Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Docendo 2014

Ville Haapasalo on vilahdellut televisiotietoisuuteni laitamilla, kun hänen isännöimänsä Venäjälle suuntautuvat milloinmikäkin 30 päivässä -sarjat ovat arkistoituneet aivojeni epämääräiseen "kiintoisa aihe, täytyypä katsoa" -lokeroon (lokerossa on melko täyttä, sillä lisään sinne usein asioita siinä vakaassa uskossa että oikeasti toteutan suunnitelmani lähitulevaisuudessa – miltei aina se kuitenkin jää).

Oli miten oli. Haapasalo on vaikuttanut telkkarissa näkemieni pätkien perusteella sympaattiselta veijarilta. Hän läksi nuorena opiskelemaan teatteria Neuvostoliittoon osaamatta silloin sanaakaan venäjää – nyt hän on rajan takana varsinainen superjulkkis. Olen vähän pähkäillyt, miksi kiinnitin huomiota Haapasalon muistelmakirjaan, "Et kuitenkaan usko" : Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä, kun näin sen kirjaston selailunurkassa. Enhän oikeastaan tiedä hänestä mitään, minkä perusteella innostuisin. Ehkä se oli juuri kahden tiedonmuruseni ristiriitaisuus. Puolentoista näkemäni Jäämeri 30 päivässä -jakson perusteella pidin Haapasaloa sympaattisena tyyppinä, joka jutteli luonnikkaasti ja vilpittömän oloisesti kaikkien kohtaamiensa ihmisten kanssa, eikä vaikutelma sopinut yhtään yhteen myöhemmin kuulemani superjulkkistiedon kanssa.

Lisäksi Venäjä on minulle sellainen tuntematon naapuri. Kiinnosti tietää, mitä siellä jo vuosia asuneella on kerrottavaa sikäläisestä elämästä ja olemisesta.

Kirjan nimi on sangen enteellinen: Et kuitenkaan usko. Välillä skeptisyys nostikin päätään. Kauko Röyhkän ja Haapasalon dialogina esitetty kirja on nopealukuinen, sillä asettelu on miellyttävän väljää ja mukana on useita kookkaita Juha Metson ottamia valokuvia. Muistelmateokseksi saati elämänkerraksi teos on siis kevyt. Nimikin on enteellinen, Et kuitenkaan usko, sillä välillä skeptisyys nostikin päätään täysin absurdeilta tuntuvia seikkailuja seuratessa. Toisaalta omakohtainen kokemukseni 90-luvun Venäjästä on pyöreä nolla, ja yhteiskunnallisen kuohunnan aika, kuten romahtaneen Neuvostoliiton jälkimainingit, lienevät otollisimpia hetkiä mahdottomuuksille. Ensin tilanne oli kismittävä, kuten aina kun epäilen lukemani todenperäisyyttä, mutta siihen tottui pian. Jutusteleva formaatti ja ravintolaympäristössä käytävä keskustelu loi luontevat puitteensa lukukokemukselle, ja tuntui kuin olisin istunut baarissa kuuntelemassa Haapasalon tarinointia. Tämän tilanteen herneaivoni tunnistivat ja lakkasivat märehtimästä sitä, onko tämä "luotettava elämänkerta vai huijausta". Annoin tarinaniskijän viedä mennessään.

Sellaisena kirja olikin minusta hyvä. Kirjakranttu ukkosenikin luki kirjan yhdeltä istumalta. Olisin ehkä kaivannut vähän lisää syvyyttä kevyeen kirjaan. Vähän enemmän oman elämän ja valintojen pohdintaa, venäläisyyden ja suomalaisuuden pohdintaa, sillä erilaisten gangsterien ja mafiosojen puuhien vatulointi ei pitkän päälle kerro paljonkaan Haapasalosta itsestään tai yhteiskunnastakaan laajemmin. Saa nähdä. Minusta tämä toimi tällaisena, mutta jos myöhemmin ilmestyy kirjan lopussa vilauteltu Haapasalon myöhempiä vuosia kartoittava kirja, siihen kannattaisi ehkä hakea syvällisempää otetta. Haapasalo on tehnyt ja nähnyt paljon ja ainakin kirjan perusteella hänellä tuntuu olevan miellyttävän kiihkoilematon mutta empaattinen asenne. Sellaisen Venäjä-tuntijan ajatuksista voisi lukea lisääkin.

