Nauravia naisia -antologia

Kävipä ensimmäisen kerran niin, että blogger näpäytti nenälle ja heitti puolivalmiin tekstin jorpakkoon. Viimeisillä pihinöillä nyt mennään, mutta yritän kraappia kasaan jonkinlaisen mukaelman menetetyn tilalle.

Mitä?
Äänikirja, antologia, "30 tarinaa keskeltä elämää"
Kuka?
Kirjoittajat: Sinikka Nopola, Tuula-Liina Varis, Taina Latvala, Outi Alanne, Maritta Lintunen, Tuuva Aro, Anja Erämaja, Miina Supinen, Sari Mikkonen
Lukijat: Anja Erämaja, Seela Sella, Sanna Stellan, Maija-Liisa Ström, Martti Suosalo
Kustantaja: WSOY, 2011

Taasen meitsin kuva. Ei kummoinen, mutta ethän vie luvatta.

Fiiliksiä:
Nauravia naisia -nimi yhdistettynä iloisenkeltaiseen kanteen ja Sinikka Nopolan kattavaan edustukseen virittivät tämän lukijan vähän komediataajuudelle, mikä ei ollut aivan optimaalinen mielentila. Kaikissa tarinoissa on jokin koominen elementti, mutta itse tarinat eivät välttämättä ole aurinkoisia. Mutta naisnäkökulmaa piisaa. On syntymää, on kuolemaa, on seksiä, ei ole seksiä, on sisaruutta, on vanhuutta ja äiteyttä. Antologiasta kun on kyse, lienee selvää etteivät kaikki tarinat olleet yhtä mieluisia kuin toiset, mutta naiseudessa rypeminen oli ihan hauskaa vaihtelua. Oli hauska maistella erityylisten kirjoittajien novelleja kuin konvehteja ikään. :)

Viimeiseksi mauksi jää katkeransuloinen, enimmäkseen tosin suloinen tunne: voi tätä elämää, voi meitä naisia. Jostakin ihmissuhdeaiheesta olisi ollut mukava lukea, pohtivampi kuin kokoelmassa oleva Maritta Lintusen suhteen ääritilanteeseen sijoittuva Vakoojat. Mutta ehkä naisten suhde miehiin vaatisi jo kokonaan oman antologian. Miesnäkökulmiakin olisi muuten mukava koota vastaavaksi kokoelmaksi (Petri Tamminen ja Riku Korhonen tulevat mieleen odottelematta).

Seuraava katkelma on antologian suosikkinovellistani, Miina Supisen Timanttinapista, joka on julkaistu aiemmin teoksessa Apatosauruksen maa. Tarinassa rättiväsynyt äiti pelastetaan painajaismaisesta arjesta toviksi lepokotiin. Sanna Stellanin satumainen kerronta sopii tarinaan täydellisesti.

Tulevina päivinä rouva otti ohjelmaansa lepokodin ohjelmasta kolme hoitoa. Ensimmäinen oli sensory deprivation tank -hoito. Siinä hoidettava kellui yksin pimeässä, äänieristetyssä tankissa. Toinen oli ruikutus. Se oli sellaista, että rouva meni hoitajan kanssa kahville, alkoi ruikuttaa ja hoitaja vastasi yhä uudestaan: "Voi sua kuule! Kyllä sä olet lujilla! Kyllä sä olet yksi arjen sankari!" Kolmas hoito oli lapsen ylistys. Siinä hoitaja ja rouva olivat pitkällään esteettisten voimistelumattojen päällä, ja lapsi sai kiipeillä ja kieriskellä heidän välillään ja yllään ja rouva ja hoitaja kehuivat kilvan lapsen luonnetta, ulkonäköä, nimeä ja motorisia ja kognitiivisia taitoja. Hoitaja ihaili myös äidin ja lapsen suhdetta.

Omia lapsia ei ole, mutta tämä novelli oli kyllä niin mahdottoman herkullinen kaikessa kauheudessaan, että Apatosauruksen maa on luettava!

