Varoitus: Vaalikuumehourailua

Seuraavassa omia henkilökohtaisia aatoksiani näin vaali-iltana. En halua ottaa kantaa vaalien lopputulemaan, mutta äänestysaktiivisuuden tiimoilta pyörii mielessä täälläkin ajatus tai pari. 58,2 % on aika ikävä tulos. Melkein joka toinen jätti äänestämättä. Melkein joka toisella oli sellainen "ei kiinnosta" -fiilis. Vai oliko?

Nuori perheenjäseneni meinasi jättää äänestämättä. Tuli tämä vähän puskista, sillä arvelin hänen ilman muuta käyvän uurnalla. Mielipiteitä kun hänellä jonkin verran on ja netin uutispalveluista ainakin ulkomaan uutisia tuntuu lukevan. No, pidettiin sitten kriisikokousta hänen ollessaan tietokoneella; kuinkas nyt suu pannaan? Tein tiedusteluretken tietokonepyhättöön ja sain kuulla, että penseä suhtautuminen johtui lähinnä tietämättömyydestä.

Asiassa kävi sitten niin, että vaaliskeptikko istutettiin keittiön pöydän ääreen, ja käytiin sitten yhdessä kolmen ihmisen voimin Ylen vaalikone läpi kysymys kysymykseltä. Tiivistimme siippasen kanssa parhaamme mukaan näkemyksiä, joita eri asioista olimme kuulleet ja selitimme käsitteitä ja menettelyjä, jotka skeptikolle olivat vieraita tai hämäriä. Lopuksi tutkittiin eniten samaa mieltä olleiden ehdokkaiden kärkeä lähemmin ja tutustuttiin heidän perusteluihinsa, että vieläkö kuulostaa hyvältä, oliko ehdokas joistakin asioista täysin vastakkaista mieltä. Loppujen lopuksi intervention kohteena ollut osapuoli lähti ihan tyytyväisin mielin äänestämään muun joukon mukana, mikä oli mukavaa. Ilmeisesti kotiin jääminen ei johtunut välinpitämättömyydestä, vaan tiedon puutteesta.

Vaikka Urpilainen varmaan oli oikeassa arvellessaan noopean äänestysvilkkauden syyksi vaaliväsymystä (puolentoista vuoden aikana kaksi kierrosta presidentinvaaleja sekä eduskuntavaalit), mutta oma toiveeni näin vaalien jälkimainingeissa on, että niin poliitikot kuin tiedotusvälineetkin ottaisivat asiakseen selväsanaisuuden. Ylen vaalilähetyksessä sote-uudistuksesta puhuttiin yhtenään, mutta kertaakaan ei käsittääkseni avattu, että sotella tarkoitetaan sosiaali- ja terveyspalveluiden rakenneuudistusta. Moni uutisia seuraava tietysti tietää, mitä sote on. Kuinka moni ei tiedä? Kuinka helposti on löydettävissä tiivis selostus esimerkiksi siitä, mitkä ovat pääargumentit kuntauudistusasiassa?

Äänestäjien aliarvioimisesta puhutaan toisinaan, mutten ole kuullut vielä koskaan puhuttavan äänestäjien yliarvioimisesta. Kunnanvaltuustossa istuminen käy työstä. Kansanedustajuus on kokopäivätyö. Muissa töissä käyvillä kansalaisilla ei ole resursseja perehtyä kaikkien alojen asioihin perinpohjaisesti. Let's face it, peruskoulu ei anna kummoisiakaan eväitä yhteiskunnalliseen valveutuneisuuteen, ja sekin vähä opetus taitaa osua juuri niille ikävuosille, jolloin jutut valiokunnista, puolueista ja kilpailutuksesta tuntuvat äärimmäisen tylsiltä. Sitä paitsi toisin kuin vaikka matikassa, jossa on mahdollista saada desimaalintarkka vastaus ongelmaan, politiikassa käsiteltävät asiat ovat monimutkaisia ja siksi joskus turhauttavia. Opettajalla pitäisi olla kaksin verroin enemmän innostusta, oppitunteja ja näkemystä pystyäkseen innostamaan (mahdollisimman puolueettomasti) oppilaansa yhteiskunnallisten asioiden pariin.