Tarjoiluehdotuksena tämän kylkeen ehdotan Outi Parikan kirjaa Äiti Venäjän aakkoset, joka valottaa nyky-Venäjän yhteiskuntaa toimittajan näkökulmasta.

"Et kuitenkaan usko" : Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Ville Haapasalo & Kauko Röyhkä & Juha Metso

Docendo 2014

s. 213

P.S. Joku verkkokirjakaupan sivuilla näkyvässä arviossaan ehdottaa Madventures-tekijä Riku Rantalaa vastinpariksi Haapasalolle seuraavan kirja- tai muuhun projektiin. Ajatus on allekirjoittaneestakin kutkuttava!

Maarit Knuuttila: Kauha ja kynä

Tulipa testattua elämäni ensimmäinen Suomalaisen kirjallisuuden seuran kustantama kirja: Maarit Knuuttilan Kauha ja kynä : keittokirjojen kulttuurihistoriaa. En muista, missä tähän törmäsin, mutta jossain sen näin ja olen siitä pitäen muistaessani kirjastoreissulla katsellut, onko sitä hyllyssä. Viimeksi se osui silmään ihan vahingossa palautushyllyn ohi harppoessani. (…Kummasti sitä tuntee aina tarpeelliseksi selittää näillä ihme jaanauksilla että mistä sitä minkäkin kirjan on löytänyt ja minkä mutkan kautta.)

Kauha ja kynä, SKS 2010

Kahtiajakoiset tunnelmat jäi vähän tästäkin kirjasta. Ottia tuota… Jos teoreettinen ja yksityiskohtainen lähestymistapa ei viehätä niin ensinkään, kannattaa etsiä ehkä jokin vetävämpi ja vauhdikkaampi kirja. Meinasin nimittäin toden sanoakseni nyykähtää jo esipuhetta seuranneeseen johdantoon, jossa todettiin muun muassa näin: "Kulinaarinen keskustelu kontrolloi kuluttamista ja muuntaa fysiologiset tarpeemme kultturisiksi muodostelmiksi. Tällöin ruoasta, ruoanvalmistuksesta ja ruokailusta tulee toiminnan sijasta myös älyllinen akti; ajatuksia ja ajatusrakennelmia." Ajattelin, että jos tämä tällaisena jatkuu, niin en taida iltalukemisena tätä kyllä jaksaa loppuun asti.

Kyllähän se meno siitä sitten kiihtyi… ja sitten hiljeni… ja sitten taas vähän kiihtyi. Lähestymistapa on aika akateeminen, ikään kuin tiivistelmä väikkäristä. Oli oikein hauska lukea suomalaisten ruokatottumusten kehityksestä. Mitä syötiin 1800-luvun tavallisissa suomalaiskodeissa? Millaisia asioita 1900-luvun alun perheenemännän piti ottaa ruokatavaroiden säilytyksessä huomioon? Näistä luin esimerkiksi mielelläni ja kiinnostuneena, mutta toisaalta pitkälliset selvitykset suomalaisen keittokirjaklassikko Kotiruoan kehityksestä vuosikymmenten saatossa eivät vieneet mennessään. Voisin kuvitella, että Kotiruoan vaiheisiin perehtyminen on mielekästä aiheen akateemisen pohdinnan kannalta, mutta kurittomana iltapalalukijana olin valmis hurauttelemaan eteenpäin nopeammin. Jälkeenpäin havaitsin, että olin oikeastaan kiinnostuneempi historiallisista ruoanlaiton käytänteistä kuin syvällisestä keittokirjoja koskevasta tiedosta. :) Ehkä kirjan nimestä huolimatta ajattelin, että se käsittelisi kuitenkin menneisyyden ruoanlaittoa laajemminkin kuten ehkä populaaritietokirjalta voisi odottaa? Kirjan avulla oli oikeastaan mielenkiintoista peilata omia odotuksiaan ja pohtia tietokirjan ja populaaritietokirjan eroa.

