Lukumaraton: NYT

8.30, nojatuoli
Lukumaraton eli 24 tuntia, joiden aikana luetaan mahdollisimman paljon. Nyt se on rantautunut tähänkin blogiin. Samana päivänä maratoonaa yli kaksikymmentä kirjabloggaajaa*, joten mieli tekee kyllä kovasti seurailla muiden edistymistä ja silmäillä paperisten sivujen lisäksi maratoonareiden nettisivuja.

Ajatus lukumaratonista voi kuulostaa pöhköltä. En ajatellut lukea verenmaku suussa: jos ei enää yhtään tee mieli, niin siirryn tekemään jotain muuta. Niistä lapsuusvuosista, jolloin 1200-sivuiseen Muskettisoturit-kirjaan tarttumisen kynnys oli olematon, tuntuu olevan kovasti aikaa, sillä nykyään 1200-sivuiseen kirjaan sitoutuminen tuntuu raskaalta. Olen muutenkin huomannut lukuaikani pirstaloituvan pieniin hetkiin silloin tällöin, mikä ei aina ole järin hellävaraista lukemilleni tarinoille. Siksipä toivonkin tältä päivältä sitä... no, sitä että olisi hauskaa, että pysyisin uppoutumaan lukemiseen kuten vanhoina hyvinä aikoina.

Ruokalistalla tänään

Alun perin olin oikeastaan jo ehtinyt tottua ajatukseeni, että kiertäisin kaupungin kahviloita lukiessani, mutta heräsinkin tänään kuukauden muistaakseni ensimmäiseen sadepäivään. Aloitan siis kotoisasti nojatuolista, mutta saattaa olla, että päädyn uhmaamaan sadetta sontikka tanassa myöhemmin.

Otin eilen illalla kuvankin kirjoista (napsauttamalla suurenee), joita kaavailin tämän päivän mahdolliseen ohjelmistoon, mutta tietysti löysin viime hetkellä alahyllyltä kirjan, joka sykähdytti juuri siinä hetkessä eniten, joten se ei ole kuvassa. Näin taas.

Aloitetaan siis! Ensimmäisenä aion tarttua Satu Rommin kirjaan Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa (Basam books 2009).

10.40, nojatuoli
Takana 130 sivua kuumaa ja meluista Intiaa. Edessä suihku. Sadan sivun kohdalla keskittyminen alkoi hieman jo harhailla, mutta vastenmielisyyttä ei vielä havaittavissa.

14.20, pienessä hiljaisessa (ja päivän kolmannessa) kahvilassa
Suljin Kahvia ja guruja -kirjan kannet viimeisen sivun jälkeen Rostenin kahvilassa ruisleivän muruset edessäni. Lähdin kahvilasta, katselin sateista taivasta ja mietin, miten outoa on ajatella oikein tosissaan, että intialaiset katselevat samaa aurinkoa maailman toisella puolella. Kuvaus kolmesta Intiassa asutusta vuodesta joogaopiskelijoille suunnatun aamiaiskahvilan emäntänä herätti monenlaisia tunteita. Ihastusta: kasvaisipa minunkin takapihallani kookospalmuja ja papaijapuita. Ärsyyntyneisyyttä: aikuistukaa, nirppanokkaiset aamiaisvieraat! Miksi kaikki intialaiset tuntuvat olevan epäluotettavia eivätkä arvosta kilttiä pomoa? Hämmennystä: millainen olisin, jos olisin syntynyt Intiaan? Myötätuntoa, neitimäistä järkytystä (kestäisi hetki opetella pyyhkimään pylly vasempaan käteeni), uteliaisuutta... Aravind Adigan Valkoinen tiikeri ja Viimeinen mies eivät tunnu ensinkään liioitelluilta tai kärjistäviltä.

Rommi pohtii Intian olevan ehkä materialistisin hänen tuntemansa maa, jossa tavoitellaan omaisuutta ja kaikkea länsimaista. Ihon valkaisu on kurjaa, mutta materian hamuaminen on yleinen "ongelma". Muistutettakoon taas siitä... olisiko ollut australialaisesta tutkimuksesta, jossa kävi ilmi, että tulotasosta riippumatta vastaajat olettivat elämänlaatunsa paranevan, mikäli he vain tienaisivat kolmanneksen enemmän.

Aloitin ensimmäisen camilla läckbergini, Mantelintuoksua lumimyrskyssä, eräässä läheisessä pikku kahvilassa, mutta lukeminen tyssäsi paikalle sattuneeseen puheliaaseen tutun tuttuun. Nyt uusi yritys uudessa kahvilassa suklaakahvin ääressä. Luettuna 216 sivua.

