Eve Hietamies: Yösyöttö

Otava, 2010

Jaha. Olo ei ole ollut viime aikoina kummoinen, eikä lukeminenkaan oikein maita. "Lopunajan merkkejä", totesi jo siskonikin. Toivokaamme hänen olevan väärässä. :D Vähän töitä olen ainakin saanut tehtyä. Keikka oli oikeastaan sangen mukava, sillä terminologisia sudenkuoppia tuntui olevan aika vähän ja lähdeteksti oli järkeenkäypä eikä esimerkiksi huut hemmetin kapulakielinen. Muutama kauhua aiheuttava kelatarrain tietysti maustoi soppaa, mutta milloinpa ei. :)

Eve Hietamiehen Yösyöttöä aloittelin itsekseni, mutta päädyin sitten lukemaan siippaselle ääneen. Vajaan neljänsadan sivun urakka taittui yllättävän sukkelaan.

Antti Pasasen vaimon lapsuustraumat saavat tästä voiton: Pia-vaimo hyppää synnytyslaitoksen ulkopuolella taksiin ja huristaa tiehensä. Taakse jää vastasyntynyt poika ja vastaleivottu isä. Antille aukeaa aivan uusi maailma, jonka olennaiset elementit ovat totuttujen työn, tenniksen ja kaljoittelun sijaan vaippaihottuma, äidinmaidonvastike ja tuoreiden äitien kiusallisen yksityiskohtaiset anatomiset keskustelut hiekkalaatikolla.

Itse sanokaamme vauvaskeptisenä (ajatus omista lapsista on vähän pelottava) tykkäsin verbeistä, joilla Hietamies kuvaa pienen lapsen puuhia. Mukula 'bilettää', 'hengailee', 'rähjää' ja 'pahastuu' (eikä siis alinomaa 'lötkötä', 'kilju' ja 'rääy' – niin, joku muoto rääkyä-verbistä tuon on oltava). Vähän pölö huomio sinänsä... mutta kyllä tuntuu vähän siltä, että pikkulapset näyttää nykyään vähän suopeammilta. :D

Kirjassa on hyvä yhdistelmä kiinnostavaa tarinaa ja siihen luontevasti ujutettua huumoria. Ei pelkkää höttöä, mutta ei toisaalta mennä raskaimman kautta raadollisesti synkistellen. Lapsenhoidon kiemurat ovat moninaisemmat kuin olisi osannut uskoakaan ja vastuu painaa, hurjan raskaasti jos on yksin, mutta lapsi kasvaa ja sitä rakastaa. Selviytymistarinasta voi sanoa olevan kyse, sen verran pienestä raosta uusi yksinäinen isä joutuu puristautumaan läpi.

Tarina vei mennessään, ja huumori pehmensi vastuusta raskasta aihetta. Huumorille perso siippanen kuunteli yllättävänkin mielellään. Liekö siksi, että on lapsirakas, ja päähenkilökin mies. :) Vielä koittaa sekin kaunis päivä, että saan siippaselta itseltään kiskotuksi jonkin muunkin vastauksen "miltä nyt tuntuu?" -tiedusteluihini kuin "Hauska."/"Aika kiva."/"Emmä tiiä." Pus hänelle. ^^ Ja kiitos äidille, joka toi kirjan tietoisuuteeni. Nettimaailman tietoisuuteen kirjaa ovat tuoneet muun muassa Pihi nainen, joka antoi neljä pistettä viidestä; Zephyr, joka luki kriittisesti mutta viihtyi; Kirjakko, joka kiteyttää mielestäni hienosti, että "arjen sketsikkyys ja haasteellisuus näyttäytyvät yhtä aikaa"; Norkku, joka myös tykkäsi ja huomasi kirjan olevan otollista luettavaa kirjaskeptisille miehille; sekä Kirjavinkit, jonka arvostelija suosittelee Yösyöttöä kaikille. "Jatko-osa" eli Tarhapäivä taisi päätyä lukulistalle.