Eräs seikka, mikä jäi vaivaamaan, oli epätietoisuus muutamasta lähteestä. Kirjassa on paljon lähteitä, jotka on merkattu tekstiin viitteinä, joiden "selitteet" on sijoitettu luvuittain kirjan taakse. En niinkään ollut kärkkäänä kyttäämässä kirjallisuusviitteiden tietoja ja paikkansapitävyyttä, mutta kirjassa oli muutama useamman rivin pituinen suora lainaus, joiden alkuperästä olisin ollut kiinnostunut. Olikin hämmentävää löytää takasivuilta selityksenä vain minulle epämääräiseksi jäävä kirjainyhdistelmä (esim. MV:KA16/148 – kansallisarkisto?) tai esimerkiksi lyhyt ilmoitus "Lahjan haastattelu". Kuka tämä Lahja oli? Koska häntä haastateltiin? Minkä ikäinen hän silloin oli? En vaadi osoitetta ja puhelinnumeroa, mutta edes tieto siitä, minkä vuoden tapahtumia hän muistelee ja minä vuonna on syntynyt, olisi mukava. Tässä ehkä jälleen yksi ero akateemisen tietokirjan ja populaaritietokirjan eroista?

Ulkoasultaan kirja on aika mukava. Napakan neliömäinen ja pienehkö. Jotenkin mehevä. Pisteet siitä. Eniten tosiaan innostuin ruoanlaiton historiasta ja ruokaa laittavien naisten arjesta ennen nykyään itsestään selvyyksinä pidettyjen jääkaappien ja pakastinten aikaa. Sainpa vinkkejä kodinhengettärenä oloonkin. Knuuttila kertoo Mathilda Langletin 1800-luvulla ilmestyneessä kirjassa esitellyistä naisten velvollisuuksista kotosalla:

Naisen tuli olla ystävällinen ja kärsivällinen, sillä Langletin mielestä "perheenemännällä ei ole oikeutta olla pahalla päällä". Kotirauha tuli säilyttää hinnalla millä hyvänsä, ja sen säilyminen oli naisen vastuulla. Jos näin ei toimittu, saattoi käydä niin, että "moni muutoin hyvä aviomies muuttuu juonikkaaksi ja ärtyiseksi." Ärtymys saattoi nousta esimerkiksi siitä, "jos akuttimet [verhot] oli vedetty vinoon ylös, piano seisoo avattuna, jos sisäpiika käy kengät lintassa" ja niin edelleen. (s. 70)

Meidän huushollissa on käyty keskustelua siitä, että allekirjoittaneen pitäisi tyhjentää lattiakaivosta hiuksia useammin, koska talouden ainoana pitkätukkaisena olen yksin vastuussa hiuksista johtuvista tukkeutumista. Olenkin nyt intoutunut täyttämään tätä velvollisuuttani ahkerammin siinä pelossa, että ukkoseni muuttuu juonikkaaksi ja ärtyisäksi. Akuttimet ovat molempien yhteinen vastuu, ja onneksi ei ole sisäpiikaa, jonka kengät voisivat olla lintassa! ;)

Kieli-ihmisenä nautin myös myöhemmin käsitellystä ruoanlaittosanastosta:

[Laine] suosi sellaisia vanhakantaisia sanoja ja sanontoja, joilla oli pitkä käyttöhistoria. Esimerkiksi piparkakun tilalle hän ehdotti pippurikakkoa ja lantun sijalle perinteistä räätikkää. Laine ei juuri kannattanut uudissanoja. Vastaavasti maisteri Taito Otavan voidaan katsoa olleen keittiökieliasiassa uudistusmielisen. Hän kokosi vuonna 1936 listan sellaisista sanoista, joiden toivottiin juurtuvan suomalaiseen kotitaloussanastoon ja korvaavan monen ruotsalaisperäisen tai suoranaiseksi slangiksi käsitetyn sanan. Suuri osa Otavan ehdottamista sanoista on edelleen käytössä, usea sen sijaan unohtunut täysin. Lävikkö on korvannut pysyvästi tuslaakin, vatkuli kalopsin ja muhennos stuuningin. Mutta vastaavasti Otavan ehdottama jäliste ei koskaan tullut korvaamaan jälkiruokaa tai ruskeuttaminen ruskistamista. (s. 143)

Ah, elääpä aikaa, jolloin ihmisiä tituleerattiin maistereiksi ja ihmisillä oli sellaisia nimiä kuin Taito Otava! Minussa herää myös vastustamaton halu valmistaa vatkulia. Erinomaisen kiinnostava oli myös huomio keittokirjojen "demokratisoivasta" vaikutuksesta. Ennen keittokirjoja rahvaan oli miltei mahdoton tietää, mitä herraskaisemmissa talouksissa syötiin, miten katettiin ja ennen kaikkea miten se hieno ruoka laitettiin. Näitä asioita esittelevä keittokirja oli kullan arvoinen sosiaalisessa asteikossa ylöspäin mielivälle emännälle.