18.17 kotona nojatuolissa
 Nyt on Läckbergin dekkari luettu, neljä kahvilaa kierretty (yhteensä) ja siskon kanssa räpätetty. Tarvinneeko sanoakaan, että olen pinkeänä kahvista, teestä ja luetuista sanoista. Siskon kanssa jutellessa vierähti kauemmin kuin olin ajatellut... En taida olla kovin vakavasti otettava maratoonari! :D Edelleenkään lukeminen ei maistu onneksi puulta.

En erityisemmin ihastunut Mantelintuoksuun lumimyrskyssä. Ratkaisua paljastamatta on vaikea eritellä, tyhjentävästi miksi, mutta jäi tosiaan vähän pliisuksi. Hahmot jäivät etäisiksi, loppuratkaisu ei ehkä sen vuoksi ollut tyydyttävä ja kaiken kaikkiaan kaipaamani "cosy murder" (eli christiemäinen "mukava" murhatarina) jäi saamatta. Päällimmäiseksi kirjasta jäi kitkerä ja ikävä jälkimaku. Saavutus kai sekin, mutta ei meitsin makuun. Lisäksi kirjoitusvirheitä oli ikävästi noin ohukaiseen kirjaan. Matias oli kerran Mattias, eräs toinen taas oli "kookos ja leveäharteinen" mies, hyökkäävästi käyttäytyvä tyyppi tuomittiin olevan "varaksi" ympäristölleen...

Seuraavaksi käyn Petri Tammisen Muistelmat-kirjan (Otava 2004) kimppuun. Luettuna kaksi kirjaa, 216+108=324 sivua.

19.43 samaisessa nojatuolissa, nyt bologneselautasen äärellä
Muistelmat on nyt luettu. Kirjasto on luokitellut ne novelleiksi... kaipa ne ovatkin. Eivät oikein sopineet tämänhetkiseen tunnelmaani, mutta muuten ihan puhuttelevia. Suosikkini oli sivulla 55:

1998, Vääksy
Nuolaisun hetket
Monet nuolaisevat sormeaan kääntäessään sivua tai poimiessaan paperia pinosta. Liike on huomaamaton kuin varpusen hypähdys pensasaidassa. Käsi lennähtää kielenkärkeen ja siitä takaisin sivun reunaan. Joskus sanomalehden lukija kohottaa sormensa hyvin hitaasti. Hänen katseensa viipyy aukeamalla, suu raottuu ja sormi aloittaa mietteliään matkansa kohti kieltä. Jos iho maistuu suolaiselta, kieli rekisteröi maun. Aistimus häämöttää tajunnan pinnan alta kuin maitolasi näkökentän reunoilta. Prahassa Národnin varrella konditorian valkotakkinen myyjä nuolaisi sormeaan aina kun hän tarttui uuteen pakkauspaperiin. Pankkivirkailija tai lippuvihkoja selaava bussinkuljettaja voi nuolaista sormeaan kymmeniä kertoja päivässä.

En ole vielä päättänyt, mitä seuraavaksi. Siippa on lähtenyt pokeri-iltaan ja kutsui lähtiessään mukaansa. En tykkää pokerista, se on samalla tavalla inhan psykologinen peli kuin petollisen yksinkertaiselta näyttävä kivi-sakset-paperi. Vakuutti silti, että voisin silti tulla, juttelemaan ja katselemaan. Taidan lukea vielä hetken, ehkä Terttu Lensun Mummo vastaan muu maailma -kirjaa (Paasilinna 2011), ja soittaa sitten siipalle, että kannattaako sinne vielä lähteä vai ovatko pelit jo paketissa.

Luettuna kolme kirjaa, 216+108+78=402 sivua.

22.48, kävelylenkinraikkaana rakkaassa nojatuolissa
Täällä taas. Kävelin kilometrin päähän, luin hetken kaverin pihakeinussa, sain siippani, ja palasimme yhtä matkaa takaisin kotiin. Sillai kivasti. Hitaasti ja rakennuksia ja puita tuijotellen. Ravintoloista kantautui musiikkia.

Väsymys alkaa jo painaa, joten jääköön viimeinen kirja keskeneräiseksi, vaikka tarkasti ottaen maratoonausaikaa olisi jäljellä vielä tunti. Lensun Mummo vastaan muu maailma on kokoelma mummoaiheisia ja mummon näkökulmasta kirjoitettuja pakinoita, jotka on jaettu seitsemän yläotsikon alle. Luin ensimmäisen setin eli sivulle 45. Aion lukea kokoelman loppuun joskus myöhemmin, vaikka toiveissani siinsi ehkä enemmän Aino Nykäsen sarjakuvamummon tyyppisiä tai Kyrön mielensäpahoittajamaisia hahahaa-juttuja. :) Ärhäkkä vanhus -genre on selvästi lyönyt itsensä läpi mielikuvissani. Nämäkin mummojutut ovat hauskoja, mutta kyllä näissä jotain pakinamaisempaa, kantaaottavampaa on... No, mietin asiaa enemmän sitten, kun olen saanut koko kirjan luetuksi.

