa ja turhauttavaa, joustavaa ja ankaraa.

Outi Pakkanen: Murhan jälkeen mainoskatko

Gummerus, 2007

En juuri harrasta dekkareita, en edes kesäisin. Kesädekkari on kuitenkin niin mukava käsite (ja nostalginen: kesä-äiti, -isä ja mustakantiset Sapot kuuluvat mökkikauteen), että hamusin mökkireissua edeltävällä kirjastopikakäynnillä yhden Booksyn mainostamista Nero Wolfe -romaaneista sekä kokolailla sattumankaupalla hyllystä valikoituneen yhteispainoksen Outi Pakkasen kolmesta ensimmäisestä dekkarista, Murhan jälkeen mainoskatko (1973), joka sisältää nimiromaanin lisäksi tarinat Maanantaihin on pitkä matka (1975) ja Kiinalainen aamutakki (1982).

Niin että terveisiä vain tupakankatkuiselta 70-luvulta! Tein listan sanoista, joita en ymmärtänyt:
lahtelainen (juoma) = jonkinlainen olut
pyknikko = paksu ihminen
palisanteri = ruusupuu, mahonkia kovempaa
pitkä kiekko = ilmeisesti pitkä ilta(?), ryyppäystä ja rälläystä

Yllä mainittujen lisäksi bongattiin myös pamista, bonjata, moido, rantsu. Söpöä. ^^ Lisäksi todistimme myös, miten soitetaan Neiti Ajalle, ja miten mainostoimiston työntekijä ennen työpaikalta poistumistaan vetää hupun kirjoituskoneensa peitoksi. Oi.

Nimiromaanin murha tapahtuu kutsuilla, joiden osanottajisto koostuu mainostoimisto Arlan työntekijöistä ja uudesta tärkeästä asiakkaasta, Espoon Muovia edustavasta Emilia Aasista. Joku pienen toimiston työntekijöistä on syyllinen, vaan kuka? Viileä mediapäällikkö Mariako? Vaiko keski-ikäisen Emilian nuori, komea poikaystävä Sami? Vaiko kaikkien inhoama, ilkeilystä elävä yhteyspäällikkö Saara? Murhaajaehdokkaita on kuusi. Poliisista asiaa selvittämään tulee päähenkilö Katjan opiskeluaikainen heila, Antti Viitanen.

Nimiromaani ei erityisemmin säväyttänyt. En nyt kuoliaaksikaan pitkästynyt, mutta varsinaisia käänteitä tuntui olevan aika tarkkaan 50 sivun välein, ja välissä oleva tarina on melko intohimoton, niin että romaanin kiinnostavimmaksi henkilöksi nousee sietämätön yhteyspäällikkö Saara. 70-luvun Helsinki kiinnostaa kuitenkin vielä sen verran, että ainakin toisen kokoelmateoksen romaaneista luen silti. Esikoisromaani on lisäksi esikoisromaani, joten ehkäpä tarina tästä vetristyy.

*myöhemmin*

Kas niin, tulihan sitä luettua ne kaksi muutakin... Vaikka täytyy sanoa, että edelleen lähinnä menneiden aikojen miljöön vuoksi. Hitaana lukijana hurmaannuin myös vauhdista, näitä jopa meikäläinen saa lehteiltyä eteenpäin reippaaseen tahtiin. Hahmokuvaus paranee hissuksiin romaani romaanilta, sanoisin, mutta jännitys ei edelleenkään päätä huimaa, eikä niistä hahmoistakaan kukaan kohoa niin vetäväksi, että sen vuoksi näitä lukisi. Oli kuitenkin hauska lukea ajasta, jolloin ihan luontevasti nuoren ihmisen kotoa löytyy pärekori, jonka kylkiin on maalattu keltaisia kukkia... Nyt iski himo ostaa torilta pärekori... en vielä tiedä mihin tarkoitukseen, mutta ykkösluokan ekoteko ja kansanperinnön säilyttäjä -palkinnon ansaitseva teko se varmasti on. ... ja muita tekosyitä, hoh hoijaa. Tupakkaakin kirjoissa palaa kiitettävästi. Heikompaa alkaa huimata. :D

Helsinkiläinen voi saada kirjoista vielä enemmän irti, joten sellainen salainen potentiaali näissä romaaneissa ehkä on. Muille ehkä suosittaisin yhden lukemista. Eniten haamunostalgiaa* herätti nimiromaani, joten näistä kolmesta se voisi sen puolesta valikoitua suosituksekseni.