Kirjan genre oli omiin tarpeisiini hieman raskassoutuinen, mutta teos sinänsä on sujuvasti kirjoitettu eikä mitenkään kapulakielinen. Jos odotukset säätää lähemmäs tietokirjaa kuin populaaritietokirjaa, tästä voi ammentaa itselleen paljonkin. Muussakin tapauksessa voi tyytyä selailemaan kirjaa ja poimia sieltä itselleen kiintoisimmat kohdat. Ei kaduta.

Tarjoiluehdotukseksi* tämän ohelle ehdotan Jyrki Heinon Kellaria, historiallista dekkaria, joka nostaa esille muutamia huomioita 1700-luvun Turussa harrastetusta ruoanlaitosta. Vastaavasti aiheesta kiinnostuneelle vinkkaan Hannele Klemettilän Keskiajan keittiö -kirjan, johon suunnittelen itsekin perehtyväni lähitulevaisuudessa.

Kauha ja kynä : keittokirjojen kulttuurihistoriaa

Maarit Knuuttila

SKS 2010

s. 207

Ulkoasu: Pekka Krankka

* Yhdestä kirjasta tulee usein mieleen toinen. Usein käy niin, että mieleeni tulee lukiessani jokin vähän samantapainen kirja, jonka sitten unohdan ennen kuin pääsen blogikirjoittelun syrjään. Yritän panna niitä vastedes visummin muistiin. Tarkoitus olisi tarjota siis tulevaisuudessa lisääkin "tarjoiluehdotuksia". Odotetaan ja katsotaan.

JP Ahosen Villimpää Pohjolaa (lyhyestä virsi kaunis)

Luin J.-P. Ahosen opiskelijaelämästä kertovia Villimpi Pohjola -albumeita pari kappaletta. Olen jotenkin siinä uskossa, että myöhäisimmästä ilmestymisvuodestaan huolimatta Pelinavaus pitää sisällään kaksi sarjan ensimmäistä osaa ja muutaman ylimääräisen herkun. Kypsyyskoe on sille sitten jatkoa. Voe elämä että tuli ikävä opiskeluaikoja. Siitäkin huolimatta että olen (vielä) opiskelija. Ah ja voi. Luentoja, uusia ihmisiä, yhteisiä vihollisia (analyyttinen kielioppi), räkänaurua, maailman häröimpiä teemabileitä, peli-iltoja, spontaaneja kahvila- ja baarikäyntejä tuttujen kanssa... sen sellaista.


Se kertoo oikeastaan kaiken. Piirrostyyli on vähän mangamaista, aika siistittyä, puhdaslinjaista mutta ilmeikästä, ja tykkäänkin sellaisesta noin yleensäkin aika paljon. Stripeistä välittyy hyvin opiskelijaelämän tuntu... kavereita ja suunnan etsimistä, vähän kuin suomalaiseen yliopistoon sijoittuvat Frendit, if you will. Tosin päähenkilöiden nimet menivät kyllä jatkuvasti meikällä sekaisin, niitä olisi ehkä voinut hokea ponnekkaammin joka stripissä. :D

Ekstrapisteitä sympaattisista kansikuvista. Teemavärit toimii. Mustavalkovalokuvaa mukaileva tulkinta Robert Doisneun fotosta on erinomainen ja keltaisen VW-minibussin kanssa nyt ei voi mennä pieleen.

Halusin levittää riemua kavereillekin ja koska Ahonen on ladannut muutamia strippejä kotisivuilleen ja Villimmän Pohjolan Fb-sivulle, lähdin kaivelemaan sopivaa maistiaista sieltä. Tällä missiollani meikälle selvisi, että sarja on saamassa perheenlisäystä.  Laskettu aika on ainakin kustantajan mukaan huhtikuussa. Ou jee!

Villimpi Pohjola : Pelinavaus & Kypsyyskoe

JP Ahonen

Arktinen banaani

2013 & 2011

s. 168 & s. 96

"Rillipäinen kalju nainen näyttäisi Kekkoselta. Sitä paitsi olen varma, että saisin kaljuuni näppylöitä."