Päivän aikana luin siis kolme kokonaista kirjaa, yksi jäi kesken, sivuja yhteensä 216+108+78+45=447 sivua.

Oli ihanaa huomata, että päivä hurahti iloisesti lukiessa. Kahvilasta toiseen loikkiminen oli myös hauskaa, mutta aiheutti pienimuotoisen ähkyn huolimatta panostuksestani lähinnä kahviloiden nestemäisiin antimiin. ;) Otin maratoonaamisen aika löysin rantein, mikä oli varmaankin minulle hyvä ratkaisu, sillä tämä oli hauskaa. Juttelin siskon kanssa, kävelin leppeässä kesäillassa, istuin kahviloissa ja luin hyviä kirjoja, onnistunut päivä siis! Vähän harmittelen, että viidensadan sivun etappi jäi saavuttamatta, mutta väliäkö hällä. Tärkeintä oli todeta, ettei keskittymiskykyni ole täysin degeneroitunut kymmenen minuutin maksimimittaan, vaan pystyn edelleen lukemaan pitempiä pätkiä ja nauttimaan lukemastani.

Mikäli seuraava kerta vielä tulee, yritän olla ahkerampi kuvaaja ja pitää yhtä hauskaa kuin tänään!

Hyvät yöt kaikille ja kiitos kommenttilootassa tsempanneille sekä hengessä mukana olleille. :) Piristitte päivää kummasti. Inspiraatio yhteiseen maratoniin tuli Kirjainten virrassa -blogin Hannalta, joka Katja Jalkasen kanssa kirjoittamassaan Rivien välissä -kirjablogikirjassa fiilisteli, miten kirjabloggaajat ehkä joskus lukevat kymmeniätuhansia sivuja samana päivänä. Hanna laatii maratonista koontipostauksen, josta paljastuu mm. kaikkien maratoniin ilmoittautuneiden bloggaajien maratonpäivänä lukemien sivujen yhteismäärä. Odotan tilastoa mielenkiinnolla, vaikka tuo kymmenentuhannen raja tuntuukin vähän suurelliselta.

* Ne muut tänään maratoonaavat kirjabloggaajat ovat:
http://bookingitsomemore.blogspot.fi, http://www.lily.fi/blogit/kaikkea-kirjasta, http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi, http://kirjasfaari.fi, http://eriqou.blogspot.fi/ (Ja kaikkea muuta), http://lemasquerouge.blogspot.fi, http://kuutarlukee.blogspot.com, http://elegiakirjat.blogspot.fi, http://bibliofiles2.wordpress.com/, http://www.mainoskatko.blogspot.co.uk/ (Kirjavalas), http://ilsela.blogspot.fi, http://tapahtumahorisontti.blogspot.fi (Aberdeen Diaries), http://kirjakkoruispellossa.blogspot.fi (Kirjakko ruispellossa), http://kirjaintenvirrassa.blogspot.fi, http://satunluetut.blogspot.fi/, http://jamislibrary.blogspot.fi/ (Kaleidoscope), http://esperanzan.blogspot.fi/ (Erjan lukupäiväkirja), http://lonkeropiirakka.blogspot.fi/ (Lonkeropiirakka), http://kirjojenpuutarha.blogspot.fi/ (Kirjojen salainen puutarha), http://the-review-factory.blogspot.fi/, http://livresvie.blogspot.fi/Lukematon maailma, http://missiokassari.blogspot.com/ (Missio kässäri)

Italo Calvino: Kenraali kirjastossa

Olen sitä sorttia lukija, että erityisesti ilahdun ja välttämättä aina hämmästyn, jos klassikkokirjailijan tuotos osoittautuu minulle mieleiseksi. Usein lähden liikenteeseen toiveikkaasti. Ajattelen, että klassikkostatukselle on syynsä. Sitten käykin ilmi, että syy olikin jokin kirjallisuustieteellisesti merkittävä, mutta itselleni merkityksetön seikka (ensimmäinen eurooppalainen sinäkertoja, ajatuksenvirtaromaani tai jotain sen sellaista) tai sitten hienous kulminoituu johonkin aikakauteen, jota eläneenä kirjaa ei osaa lukea oikein. Italo Calvinon Kenraali kirjastossa houkutteli kirjaston tyrkkyhyllyssä nimensä ja mielikuvitusta kiihottavan kantensa (ping, Jussi Kaakinen) puolesta. Niinpä nousinkin synkeiden epäilysteni (faabeleita? liian tulkinnallista, ei pysty. toinen maailmansota? ihan oma viitekehys, ei pysty) herraksi ja vein novellikokoelman mukanani kotiin.

Tammi, 2012

Kannatti.