Minusta tuntuu, että politiikkaa pitäisi avata enemmän. Ei pitäisi olettaa ilman muuta, että 100 % äänestysikäisistä tietää mikä sote on. Realismin nimessä ei pitäisi myöskään olettaa, että 100 %:lla äänestysikäisistä on motivaatiota metsästää tietoa ja näkemyksiä monimutkaisiin asioihin; puolueetonta tietoa poliittisista kiistakapuloista pitäisi olla tarjolla jossain helposti. Lisäksi "poliittista jargonia" pitäisi karsia mahdollisimman paljon, jolloin maksimoitaisiin jokaisen lukijan tai kuulijan mahdollisuus seurata argumentointia ja keskustelua. Lisäksi kävisi ehkä niin, että yhä harvemmalle lukijalle tai kuulijalle tulisi sellainen olo, ettei voi ymmärtää politiikkaa, että se on tarkoitettu ja suunnattu joillekin muille. Politiikan pitäisi olla kaikille. Onko 41,8 %:lla suomalaisista siis "ei kiinnosta" -fiilis vai "en ymmärrä" -fiilis?

Ymmärrän, että politiikan seuraaminen voi tuntua vieraalta tai vaikealta. Niin minullekin aina toisinaan. Haluaisin silti kannustaa kaikkia ottamaan selvää ja äänestämään. Noin 16 000 asukkaan kunnassa valtuustoon pääsee jo 58 äänellä. Kyllä siinä siis joskus on kuitenkin yllättävän pienistä numeroista kysymys. Eikä tarvitse osata valita objektiivisesti parasta tyyppiä sen tuhannesta ehdokkaasta. On ihan ok olla epävarma. Ota selvää. Ole vilpitön. Muista, että kaikilla asioilla on aina kaksi puolta. Äänestä.

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

BTJ kustannus, 2009

Enpä muista koska viimeksi tarinan imu on ollut näin kova.

Valkoinen tiikeri on kirja toivosta ja epätoivosta, ihmisarvoisesta elämästä, rikkaista ja köyhistä, vallasta ja vähäpätöisyydestä, alistamisesta ja alistumisesta, Valoisasta ja Pimeästä Intiasta, jossa miljoonittain maailman köyhimpiä asuttaa samaa seutua miljonäärien kanssa. Kirjassa kuunnellaan Balramin tarinaa. Hän katselee kattokruunua toimistossaan ja kirjoittaa Kiinan pääministerille sähköpostia, jossa hän kertoo, miten onnistui kohoamaan Intian pimeästä maaseutukylästä varakkaaksi yksityisyrittäjäksi.

Aravind Adigan maalaama kuva Intiasta on karu, mutta ei vaikuta pateettiselta. Päähenkilön elämänpiiri rakentuu luontevasti, melkein kuin itsestään. Tunteilua välttäen hän onnistuu kuvaamaan vetoavasti ja paikoin sydäntä särkevästi elämää, jota ihminen elää siksi, ettei valinnanvaraa ole. Näin kunnallisvaalien alla on erityisen puhuttelevaa lukea toisenlaisista vaaleista. Sellaisista, joissa rumpua löydään, mottoja huudetaan, mutta äänestyspaikalla ei käy juuri kukaan. Jos erehtyy paikalle äänestämisaikeissa, voi saada selkäänsä. Äänet on myyty eniten tarjoavalle jo etukäteen

Balram otetaan viiden vuoden jälkeen koulusta, koska suku tarvitsee lisää tuloja. Jonkin ajan kuluttua hänet lähetetään veljensä kanssa kaupunkiin, jossa heidän on tarkoitus saada työtä. Kaupungista voi saada duunia, jonka palkasta riittää kotiin lähetettäväksikin. Balram pääsee kuin pääseekin töihin, sillä hänen uusi työnantajansa sattuu olemaan kotoisin samasta kylästä. Se on eduksi, koska palvelija on luotettavin silloin, kun häntä motivoi luottamuksen arvoisuuteen tieto, että perheelle käy huonosti, jos hän varastaa tai tekee muuta tyhmää

On sydäntä särkevää seurata Balramin maailman mustavalkoisuutta ja todeta, miten rooli ja asema ohjaavat ihmistä. Vaikka tarina on kontrastien kirjoma ja paikoin ehkä inhorealistinenkin, romaani on kuitenkin myös humoristinen. Tasapaino on jotenkin juuri oikea.

Mitä on uhrattava ihmisarvoisen elämän saamiseksi, ja voiko urhauksen tehtyäänkin olla vielä ihminen? Adigan kirjassa toivo ja epätoivo, alistuminen ja viha sekoittuvat kuin tuulettimen mustat lavat kattokruunun valoon tai kuin musta ja valkoinen valkoisen tiikerin turkissa.

Adiga on kirjoittanut jo ainakin kaksi muuta teosta sitten vuoden 2008. Aion ehdottomasti hankkia ne käsiini.

Töitä!

Voipuneet mutta onnelliset terveiset työrintamalta:

Kirjoittaja on osa-aikainen lähiseudun kirjakaupan täti sekä aktiivinen käännöstoimiston alihankkija.

Ikävää toisaalta on, että graduni on jo alkanut maatua jossain tietokoneen uumenissa. No, jos on juuri nyt valittava gradun ja rahan välillä, valitsen maallisen mammonan. Siinä pisteessä ovat asiat tällä hetkellä. Lisäksi ei kauheasti inspiroi nyt tämä opintoasia muutenkaan. Jos silmiin (ja sieluun) on sattunut Maikkarin entisten tekstittäjien saama kylmä kyyti (ulkoistettiin BTI:lle --> tulot tippuu kolmannekseen), ymmärtää ehkä miksi. Kohottelen tuntosarviani jo aivan uusien akateemisten aluevaltausten suuntaan, mutta niistä hyshys kunnes konkretiaa on enemmän kuin yhden kokeiluluontoisen kurssin verran.

Viimeisen 48 tunnin aikana olen nukkunut vähän ja kääntänyt paljon.Välissä olen lukenut Aravind Adigan Valkoista tiikeriä, joka on toistaiseksi ainakin ihan huippuhyvä. Kirjoitan siitä jotakin, jahka saan toisen puolikkaan luetuksi. Ihkaensimmäinen alihankintahommani oli osittainen käyttöohjekäännös. Kyllä on kieli hassu asia. Arvatkaa, onko ufoa puhua jostain virtapainikkeista, neliportaisista liukukytkimistä, USB-sovittimista ja laiteohjelmistopäivityksistä. Ihan Sinikka Nopola ja letkusuulake. :D

Ja nyt laahustan keittiöön, panen perunaveden kiehumaan (anteeksi jo etukäteen, rakas seinänaapuri) ja katson Hyvät ja huonot uutiset ennen ehdottoman hyviä (ei huonoja) unosia.

Raimo Pesonen: Automies

Suloinen Automies.

Siltala 2012

Kuulun siihen kansanosaan, jonka mielestä moottoriurheilu sananakin on oksymoroni. Juuri siihen, jonka mielestä auton voi rinnastaa muitta mutkitta vaikkapa hissiin: sillä pääsee paikasta toiseen ja siinä kaikki. Siihen, jonka mielestä kaikki "hienot" autot ovat juuri niitä noloimman näköisiä. Odotin tältä kirjalta mielenkiintoista kertojaa ja näkökulmaa ja sen sain.

Raimo Pesosen kirjan päähenkilö on Automies. Hän ei juuri puhu eikä pussaa. Hän ei ota kantaa, paitsi milloin toistelee itseään äänekkäämpien ja kärkkäämpien kavereidensa mielipiteitä. Siinä missä kaltaiseni viherpiipertäjät katselevat teekupista nousevaa höyryä aivojen estetiikkamittari onnesta väärällään, Automies herkistyy sateen kastelemasta katuvaloissa kiiltelevästä moottoritien rampista. Audimiesstereotypia on onneksi pidetty kaukana Automiehen hahmosta, lopputulos on aidon tuntuinen.

Taidan vastaisuudessa katsella karvaisemman puoliskoni autointoilua lempeämmällä silmällä. Romaanissa auto näyttäytyy sangen monipuolisena härpelinä. Siinä voi nähdä vapautta, omavaraisuutta, mahdollisuuksia ja kauneuttakin. Toisaalta on vaara, että vapaus muuttuu juurettomuudeksi ja ajaminen ajelehtimiseksi. Automies on ansiokkaasti tiivistetty kertomus tasapainoa tavoittelevasta taviksesta. Tunnelma on melankolinen, mutta tunnelin päässä kajastaa valo.

Lisäpisteitä on pakko viljellä vielä Jussi Karjalaiselle graafisen ilmeen onnistuneesta toteutuksesta. Yksinkertainen kannen valokuva pursuaa mielijohteita jo itsessään, mutta muut "ylimääräiset" kuvat takakannessa ja lipereissä muodostavat jo ikään kuin pienen taidenäyttelyn. Mieleen tulevat taannoin julkisuutta saaneet valokuvat bingohalleista. Siipan mielestä kädet etukannen kahvikupilla näyttävät pitelevän astiaa kuin auton rattia. Lusikka olisi kuulemma vilkkuviiksi. Että kuva-analyyttistä keskustelua joka kotiin on luvassa kaiken muun hyvän päälle.

Sitaattipyörästä teille valikoitui seuraava virke, joka on mielestäni aika näppärästi sorvattu:
Hullu-Hanna tuijottaa minua hetken ja sanoo että totuus on noutopöytä, jokainen valitsee mieleisensä yhdistelmän ja palauttaa sen mitä ei jaksa niellä.

P.S. Hyvää Aleksis Kiven ja kotimaisen kirjallisuuden päivää! 

Sarjakuvaa / Kolme varjoa

WSOY, 2010

Kiinnostavia sarjakuvia on alkanut putkahdella tietoisuuteni kuin sieniä sateella. Sieniä ikävä kyllä ei ole putkahdellut tietoisuuteni muutoin kuin torikaupan kautta, oma pakastin on sienibarometrillä mitattuna tiputukseen kelpaavassa tilassa. ... Jaa jaa, ei pitäisi yrittää olla hauska, menee taloustieteen ja lääketieteen kielikuvat iloisesti sekaisin. e.e

Cyril Pedrosa jatkaa viimeaikaista ranskalaisten sarjakuvantekijöiden putkeani (Manu Larcenet, Christophe Blain). Lainasin kirjastosta Kolme varjoa lukematta sisälievettä, jossa paljastettiin, että inspiraatio Pedrosan albumille kumpusi läheisen ystävän lapsen kuolemasta. En tykkää vetistellä kirjojen äärellä, joten yleensä välttelen romaaneita, jotka käsittelevät kuolemaa tai sairautta tai jotain muuta kauheaa. Olen siveyden sipuli ja nynny. Hmh. Pitäisi ruveta kehittelemään jostain jotain mediaseksikkäämpiä ominaisuuksia.

Oli miten oli. Kotiin päästyäni vahinko oli tavallaan jo tapahtunut, koska Kolme varjoa näytti niin mielenkiintoiselta, että ajatus sen palauttamisesta kirjastoon lukemattomana ei käynyt mielessänikään. Hyvä niin, sillä tykkäsinkin tästä todella paljon. Vaikka piirrostyylistä tuli joskus mieleen Disneyn Herkules-leffa, ihastuin heti ensisivujen jälkeen Pedrosan moni-ilmeiseen otteeseen. Pitkät, ohuet viivat kaartuvat ja kieppuvat, eikä sivujen kääntyillessä tulekaan enää yllätyksenä, että hänellä on animaattoritaustaa. On melkein "tavallista" siistiä, puhdaspiirteistä sarjakuvaruutua, mutta perästä seuraa dramaattisesti varjostettuja ruutuja, rasteroituja meren hyrskyjä, miltei luonnosmaisiksi yksinkertaistettuja ruutuja sekä ruutuja, joissa riehuu grafiikkatyyliin painetun oloinen epätoivoinen otus.


En ole järin hyvä kuvailemaan sarjakuvatyylejä, mutta tälle antaisin monipuolisuudesta täydet pisteet. Kaikki osat ja tunnelmat sopivat sitä paitsi jollakin hienolla tavalla yhteen, eikä eri tyylikeinojen käyttö siis saa kokonaisuutta vaikuttamaan tilkkutäkiltä, vaikka tuosta yltä lukiessa sellaisen mielikuvan voikin tulla.

Lapsen kuoleman inspiroima tarina, kuten yllä jo todettiin, summaa itse asiassa tarinan aika hyvin, jos nyt juonipaljastuksia haluaa välttää. Vähän kliseistä ehkä, että vastaan taisteleva isä on jykevä ja vahva ja tietysti tässä tilanteessa avuton, ja hänen nuori poikansa näyttää jykevän käsivarren syleilyssä pikkuiselta. Tehokasta, ei sillä. Juonessa on sadunomaisia elementtejä, joten mitään teho-osastolla hengailua ei ole tiedossa. Hahmot asuvat jonkinlaisessa fantasiamaailmassa, joka muistuttaa pitkälti tätä meidän versiotamme.

Olen aiemmin lukenut Pedrosalta sivun pituisia strippejä albumissa Ekoloogiset. Vihervalaistuneen perheen elämän kuvaus kuulosti hauskalta aiheelta, mutta jotenkin albumi ei puhutellut mitenkään erityisesti. Kolmea varjoa voin kuitenkin suositella lämpimästi.