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

WSOY, 2011

Sarjassamme ääneenlukuprojekteja siippasen kanssa. Joskus mietin, miten lukukokemukseen vaikuttaa se, että kirja luetaan niin hitaasti. Yhtenä iltana luetaan joskus vain viisi sivua, toisena päivänä taas menee kaksikin kymmentä sivua, kun hieron diilin, jossa siippanen tekee ruoan, jos istun keittiönpöydän ääressä lukemassa ääneen.

Jonas Jonasson tuli tietoisuuteeni kirjoineen kesäisellä Lontooseen suuntautuneella lomamatkalla. Älläsin päästä Piccadillyn Waterstones-liikkeeseen, jossa Satavuotiasta oli pokkareina pinoittain tyrkkypöydissä kesän kampanjakirjana. Kiinnostuin, mutta pidin tolkuttomana ajatusta raahata ruotsalaisen kirjailijan ruotsiksi alun perin kirjoittama kirja koti-Suomeen Lontoosta ostettuna englanninkielisenä käännöksenä. Kotona sitten vierailin ahkerasti kirjaston J-hyllyllä, kunnes kyseinen kirja odotteli siellä eräänä päivänä ottajaansa. Kansi ei ole aivan yhtä nuorekas kuin englanninkielisessä painoksessa, vai mitä?

Hesperus Press, 2012

Oma veikkaukseni on, että kustantamossa on otettu vihjeestä vaarin, ja ilmennetty Jonassonin Paasilinna-symppausta myös Paasilinna-kirjoista tutulla graafisella ilmeellä.

Satavuotias Allan Karlsson livistää vanhainkodin ikkunasta, koska ei ole valmis muinaismuistoksi – asiaa olisi lisäksi viinakauppaankin. Karkumatkalla tulee ruumiita ja löytyy ystäviä (sekä yksi norsu), perään lähtevät niin poliisi, rikolliset kuin mediakin. Tarinan toisella tasolla seurataan Allanin edesottamuksia elämän varrelta. Käykin ilmi, että hän on ollut mukana yhdessä jos toisessakin maailmanhistorian merkkitapahtumassa. Siitä huolimatta, että politiikka on Allanista tympeä aihe, hänen kosketuksena on jäänyt niin Espanjan sisällissotaan, Yhdysvaltain ydinaseohjelmaan kuin Kiinan vallankumoukseenkin. Forrest Gump -leffan (kirjaa en ole lukenut) tyyliin siis vähän mennään.

En osaa sanoa, johtuiko tämä juuri ääneen lukemisen tuomasta prosessin pitkittymisestä, mutta Forrest Gump jää mielessäni vahvemmille. Historialliset tapahtumat ovat periaatteessa tunnettuja tai joka tapauksessa sellaisia, joihin on helppo päästä Allanin siivellä mukaan, mutta siitä huolimatta ei jotenkin iskenyt kunnolla. Loppufiilikset ovat aika haaleat. Tykkäsin, oli ihan viihdyttävä, mutta ei harmita, että kirja loppui. Humoristisena seikkailukirjana kirja muistuttaa tosiaan paljon Paasilinnan teoksia. Monet naurahdukset kirja irrotti, etenkin siippaselta. Ehkä viinaksille perso miespäähenkilö ei houkutellut minua samastumaan (toisaalta edellyttääkö kirjasta pitäminen samastumista?). Ehkä varsinainen juoni (nykyajassa tapahtuva karkumatka) tuntui keskeytyvän liikaa periaatteessa irrallisiin historiallisiin stuntteihin. En tiedä.

Sen verran mitä käännöksestä voi ilman varsinaista vertailua sanoa, sanon että Raija Rintamäen kerronta on sekä luontevan humoristista että sujuvaa. Pisteitä sanan 'kääkkä' käytöstä! Kirjan sivuilla pääsevät käyttöön monet ilmaisuvoimaiset ilmaukset, mistä erityiskiitokset. Lienevätkö ruotsin idiomit lähempänä suomea kuin englannin vastaavat, vai kuuluuko kiitos yksinomaan suomentajalle? Kirjan alkupuolella oli mielestäni liikaa ja- ja mutta-alkuisia virkkeitä, mikä itseäni haittasi aika paljon, mutta kirjan edetessä näidenkin määrä väheni, liekö sitten kiinni kirjailijan valinnasta vai kääntäjän alkuhaparoinnin hälvenemisestä.