Tunnustus(!) ja Peter Carey

Blahoo! kuten Leena Walleniuksen Pupu-hahmolla oli aikanaan tapana huutaa, olen saanut tunnustuksen, ihka ensimmäisen, ja keneltäpä muulta kuin Suketukselta! :) Tässä se on, kaikessa mairittelevassa sulokuudessaan:

*tihii!* Tämmöiset säännöt seuraavat mukana:

TUNNUSTUKSEN SÄÄNNÖT:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Tunnustuksia on viljelty jo kosolti niin, että niitä on kerääntynyt läjäpäiten jo ansioituneimmille sanasepoille/sanasalleille. Tuntuu vähän hassulta ehkä tässä vaiheessa levittää tunnustusta enää, joten teen tähän enää varjolistan. Jos nyt sattuu niin hassusti, että joku listalta ei ole vielä ko. tunnustusta saanut, menetelköön hän sen kanssa miten mielii, se on joka tapauksessa vilpittömästi annettu. Omasta puolestani voin luvata, etten loukkaannu, vaikka mahdollista kahdeksatta tunnustusta ei enää hehkutettaisikaan erityisesti. :D

Ensinnä olen tylsä, ja laputan tarrailmoituksella heti Suketuksen, sillä tykkään hänen laveasta kirjamaustaan sekä maanläheisestä päiväkirjamaisesta tyylistään.
Lisäksi annan tunnustusta Villasukalle kirjahyllyssä, Kirjahyllylle, ituhippi-Mirvalle sekä kirjojen keskelle Maijalle.
*muok 19min julkaisusta* IIK! Unohdin Pihin naisen, jonka ekointoilusta tykkään myös. En halua ottaa ketään aiemmista pois, mutta hän saakoon kunniamaininnan, joka on yhtä hyvä kuin varsinainen tunnustus. :)

Sitten lyhyt tuumos Peter Careystä. Tunnetteko häiskää? Saanut ilmeisesti kahdesti Booker-palkinnon – saavutus, johon hän mukaan luettuna vain kaksi henkilöä on yltänyt. Nimi ei ollut meikäläiselle ensinkään tuttu, mutta kun kansainvälinen lukupiirimme äänesti hänen historiallisen romaaninsa luettavaksi, tartuin siihen aika innokkaasti. Parrot and Olivier in America (2009) oli tapauksen nimi.

Menossa mukana myös mökillä.

Olen tahkonnut sen 500 sivua koko kuukauden, sain loppuun vasta eilen. Huh huh. Aikamoinen jööti kirjaksi. Toivoin pitäväni kirjasta, sillä:
- se sijoittuu Ranskan vallankumouksen jälkeisiin vuosiin eli kiintoisaa
- siinä ranskalainen aristokraatti (Olivier) ja hänen maailmaa nähnyt englantilainen palvelijansa (Parrot) ystävystyvät eli kiintoisaa
- päähenkilöt lähtevät Amöriikan tuoreeseen demokratiaan, mikä on etenkin giljotiinin jälkimainingeissa kasvaneelle Olivier-paralle kauhistus eli kiintoisaa

Vaan jotenkin silti ei. Kirja on pitkä ja tavallaan pirstaleinen, sillä kahden kertojan vuorottelun lisäksi hypitään myös ajassa. Aluksi, etenkin Parrotin nuoruusvuosia Englannissa kuvaavan osion johdosta odotin Dickens-tyylistä seikkailua, jota ei sitten koskaan tullutkaan. Kumpikaan kertojista ei tunnu antavan luotettavaa kuvausta amerikkalaisen demokratian alkuvaiheista, enkä itse tunne asiaa tarpeeksi hyvin pystyäkseni itse arvioimaan kärjistyksiä "missä määrin tämä on totta?" -tyyliin. Tarina oli ajoittain hauska... mutta ei tarpeeksi usein 500 sivuun nähden. Kielikuvat olivat usein mainioita, mutta niidenkään nojaan en voinut kiinnostustani näin pitkäksi aikaa tukea. Isännän ja palvelijan ystävyyskin tuntuu loppujen lopuksi olevan vain syy antaa tarinalle kaksi näkökulmaa ja kaksi kertojaa... ja kuten brittilehti Telegraphin John Preston huomioi, ystävystymisen jälkeen jännite raukeaa ja hahmot jäävät jotenkin tyhjän päälle.