* Vähän kuin haamuraaja (vai onko sellaista sanaa olemassa?)... en tiedä voiko kokea tyylipuhdasta nostalgiaa sellaista aikaa kohtaan, jota ei ole elänyt, mutta jostakin sellaisesta tässä nyt näyttää olevan kysymys.

Ylen murhaava heinäkuu

Lumiomenan Katja ilmoitteli vastikään lukevansa tätä kesää dekkariteemalla. Tulipa siitä mieleeni, että koska kesädekkari on oikein jonkin valtakunnan käsite, eipä liene hän ainoa. Niinpä mainostankin tässä Ylen radio ykkösen murhaavaa heinäkuuta, eli kuukauden mittaista murhateemaa, jota käsitellään ohjelmistossa monelta eri kantilta: on oopperamurhia, romaanimurhia, suomalaisia terroritekoja ja murhaa suomalaisessa oikeusjärjestelmässä. Tulevaa ohjelmaa löytää Ylen sivuilta. Ohi korvien menneitä ohjelmia, muun muassa Kirjakerhon jakson "Murha arkistossa", voi kaivella esiin Yle Areenasta.

Kesä, jee! Yle, jee! Pikkuveli tuli juuri linja-autolla mökille kulahtanut ikivanha matkalaukkunsa muassaan. Saadaan illalla kunnon Uno-pelit käyntiin.

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Siltala, 2012

First things first: upea kansi. Ei ihme, että englanninkielisen laitoksen kansigrafiikka on jätetty myös käännöstä koristamaan, sen verran huomiotaherättävä ja tyylikäs se on. Good going, Dan Stiles, missä vaikutatkin.

Sistersin veljekset (eli alun perin The Sisters Brothers, hii!) on Kanadasta Oregoniin muuttaneen Patrick deWittin 1800-luvulle sijoittuva kertomus veljeksistä nimeltä Charlie ja Eli. Salaperäinen kommodori palkkaa heidät uudelle keikalle: heidän on ratsastettava Kaliforniaan ja pantava päiviltä Hermann Warm, koska tämä on varastanut jotakin kommodorilta.

Veljekset ovat luonteiltaan kovin erilaiset. Vanhempi Charlie on dominoiva ja julmakin, kuopus Eli taas verkkainen pohdiskelija, vaikka temperamentti viekin joskus mennessään. Ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta veljekset tunnetaan laajalti tehokkaana kaksikkona. Etenkin Eli on mielenkiintoinen hahmo, pohdiskeleva tappaja.

Kirjaa kuvaillaan westerniksi (onko se genre?), enkä ole aiemmin lukenut mitään aiheistoon liittyvää. Leffojakin katsonut vain pari hassua. Siinä mielessä tämä oli ihan mukava kokemus, mutta jokin jäi uupumaan. Kieli oli aika latteaa, vaikka ainahan voi miettiä, miten sitä olisi sähäköittänyt sellaisella tavalla, joka sopisi kertoja-Elin suuhun luontevasti. Jotenkin vain on sellainen fiilis, että jotain tästä olisi voinut puristaa vielä irti. Nopealukuinen kesäkirja, ehkä vaihtoehto perinteiselle kesädekkarille. Mielenkiintoisen historiallisen ulottuvuuden toi uutuuskeksintö hammasharjan sekä puudutusaineen esittely ja kultakuumeenaikaisen San Franciscon kuvailu.

Mökkipäiviä jäljellä vielä kolme, sitten Mänttään kyldyyritapahtumaan. Huraa!

Merkillisiä sanoja maailmalta

Schildts, 2006

Tingon tarkoitus ja muita merkillisiä sanoja maailmalta on Adam Jacot de Boinodin kirjoittama ja Jyrki Liikan suomeksi toimittama kirja eriskummallisista sanoista ympäri maailmaa.

Hauska on, muttamutta...