Konseptina on ilmeisesti ollut kerätä Calvinon vanhempia kirjoituksia yksiin kansiin. Monet ovat ilmestyneet erilaisissa antologioissa tai lehdissä. Etenkin ihastuin ensimmäisen osion (Faabeleita ja tarinoita 1943-1958) kertomuksiin. Raikkaita, lyhyitä, absurdeja, ilkikurisia,  hienon yksinkertaisia, joskus synkkiäkin tarinoita. Niissä kenraali unohtuu kirjastoon, sotilasjoukon paraati nolostuu suloisen rauhaisen arjen edessä ja kuihtuu olemattomiin, eletään kaupungissa jossa kaikki on kielletty, vessaan kasvaa metsä, kaupungin rauha ja järjestys perustuu kaikkien asukkaitten keskinäisiin ryöstöretkiin. Upeaa. Keveyttä ja syvyyttä samassa paketissa. Helinä Kankaan käännös onnistuu välittämään Calvinon yksinkertaisen mutta paljonpuhuvan kerronnan. Tunsin lukevani itseni kokoisia tarinoita. Suosikkini olivat Musta lammas (juurikin tuo varkaiden kaupunki) sekä Solidaarisuutta, jossa päähenkilö häilyy vuoroin vorojen, vuoroin poliisien puolella. Oo, mutta läheisiksi tulivat myös niminovelli Kenraali kirjastossa ja Harhautunut rykmentti, joissa molemmissa taistelutahto kuivuu kokoon rauhan ja arjen pienuuden ja suuruuden edessä.

Kokoelman toinen puolikas on nimetty "Kertomuksia ja dialogeja 1968-1984." Näistä moni kertomus oli minulle vaikeammin tavoitettava kuin faabeliosion vastineensa. Etenkin vuoropuhelut vetosivat, joskin dialogista Neandertalin ihmisen kanssa en tullut juuri hullua hurskaammaksi. Dialogi Montezuman kanssa eri kansojen historiakäsityksistä ja maailmankatsomuksista oli sen sijaan äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta vaatii sulattelua. TV-käsikirjoitusdialogi haastattelijan ja Henry Fordin välillä oli myös kiinnostava. Ford tuntui vastakohtien mieheltä, oman puheenvuoronsa jälkeen hän vaikutti nerolta, haastattelijan kyseenalaistuksien jälkeen taas aina pöpiltä. Sympatiani pyörteili puolelta toiselle, ehkä vuoropuhelua voi siis kehua hyvin rakennetuksi. Nyt tekisi mieli lukea jotain lisää Henry Fordista... Vaikka pidinkin dialogeista, jäin kaipaamaan niistä ja jotenkin muistakin jälkipuoliskon kirjoituksista sitä välittömyyttä... tai ehkä huumoria, jota ensimmäisen osan kertomuksissa usein oli.

Myös Ennen kuin sanot "haloo" ei tullut kovin lähelle. Juuri pieni etäisyyden tunne jäi ehkä mieleen kokoelman jälkimmäisestä osasta.  Veden kutsu, jossa päähenkilö odottaa aamuisen suihkuvetensä kulkeutumista asuntoonsa putkia pitkin, on ajankohtainen ja puhuttelevakin tarina aliarvostetusta vedestä. Päälliköiden päät pölkylle oli toisaalta eräs lempitarinoitani koko kirjassa: siinä visioidaan hallintojärjestelmä, joka perustuu hallitsijoiden säännölliseen mestaamiseen. Ihmetellään, kuinka alkukantaisissa sivilisaatioissa on voitu kuvitella, että hallitsemaan voitaisiin päästää ihminen, joka ei ole hengellään sitoutunut tehtäväänsä. Tekisi tihusensa ja kävelisi hekotellen pois. Kokoelma huipentuu Viimeiseen kanavaan, jossa mies osoittelee maailmaa kaukosäätimellä vakaasti uskoen, että kaikki on jotenkin paremmin, melkein samoin, mutta paremmin, toisella kanavalla. Kun vain löytäisi sen kanavan. Hieno, epätietoisuutta, etsimistä ja kaipuuta soitteleva lopetus.

Lienee selvää, että suosittelen.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Tälle olin liian tosikko ja eritefobiainen. Sääli.

WSOY, 2010

Kuuntelin taannoin Nauravia naisia -antologiaa, ja Supisen Timanttinappi-niminen novelli oli niin hauska, että päätin lukea aika kauan lukulistalla kuivuneen Apatosauruksen maa -kokoelman (2010), josta kyseinen novelli on peräisin. Meininki oli kuitenkin niin absurdia ja ihoisen, hikisen, tautisen "fyysistä" (kuten Hesarin arvostelija onnistuneesti luonnehtii), etten oikein osannut nauttia tarinoista. Esimerkiksi kakku, johon nainen yrittää tiivistää puuhakkaan miehensä elinvoimaa sekoittamalla taikinaan siipan spermaa, verta ja hiuksia. Hyi, ja silleen.