Kunnianhimoa yrityksessä oli, mutta jotenkin kirja olisi hyötynyt (minusta) joko aiheen tarkennuksesta tai ainankin esipuheesta, jossa kirjailija selittäisi lähtökohtansa. Ilmeisesti päähenkilökin perustuu löyhästi johonkin heppuliin nimeltä Alexis de Tocqueville. Ilmeisesti se sanoo jotain USA:laisille, mutta meitsille ei niin mitään (nyttemmin olen googlannut asian: tyyppi kirjoitti vissiin ensimmäisen USA:n asenteita ja oloja kuvaavan kirjan "Democracy in America"). Sitten toisaalta tämäkin samankaltaisuus on juurikin kaltaisuutta, sillä vaikka Carey on (tässä lainaan muiden ja sivistyneempien huomioita) sisällyttänyt Olivieriinsa joitakin Tocquevillen piirteitä, hän on lisännyt monia muita. Historiallisena oppituntinakaan tätä ei ainakaan Tocquevillen osalta uskalla pitää.

(Hiiskatti, hetken luulin ilahtuneena että kurkiaura lentää yli, kunnes muistin eläväni kaupungissa ja vieläpä rakennustöiden lähistöllä: nostovimpelehän se siellä valittaa taakkaansa.)

Makuasia silti, koska Guardianin Ursula Le Guin ei tunnu olevan oikeastaan eri mieltä kanssani mistään, mutta silti piti kirjasta... o.O Hämmennys valtaa mielen. ^__^; No. Lukupiiriläiset kehuivat minulle Kellyn kopla – tositarina -nimistä kirjaa. Haluaisin nähdä Careyn kirjoitustyylin jossakin juoneltaan tiiviimmässä tarinassa, joten epäilemättä tartun tähän, jos se kirjastossa vastaan tulee.

Ja lopuksi 30 päivää kirjoja, päivä 3:
Kirja, joka saa sinut iloiseksi
Heli Laaksosen Pursu (eli "tarina- ja marinakirja") saa iloiseksi ja on valmiiksi paloiteltu suupaloihin pikapiristystä varten. Kirjallisuuden ulkopuolelta tahi ainakin ulkolaidalta on kuitenkin nostettava esiin myös Bill Wattersonin ihanat strippimuotoisen sarjakuvan sankarit Lassi ja Leevi, joiden kommellukset naurattavat aina, paitsi Turun Sanomien käännöksenä.

Sinikka Nopola: Miksi emme totu pystyasentoon

WSOY, 2007

Asia 1:
Laadin jokin aika takaperin listan hyväntuulisista kirjoista. Etsin kirjaston äänikirjahyllystä jotakin, jota olisi hyvä kuunnella sukan kutomisen ohessa. Siippaseni on keksinyt haluavansa polvipituiset sukat, ja toimen miehenä se on nyt kiikuttanut meikäläiselle netistä tulostetut englanninkieliset ohjeet, kaksi kerää lankaa ja kahden pyöröpuikot. Nojatuolissa vasemmalla puolellani on yksi monistenippu, jossa kerrotaan, miten sukkia neulotaan kaksilla pyöröpuikoilla. Oikealla puolella taasen monistenippu, jossa on rivi riviltä etenevät ohjeet juuri näiden nimenomaisten sukkien tekemiseen. Sohvapöydällä edessäni sitten on tämä tietokoneeni, jolla etsin havainnekuvia siitä, miten kolmiosaista palmikkoa neulotaan. Leppoisa harrastus, tuo neulominen.

Niin, olin siis sanomassa, että etsin jotakin äänikirjaa vitu neulomistukioitani varten. Hyllystä heilutteli jo kaukaa taivaansininen pieni kotelo, joka sisälsi Sinikka Nopolan kokoelman Miksi emme totu pystyasentoon.

Kirjoitin sata lappua, jossa joka toisessa oli järkevä, joka toisessa turhanpäiväinen sana. Hattara. Pilvi. Enkeli. Ihminen. Joulupukki. Sijoituskonsultti. Tanssityttö. Logistiikkaoperaattori. Laiskottelu. Laatuaika. Riippumatto. Osaamiskeskus. Poskisuudelma. Letkusuulake. Haavemaailma. Tietoyhteiskunta. Yöperhonen. Ravihevonen. Bikinit. Solmio. Meediokurssi. Golfklubi. Lomaromanssi. Avioliitto. Erotiikkamessut. Venenäyttely. Katukauppias. Pääekonomisti. Panin laput hattuun, ja nostin hatusta yhden. Siinä luki letkusuulake.

Yllä oleva on katkelma tarinasta Letkusuulakkeen aika. Katkelmassa Nopola selittää, kuinka tuli kirjoittaneeksi kyseisen letkusuulaketta käsittelevän tekstin. Varsinainen juttu ei ole ehtinyt edes alkaa, mutta olin itse jo aivan täpinöissäni, että mitä sieltä nyt tulee. Kerro, kerro tarina letkusuulakkeesta!