Riippuu kontekstista, sanotaan viisaasti ainakin täkäläisten kääntäjäopiskelijoiden paidoissa. Kontekstia olisin kaivannut enemmän näihinkin sanoihin. On jotenkin vaikea hahmottaa tai kunnolla tajuta, mitä esimerkiksi ho'oponopono tarkoittaa, vaikka perässä on selitys (ratkaista ongelma puhumalla asiat halki). Miten tuommoista käytetään? Kaipaisin jonkinlaista lausetta ja sen käännöstä, jotta paremmin hahmottaisi kulloiseenkin termiin liittyvät piirteet, osaisi arvostaa paremmin ilmauksen tiiviyttä... tai jotain. Toisaalta hupaisien sanojen lukemiseen leipääntyy suhteellisen nopeasti, joten etenkin kontekstittomat ja siten hankalasti hahmotettavat sanat tulee ohitettua ehkä nopeammin kuin ne ansaitsisivat. Enpä olisi uskonut määritteleväni mitään kirjaa näin, mutta pikku pätkinä luettavaksi sopivana tämä voisi olla esimerkiksi oivallinen vessakirja vessalukijoiden heimoon kuuluville.

Muutenkin minulle olisi lauseyhteyksien selostamisen ohella kelvannut vähän kuivakampikin lähestymistapa. Esimerkiksi tietolaatikot, joihin on kerätty ulkomaillakin jotakin tarkoittavia suomenkielen sanoja, eivät ole järin kiinnostavia. Joku perinteinen viroheitto nyt vielä menettelee, kun suht läheisestä sukulaiskielestä on kysymys ja ääntämyskin on samankaltaista ('home' tarkoittaa etelänaapurissa hallitusta), mutta huumori ei oikein enää pure jos 'joka' tarkoittaa swahiliksi isoa käärmettä. Jos 'vanne' tarkoittaakin ranskassa letkautusta, niin sitäkin se on vain kirjoitettuna, koska ranskalaiset ääntävät sen sitten kuitenkin eri tavalla... pelkkä kirjoitetun muodon samankaltaisuus ei jaksa liiemmin huvittaa.

Asia, joka kuitenkin häiritsi eniten, oli epätarkat käännökset ja toisinaan omituiset ratkaisut litteroinnissa. Kääntäjälle urakka on tietysti uskomattoman vaikea, kun sanoja on kymmenistä isoista ja pienistä kielistä... mutta lukijana pistää ikävästi silmään, jos jokin ilmaus on käännetty epätarkasti. Esimerkiksi mautonta ruokaa kuvataan japaniksi kirjan mukaan sanomalla, että se on kuin hiekanmakuista purkkaa... oman kielitaitoni perusteella purkkaan ei viitata kyseisessä ilmauksessa mitenkään, vaan sanonta kuuluu yksinkertaisemmin "kuin hiekkaa pureskelisi".

No, toisaalta sekä kirjailijan että toimittajan esipuheet tiukkuivat sellaista iloa ja intomieltä, että tämmöisestä nillittämisestä tulee väkisinkin kovin niuho olo. :) Onhan teos tarkoitettu yllättämään ja huvittamaan eikä kielitieteelliseksi hakuteokseksi.

Seassa onkin paljon hauskoja, helposti hahmotettavia sanoja, joiden kohdalla tulee aidosti sellainen ilahtuneen yllättynyt olo tyyliin "suomessakin pitäisi olla tälle sana!" Hyvää oli myös jokaisen sanan perässä sulkeissa ilmoitetut tiedot eli mistä kielestä on kysymys sekä se, minkä maan alueelta sana on kerätty (sillä käsi ylös hän, joka tietää, missä tulua puhutaan!). Seuraavassa suosikkejani:
– leikata kynnet liian lyhyiksi = zastrit^s (venäjä) (inha tunne!)
– tiukan vaatteen ihoon jättämä jälki (päteekö myös tyynyliinapainaumiin poskessa?) = karelu (tulu, Intia)

Erityisen mieluisia olivat ehkä yksittäisten sanojen sijaan sanonnat ja idiomit... ehkä siksi että sanonnan voi kääntää omalle kielelle yhtä toimivaksi kuin mitä se alkukielellä on. Esimerkiksi:
– soittaa luuttua lehmälle (kiina) = puhua väärälle yleisölle eli selittää asiansa (tahattomasti?) niin että yleisöltä menee viesti yli hilseen
– "Jolla ei leikkaa nopeasti, pitää olla nopeat jalat." (Italia)

Kielistä kiinnostuneelle kaiken kaikkiaan ihan mukava kokemus läpi selailtavaksi. Ammattikirjallisuudeksi tästä ei ole, mutta ei liene tarkoituskaan. Huomenna lähden mökkeilemään palttiarallaa viikoksi, joten netissä hihhuminen jää ehkä vähemmälle. Ah, mökki! Ah, korpi! Vi ses!

Pianpian, Täydellinen paisti Yle Areenassa!