Myös Kirsi on Kirjanurkassaan lukenut ja päällisin puolin tykännyt. Booksy kuunteli kirjan jäi positiivisiin tunnelmiin.

Italo Calvino: Kenraali kirjastossa

Olen sitä sorttia lukija, että erityisesti ilahdun ja välttämättä aina hämmästyn, jos klassikkokirjailijan tuotos osoittautuu minulle mieleiseksi. Usein lähden liikenteeseen toiveikkaasti. Ajattelen, että klassikkostatukselle on syynsä. Sitten käykin ilmi, että syy olikin jokin kirjallisuustieteellisesti merkittävä, mutta itselleni merkityksetön seikka (ensimmäinen eurooppalainen sinäkertoja, ajatuksenvirtaromaani tai jotain sen sellaista) tai sitten hienous kulminoituu johonkin aikakauteen, jota eläneenä kirjaa ei osaa lukea oikein. Italo Calvinon Kenraali kirjastossa houkutteli kirjaston tyrkkyhyllyssä nimensä ja mielikuvitusta kiihottavan kantensa (ping, Jussi Kaakinen) puolesta. Niinpä nousinkin synkeiden epäilysteni (faabeleita? liian tulkinnallista, ei pysty. toinen maailmansota? ihan oma viitekehys, ei pysty) herraksi ja vein novellikokoelman mukanani kotiin.

Tammi, 2012

Kannatti.

Konseptina on ilmeisesti ollut kerätä Calvinon vanhempia kirjoituksia yksiin kansiin. Monet ovat ilmestyneet erilaisissa antologioissa tai lehdissä. Etenkin ihastuin ensimmäisen osion (Faabeleita ja tarinoita 1943-1958) kertomuksiin. Raikkaita, lyhyitä, absurdeja, ilkikurisia,  hienon yksinkertaisia, joskus synkkiäkin tarinoita. Niissä kenraali unohtuu kirjastoon, sotilasjoukon paraati nolostuu suloisen rauhaisen arjen edessä ja kuihtuu olemattomiin, eletään kaupungissa jossa kaikki on kielletty, vessaan kasvaa metsä, kaupungin rauha ja järjestys perustuu kaikkien asukkaitten keskinäisiin ryöstöretkiin. Upeaa. Keveyttä ja syvyyttä samassa paketissa. Helinä Kankaan käännös onnistuu välittämään Calvinon yksinkertaisen mutta paljonpuhuvan kerronnan. Tunsin lukevani itseni kokoisia tarinoita. Suosikkini olivat Musta lammas (juurikin tuo varkaiden kaupunki) sekä Solidaarisuutta, jossa päähenkilö häilyy vuoroin vorojen, vuoroin poliisien puolella. Oo, mutta läheisiksi tulivat myös niminovelli Kenraali kirjastossa ja Harhautunut rykmentti, joissa molemmissa taistelutahto kuivuu kokoon rauhan ja arjen pienuuden ja suuruuden edessä.

Kokoelman toinen puolikas on nimetty "Kertomuksia ja dialogeja 1968-1984." Näistä moni kertomus oli minulle vaikeammin tavoitettava kuin faabeliosion vastineensa. Etenkin vuoropuhelut vetosivat, joskin dialogista Neandertalin ihmisen kanssa en tullut juuri hullua hurskaammaksi. Dialogi Montezuman kanssa eri kansojen historiakäsityksistä ja maailmankatsomuksista oli sen sijaan äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta vaatii sulattelua. TV-käsikirjoitusdialogi haastattelijan ja Henry Fordin välillä oli myös kiinnostava. Ford tuntui vastakohtien mieheltä, oman puheenvuoronsa jälkeen hän vaikutti nerolta, haastattelijan kyseenalaistuksien jälkeen taas aina pöpiltä. Sympatiani pyörteili puolelta toiselle, ehkä vuoropuhelua voi siis kehua hyvin rakennetuksi. Nyt tekisi mieli lukea jotain lisää Henry Fordista... Vaikka pidinkin dialogeista, jäin kaipaamaan niistä ja jotenkin muistakin jälkipuoliskon kirjoituksista sitä välittömyyttä... tai ehkä huumoria, jota ensimmäisen osan kertomuksissa usein oli.