Nopola on muikean arkinen. Ensimmäisellä levyllä hän lukee imurin käyttöohjetta, onkii kulutusyhteiskunnan symboleiksi vetoketjullisia aamutossupusseja ja Mikki Hiiri -jalkaisia cd-torneja, säälii Alli Paasikiveä ja pohtii, miksi koululainen on paheksuttavalla tavalla hajamielinen, jos hän ei konemaisesti keskity siihen, mitä kulloinkin lyödään nenän alle.

Kokoelma on hauska, muttei turhanpäiväinen. Ei slapstick-hauska, vaan ennemmin ironialla ja arkielämän absurdeilla asioilla tai liioittelulla huvittava. Hän ken pitää Heinähattu ja Vilttitossu kirjoja hauskoina, pitänee näistäkin, vaikka kaikissa tarinoissa imu ei aina virrannut. Pientä epätasaisuutta selittää varmaan valikoiman koonti useammasta lähteestä.

Asia 2:
Suomessa siis jälleen. Kiitos mukavaa lomaa toivottaneille! Reissu oli onnistunut, joko murehtimiseni vuoksi tai siitä huolimatta. :) Viimeisenä yönä ennen lentoa kotiin en saanut nukuttua (aikaa olikin vain kolmisen tuntia), vaan kertasin mielessäni aikataulua: "herätyskello on soimassa klo --.--... taksi on tilattu ovelle --.--... bussiasemalle kestää ajaa ehkä --min ja sitten bussimatka kestää --min ja sitten boarding passit on pakattu ja passi on ja kone lähtee --.--... ja arvioidusta laskeutumisajasta on lappu kotona, että osaavat tulla noutamaan." Muuten näin, paitsi että koska oli niin myöhä ja olin niin väsynyt, että ajatus katkesi aina jossakin kohdassa, jolloin piti aloittaa tietysti jostain unilogiikan syystä alusta. Hu-huh. Vaan hauskaa siis oli (vaikka sisko osti viisi kenkää ja jouduimme palaamaan seuraavana päivänä takaisin hakemaan sen kuudennen). Säät suosivat ja pääsin Piccadillyn Waterstonesiin, kasvitieteelliseen puutarhaan ja ale-hanojen ääreen pubiin jos toiseenkin. Tate Modern jäi näkemättä, mikä vähän harmittaa, mutta kokonaisuus oli onnistunut.

Asia 3:
30 päivää kirjoja, päivä 2:
Lempiruno tai -runokokoelma. Luen aika vähän runoja. Muutama mukava muistuu mieleen, mutta Adrian Henrin Tonight at Noon ehti paikalle ensin. Se on ollut yksi suosikeistani jo pitkään. Miksikö? Hmm... Se on hauska ja haikea, toiveikas ja tavallaan siksi viiltävä. Kevyt ja painava. Kekseliäs. Kaunis. Sen voi lukea (englanniksi) täältä.

Heisulivei ja 30 päivää kirjoja

Hei viikoksi! Lähden lomailemaan tai "lomailemaan" kahden nuoremman sisareni kanssa ja palaan (epäilemättä puolipökerryksissä) viikonloppuna. Siihen asti tiedossa radiohiljaisuutta. Kumpikaan seuralaisistani ei ole kovin paljon reissannut (toinen käytännössä ei ollenkaan), joten meikästä on vähän puolivanhingossa muodostunut pieni matkanjohtaja. Joka toinen hetki olen varma, että reissusta tulee onnistunut... joka toinen hetki olen varma, että joku eksyy, joku ryöstetään ja kaikki turhautuvat, kun kukin haluaa eri paikkoihin. Pahinta on, että jos jokin menee pieleen, se on MUN SYY. Kylmä rinki takalistossa. Ei hyvä.

Olen nyt viimeisen tunnin tarkastanut monisteitani (hotellipaperit, boarding passit, lentokenttäbussiaikataulut...) ja opaskirjojani ja kirjoitellut sisaruksille ja itselleni muistilappuja kuin joku villiintynyt Muumimamma. Nyt saa loppua tältä erää. Jos joku menee pieleen, niin sitten menee.

Pihin naisen inspiroimana aloittelen tässä läksiessäni 30 päivää kirjoja -sarjaa, jota täyttelen lähitulevaisuudessa harvakseltaan (olettaen, että pääsen elävänä takaisin kotiin).