Huh huh! Kyllä oli kirja! Nauroin vedet silmissä ja ahdistuin. Ihmettelin ikkunoita toisten ihmisten eloon ja oloon. (Tekstin otsikossa eräs neljissäkymmenissä oleva helsinkiläinen pohtii, miksi hän ei voisi itse olla kalju, vaikka toisilla naisilla hiukseton pää näyttääkin nätiltä.)

Parhaat puoleni esittelee aivan tavallisten naisten ajatuksia omasta kehostaan. Ei näyttelijöiden, ei urheilijoiden, eikä mallien ulkonäköpaineita ja pieniä kehoon liittyviä ilonaiheita, vaan ihan tavallisten suomalaisten naisten. Nuorimmat ovat lukioikäisiä, vanhimmat hipovat kahdeksaakymmentä, on lappilaisia ja varsinaissuomalaisia, on – siltä ainakin tuntuu – ihan kaikkea.

Kirja on jaoteltu lukuihin, joista kukin on omistettu tietylle kehon osalle: hiuksille, kasvoille, kaulalle, käsivarsille, selälle, rinnoille, vatsalle jne. Kirjan koonnut Anna-Stina Nykänen sanoo esipuheessaan, että on ohjaillut keskustelua mahdollisimman vähän ja halunnut sisällyttää kirjaansa mahdollisimman paljon eri naisten näkemyksiä mahdollisimman kevyesti muotoiltuina. Tykkäsin tästä lähestymistavasta. Oli kiehtovaa päästä seuraamaan jonkun toisen aamulaittautumista, taisteluita tukan kanssa ja kriittisiä omiin alleihin kohdistuvia silmäyksiä.

Oli kiinnostavaa päästä kurkistamaan toisten naisten kylpyhuoneisiin: millaisin silmin he itseään peilistä katsovat, miten ikä vaikuttaa ja millaisia koteja toisten ihmisten kehot ovat? En esimerkiksi tiennyt, että voisi olla ihan "luonnostaan" näin huono tasapaino: "Minulla ei ole mikään hirveän hyvä koordinaatio. Jos kävelen ajatuksissani, saatan kaatua tasaisellakin, kun en katso jalkoihini. Olen kömpelö", sanoo 41-vuotias helsinkiläinen. Ja entä sitten ne pienet ylpeydenaiheet, joita ei himmennä ikäkään: "Minulla oli pieni vyötärö ja kookkaat povet", sanoo yli seitsemänkymppinen ja kohentaa ryhtiä.

Toisaalta usein toistuva kriittisyys ja kehon nostaminen niin suureen rooliin oli jotenkin ahdistavaa. Ulkonäkö kun kasvoi kirjan todellisuudessa maailman tärkeimmäksi asiaksi, kun joka kohtaa arvioitiin kriittisellä ja kyllä välillä lempeämmälläkin silmällä. Ehkä olen pessimisti, koska jotenkin päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi, että kylläpä paljon kiinnitetään (arvioivasti) huomiota sekä itseen että muihin. Että kyllä voikin jokin pieni ulkonäköasia olla jollekulle noin tärkeä. Vaan sellaistahan se taitaa olla, se elämä. Jollei itse ole kriittinen, niin joku toinen on:

"Isoäitini aiheutti minulle yhden trauman: hän ahdisteli minua jo 10-vuotiaana sanomalla, ettei hienolla naisella saa olla mustia ja ruttuisia kyynärpäitä. En saanut lukea kyynärpäät pöydällä." - - - Kun isoäiti teki kakkuja, hän pisti tytön istumaan pöydän ääreen ja nojaamaan kyynärpäitään sitruunanpuolikkaisiin. "Sitruuna kuulemma vaalensi ihoa. Istuin siinä isoäidin mieliksi. Kun hän kuoli, en tehnyt sitä koskaan enää."

Sarjassamme natinaa kieliasioista: Kirja on ilmeisesti Nemon ja Naisten kulttuuriyhdistyksen yhteisponnistus… En tiedä, missä oikoluku on tehty, mutta kiinnitin huomiota monta kertaa toistuvaan tilanteeseen, jossa toteava virke päättyy kysymysmerkkiin. Myös koittaa vs koettaa oli joskus lipsahtanut väärin päin.

Parhaat puoleni

Anna-Stina Nykänen

Nemo, 2005

298 s.