Satu Taskisen keväällä paljon huomiota saanut Täydellinen paisti on radiotettarin ohjelmistossa tänä kesänä. Ylen sivuilta pääsee kuuntelemaan ensimmäisen 15-minuuttisen osan vielä noin seitsemän tunnin ajan. Osia on tähän mennessä ilmestynyt viisi. Jos siis kiinnostaa, niin hyps hyps Yleen, jottei alku jää kuulematta!

Viimein: Joel Haahtela ja Traumbach

Otava, 2012

Sarjassamme syntisiä tunnustuksia: kuulin koko Joel Haahtelasta ensimmäisen kerran muutama kuukausi sitten. Ehdin alennusmyynnistä ostaakin Katoamispisteen kolmella eurolla, mutta luettuani aiheen ympäriltä lisää ja kuultuani että Traumbach olisi Haahtelaa kevyemmästä päästä päätin sitten tarttua tähän auringonkeltaiseen kirjaan ensin.

Aloitan kirjan ulkomuodosta, sisuksista kun en ainakaan nyt tuoreeltaan osaa sanoa mitään: värimaailma on mieleinen. Kirjaston kirjasta kun on keltainen kansipaperi leikelty selästä auki, näkyy samaan aikaan sekä lämpimän keltainen paperikansi että itse kirjan sinapinruskea kansi. Sisäpaperi (miksiköhän sitäkin oikeasti kutsutaan?) taas on suklaanruskea, ja kaikki nämä värit menevät yksiin ihanaisesti. Pisteet sinulle otavalainen, joka asiaan paneuduit. Luulen, että kirjaston viivakooditarra peittää olennaisen tiedon.

Seuraavaksi on varmaan pakko siirtyä sisältöön... Voin vain päätellä, että kysymys siitä, "mikä on todellista ja voiko sinne koskaan löytää" ei juurikaan kiinnosta meikäläistä. :D Olen yksinkertainen tallaaja. Ensisijaisesti asiat, jotka tapahtuvat, ovat totta. Toissijaisesti totta ovat asiat, jotka koetaan. Toistaiseksi en ole kokenut tarvetta löytää muuta todellisuutta kuin sen, minkä nämä kaksi edellistä ovat tarjonneet.

Kaikessa lyhykäisyydessään kirja kertoo nuoresta Jochenista, joka saapuu ilmeisesti entisen Itä-Saksan alueella olevaan kaupunkiin, jossa hänen tehtävänsä on löytää Traumbach-niminen mies ja haastatella tätä lehteen. Monikasvoinen kaupunki hämmentää Jochenia ja Traumbachista on vaikea saada otetta. Tapahtumia lukijalle välittää ulkopuolinen kertoja, joka muistuttaa vahvasti Hilman päivät -elokuvan kertojanääntä. Lopputuloksena on vanhahtava tyyli, joka ilmeisesti on tarkoituksenmukainen... Vaikea kertoa tarkemmin paljastamatta juonta. Kerronnasta Traumbach on saanut pyyhkeitä lehtien palstoilla, mutta itse assosioin tyylin niin lujasti vanhoihin suomalaisiin leffoihin, että esimerkiksi Aamulehden tuhahtelemat "auringon jakelemat almut" istuvat sekaan.

Oli miten oli, pidin kovasti kerronnasta. Yhteys mustavalkoisiin Suomi-Filmeihin oli suloinen ja teksti etenee jouhevasti. Kesäpäivän tuntu on tavoitettu oivallisesti. Siinä mielessä tämä on oivallista jatkoa David Nichollsin Starter for Tenille, että se jatkaa nuoruuden tutkistelua... ja tekee sen kokolailla nätisti.

Keskiviikkoaamu valkenee niin lempeästi kuin aamu vain voi valjeta. Kuin joku puhaltaisi höyhenen kämmeneltä ja jäisi ihmettelemään sen lentoa. (s.74) Täydellinen kesäpäivä, eikö vain?

Käyn jälleen kerran dialogia takakansitekstin kanssa, mutta ainakin tälle lukijalle lähemmäs oikeaa osui sisälieve eikä takakansi: minulle kirjalla oli enemmän tekemistä ihmismielen, muistin, ja unohduksen kanssa kuin totuuden ja sen saavuttamattomuuden kanssa. Olisi kiinnostava keskustella muiden kirjan lukeneiden kanssa siitä, millaisia ajatuksia tämä herätti.