Asian summannee aika tarkasti se, että siinä missä Parnasson Pauli Tapio kuvaa näkemystään sanoen "Kikkeleitä ja kakkaa on riittämiin, ja huumorin lannasta kasvaa älynväläyksen kukka", minä joudun tunnustamaan, etten juurikaan nähnyt niitä älynväläysten kukkia lannalta. En väitä, etteikö niitä olisi, mutta omaan silmääni eivät tarttuneet, ja siveyden sipulina lanta- ja kikkelikasasta ei erityisemmin hemaissut ruveta horsmia etsimään. :) Kannattaa muuten ehdottomasti kuitenkin lukea tuo Parnasson arvio kokoelmasta, sillä Tapsa diggailee.

Tykkäsin kuitenkin Supisen esikoisteoksesta Liha tottelee kuria (2007). Sitä voin suositella laajemmalle yleisölle. Voi olla, että tämä Apatosauruksen maa on vähän liian hurttia menoa monelle. :D

Ja muita novelleja

Joni Pyysalon novellit eivät ole järin piristävää luettavaa. Ja muita novelleja on kokoelma tarinoita onnettomista ihmisistä. Päällimmäisenä jäi mieleen useammankin hahmon tuntema onttous, sisällöttömyys tai sisällön etsintä. Oma elämä ei maistu, ymmärtäjiä ja mukanakulkijoita on harvassa kuin kanalla hampaita. Huh heijaa, toivon todella, etten ikinä joudu samanlaiseen tilanteeseen. Hahmojen hämmennys alkaa vähän jo ahdistaa: eikö kukaan keksi, mitä täällä tekisi ja miksi? Yksi löytää totuuden, mutta hän onkin pimahtanut. ...Vai onko, kysyy tarinan viimeinen rivi. Lukijan on tässä suhteessa nostettava itse oma häntänsä.

Alaviitteiden muodossa esiintyvä intertekstuaalisuus oli hauska tyylikeino. Toisaalta viittaukset tuntemattomien henkilöiden tuntemattomiin hengentuotoksiin vain lisäsi joskus sellaista "Tää ei taida olla mun kirja" -fiilistä... Vähän samaan tyylin kuin silloin, kun seurue puhuu lukemistaan kirjoista, joita itse en ole lukenut, enkä kyllä keskustelun perusteella erityisesti haluakaan. Kun oikea kirjailija ja lukija löytävät toisensa, alaviiteiloittelu on varmasti kuitenkin riemukas kokemus. Itse sytyin sille vähän viiveellä. Ehkä olin alkupäässä yrittänyt tulkita niitä liikaa ja vasta loppua kohti päässyt kunnolla vauhtiin ja nauttinut niistä sellaisina kuin ne olivat.

Kannessa on yliviivattuja sanoja, ikään kuin muokkaus ja editointi näkyisivät aukkoina tekstissä. Sama homma takakannen esittelyssä. Jäin pakonomaisesti päättelemään mustattujen sanojen merkityksiä mustien palkkien ylä- ja alareunojen yli ulottuvien kirjainten osien perusteella... Jotenkin en osannut jättää niitä muina miehinä huomiotta. Tykkäsin oivalluksesta. Tuli mieleen lukiovuosilta tuttu runo Work in Progress, jossa samantapainen konsepti ensimmäisen kerran ilahdutti. Ja nyt kun mielleyhtymistä puhutaan, Tee ilman marmeladia -novellista tuli mieleen vastikään lukemani Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat -novellikokoelma. Jotenkin yllättävä assosiaatio, vaikkakin sinänsä ilmeinen, jos on molemmat kirjat edes suhteellisen lyhyen ajan kuluessa lukenut.

Tykkäsin, näin soveliaan synkeällä tavalla, Pelastautumissuunnitelma-novellissa olleesta kulutusyhteiskunnan kuvauksesta. Siinä oli ainakin tarttumapintaa kaikille niille, jotka ovat joskus eläissään kieltäytyneet mistä hyvänsä ilmaiseksi tarjotusta tuotteesta. Jaa jaa... Olen vähän tuuminut, että lapsena kun ei ole omaa rahaa, on aina hienoa, kun saa tai pystyy hankkimaan jotakin. Ehkä se sitten jollain lailla jää päälle, se sellainen "ota, ota, myöhemmin et saa" -mentaliteetti, että halpa (saati ilmainen) roina houkuttaa niin maan penteleesti, vaikka vähän tietää kyllä, ettei kyseistä hilavitkutinta, rättiä tai roipetta oikeastaan tarvitse. Intertekstuaalisuuden teemassa pysytelläksemme mainitsen tässä saman tien Dan Arielyn kirjan Predictably Irrational, jossa perehdytään muun muassa siihen, miten taikasana ILMAINEN vaikuttaa ihmisiin. Ei ehkä kannata omaksi asti ostaa, sillä monet kirjassa esitellyistä kulutuksen psykologiaa valottavista tutkimustuloksista ovat oikeastaan aika itsestään selviä asioita, mutta kyllä se tutustumisen arvoinen on joka tapauksessa.
 