Myös Ennen kuin sanot "haloo" ei tullut kovin lähelle. Juuri pieni etäisyyden tunne jäi ehkä mieleen kokoelman jälkimmäisestä osasta.  Veden kutsu, jossa päähenkilö odottaa aamuisen suihkuvetensä kulkeutumista asuntoonsa putkia pitkin, on ajankohtainen ja puhuttelevakin tarina aliarvostetusta vedestä. Päälliköiden päät pölkylle oli toisaalta eräs lempitarinoitani koko kirjassa: siinä visioidaan hallintojärjestelmä, joka perustuu hallitsijoiden säännölliseen mestaamiseen. Ihmetellään, kuinka alkukantaisissa sivilisaatioissa on voitu kuvitella, että hallitsemaan voitaisiin päästää ihminen, joka ei ole hengellään sitoutunut tehtäväänsä. Tekisi tihusensa ja kävelisi hekotellen pois. Kokoelma huipentuu Viimeiseen kanavaan, jossa mies osoittelee maailmaa kaukosäätimellä vakaasti uskoen, että kaikki on jotenkin paremmin, melkein samoin, mutta paremmin, toisella kanavalla. Kun vain löytäisi sen kanavan. Hieno, epätietoisuutta, etsimistä ja kaipuuta soitteleva lopetus.

Lienee selvää, että suosittelen.

Upea Vuosi metsässä (KK)

Maahenki, 2012

Niin, upea.

Heikki Willamo on viettänyt vuoden aikana mahdollisimman paljon aikaansa Etelä-Suomessa, suojellussa metsässä, ja dokumentoinut metsän eloa ja omaa oloaan valokuvin ja päiväkirjamaisin tekstein. Maahengen kustantama lopputulos on kaunis ja tuo metsän niin lähelle, että kaipuu iskee.

Teoksen kuvat ovat mustavalkokuvia, sillä Willamo ei halunnut imelöittää kuvia väreillä (Maaseudun tulevaisuuden haastattelu). Alun talvikuvat ovat mustavalkoisina upeita ja jylhiä, joskus hypnoottisiakin luonnon omalla matemaattisella tavalla. Lukiessa ja katsellessa tuntuu mitä luonnollisimmalta asialta, että metsää on pidetty pyhänä paikkana, jonkinlaisena turvana tai jopa luonnon katedraalina. Kesäkuviin kaipasin toisinaan värien tuomaa vehreyttä, mutta 95 % prosenttia ajasta mustavalkoisuus on äärimmäisen toimiva ratkaisu.

Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -kokoelma herätti oudon aatteen eläintarhoista. Nimittäin sen, että siellä olevien (näissä lämpötiloissa viihtyvien) elukoiden lajitorverit kuvittelee kipittämässä Suomen luonnossa... mikä on totta toistaiseksi, siellähän niitä viilettää. Vaan kuinka kauan? Willamokin katselee metsäreissunsa aluksi ympärilleen yön pimeydessä ja toteaa, että puunlatvojen yllä häämöttää valoa sieltä, missä Salo ja muut asutuskeskukset möllöttävät. Tuntuu jotenkin haikealta, että suojeltu metsäkin on jo harvinaiseksi käyvä saareke. Automatka Loimaalle kun antaa ymmärtää, että pusikkoa riittää niin pitkälle kuin silmä kantaa, vaikka todellisuudessa ero teollisuusmetsän ja omaan tahtiinsa hengittelevän metsän välillä on ekologisesti aikamoinen.

Niin, kuvat ovat tosiaan kauniita. Willamon päiväkirjamaiset merkinnät ovat sopivan tunnelmallisia ja rauhallisia, paikoin hartaitakin. Hän puhuu kauniisti esimerkiksi "metsänpeittoon pääsemisestä". Käy ilmi, että metsänpeitto oli muinaisten suomalaisten puheessa eräänlainen lumoustila, johon joutunut katosi metsään. Vaikka hän olisi yrittänyt herättää häntä etsimään tulleiden ihmisten huomion, he näkivät kadonneen vain kivenä tai kantona.