Olen puolessa tunnissa käynyt läpi rikkonaisen kaaren tyhjähköstä hämmennyksestä vauhkon tulkinnan kautta defeatistiseen letargiaan, jossa alku- ja loppupiste ovat lähellä toisiaan. :D En suosittele: selkeiden tarinoiden ystäville. Suosittelen: jäntevän kuvauksen ystäville, Hilman päivät -leffan nähneille, tulkitsijoille.

Sekavista tunnelmista huolimatta aion lukea lisää Haahtelan tuotantoa, vaikkei tämänsuuntainen korkealentely olekaan meikäläisen juttu. Totuudesta en tiedä, mutta tämä muisti aiheena jäi nyt kiinnostamaan.

Vakaumuksen vahvistus: Manu Larcenet

Kirjoitin aiemmin pienen pätkän Manu Larcenet'n sarjakuvista. Luin viikonloppuna vastikään hänen Pieniä voittoja -sarjansa kolmannen osan, Millä on väliä, ja pakko sanoa että jotenkin mitä enemmän näitä luen, sen enemmän näistä pidän. Ensimmäisen kohdalla en ollut erityisen ihastuksissani, mutta yhdistelmä ranskalaisuutta, sympaattista piirtojälkeä ja värejä ja tavallisen elämän kuvausta vetosi kuitenkin jotenkin. Kakkososassa (Elämän oppitunteja) rakenne tuntui olevan tukevampi ja aihekin mielenkiintoinen. Kolmas osa oli edelleen vielä vakuuttavampi kuin kakkonen. Hitto kun vielä osaisi selittää miksi. Tunnelma, värit, päähenkilön parisuhteen kuvaus, huumori... kiihkoton, ymmärryshakuinen tapa, jolla vakavia asioita käsitellään. Tarinan puolesta kuin romaania lukisi, ynnä tietysti sarjakuvan visuaaliset plussat. Tykkään. Onneksi on ainakin vielä neljäs osa, joka odottelee lukijaansa.

(Yllä olevat osat ilmestyneet WSOY:ltä 2006–2008.)

Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

WSOY, 2004

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin ehtoisa emäntä haastoi meikäläisen ottamaan osaa Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen. Haastaja valitsee kullekin valitsemalleen henkilölle kirjan luettavaksi, ja nämä saavat vastavuoroisesti valita kirjan, jonka haastaja lukee. Näin pähkinänkuoressa. Haastajani valitsi luettavakseni islantilaisen Vigdís Grímsdóttirin kirjan Valosta valoon.

Kirjan päähenkilö on Rósa, joka elelee yksin isänsä kanssa äidin kuoltua synnytysvuoteeseen. Isä ja tytär rakastavat toisiaan kovasti ja heidän yhteiselonsa lipuu eteenpäin jotakuinkin sanattoman ymmärryksen siivin. Isällä on pöydällä kuva Rósa Cordovasta. Cordovasta ei ole muuta tietoa kuin kuvan takana lukeva kaupungin nimi Yhdysvalloissa, mutta poikasena kuvan löytänyt Lenni ajattelee naista lakkaamatta. Hänet on löydettävä.

Tyyli oli vinha: Jotenkin tämä vaikuttaa kirjoitetulta äänikirjalta. :) Replikointi on usein jotenkin juhlallisen tuntuista tai ylevää... eikä koko kirjan aikana yksikään hahmoista vimmastunut. Surua kyllä oli... ja yksi itsemurha... mutta siitä itsemurhastakin jäi jotenkin seesteinen jälkimaku. o.o; Valosta valoon on siinä mielessä kuvaava nimi, että sivut ovat pullollaan puhetta rakkaudesta, kukaan ei suutu eikä yksikään koko kirjan henkilöistä ole koskaan pahantahtoinen tai ilkeä. Tekstissä vilisee nyt kolmea pistettä peräkkäin, mutta se kertoo ehkä aika hyvin, millaisissa tunnelmissa täällä ollaan: sekavissa. Tai hämmentyneissä.