"Kailas kiersi Eurooppaa etsimässä tilpehööriä, jolle voisi löytyä markkinat. Ala perustui vanhojen ideoiden kierrätykseen. Omien ja kilpailijoiden arkistoitujen katalogien lukeminen paljasti totuuden. Ensi vuonna oli riippumattokesä. Sitten fonduepatajoulu. Hän tiesi, hän vain tiesi, kuten hän sanoi Kailaalle. - - - Mitä enemmän hän mietti rahaa, sitä vähemmän hän ymmärsi mitä se oli. Vaihtoa, vaihtosuhteita, välttämättömyyksiä ja ylellisyyksiä, abstraktio joka tuotti ihmiskunnalle unettomuutta. Mistä se tuli, mitä se oli, minne se oli menossa. Hän kadotti jotakin tietämättä mitä tai mistä etsiä. Hän menetti tasapainonsa ilman syytä tai alkusysäystä. - - - Hän tunnisti oireet siitä, ettei ollut ainuttakaan esinettä, jonka hän olisi halunnut. Niin kuin tavara olisi yhtäkkiä kuollut sukupuuttoon." (s.112-113)

Loppupään novelleistä kuolemaa käsittelevä Pilkkijakkara oli ahdistava. Luin sitä silmät kosteina kirjastossa gradumaratonin uuvuttamana, kunnes joukko espanjaa puhuvia turisteja tuli pölisemään ja napsimaan kuvia digikameroillaan, mikä sai närkästymään niin, että jäi siinä herkemmät tunteet jalkoihin. Miten näin nuori voi olla näin mielensäpahoittaja... Noh, olen tässä huomannut, että itselleni kuolema on kovin kaukainen. Vähän kuin televisiolupatarkastaja. Tulee ehkä joskus... mutta jos tuleekin, en ole varmaan kotona. Nyt olen aika kauhuissani ja melkein valmis soittamaan äidille varmistaakseni, että eihän se aio kuolla hitaasti ja riipaisevasti, enkä minäkään.

Erityisesti tykkäsin myös viimeisestä novellista, Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta. Itseriittoinen kirjallinen nero saa kylmää kyytiä. En osaa itse kirjoittaa mitään, enkä oikein muutenkaan ymmärrä kirjallisuuden päälle (siksi blogi... kai), mutta tämä itsejulistetun neron tuotannon tiivistys onnistui huvittamaan "sitä itteydellään" siitä huolimatta:
"Lyriikkaa esikoiskokoelmasta Jumalainen, minä. Sitä seurasi Rakkauslauluja hanurillesi, nuoruudentuntoinen Klassillinen vitutus, antiikkiin pureutuva Perse kipeänä: kuin roomalainen. Viidentenä ilmestyi Rykimäyskä, irtiotto murrerunouteen, ja viimeisenä Avaja porttis, hengellisviritteisiä riiuurunoja. Uusin käsikirjoitus, Kokuhane, hakukonehaikukokoelma ei ylittänyt julkaisukynnystä." (s.148)

Puhutteleva, mutten halua kyllä rypeä näissä tunnelmissa aivan heti uudelleen. Kirja arkistoidaan Kuusi kovaa kotimaista -haasteen osasuoritukseksi.

Nocturnes (Yösoittoja)

Viimeaikaisista onnistuneista äänikirjakokemuksista johtuen (Mielensäpahoittaja ja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa) suuntasin taas äänikirjahyllylle kirjastossa viime viikolla. Ehkä päädyin Kazuo Ishiguron englanninkieliseen Nocturnes-äänikirjaan yhdistetyn vaihtovuosifiilistelyn ja pitkään lukulistalla olleiden Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina -kirjojen vuoksi. Ishiguro tosin lienee epäjapanilaisempi kuin useimmat japanilaiset johtuen siitä, että hän on asunut iät ja ajat Britanniassa ja kirjoittaa kaikki kirjansakin englanniksi, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Nocturnes (suomennettu nimellä Yösoittoja) on viiden novellin kokoelma, joka kiertyy musiikin ympärille.

Johtuneeko hyvästä tarinasta vai hyvästä lukijasta, ensimmäinen novelli nappasi meikäläisen suvereenin vähäeleisesti mukaansa. Olen taas jännän äärellä yrittäessäni pohtia kumman ansiota se on. Ehkäpä tarina imee mukaansa nopeammin, kun lukija osaa asiansa? Mene ja tiedä. Äänikirjassa ainakin itäblokista kotoisin olevan puhujan ja amerikkalaisen vanhemmansorttisen laulajan dialogissa oli oma makunsa, kun amerikanenglanti luettiin ääneen. En olisi varmaankaan tajunnut itse lukiessani pitää mielessä sitä yksityiskohtaa... Kiinnostaisi hitusen muuten tietää, minkä ratkaisun kirjan suomentaja on tehnyt pyrkiessään välittämään kahden eri hahmon idiolektia.