Willamo kokee sen sijaan pääsevänsä nykyihmisenä vähän erilaiseen metsänpeittoon, sillä noin kilometrin metsässä käveltyään arkiset huolet jäävät taakse ja ajatukset selkenevät. Luulen tietäväni, mitä hän tarkoittaa. Itse ainakin huomaan kutistuvani itseni kokoiseksi metsässä. Asioista tulee yksinkertaisempia. Kännykkä voi tiltata, alesta on tullut kannettua kotiin jotain totaalisen tarpeetonta roskaa, pitäisi tehdä kaikenlaista laskujen maksusta auton huoltoon, mutta auringossa lämmennyt kivi ei tilttaa, metsässä ei ole mitään tarpeetonta ja jotenkin sitä löytää itsensä ilman sitä jokapäiväistä härdelliä, joka pyörii joskus mitä absurdeimmilta tuntuvien asioiden ympärillä.

Kirja vei mukanaan. Se on hieno. Hinta kustantajan verkkokaupassa on aika kova kaltaiselleni opiskelijalle, mutta hankin tämän varmaan jossakin vaiheessa hyllyyni. Robert McLiam Wilsonin Eureka Streetistä tutuin sanoin: Voi sinua maailma, kuinka olet kaunis.

Kansankynttiläin kokoontumisajoissa kurvaan kirjan myötän kategoriaan X) Luonto ja ympäristö.

P.S. Luonnonperintösäätiön sivuilla voit lahjoittaa palan ikimetsää suojeltavaksi (tämänhetkiset suojelukohteet tarinoineen nähtävissä Suojelualueet-välilehdellä). Lahjoitusten arvo 5 eurosta ylöspäin. Mahtava lahjaidea kaikille metsään jossain elämänsä vaiheessa juurtuneille. Tai vaikka itselle, jos alkuvuoden aleähky iskee. :)

Monkey see, monkey do: kirjavuosi 2012

Viime vuonna olin jotenkin enemmän täpinöissäni sen vuoden lukemisista. Nyt on jotenkin ollut tasaisempi vuosi. Mystikue. Muilla on kuitenkin ollut niin innostuneita ja innostavia yhteenvetoja, että päätin nyt itsekin laatia jonkinlaista yhteenvetoa siinä toivossa, että huomaan vaivihkaa löytäväni jotain suuria tunteita tähän ammennettavaksi.

Ensinnä haluan ilmaista tyytyväisyyteni siihen, että Morren Kuusi kovaa kotimaista -haaste sai allekirjoittaneen jalkautumaan kotimaisen kirjallisuuden pariin. Jotenkin mystisesti ja aivan tolkuttoman nöyryyttävästi kotimainen on ollut aina lukemistossani todella vajavaisesti edustettuna. Olen pohtinut syitä. En keksi mitään. Paras mihin pystyn on syyttää lukion luku-urakointia Huojuvan talon merkeissä. Pidin kirjaa hyvänä, mutta mielsin sen myös jotenkin leimallisen suomalaiseksi synkeydessään. Morren haasteen myötä olen päässyt epämääräisistä estoistani tällä saralla. Sääli, että havahduin liian myöhään Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia silmällä pitäen.

Toisekseen ilmaisen ilostukseni siitä, että ranskalainen sarjakuva ujui vahvemmin tietoisuuteeni. Innostuin lukemaan Manu Larcenet'n käännetyn tuotannon vissiin peräti kokonaisuudessaan. Oho. Lisäksi Christophe Blainin piirtämä (ja Abel Lanzacin tarinoima) Ulkoministeriö viihdytti niin minua kuin siippastakin. Blainin Maalari ja merirosvo -sarjaa tuli sen takia luettua jonkin verran. Ensi vuodelle heitetty sarjishaaste kutkuttelee nyt kovasti.

Tänä vuonna luin 63 kirjaa (äänikirjat, sarjakuvat sekä yksi orpo runokokoelma mukaan lukien), mikä on itselleni kelpo suoritus.