1. päivä
Paras viimeisen vuoden aikana lukemani kirja:
Siilin eleganssi vai Tyttö joka muuttui lasiksi... ääkh... Mmmmmm sanon Si... eikun sanon Tyttö joka muuttui lasiksi (Ali Shaw). En juuri lue kirjoja, joissa rakastuminen on tällai tapetilla. Se oli siinä mielessä aika uutta. Eniten pidin Shaw'n luomasta maailmasta, vinkeästä tunnelmasta ja luontevasta ja luovasta kielestä. Se ilahdutti näiltä osin enemmän kuin Siilin eleganssi, vaikka Siilissä olikin muita ansioita.

Ta ta, old chaps, see you in a week!

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Gollancz, 2011

Hannu Rajaniemen Kvanttivaras (2011) on kirja, joka sopinee ennakkoluulottomalle ja seikkailunnälkäiselle sci-fivieroksujallekin (joihin saatan lukeutua, hmm). Rajaniemi teki muuten ohot ja kirjoitti englanniksi. Luin kirjan alkuperäiskielellä. Kirjoitan tässä kirjasta lyhykäisesti siksi, että ensimmäisen viidenneksen jälkeen kirja jäi vanhempieni luokse, enkä päässyt siihen viikkoon käsiksi. Jatkoin lukemista siitä, mihin olin jäänyt, mutta jotenkin tuntui, että Rajaniemen keksimät termit ja ilmiöt luiskahtelivat ikävän liukkaasti mielessä: en ollut täysin varma, miten mikäkin systeemi tai käsite toimi, mikä vähän söi lukumukavuutta. Syytän pääasiassa tätä taukoa... ellei muilla ole samankaltaisia kokemuksia. :) Noh, toisaalta ainakin Hesarin arvostelija siunaili, että "juonittelujuonen täydellinen selvittäminen tuntuisi vaativan ainakin kaksi lukukertaa." [muoks.] Kaiken voi lukea -blogin Jorikin on lukenut Kvanttivarkaan ja kaipaili ilmeisesti (hänkin) vähän pehmeämpää laskua oudon termistön ryteikköön.

Kvanttivarkaasta jäi kuitenkin myönteiset fiilikset. Kaikki alkaa lainauksella eräästä aina yhtä verrattoman Maurice Leblancin Arsène Lupin -kirjasta, mikä tietysti lupaa hyvää. Asiaan vihkiytynyt lukija saattaa itse asiassa bongata viittauksia tähän Sherlock Holmesin rötöstelevään sielunveljeen myöhemminkin romaanissa. Interplanetaarinen supervaras Jean le Flambeur on romaanin alussa vankilassa, joka pakottaa hänet ja muut vangit pelaamaan väkivaltaista peliä, jonka tarkoituksena on saattaa vanki taas yhteiskuntaan palautettavaan kuntoon. Vankilasta hänet vapauttaa Mieli, joka tekee töitä salaperäisen Pellegrinin laskuun.

Jeanin ja Mielen on kaivettava esille jokin, jonka Jean ennen kiinnijäämistään piilotti Marsiin. Niinpä Perhonen-niminen avaruusalus suuntaakin sinne kera Mielen ja Jeanin. Ongelma vain on se, että Jean on piilottanut salaisuuden myös itseltään: liikkuvassa Oublietten kaupungissa ajatuksia ja muistoja kun on helppo siirtää, lähetellä kavereille, kätkeä ja varastoida. Oublietten maailma oli todella mielenkiintoinen... Aikaa menisi tuhottomasti, jos yrittäisin kaiken selittää. Eräänä esimerkkinä sanon sen, että Oublietten asukkaat saavat tietyn määrän valuuttana käytettävää aikaa, jonka loputtua he joutuvat "Hiljaisiksi" joksikin vuosiksi. Heidän mielensä siirretään keinotekoisiin ruumiisiin, jotka huolehtivat Oublietten turvallisuudesta, huoltotöistä ja joistakin muista hanttihommista. Kuolema on siis useimmissa tapauksissa väliaikainen.

Jean yrittää Mielen hiostaessa taustalla selvittää itseltään piilottamansa salaisuuden. Paha vain, että hänestä kiinnostuu myös oubliettelainen salapoliisi Isidore.