Siinä mielessä haastekirjan valinta osui nappiin: en osaa heti kuvitella, miten olisin ilman usutusta päätynyt tämän kirjan äärelle. Tunnelma oli jotenkin unenomainen. Pumpuliin kääritty. Ei ilman kipua tai kaipausta, mutta ilman vihaa ja kaunaa. Myönteinen kokemus. En ole langennut loveen päätä pahkaa, mutta harkitsen kyllä kiinnostuneena tämän trilogian seuraavan osan lukemista... Onkohan sen keskiössä jokin muu tunne? Toisaalta, jos Grímsdóttir on valinnut seuraavaan kirjaan jonkin kielteisemmän tunnetilan, samat 160 sivua voivat olla hyvin painostavaa ja ahdistavaa luettavaa... Hmm... Kesäkirjojen lista on mahtava

Kääntäjänä häärinyt Tapio Koivukari on onnistunut luomaan käännökseen puhemaisen rytmin ja unenomaisen tunnun. Kirjan sivuilta versoo omaleimainen tunnelma. Jee, sanon. Ainoa yksityiskohta, johon haluaisin kiinnittää huomiota, oli toistuvasti esiintynyt pilkku sanaparin 'ennen kuin' välissä. Vertailukonjunktion ('kuin') edellä ei ainakaan tässä yhteydessä pitäisi käyttää pilkkua. ;)

Ja näin toveri bloggaajan avulla aukeaa islantilainen ikkuna Eurooppaan. Paas lukien, haluaisin kovasti kuulla mitä Piin elämästä pidät!

J.K.
Päivän kiinnostava fakta: tiesitkö, että Islannissa ihmiset on aakkostettu puhelinluetteloon etunimen mukaan? Tavallaan vielä omituisempaa on se, että ainakin Turun kirjastoissa tämä tapa on myös voimassa mitä islantilaisiin kirjailijoihin tulee: Vigdís Grímsdóttirin kirja löytyy V- eikä G-hyllystä.

Hellemann: Kustantajan näkökulma

Otava, 1999

Jarl Hellemann, Tammen pitkäaikainen... oliko se nyt... kirjallinen johtaja (mahtava titteli) kirjoitti Kustantajan näkökulman (1999) alaotsakkeella "Kirjoituksia kirjallisuuden reunalta". Ei liene yhtäkään kirjatoukkaa, joka ei tuntisi Hellemannin kuuluisinta luomusta, Tammen keltaista kirjastoa. Juttelin graduvalvojani kanssa uhrautuvaisista kustannustoimittajista (ruoka-apua räytyneille taitelijoille ja niin poispäin), mikä innoitti lukemaan jotakin aiheesta. Mieleen muistui tällöin vuosia sitten isäni käsissä näkemäni Hellemannin kirja.

Mitäköhän sanoisin... Tykkäsin. Teos on pitkälti muistelmamainen kokonaisuus, jonka 13 lukua käsittelevät Hellemannin työelämää ja kustannukseen ja kirja-alaan liittyviä pohdintoja. Osa luvuista aukeaa yhtälailla kaikille, parissa taas auttaisi paljon, jos olisi henkilökohtaisia muistikuvia kirjoituksissa esiintyvistä julkisuuden henkilöistä.

Luvassa on historiallisia selvityksiä kustannusalan kehityksestä ja tekijänpalkkioiden historiasta, tarinoita agenttien ilmestymisestä kustannuskentälle, suomalaisesta monitaiturista, joka kirjoitti tietosanakirjan ja unohti siitä Ruotsin, natsi-Saksan ja Neuvostoliiton kustantajille aiheuttamasta päänvaivasta, Seitsemän veljeksen kääntämisestä sekä, muun muassa, opettavainen kertomus muuannen maisteri Järvisen surullisesta kuolemasta. Paketti on onnistunut ja miellyttävästi kirjoitettu. Seassa on muutama muistelo, joissa kustantajakonkari on itse pääosassa, ja ne puolustavat paikkaansa oivallisesti. Kirjassa on suvantovaiheita, mutta useat anekdootit ovat aivan hulvattomia. Maisteri Järvisen tarina on mahtava loppunumero (eli jos pitkästyy Solzenitsyn-kriisistä lukiessaan kannattaa sitä seuraava ja samalla viimeinen luku kuitenkin ehdottomasti lukea).

Olisi hauska lukea aivan tuore kustannuselämän kuvaus (pitäisikö tarttua Vastapainon Makkosen kirjaan "Kustantajan kirja"?), mutta vaikea uskoa että tämän leppoisammin ja ryhdikkäämmin aiheeseen voisi tarttua. Luvut eivät ole liian pitkiä ja pisimmät on jaettu edelleen numeroituihin osiin, mitä hitaana lukijana taas arvostan. Passaa erityisesti kesän mökkikirjaksi muistelmatyylinsä ansiosta... Tämä herätti kiinnostuksen muistelmia kohtaan noin kirjallisuudenlajina. Mistäköhän löytäisi sopivan!