Musiikki tuo mieleen muistoja muiden kanssa vietetyistä hetkistä... tai miksei muistakin hetkistä. En ole intohimoinen musiikin ystävä, mutta muistan, miten kuuntelin joskus 19-vuotiaana pitkän tauon jälkeen Fiona Applen levyä When the Dawn. Havaitsin vähän yllättäen, etten erityisesti pitänyt musiikista (enää?), mutta kuuntelin sitä mielelläni, sillä tunsin jonkin varjomaisen jäljen siitä, miten olin ollut usein iloinen kuunnellessani samaa levyä silloin useampi vuosi takaperin. ...Vaikka ei luulisi, jos sanoituksia tarkastelee! Erinäinen Jil Caplainin levy taas linkittyy perheen kanssa vietettyihin peli-iltoihin, joiden oikea-oppinen toteuttaminen edellytti aivan tietynlaista etnistä sillisalaattia: asetelmaan kuului itä-aasialainen peli, taustalle ranskalainen musiikki ja pelievääksi uunituore pulla maidon kera.

Oli miten oli, toisessa ja etenkin kolmannessa novellissa häiritsivät mieslukijoiden tulkinnat naishahmoista. :D Voi sentään. Novellit toimivat hyvänä ponnistuslautana omien musiikkimuistojen pohtimiseen, jos jaksaa jäädä kunkin tarinan jälkeen fiilistelemään omia musiikkimuisteloitaan. Eniten pidin sisällöllisesti ehkä viimeisestä novellista, vaikkakin syytä siihen on mahdoton selittää paljastamatta olennaista juonenkäännettä... Suosittelen kokoelmaa musiikin ystäville soittotaitoon katsomatta.

Erilaiset puhujat ja näkökulmat ilmentävät kauniisti musiikin merkitystä ihmisille. Useissa tarinoissa musiikki yhdistää ihmisiä milloin milläkin tavalla. Ishiguron Yösoitoissa on kuitenkin usein haikea sivumaku. Se tuntuu ymmärrettävältä, sillä ainakin itselleni musiikkiin liittyy monesti milloin mistäkin syystä alkunsa saava haikeus: joskus se etten itse soita koskaan yhtä hyvin, joskus se että on vaan niin kaunista, joskus musiikista mieleen tulevat muistot, joskus yksinkertaisesti se että monet melankoliset kappaleet on nättejä... Mutta musiikki on toisaalta myös usein paljon muuta. Olisi ollut hauska lukea enemmän myös muista sävyistä. Vaikka niin. Yösoittojahan nämä olivat.

Olisin kaivannut jotain merkintää novellien loppuihin. Joko raidan nimeen tai viimeisen pätkän loppuun jonkinlaisena äänimerkkinä. Nyt ehdin toopena jo äimistyä käsittämätöntä lopetusta ennen kuin tajusin, että sama tarinahan jatkuu aiemmista poiketen vielä toiselle levylle.

Loppuun yksi omista yösoittosuosikeistani. Vanhempien luona on piano, ja soitan sitä usein kyläillessäni, erityisesti iltaisin. Tähän piisiin on useimmiten hyvä lopettaa, vaikka hampaita harjatessa tekeekin sitten mieli hyräillä.

Kädettömät kuninkaat

Alennusmyynteihin sortuminen kantoi jälleen hedelmää, eikä tällä kertaa tullut edes ostohuuman jälkeistä morkkista! Kansallisen kirjakaupan taannoisesta alesta kannoin kotiin Scott Lynchin Locke Lamoran valheet (paras vanhoilla päivillä lukemani fantasiakirja) ja Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -- jälkimmäinen hintaan 2,90€! Kun "tarjouskirjamyymälän" pokkaritkin ovat lähes poikkeuksetta 6,90 sanon: mitä ihmettä. Nyt sanon toisaalta myös: jee! koska luonnonoikkuhintaan sain vastinetta rahalle oikein komiasti.

Sinisalon novelleja tuli luettua aika harvakseltaan. Tarinat eivät ole varsinaisesti kauhujuttuja, mutta jollakin tavalla usein painostavia, vähän scifihtäviä, vaikka Sinisalo itsekin jossain vaiheessa toteaa että scifi-määritelmää pitää näiden novellien kohdalla soveltaa hyvin väljästi. Ehkä se sitten ohuimmillaan on sitä paljon nyt puhuttavaa maagista realismia, joka kertomuksia yhdistää. Ei siis kannata missään nimessä pelästyä scifihtävää määritelmää, jos se tuntuu vieraalta. Oli miten oli, pyrin lukemaan yhden jutun aina yhdeltä istumalta, jottei jännite purkautuisi. Se oli hyvä veto. Lukemiseen kului toisaalta aika kauan siksi, että tartuin pokkariin vain kun tiesin, että aikaa lukemiselle on tarpeeksi ja muuten oli oikeanlainen vire päällä. En halunnut ahmia montaa kerralla, joten usein laskin novellin päätyttyä kirjan käsistäni, vaikka seuraavaakin olisi vähän hotsittanut jo vilkuilla.