Näistä muistelen lämpimimmin seuraavia (lista lukujärjestyksessä):
1. Ali Shaw: Tyttö, joka muuttui lasiksi
Omaperäinen miljöö, kirjoittajan visuaalinen ote ja tenhoavat kielikuvat veivät mennessään. Saatoin herkistyä lopussa.

2. Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Pistämätön tunnelma. Hykerryttävä kuvaus siitä, miten kirjallisuuden maailma aukenee lukijalle hitaasti, mutta varmasti.

3. Alan Macfarlane: Japanin sydämessä
Ehkä paras Japania käsittelevä kirja, jonka olen toistaiseksi lukenut. Olen edelleen vähän äreä siitä, ettei isäni patistelusta huolimatta ole hankkinut opusta kirjastosta. Vetävä, pohdiskeleva kirja, joka välttää kaksi suurinta sudenkuoppaa: se ei typistä maata pelkiksi numeroiksi (BKT, pinta-ala, jäkäjäkä) eikä mangaksi, animeksi ja ninjoiksi.

4. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri
Puhutteleva kuvaus kolmannesta maailmasta, siitä uskomattomasta kontrastista köyhimpien ja rikkaiden välillä.

4,5. Ferdinand von Schirach: Rikoksia
Tämän lukemisesta on niin lyhyt aika, etten osaa vielä sanoa, kuuluisiko se oikeastaan listalle, vai ei. Tätä lukiessani olin paikoin kyllä ihan fiiliksissä. Armollinen suhtautuminen ihmisiin olosuhteiden ristipaineissa yhdistettynä yleiseen pohdiskeluun rikoksen ja rangaistuksen välisestä kytköksestä kolahtivat.

Oikeastaan ainoa kirja, johon tänä vuonna petyin jotenkin suuremmin, oli Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki. Odotin romaania, sain prologin. Osaa äijä kyllä iskeä tarinaa, ei sillä: Päädyn varmaan lukemaan seuraavan romaanin, kun se joskus ilmestyy. Vaan senpä sanon, että olisi kyllä kismittänyt, jos tuollaisen "välityön" olisi vaikka täyteen kolmen kympin hintaan kaupasta mennyt ostamaan.

Kas hiiskatti: tulihan se innostuskin sieltä.  :D

Lopuksi on lutrattava vähän lukujen ja kaavioiden kanssa, koska Sallan tekemät kaaviot olivat niin hienoja!

Kirjailijoiden sukupuolijakauma kallistui tänä vuonna miesten eduksi 28–18. Vähän tekopyhästi jätin tästä pois kaikki sarjakuvat. Kuten yllä mainitsinkin, luin nimittäin esimerkiksi Manu Larcenet'n mahdollisesti koko suomennetun tuotannon (kuten Maallemuuttajat-sarjan ja Pieniä voittoja -sarjan) ja Ulkoministeriöstä innostuttuani Christophe Blainin Maalari ja merirosvo -sarjan. Ratkaisusta voi olla montaa mieltä, mutta mutuhuttuhengessä sanon: oma nettitupa, oma kaaviolupa.

Alla on kaksoiskaavio, josta käy vasemmalta ilmi suomalaisten suomeksi kirjoittamat kirjat sekä alunperin englanniksi kirjoitetut ja englanniksi myös luetut kirjat. Käännöskirjat muodostavat kolmannen osan, jota on eritelty yksityiskohtaisemmin oikealla. Alkuperäiskieliset vs. käännöskirjallisuus -jakauma suosi käännöskirjallisuutta luvuin 33–30. Ranskasta käännettyjen kirjojen määrä selittyy juurikin mainitulla ranskasarjisinnostuksella. Vaikutus on aika dramaattinen, eikö?

Viimeisen kaavion ilmentämiin tietoihin olen melko tyytyväinen. On tullut luettua tietokirjoja ja romaaneja, novelleja ja sarjakuvia. Sain jopa tiristettyä mukaan yhden runokokoelman! Tänä vuonna voisin yrittää vähän kasvattaa tietokirjojen osuutta. Kaavioon pitäisi myös vakiinnuttaa runosuojelualue: tänä vuonna tähtään kunnianhimoisesti vähintään kahteen luettuun kokoelmaan.