Tiedossa pitäisi oleman trilogia. Huu! Poikamaisessa charmissa Jean jäi jälkeen ah-niin-ihanasta Arsènesta. Hänen olisi suonut valtaavan varmemmin oman tilansa muiden henkilöiden joukosta. Vaan kukaties Jean tässä vielä kehittyy sarjan edetessä. Äksöniä kuitenkin piisasi kuin pienelle kylälle ja erikoisen tulevaisuuden maailman ajatusleikit olivat vetäviä. Kielellisesti teoksessa vilisee erilaisia fysiikkaan ja matematiikkaan liittyviä juttuja. Jollei ole erityisen itsevarma englanninkielentaidoistaan, kannattaa ehkä kielikylpeä jonkin muun kirjan parissa... Vaikka eipä sillä, viittaukset fyysikkoon, jota en tunne, jäävät yhtä tyhjiksi kaikilla kielillä. :)

Tiivistettynä: pelkään vähän, että tipahdan kärryiltä seuraavan romaanin parissa, mutta Rajaniemen mielikuvituksekas tulevaisuus on niin kiehtova ja osa keksinnöistä niin vinksahtaneita (vankila, jossa joutuu pelaamaan itseään vastaan), että varmasti luen seuraavan osan kun se joskus ilmestyy.

*muoks* Myös Suketus luki vastikään Kvanttivarkaan. Pus kii!

8 hyvän mielen kirjaa

Meitsin kuva, elä vie luvatta.

Olen nauttinut kauheasti muiden ilolistojen lukemisesta, ja mieli teki itsekin koota jonkinlainen lista. Nyt ei oikopäätä irronnut kuin kahdeksan kirjaa ja tuumin, että mitäpä sitä väkisin puristamaan.

1. Käytännössä mitä vain Alexander McCall Smithiltä. Suomennettu Naisten etsivätoimisto nro. 1 -sarja on hyväntuulista, mutta Scotland Street -sarja ja Sunday Philosophy Club -sarja ovat myös ihanan ymmärtäväisesti ja lämminhenkisesti kerrottu.

2. Bill Bryson: Lyhyt historia lähes kaikesta. Mitä voin sanoa? Maailmassa on tohvelieläimiä. Joskus, jossakin oli mies, jolle naurettiin, kun hän huomasi Afrikan ja Etelä-Amerikan muotojen sopivan yhteen ja päätteli että ehkäpä ne joskus olivat samaa maamassaa. Planeetta pursuaa kaikkea hämmästyttävää ja mahtavaa, jota ihmiset ovat yrittäneet itsepintaisesti tutkia ja ymmärtää... Kivestä on hän, joka ei tästä innostu!

3. Jukka Parkkinen: Suvi Kinoksen seitsemän enoa. Verbaalista iloittelua ja söpö tarina pikkutytöstä ja seitsemän akateemisen miehen joutumisesta hänen huoltajakseen.

4. Joanna Rubin Dranger: Neiti Tärkeä ja uraputki. Sarjakuva, jota voin suositella kaikille. Erityisesti heille, joita oman ammatin löytäminen ahdistaa.

5. Heli Laaksonen: Pursu. Mahtava murre, mahtava asenne. "Tarina- ja marinakirjaksi" kuvattu pakinakokoelma on maanläheinen, humoristinen, kevyt, elämäniloinen, pohtiva ja itseironinen juttukokoelma. Mitäpä muuta esimerkiksi vilkuttaminen olisi kuin että "Hei vaa, toine ihmine, tääl mää ole!" (lainaus ulkomuistista, pahoittelen). Luonnehdinta tulee mieleen aina, kun näen jonkun tuntemattoman vilkuttelevan.

6. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. Tietysti. Nurinkurista, mutta totta. :)

7. Sinikka Nopolan kokoelmat ovat usein sympaattisia. Taivaallinen kassi tai mehevästi nimetty Tervehdin teitä kevätsukkahousuin ovat sellaisia, joita voisi tässä ehdottaa.

8. Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira. Neuvostoaikaisessa sadussa on tunnelmaa. Perunoilla käyvä kulkuneuvo Tr-Tr-Mitja, joka kulkee kevyemmin kotiin päin, lehmä nimeltä Mirri sekä tiedemiehiltä tilattu kotiaurinko eivät voi jättää ketään kylmäksi.

Osastoa pelit ja vehkeet: Botanicula (& Machinarium)

Kuva Amanita Designin sivuilta. Lisää samassa osoitteessa: http://amanita-design.net/games/botanicula.html

Koska Parrot and Olivier in America -järkäle ja kaikenlaiset ihan oikean elämänkin jutut pitävät nyt vähän kiireisinä, mainostan kirjan sijaan tällä kertaa peliä... tai kahta.

Amanita Design lahjoitti maailmalle Machinariumin, joka valloitti meikäläisen täysin omintakeisella grafiikallaan, sympaattisilla hahmoillaan sekä selkeästi muotoilluilla ongelmillaan. Tykkään ongelmanratkaisupeleistä, ja tämä oli siinä mielessä täydellinen, ettei siinä tarvitse olla nopea: missään vaiheessa ei voi tyriä täysin, ja ongelmat ratkaistaan ennemmin tutkimalla ja pohtimalla kuin harjoittelemalla samaa tehtävää sen tuhannen kertaa.

Tällaisissa ongelmanratkaisupeleissä mielestäni pahin mahdollinen virhe on se, jos pelaajalle ei muotoilla ratkaistavaksi tarkoitettua ongelmaa tarpeeksi selkeästi. On sietämätöntä palloilla ympäriinsä miettimässä, mitä ehkä pitäisi tehdä, mitä pitäisi hakea, mihin pitäisi pyrkiä. Toinen tälle pelaajalle sietämätön munaus on jättää ongelman ja ratkaisun välinen yhteys liian löyhäksi. Sattumalta löytää oikean ratkaisun, mutta mieleen ei jää "aa, tietysti!" vaan "häh, no onpa tyhmää". Näitä ongelmia ei ole sen enempää Machinariumissa kuin Botaniculassakaan. Ne ovat mahtavia. Kulloinenkin ongelma on muotoiltu selkeästi ja ratkaisut ovat mielekkäitä.

Robottikaupunkiin sijoittuva Machinarium on silmää miellyttävä point-and-clicktyylinen strategiapeli, ja kasvimaailmaa kuvittavalla Botaniculalla on lisäksi annos zen-pelien ideologiaa: suuren osan pelistä muodostaa se, että kuljeskelee ja katselee ympärilleen pelimaailmassa ja nauttii näkemästään. Monet näkymät ovat todella nättejä, ja tekijöiden mielikuvitus ja omanlainen tyyli kantavat mielestäni onnistuneesti koko pelin loppuun asti. Pelissä voi kerätä erilaisia otuskortteja löytämällä eri toimintoja ja öitäisiä, mutta ne eivät ole olennaisia pelin pääasiallisen juonen kannalta. Koska aikarajoja tai muuta stressihätäkiirettä ei pukkaa mistään suunnasta, "hortoilu" onkin helppoa ja hauskaa... mutta suorittamispelit ovat niin yleisiä, että siihen "ootellaan ja katellaan" -mielentilaan voi kestää hetki päästä.

Täydellisiä kesäpelejä. Ensimmäisen palan Botaniculaa saapi jopa pelata ilmaiseksi kehittäjien pelidemolle luomalla sivulla. Koko pelin hinnan ei pitäisi päätä huimata. Ainakin Steamissa sen saa muistaakseni täyshintaisena noin 10 eurolla. Jos jää kärkkymään, saattaapi alennuskin napsahtaa kohdalle.

Rex Stout: Liian monta kokkia

WSOY, 1979

Tykkäsin. Aiemmin tänä kesänä lukemani Outi Pakkasen varhaiskauden rikosromaanit jättivät jälkeensä muistikuvia lähinnä 70-luvun helsinkiläisellä symppismiljööllään, ja jäin kaipailemaan hahmoihin säpäkkyyttä. Booksy teki tässä jokin aika sitten pientä yhteenvetoa Rex Stoutin dekkareista ja viehtymyksestään niihin, mistä pitkälti johtuu, että luin Liian monta kokkia (kirjoitettu 1938, suomennettu 1979 ja käsissäni ollut painos otettu 1994 – kuvassa tosin ensimmäisen laitoksen kansi, tuota myöhempää kun en netistä löytänyt ja itse kirjakin on jo kirjastossa, oman kameran ulottumattomissa).

Juonta lienee tarpeetonta selostaa erityisesti. On mestarikokkien kokoontumisajot, yksi heistä on yleisesti vihattu, samaista miestä avitetaan vähän siirtymässä vehreämmille metsästysmaille, ja sitä sitten selvitetään perinteiseen kuka se oli -tyyliin.

Eila Pennasen käännös on ajan hampaan jäljiltä paikoin rupuisessa kunnossa. Ennen nettiaikaa oli kääntäminen tietysti huomattavasti vaikeampaa, se on otettava huomioon. Jotkut käännökset ikääntyvät kauniisti. Silloin vanhahtavista sanoista tulee osa kirjan tunnelmaa, mutta tässä oli muutama kohta joissa selkeästi joku viittaus oli mennyt ohi, koska käännösrepliikissä ei ollut mitään tolkkua. Jotkut ilmeisesti "seeing as" -tyyppiset fraasit (vai miksiköhän niitä parhaiten kutsuisi) oli usein käännetty jotenkin katsomiseksi... joka tapauksessa niin, että se häiritsi. Pahus, rupean oikeasti tekemään muistiinpanoja, sen sijaan että vain suunnittelisin tekeväni. e.e

Stoutilla on kaksi mainiota hahmoa, sarjan keskeinen nero, yksityisetsivä Nero Wolfe, ja hänen luotettu apulaisensa, kertojana toimiva Archie Goodwin (= aika tarkkaan "hyvä voittaa" – lieneekö sattumaa?). Näiden kahden hahmon keskinäistä ymmärrystä ja saumatonta yhteistyötä on hykerryttävää seurattavaa. Nokkeluuksien ystävänä arvostan myös keskinäistä nokittelua, etenkin Archien repliikit ovat aidosti näppäriä. Yksin kumpikaan ei olisi ehkä riittävä alusta romaaneille, mutta kaksikkona yhdistelmä on toimiva. Olisi ollut hauska aloittaa parivaljakon ensimmäisistä seikkailuista, mutta tämä oli käytännössä ainoa, joka kirjastossa oli. Pitkät tuotannot usein väljähtävät osien seuratessa toisiaan, olisi kiintoisa lukea aikaisempia ja myöhempiä kirjoja ja tutkailla, voiko intensiteetissä havaita muutoksia... Aion siis vierailla jännitysosaston S-hyllyllä vastaisuudessakin.

Mieleen painuneet sitaatit:
– minä en ole mikään hyytelöity kilpikonna
– älä istu, ettei sinun päällesi istuttaisi

P.S. Taakse on liitetty muutamia reseptejä. Näistä ei liene kuitenkaan kovasti iloa normaalilla kunnianhimolla varustetulle kotikokille... Paitsi jos tekee mieli hankkia tammilankku piffin kypsennystä varten tai kipaista lähikauppaan ostamaan muutama desi muhennettua suokilpikonnaa. ;)

Julian Barnes: The Sense of an Ending

Jonathan Cape, 2011

Tämä oli meitsille jotain jännittävää. Jos harrastatte lukupiirejä, Julian Barnesin The Sense of an Ending (2011) voisi olla kelpo ehdokas.

Kirjassa kuvataan Tony-nimisen miehen ja hänen ystäviensä elämää. He tutustuvat koulussa 60-luvulla ja lähtevät sitten kuka mihinkin opiskelemaan. Tony kertoo lukijalle opiskeluajoistaan ja tyttöystävästään, elämästään keski-ikäisenä ja eläkeläisenä. Yhteydenpito nuoruusvuosien tuttaviin on vähissä, kunnes Tony saa kirjeen asianajajalta. Hän on saanut pienen perinnön.

Tässä on kirja, jossa toinen puoli tarinasta alkaa vasta, kun lukija on lukenut viimeisen sivun. Jos haluaa saada jotakin irti kirjasta, tarinaa joutuu miettimään uudestaan sen kerran luettuaan jopa niin, että melkein tekisi mieli aloittaa heti alusta. Romaani on lyhyehkö, mutta tavallaan siinä onkin kaksi romaania, joista vain toinen näkyy sivumäärällä mitattuna.

Kirjasta on vaikea puhua paljastamatta olennaista näkökulman "vinksahdusta", jonka jokaisen lukijan soisi kokevan omakohtaisesti. Vaikka ensin olin vähän hämmentynyt, pähkäily oli palkitsevaa. Romaani on vakuuttava ja hätkähdyttävä tarina muistista ja tavasta, jolla sijoitamme itsemme elämäämme.

P.S. Fyysinen kirja on erityisen silmää miellyttävä pelkistettyine väreineen ja mustattuine sivunreunoineen. Mikäli englannin kieli ei kiinnosta, suomennos pitäisi putkahtaa markkinoille näillä näppäimillä.