Novellit on koottu aika pitkältäkin aikaväliltä. Sinisalo on modernisoinut niitä niiltä kohdin kuin se on ollut oleellista, mutta jättänyt paljastavia ilmauksia mukaan (esimerkiksi moderneissa mainostoimistoissa copywriter tuskin työskentelee tekstinkäsittelylaitteen ääressä). Siinä hän on mielestäni tehnyt hyvän valinnan. Ehkä olen noin yleensä vain konservatiivinen nostalgiabuffi, mutta tuollaiset kirjoitusajankohdasta osviittaa antavat nyt jo turhiksi muuttuneet käsitteet toivat teksteihin hauskaa lisäväriä.

Toisaalta sitten... Jokin dialogissa tökki useammassa kuin yhdessä tarinassa. Mikäpä minä olen arvostelemaan, eipä sillä, mutta jokin siinä vain häiritsi. Baby Doll sijoittui kirjoitusajankohtanaan lähitulevaisuuteen vajaalla kymmenellä vuodella ja vuorosanoissa toistuu ehkä siksi futuristiseksi tarkoitettu "kyber" antamassa painokkuutta: kyberhieno, kyberihana jne. En niinkään vakuutu lukijana dialogin aitoudesta, vaan kiinnitän entistä enemmän huomiota repliikeissä esiintyviin sanavalintoihin, se ei liene tarkoitus. Puhutaan botskista ja safkasta ja mudesta ja fadesta ja himbestä. Osittain ehkä sanavalinnat selittyvät sillä että novellit edustavat kirjoitusajankohdaltaan aika monenkirjavia vuosilukuja ja nuoria puhujia, mutta kuten sanottu, kohdallani kävi niin että joskus sanavalinnat saivat aikaan etäisyyttä, kun olisin toivonut voivani uppoutua tarinan jännitteeseen ja "nyrjähtäneeseen"tilanteeseen ennen kuin novelli loppuisi. Kiiltomadon  Markku Soikkelin mielestä dialogi on sen puhekielisyyteen nähden joskus maalailevuudessaan aika raflaavaa.

Naisnäkökulma on omalla tavallaan vahvasti esillä useissa Sinisalon novelleissa. Useimpien päähenkilö on nainen ja sukupuoleen tai sukupuolirooleihin kohdistuva pohdinta ja leikittely luovat omanlaisensa kierteen useampaan kuin yhteen tarinaan. Useassa novellissa naiseen kohdistuva uhka tulee juuri miehen taholta. Samaan maailmaan sijoittuvat Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja Metsän tuttu -novellien keskiössä ovat heimo, jossa naiset ovat kunnioitetumpi ja arvostetumpi sukupuoli. (Käsittääkseni vastaavanlaiselle idealle nojaa kokonainen kirjallisuuden laji nimeltä femdom... vähän tekisi mieli tutustua.) Valkoisessa hiiressä päähenkilö, nainen, saa turpiinsa humalaisilta armeijaämmiltä, joita yleisen asevelvollisuuden myötä on koko Suomi pullollaan. Baby Dollin tapahtumat puolestaan sijoittuvat maailmaan, jossa seksi ja seksikkyys on ihanne ja arkea pikkulapsillekin. Vastaavalla tavalla "sukupuolivärittynyttä" fiktiota en muista juurikaan lukeneeni, joten näkökulma toimi kohdallani aika tuoreesti.

Toinen ja edellistä suurempi ilahtumisen aiheeni oli Sinisalon monessa novellissa käyttämä vanha suomalainen ja saamelainen mytologia. Näitä aiheita hyödyntävät tarinat tuntuivat kiipivän suosikeikseni. Metsän tuttu oli ehkä minulle mieleisin kirjan novelleista, mutta myös sen kanssa samaan maailmaan sijoittuva Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ilahdutti ajatusten tuulettajana. Me vakuutamme sinut kiri myös pistesijoille -- huolimatta siitä että inspiraatiota oli siihen haettu kansanperinteen sijaan paljon scifiklassikko H.P. Lovecraftin tuotannosta. Uusvanha, vanhatuore suomalaisuus oli harvinaista herkkua, ja siitä oli hyvä lukea. Jotenkin tulee niin paljon luettua muiden maiden tarinoita, jotka peilautuvat niiden muiden kuvastosta ja perinteistä.

Olen myös nynny, joten tarinat olivat siinä suhteessa sopivia, sopivan nyrjähtäneitä.

Tähän loppuun myös toisella tavalla nyrjähtänyttä suomalaisuutta Liljan loiston reggae-versioksi tuunaaman Karjalan kunnailla -biisin muodossa: