Maarit Knuuttila: Kauha ja kynä

Tulipa testattua elämäni ensimmäinen Suomalaisen kirjallisuuden seuran kustantama kirja: Maarit Knuuttilan Kauha ja kynä : keittokirjojen kulttuurihistoriaa. En muista, missä tähän törmäsin, mutta jossain sen näin ja olen siitä pitäen muistaessani kirjastoreissulla katsellut, onko sitä hyllyssä. Viimeksi se osui silmään ihan vahingossa palautushyllyn ohi harppoessani. (…Kummasti sitä tuntee aina tarpeelliseksi selittää näillä ihme jaanauksilla että mistä sitä minkäkin kirjan on löytänyt ja minkä mutkan kautta.)

Kauha ja kynä, SKS 2010

Kahtiajakoiset tunnelmat jäi vähän tästäkin kirjasta. Ottia tuota… Jos teoreettinen ja yksityiskohtainen lähestymistapa ei viehätä niin ensinkään, kannattaa etsiä ehkä jokin vetävämpi ja vauhdikkaampi kirja. Meinasin nimittäin toden sanoakseni nyykähtää jo esipuhetta seuranneeseen johdantoon, jossa todettiin muun muassa näin: "Kulinaarinen keskustelu kontrolloi kuluttamista ja muuntaa fysiologiset tarpeemme kultturisiksi muodostelmiksi. Tällöin ruoasta, ruoanvalmistuksesta ja ruokailusta tulee toiminnan sijasta myös älyllinen akti; ajatuksia ja ajatusrakennelmia." Ajattelin, että jos tämä tällaisena jatkuu, niin en taida iltalukemisena tätä kyllä jaksaa loppuun asti.

Kyllähän se meno siitä sitten kiihtyi… ja sitten hiljeni… ja sitten taas vähän kiihtyi. Lähestymistapa on aika akateeminen, ikään kuin tiivistelmä väikkäristä. Oli oikein hauska lukea suomalaisten ruokatottumusten kehityksestä. Mitä syötiin 1800-luvun tavallisissa suomalaiskodeissa? Millaisia asioita 1900-luvun alun perheenemännän piti ottaa ruokatavaroiden säilytyksessä huomioon? Näistä luin esimerkiksi mielelläni ja kiinnostuneena, mutta toisaalta pitkälliset selvitykset suomalaisen keittokirjaklassikko Kotiruoan kehityksestä vuosikymmenten saatossa eivät vieneet mennessään. Voisin kuvitella, että Kotiruoan vaiheisiin perehtyminen on mielekästä aiheen akateemisen pohdinnan kannalta, mutta kurittomana iltapalalukijana olin valmis hurauttelemaan eteenpäin nopeammin. Jälkeenpäin havaitsin, että olin oikeastaan kiinnostuneempi historiallisista ruoanlaiton käytänteistä kuin syvällisestä keittokirjoja koskevasta tiedosta. :) Ehkä kirjan nimestä huolimatta ajattelin, että se käsittelisi kuitenkin menneisyyden ruoanlaittoa laajemminkin kuten ehkä populaaritietokirjalta voisi odottaa? Kirjan avulla oli oikeastaan mielenkiintoista peilata omia odotuksiaan ja pohtia tietokirjan ja populaaritietokirjan eroa.

Eräs seikka, mikä jäi vaivaamaan, oli epätietoisuus muutamasta lähteestä. Kirjassa on paljon lähteitä, jotka on merkattu tekstiin viitteinä, joiden "selitteet" on sijoitettu luvuittain kirjan taakse. En niinkään ollut kärkkäänä kyttäämässä kirjallisuusviitteiden tietoja ja paikkansapitävyyttä, mutta kirjassa oli muutama useamman rivin pituinen suora lainaus, joiden alkuperästä olisin ollut kiinnostunut. Olikin hämmentävää löytää takasivuilta selityksenä vain minulle epämääräiseksi jäävä kirjainyhdistelmä (esim. MV:KA16/148 – kansallisarkisto?) tai esimerkiksi lyhyt ilmoitus "Lahjan haastattelu". Kuka tämä Lahja oli? Koska häntä haastateltiin? Minkä ikäinen hän silloin oli? En vaadi osoitetta ja puhelinnumeroa, mutta edes tieto siitä, minkä vuoden tapahtumia hän muistelee ja minä vuonna on syntynyt, olisi mukava. Tässä ehkä jälleen yksi ero akateemisen tietokirjan ja populaaritietokirjan eroista?

Ulkoasultaan kirja on aika mukava. Napakan neliömäinen ja pienehkö. Jotenkin mehevä. Pisteet siitä. Eniten tosiaan innostuin ruoanlaiton historiasta ja ruokaa laittavien naisten arjesta ennen nykyään itsestään selvyyksinä pidettyjen jääkaappien ja pakastinten aikaa. Sainpa vinkkejä kodinhengettärenä oloonkin. Knuuttila kertoo Mathilda Langletin 1800-luvulla ilmestyneessä kirjassa esitellyistä naisten velvollisuuksista kotosalla:

Naisen tuli olla ystävällinen ja kärsivällinen, sillä Langletin mielestä "perheenemännällä ei ole oikeutta olla pahalla päällä". Kotirauha tuli säilyttää hinnalla millä hyvänsä, ja sen säilyminen oli naisen vastuulla. Jos näin ei toimittu, saattoi käydä niin, että "moni muutoin hyvä aviomies muuttuu juonikkaaksi ja ärtyiseksi." Ärtymys saattoi nousta esimerkiksi siitä, "jos akuttimet [verhot] oli vedetty vinoon ylös, piano seisoo avattuna, jos sisäpiika käy kengät lintassa" ja niin edelleen. (s. 70)

Meidän huushollissa on käyty keskustelua siitä, että allekirjoittaneen pitäisi tyhjentää lattiakaivosta hiuksia useammin, koska talouden ainoana pitkätukkaisena olen yksin vastuussa hiuksista johtuvista tukkeutumista. Olenkin nyt intoutunut täyttämään tätä velvollisuuttani ahkerammin siinä pelossa, että ukkoseni muuttuu juonikkaaksi ja ärtyisäksi. Akuttimet ovat molempien yhteinen vastuu, ja onneksi ei ole sisäpiikaa, jonka kengät voisivat olla lintassa! ;)

Kieli-ihmisenä nautin myös myöhemmin käsitellystä ruoanlaittosanastosta:

[Laine] suosi sellaisia vanhakantaisia sanoja ja sanontoja, joilla oli pitkä käyttöhistoria. Esimerkiksi piparkakun tilalle hän ehdotti pippurikakkoa ja lantun sijalle perinteistä räätikkää. Laine ei juuri kannattanut uudissanoja. Vastaavasti maisteri Taito Otavan voidaan katsoa olleen keittiökieliasiassa uudistusmielisen. Hän kokosi vuonna 1936 listan sellaisista sanoista, joiden toivottiin juurtuvan suomalaiseen kotitaloussanastoon ja korvaavan monen ruotsalaisperäisen tai suoranaiseksi slangiksi käsitetyn sanan. Suuri osa Otavan ehdottamista sanoista on edelleen käytössä, usea sen sijaan unohtunut täysin. Lävikkö on korvannut pysyvästi tuslaakin, vatkuli kalopsin ja muhennos stuuningin. Mutta vastaavasti Otavan ehdottama jäliste ei koskaan tullut korvaamaan jälkiruokaa tai ruskeuttaminen ruskistamista. (s. 143)

Ah, elääpä aikaa, jolloin ihmisiä tituleerattiin maistereiksi ja ihmisillä oli sellaisia nimiä kuin Taito Otava! Minussa herää myös vastustamaton halu valmistaa vatkulia. Erinomaisen kiinnostava oli myös huomio keittokirjojen "demokratisoivasta" vaikutuksesta. Ennen keittokirjoja rahvaan oli miltei mahdoton tietää, mitä herraskaisemmissa talouksissa syötiin, miten katettiin ja ennen kaikkea miten se hieno ruoka laitettiin. Näitä asioita esittelevä keittokirja oli kullan arvoinen sosiaalisessa asteikossa ylöspäin mielivälle emännälle.

Kirjan genre oli omiin tarpeisiini hieman raskassoutuinen, mutta teos sinänsä on sujuvasti kirjoitettu eikä mitenkään kapulakielinen. Jos odotukset säätää lähemmäs tietokirjaa kuin populaaritietokirjaa, tästä voi ammentaa itselleen paljonkin. Muussakin tapauksessa voi tyytyä selailemaan kirjaa ja poimia sieltä itselleen kiintoisimmat kohdat. Ei kaduta.

Tarjoiluehdotukseksi* tämän ohelle ehdotan Jyrki Heinon Kellaria, historiallista dekkaria, joka nostaa esille muutamia huomioita 1700-luvun Turussa harrastetusta ruoanlaitosta. Vastaavasti aiheesta kiinnostuneelle vinkkaan Hannele Klemettilän Keskiajan keittiö -kirjan, johon suunnittelen itsekin perehtyväni lähitulevaisuudessa.

Kauha ja kynä : keittokirjojen kulttuurihistoriaa

Maarit Knuuttila

SKS 2010

s. 207

Ulkoasu: Pekka Krankka

* Yhdestä kirjasta tulee usein mieleen toinen. Usein käy niin, että mieleeni tulee lukiessani jokin vähän samantapainen kirja, jonka sitten unohdan ennen kuin pääsen blogikirjoittelun syrjään. Yritän panna niitä vastedes visummin muistiin. Tarkoitus olisi tarjota siis tulevaisuudessa lisääkin "tarjoiluehdotuksia". Odotetaan ja katsotaan.

"Rillipäinen kalju nainen näyttäisi Kekkoselta. Sitä paitsi olen varma, että saisin kaljuuni näppylöitä."

Huh huh! Kyllä oli kirja! Nauroin vedet silmissä ja ahdistuin. Ihmettelin ikkunoita toisten ihmisten eloon ja oloon. (Tekstin otsikossa eräs neljissäkymmenissä oleva helsinkiläinen pohtii, miksi hän ei voisi itse olla kalju, vaikka toisilla naisilla hiukseton pää näyttääkin nätiltä.)

Parhaat puoleni esittelee aivan tavallisten naisten ajatuksia omasta kehostaan. Ei näyttelijöiden, ei urheilijoiden, eikä mallien ulkonäköpaineita ja pieniä kehoon liittyviä ilonaiheita, vaan ihan tavallisten suomalaisten naisten. Nuorimmat ovat lukioikäisiä, vanhimmat hipovat kahdeksaakymmentä, on lappilaisia ja varsinaissuomalaisia, on – siltä ainakin tuntuu – ihan kaikkea.

Kirja on jaoteltu lukuihin, joista kukin on omistettu tietylle kehon osalle: hiuksille, kasvoille, kaulalle, käsivarsille, selälle, rinnoille, vatsalle jne. Kirjan koonnut Anna-Stina Nykänen sanoo esipuheessaan, että on ohjaillut keskustelua mahdollisimman vähän ja halunnut sisällyttää kirjaansa mahdollisimman paljon eri naisten näkemyksiä mahdollisimman kevyesti muotoiltuina. Tykkäsin tästä lähestymistavasta. Oli kiehtovaa päästä seuraamaan jonkun toisen aamulaittautumista, taisteluita tukan kanssa ja kriittisiä omiin alleihin kohdistuvia silmäyksiä.

Oli kiinnostavaa päästä kurkistamaan toisten naisten kylpyhuoneisiin: millaisin silmin he itseään peilistä katsovat, miten ikä vaikuttaa ja millaisia koteja toisten ihmisten kehot ovat? En esimerkiksi tiennyt, että voisi olla ihan "luonnostaan" näin huono tasapaino: "Minulla ei ole mikään hirveän hyvä koordinaatio. Jos kävelen ajatuksissani, saatan kaatua tasaisellakin, kun en katso jalkoihini. Olen kömpelö", sanoo 41-vuotias helsinkiläinen. Ja entä sitten ne pienet ylpeydenaiheet, joita ei himmennä ikäkään: "Minulla oli pieni vyötärö ja kookkaat povet", sanoo yli seitsemänkymppinen ja kohentaa ryhtiä.

Toisaalta usein toistuva kriittisyys ja kehon nostaminen niin suureen rooliin oli jotenkin ahdistavaa. Ulkonäkö kun kasvoi kirjan todellisuudessa maailman tärkeimmäksi asiaksi, kun joka kohtaa arvioitiin kriittisellä ja kyllä välillä lempeämmälläkin silmällä. Ehkä olen pessimisti, koska jotenkin päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi, että kylläpä paljon kiinnitetään (arvioivasti) huomiota sekä itseen että muihin. Että kyllä voikin jokin pieni ulkonäköasia olla jollekulle noin tärkeä. Vaan sellaistahan se taitaa olla, se elämä. Jollei itse ole kriittinen, niin joku toinen on:

"Isoäitini aiheutti minulle yhden trauman: hän ahdisteli minua jo 10-vuotiaana sanomalla, ettei hienolla naisella saa olla mustia ja ruttuisia kyynärpäitä. En saanut lukea kyynärpäät pöydällä." - - - Kun isoäiti teki kakkuja, hän pisti tytön istumaan pöydän ääreen ja nojaamaan kyynärpäitään sitruunanpuolikkaisiin. "Sitruuna kuulemma vaalensi ihoa. Istuin siinä isoäidin mieliksi. Kun hän kuoli, en tehnyt sitä koskaan enää."

Sarjassamme natinaa kieliasioista: Kirja on ilmeisesti Nemon ja Naisten kulttuuriyhdistyksen yhteisponnistus… En tiedä, missä oikoluku on tehty, mutta kiinnitin huomiota monta kertaa toistuvaan tilanteeseen, jossa toteava virke päättyy kysymysmerkkiin. Myös koittaa vs koettaa oli joskus lipsahtanut väärin päin.

Parhaat puoleni

Anna-Stina Nykänen

Nemo, 2005

298 s.

A. J. Jacobs: Kunnon mies (eli maailman vetävin terveyskirja!)

Nemo 2012

Mitä enemmän Jacobsia luen, sen enemmän hänestä pidän. Kunnon mies on populaaritietokirjallisuutta parhaimmillaan. Se on viihdyttävä, monipuolinen ja asiaansa perehtynyt katsaus terveisiin elämäntapoihin.

Juju on siis se, että Jacobs panee itsensä likoon ja omistaa kaksi vuotta elämästään tullakseen maailman terveimmäksi mieheksi. Aiemmista kirjoista tutulla päättäväisyydellä hän pureutuu eri osa-alueisiin teemavuosiensa aikana ja yrittää muokata omista elämäntavoistaan mahdollisimman terveellisiä. Toksiinien välttely, oikea ruokavalio, kuntoilu, melusaasteelta suojautuminen, sikeämmät yöunet ja niin edelleen.

Kirja koostuu kuukauden mittaisista tietylle teemalle omistetuista pätkistä, joiden lopussa on aina pieni kokonaiskatsaus, "terveystarkastus". Kun raportoitavana on 24 kuukauden tapahtumat ja kirjassa "vain" 400 sivua, voi itse kukin ynnätä, ettei yhden luvun pituus ole päätä huimaava. Joskus tuntikin, että tietystä aihealueesta olisi halunnut lukea lisääkin, ja sitten harmitteli että juttu siirtyi eteenpäin käsittelemään jotain vähemmän kiinnostavaa asiaa, kuten silmäharjoitusten tekemistä. :) Kaikkea ei kuitenkaan voi saada: yleisesitys on aina yleisesitys.

Jacobsin tyyli vetoaa ainakin meikäläiseen kovasti. Palasin kirjan pariin kuin vetävämmänkin juonivetoisen romaanin ääreen. Huumorin ja paneutuneisuuden yhdistelmä on erinomainen. Kirja etenee kevyesti ja siinä koetetaan joskus hassujakin asioita, mutta puuhissa on kuitenkin käytännössä aina mukana joku tutkimusten tukema tolkku.

Monipuolisuutensa takia kirja ilmentää hienosti seikkaa, joka usein hämärtyy yksittäisiä aiheita käsittelevissä terveystietoiskuissa: terveys on monipuolinen kokonaisuus. Jos ahdistuu liikaa terveysasioista, voi lamaantua. Jos lähtee ulos lenkille, se tekee hyvää sydämelle ja verisuonille, mutta asfaltilla juokseminen ei ole hyvästä polville, ja kaupungissa juostessa saattaa joutua murehtimaan pienhiukkaspitoisuuksia sekä synkeitä tilastoja liikenteessä vuosittain kuolevien ihmisten määristä. Toisaalta auringonvalo käynnistää kehon oman D-vitamiinituotannon ja pelkkä ulkoilmassa oleilu tekee hyvää.

Vaikka Jacobsin lähestymistapa on aika äärimmäinen, tämän kirjan viesti on loppujen lopuksi siis hyvin maltillinen: Kaikkea ei voi saada. Keskity olennaiseen. Vetoaa tällaiseen sohvaperunaan, joka vielä etsii sitä liikuntalajia, joka veisi mennessään. Poimin silti muutaman vinkin, joita ajattelin terveyteni nimissä yrittää panna täytäntöön. Yritän muistaa mennä kyykkyyn, kun tarvitsen jotain vaikka matalalla olevasta laatikosta, sen sijaan että taivuttaisin vain selkää. Pohdin, miten saisin kotona järjestettyä itselleni tietokonepisteen, jossa voisin tehdä töitä seisten. Pakkaan herkut pois silmistä yhden tai pari namia syötyäni – poissa silmistä, poissa mielestä pitää paikkansa hämmentävän hyvin! Kirja on pullollaan sekä hyviä että vähän hassujakin terveysvinkkejä, eiköhän niistä jokainen jotain omaan elämäänsä löydä. Takana on hyvät pienet liitelistat Jacobsin mielestä parhaista vinkeistä.

P.S. Suomennoksesta välittyy (ainakin minusta) persoonallinen sävy. Lotta Heikkerille kiitos jouhevasta lukukokemuksesta!

A. J. Jacobs

Kunnon mies : kuinka tavoittelin täydellistä terveyttä

Nemo 2012

Suom. Lotta Heikkeri

400 s.

Kansankynttiläin kokoontumisajot: tietokirjahaasteen loppupamaus

Se oli siinä. Vuoden kestänyt haaste päättyi eilen, ja tänään on arvonnan ja loppupaketoinnin aika. Hieman haikein mielin jätän ihka ensimmäisen emännöimäni haasteen taakseni, mutta vuosihan tätä on jo katseltu – on aika ruveta tähyilemään uusia haasteita ja uusia kirjoja. Oih.

Oli miten oli. Jostain täytyy aloittaa. Kansankynttiläin kokoontumisajoissahan oli tarkoitus lukea tietokirjoja eri aloilta ja kavuta siten valaistumisen tasolta toiselle. Kunkin tason saavuttaneiden kesken arvotaan pieni palkinto. Pyysin kaikkia osallistuneita tekemään lopuksi koontipostauksen kirjoista, joita haasteen puitteissa luettiin. Niitä onkin ollut hauska käydä kurkkimassa... ja TBR-pino on tietysti sen myötä paisunut. Kaikkien arvontaan osallistuneiden koontipostaukset on koottu alle (asteriskilla merkityissä erillistä koontipostausta ei ole, linkki johtaa esim. avainsanan perusteella koottuun listaan):
Ankin kirjablogi (sytkäri)*
Eniten minua kiinnostaa tie (hehkulamppu)
Insinöörin kirjahylly (sytkäri)*
Kirjakko (taskulamppu) *
Kirjava kukko (hehkulamppu)
Kujerruksia (hehkulamppu)
Käännä jo sivua (taskulamppu) *
Lukuhetket (hehkulamppu)
Orfeuksen kääntöpiiri (hehkulamppu)
Pihi nainen (hehkulamppu)
Satun luetut (sytkäri)
Tarinauttisen hämärän hetket (taskulamppu)*
Täällä toisen tähden alla (hehkulamppu)

Lyhyet luonnehdinnat Hellinin lukemista kirjoista löytyvät alkuperäisen haastepostauksen kommenteista.


Itse ylsin blogatuissa kirjoissa taskulampputasolle. Pari jäi vielä bloggaamatta, mutta niistä jäi aika laimeat jälkimaut, joten ei liene kauheasti väliksikään. Olen iloinen, että tähän tuli ryhdyttyä, sillä tietokirjojen joukosta nousi vaikuttaviakin elämyksiä. Erityisen täpinöissäni olin Heikki Willamon upeasta Vuosi metsässä -kirjasta, joka kuljettaa lukijan metsän vuodenkiertoon mustavalkoisin valokuvin ja pohdiskelevin tekstein. Lauri Järvilehdon Tee itsestäsi mestariajattelija osoittautui varsinaiseksi hyvän mielen kirjaksi, jota lukiessani tein kiivaasti erilaisia suunnitelmia linkkikirjastoista sun muista. A. J. Jacobsin Raamatullinen vuosi veti mukanaan ja tenhosi vilpittömyydellään.

Pakko sanoa, että kulunut vuoteni olisi ollut tyhjempi ilman näitä tietokirjakokemuksia. Kiitos kaikille osallistuneille ja erityiskiitos koostepostauksen tekijöille! Yhdessä tämä oli vielä hauskempaa. :) Koosteita on ollut kiva fiilistellä, ja myöhemminkin niistä on helppo löytää tietokirjavinkkejä.

***

Sitten arvontaan. Vanutin vähän sääntöjä ja kävin etsimässä haastebloggauksia niidenkin osallistujien blogeista, jotka eivät olleet jättänyt linkkiä koontipostaukseensa. Tällä tavalla saatiin taskulamppuarvontaankin osallistujia, toivottavasti ette pane pahaksenne! Mukaan ovat päässeet ne, joiden sivuilta pystyi poimimaan joko haastesivun tai avainsanan perusteella jonkinlaisen joukon tämän haasteen puitteissa luetuista kirjoista.

Arvoin kullekin palkinnolle voittajan ja sitten vielä varamiehen siltä varalta, että voittaja ei lunasta palkintoaan. Pyydän, että sekä voittajat että varamiehet ilmoittavat yhteystietonsa osoitteeseen kapteenimau[miukmauk]gmail[piste]com. Jos varsinainen voittaja ei viikon sisällä lähetä yhteystietojaan palkinnon postitusta varten, palkinto menee varamiehelle.

Asiaan! Ensinnä siis vähintään kolme kirjaa lukeneet sytkärit, joista yhdelle lähtee pikkuinen kynttiläpalkinto. Arpa suosi Insinöörin kirjahylly -blogin Teresitaa! (Varalla on Satun luettujen Satu.)

Taskulamppulaisten arvonnassa onni suosi Merenhuisketta Kirjakko-blogista! (Varalla Titania Käännä jo sivua -blogista.)

Hehkulamppujen joukosta voittajaksi nousi Hellin! (Varalla Suvi Orfeuksen kääntöpiiristä.)

 

Onnea voittajille!

Säväyttävä Naisen iholla

Kansi lienee onnistunut, sillä näin sen sattumalta nettikirjakaupan etusivulla ja halusin välittömästi tietää lisää. Olin varma, että kirjaa ei saisi hyppysiinsä kirjastosta hetkeen, mutta niin vain kävi, että se olikin hyllyssä sattumalta jo toisella kirjastokäynnilläni! Naisen iholla on kirja, johon on koottu kuvia ja kertomuksia tatuoiduista naisista. Naiset esiintyvät omilla nimillään ja kertoilevat lyhyehköissä teksteistä suhteestaan tatuointeihinsa, reaktioista joita ne herättävät muissa ja ajatuksistaan tatuointien merkityksestä ja tulevaisuudesta laajemmin.

Naisen iholla/Laura Oja ja Raisa Kyllikki Ranta

Itselläni ei ole yhtäkään tatuointia, enkä varmaan koskaan hankikaan, mutta kirjaa luin kiinnostuneena ja innokaasti. En voi sanoa muuta kuin että se on kaunis. Kirja, tatuoinnit, naiset. Kirjalla on omat kotisivut, joilta voi käydä kurkkimassa kirjan kuvitusta.

En tunne juurikaan tatuointeja "harrastavia" ihmisiä, joten oli mukavaa saada katsella iholla kieppuvia monimutkaisia kuvioita kaikessa rauhassa niiden kantajan suostumuksella – vieraiden ihmisten toljaaminen kaupungilla ei nimittäin ole järin kiva vaihtoehto. :D Samassa kehossa saattaa olla hyvinkin erityylisiä, eri elämänvaiheita tai muuten vain erilaisia mieltymyksiä heijastelevia kuvia ripirinnan, toisissa taas tyyli on hyvinkin yhtenäinen. Aiheiden kalabaliikki näyttäytyy monimuotoisena kuin elämä itse.

Tatuointeihin liittyy paljon ristiriitaisuutta. Suloisella vaaleatukkaisella Elovena-tytöllä on suuria, käsivarren yhdessä peittäviä tatuointeja. Särmikkäiden, näyttävien kuvien kantajat kuvailevat itseään ujoiksi tai tavallisiksi, tekevät pesäeroa vähän epämääräiseksi jäävään sakkiin, jonka tatuoinnit ovat huutomerkki, kannanotto ja mielenilmaus. Näitä ujoja ja tavallisia ihmisiä jotkut katsovat asiakseen haukkua ja mollata. Toiset eivät ota tatuointeja mitenkään huomioon pukeutumisessaan, toinen näyttävästi tatuoitu puolestaan kertoo kavahtavansa laajojen tatuointien ja aivan erityylisen asun yhdistelmää. Yhtä tatuointien näkyminen ei haittaa, toinen pitää ne mieluummin omana tietonaan. Jokin kuva muistuttaa menneistä elämänvaiheista tai opituista läksyistä, rakkaista ihmisistä – seuraava kuva taas on valittu vain siksi, että se on kiva. Monissa kokonaisuuksissa on suloisessa sekasotkussa pupuja ja pääkalloja, rusetteja ja aseita, kuulalaakereita ja orvokkeja.

Naisen iholla/Laura Oja ja Raisa Kyllikki Ranta

Tuntuu todella oudolta, että niin moni kirjassa esiintyvistä mainitsee saaneensa negatiivista palautetta kuvistaan. Tai no. Kaikelle massasta erottautuvalle kyllä huudellaan. Siipalla oli kerran päällä t-paita, jossa oli hänen työpaikkansa logo, ja siitäkin sai kuulla kommenttia vastaantulijalta. :D Arvelinkin, että jotain kurjaa moni on varmaan saanut kuvistaan kuulla, mutta hämmästyin silti sitä, miten persoonaankäypiä ja julmia asioita joillekin oli sanottu. Muiden mielipiteillä, myönteisillä tai kielteisillä, ei kuitenkaan jäädä mässäilemään ja niitä natustelemaan, vaan pääpaino on kunkin kuvattavan omilla ajatuksilla ja pohdinnoilla, kukaan ei äidy paasaamaan.

Kirjan idea on hauska ja toteutus erittäin onnistunut. Pisteet Belitz-Henrikssonille ideasta, Ojalle ja Rannalle upeista kuvista ja Otraselle ylellisestä ulkoasusta. Ja kiitokset kaikille kirjassa esiintyville kuviensa esittelystä!

Kirja halusi tarjota tatuoitujen itsensä antaman näkökulman tatuointeihin. Miksi niitä otetaan, millaiset ihmiset niitä ottavat, miten muut niihin suhtautuvat, katuuko niitä myöhemmin jne. Siinä suhteessa ja visuaalisilta ansioiltaan kirja on mielestäni onnistunut. Lyhyet puheenvuorot on kuitenkin koottu ilmeisesti saman haastattelupohjan perusteella, ja sivujen kääntyillessä alkaa jossain vaiheessa tuntua, että samat asiat on kuullut jo pariin kertaan. Toisaalta, mikäli oikein ymmärsin, moni tuntuu tekevän pesäeroa jonkinlaiseen asennetta, aggressioita ja kapinaa tiukkuvaan tatuoituun kansanosaan, jonka vaikuttimet jäivät jokseenkin hämäriksi. Muutan takaisin opiskelupaikkakunnalle huomenna ja luin kirjan kirjastossa loppuun juuri ennen sulkemisaikaa, enkä niin muodoin pääse palaamaan henkilökuvien äärelle, mutta mieleeni ei nyt muistellessani tule yhtäkään tapausta, josta olisi henkinyt erityisen aggressiivinen tuntu. Nämä henkilökuvien "toiset" jäävät hämärän peittoon. ;)

Oli miten oli, eri-ikäisten naisten tarinoihin ja kauniisiin valokuviin kannattaa ehdottomasti tutustua. Sitä enemmän kannattaa, mitä varautuneemmin tatuointeihin suhtautuu. Saapa vastauksen siihenkin kysymykseen, jota ei kehtaa keneltäkään kysyä: Mut mitä sitte ku oot vanha ja ryppyinen? Suosittelen lämpimästi ihan kaikille: minua kutkuttaisi itse asiassa tietää, mitä vaarini pitäisi kirjasta. :) Jään odottamaan tarinoita miesten tatuoinneista – olisi kiinnostavaa tietää, ovatko heidän vaikuttimensa erilaiset.

Naisen iholla

Belitz-Henriksson, Oja, Ranta, Otranen

Tammi 2013

s. 160

Ai niin, ja tämä sujahtaa Kansankynttiläin kokoontumisajoissa kategoriaan XVII) Kuvataide.

Satu Rommi: Kahvia ja guruja

Luin Satu Rommin kirjan lukumaratonissa ja siitä muutaman sanan silloin sanoinkin, mutta tiivistetäänpä tunnelmia tähän vielä vähän.

Kahvia ja guruja kuvailee Rommin kolmea vuotta Intiassa. Huolimatta aiemmista lupauksistaan olla ikinä palaamatta Intiaan, Rommi lähtee opiskelemaan rakasta harrastustaan, astangajoogaa, tunnetun intialaisen gurun oppiin ja huomaa yhtäkkiä ostaneensa parin tuntemattoman amerikkalaisen kanssa kahvilan joogaopintojensa rahoittamiseksi. Joogaopinnot gurun alaisuudessa houkuttelevat paljon länsimaisia ihmisiä Intiaan, joten kahvila aikoo iskeä tähän markkinarakoon tarjoamalla länsimaista aamiaista.

Elämä Intiassa vaatii paljon sopeutumista. Rommilla on onneksi asenne kohdallaan ja aiempaa kokemusta Intiasta. Mielikuvien seesteiset joogaajat vain osoittautuvat kulttuurishokin täräyttämiksi riesoiksi. Jumankek, että kuvaukset vaativista, kärsimättömistä ja töykeistä asiakkaista alkoivat ottaa päähän!

Omituisissa "maailmankansalaisissa" on siis oma ihmettelyssä, mutta kyllä se Intiakin vaikuttaa aikamoiselta paikalta. Kehenkään ei tunnu voivan luottaa: puheissa kaikki kyllä hoituu ja ongelmille löytyy selitys, mutta tekoja ei kuulu. Tai ehkä niidenkin aika tulee, mutta työ tehdään lähes aina myöhässä tai huonosti tai sitten myöhässä ja huonosti. Omia etujaan tuntuu olevan pakko valvoa töykeästi ja epäluuloisesti, jollei halua tulla huijatuksi.

Tykkäsin tässäkin kirjassa sopivanpituisiksi pätkityistä luvuista, jotka oli päätetty nimetä vauhdikkaasti ("Talonne sijaitsee ruumishuoneen päällä").

Rommin kirjan ansio on mielestäni se, miten se tuo arkielämän Intiassa iholle. Lukukokemus vie mennessään Intiaan. Jäin toisaalta kaipaamaan syvällisempää perehtymistä maahan. Rommi viittaa välillä intialaistuttujensa kanssa käymiinsä keskusteluihin, ja jäin aina toivomaan että niistä olisi kerrottu lisää. Paikallisten näkemykset ja tuntemukset kotimaastaan ja ulkomaalaisista, elämästä ja työnteosta, kaikesta, olisivat kiinnostaneet kovastikin, mutta niihin ei oikeastaan kajottu ollenkaan. Intia nähdään kirjassa ulkomaalaisen silmin, vaikka Rommi tarjoaakin välillä välähdyksiä kulttuurista. Sekin on viihdyttävää, mutta "päiväkirja" herättää mielessä paljon kysymyksiä, jotka jäävät ilman vastausta. Kelpo nojatuolimatkailua joka tapauksessa.

Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa

Satu Rommi

Bazar 2009

s. 216

Kansankynttiläin kokoontumisajoissa merkkaan kategorian VII) Matkat suoritetuksi. Taskulampputasolla siis ollaan! Tietokirjojen lukeminen ei tunnu yhtään tietokirjojen lukemiselta. :D

Lukumaraton: NYT

8.30, nojatuoli
Lukumaraton eli 24 tuntia, joiden aikana luetaan mahdollisimman paljon. Nyt se on rantautunut tähänkin blogiin. Samana päivänä maratoonaa yli kaksikymmentä kirjabloggaajaa*, joten mieli tekee kyllä kovasti seurailla muiden edistymistä ja silmäillä paperisten sivujen lisäksi maratoonareiden nettisivuja.

Ajatus lukumaratonista voi kuulostaa pöhköltä. En ajatellut lukea verenmaku suussa: jos ei enää yhtään tee mieli, niin siirryn tekemään jotain muuta. Niistä lapsuusvuosista, jolloin 1200-sivuiseen Muskettisoturit-kirjaan tarttumisen kynnys oli olematon, tuntuu olevan kovasti aikaa, sillä nykyään 1200-sivuiseen kirjaan sitoutuminen tuntuu raskaalta. Olen muutenkin huomannut lukuaikani pirstaloituvan pieniin hetkiin silloin tällöin, mikä ei aina ole järin hellävaraista lukemilleni tarinoille. Siksipä toivonkin tältä päivältä sitä... no, sitä että olisi hauskaa, että pysyisin uppoutumaan lukemiseen kuten vanhoina hyvinä aikoina.

Ruokalistalla tänään

Alun perin olin oikeastaan jo ehtinyt tottua ajatukseeni, että kiertäisin kaupungin kahviloita lukiessani, mutta heräsinkin tänään kuukauden muistaakseni ensimmäiseen sadepäivään. Aloitan siis kotoisasti nojatuolista, mutta saattaa olla, että päädyn uhmaamaan sadetta sontikka tanassa myöhemmin.

Otin eilen illalla kuvankin kirjoista (napsauttamalla suurenee), joita kaavailin tämän päivän mahdolliseen ohjelmistoon, mutta tietysti löysin viime hetkellä alahyllyltä kirjan, joka sykähdytti juuri siinä hetkessä eniten, joten se ei ole kuvassa. Näin taas.

Aloitetaan siis! Ensimmäisenä aion tarttua Satu Rommin kirjaan Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa (Basam books 2009).

10.40, nojatuoli
Takana 130 sivua kuumaa ja meluista Intiaa. Edessä suihku. Sadan sivun kohdalla keskittyminen alkoi hieman jo harhailla, mutta vastenmielisyyttä ei vielä havaittavissa.

14.20, pienessä hiljaisessa (ja päivän kolmannessa) kahvilassa
Suljin Kahvia ja guruja -kirjan kannet viimeisen sivun jälkeen Rostenin kahvilassa ruisleivän muruset edessäni. Lähdin kahvilasta, katselin sateista taivasta ja mietin, miten outoa on ajatella oikein tosissaan, että intialaiset katselevat samaa aurinkoa maailman toisella puolella. Kuvaus kolmesta Intiassa asutusta vuodesta joogaopiskelijoille suunnatun aamiaiskahvilan emäntänä herätti monenlaisia tunteita. Ihastusta: kasvaisipa minunkin takapihallani kookospalmuja ja papaijapuita. Ärsyyntyneisyyttä: aikuistukaa, nirppanokkaiset aamiaisvieraat! Miksi kaikki intialaiset tuntuvat olevan epäluotettavia eivätkä arvosta kilttiä pomoa? Hämmennystä: millainen olisin, jos olisin syntynyt Intiaan? Myötätuntoa, neitimäistä järkytystä (kestäisi hetki opetella pyyhkimään pylly vasempaan käteeni), uteliaisuutta... Aravind Adigan Valkoinen tiikeri ja Viimeinen mies eivät tunnu ensinkään liioitelluilta tai kärjistäviltä.

Rommi pohtii Intian olevan ehkä materialistisin hänen tuntemansa maa, jossa tavoitellaan omaisuutta ja kaikkea länsimaista. Ihon valkaisu on kurjaa, mutta materian hamuaminen on yleinen "ongelma". Muistutettakoon taas siitä... olisiko ollut australialaisesta tutkimuksesta, jossa kävi ilmi, että tulotasosta riippumatta vastaajat olettivat elämänlaatunsa paranevan, mikäli he vain tienaisivat kolmanneksen enemmän.

Aloitin ensimmäisen camilla läckbergini, Mantelintuoksua lumimyrskyssä, eräässä läheisessä pikku kahvilassa, mutta lukeminen tyssäsi paikalle sattuneeseen puheliaaseen tutun tuttuun. Nyt uusi yritys uudessa kahvilassa suklaakahvin ääressä. Luettuna 216 sivua.

18.17 kotona nojatuolissa
 Nyt on Läckbergin dekkari luettu, neljä kahvilaa kierretty (yhteensä) ja siskon kanssa räpätetty. Tarvinneeko sanoakaan, että olen pinkeänä kahvista, teestä ja luetuista sanoista. Siskon kanssa jutellessa vierähti kauemmin kuin olin ajatellut... En taida olla kovin vakavasti otettava maratoonari! :D Edelleenkään lukeminen ei maistu onneksi puulta.

En erityisemmin ihastunut Mantelintuoksuun lumimyrskyssä. Ratkaisua paljastamatta on vaikea eritellä, tyhjentävästi miksi, mutta jäi tosiaan vähän pliisuksi. Hahmot jäivät etäisiksi, loppuratkaisu ei ehkä sen vuoksi ollut tyydyttävä ja kaiken kaikkiaan kaipaamani "cosy murder" (eli christiemäinen "mukava" murhatarina) jäi saamatta. Päällimmäiseksi kirjasta jäi kitkerä ja ikävä jälkimaku. Saavutus kai sekin, mutta ei meitsin makuun. Lisäksi kirjoitusvirheitä oli ikävästi noin ohukaiseen kirjaan. Matias oli kerran Mattias, eräs toinen taas oli "kookos ja leveäharteinen" mies, hyökkäävästi käyttäytyvä tyyppi tuomittiin olevan "varaksi" ympäristölleen...

Seuraavaksi käyn Petri Tammisen Muistelmat-kirjan (Otava 2004) kimppuun. Luettuna kaksi kirjaa, 216+108=324 sivua.

19.43 samaisessa nojatuolissa, nyt bologneselautasen äärellä
Muistelmat on nyt luettu. Kirjasto on luokitellut ne novelleiksi... kaipa ne ovatkin. Eivät oikein sopineet tämänhetkiseen tunnelmaani, mutta muuten ihan puhuttelevia. Suosikkini oli sivulla 55:

1998, Vääksy
Nuolaisun hetket
Monet nuolaisevat sormeaan kääntäessään sivua tai poimiessaan paperia pinosta. Liike on huomaamaton kuin varpusen hypähdys pensasaidassa. Käsi lennähtää kielenkärkeen ja siitä takaisin sivun reunaan. Joskus sanomalehden lukija kohottaa sormensa hyvin hitaasti. Hänen katseensa viipyy aukeamalla, suu raottuu ja sormi aloittaa mietteliään matkansa kohti kieltä. Jos iho maistuu suolaiselta, kieli rekisteröi maun. Aistimus häämöttää tajunnan pinnan alta kuin maitolasi näkökentän reunoilta. Prahassa Národnin varrella konditorian valkotakkinen myyjä nuolaisi sormeaan aina kun hän tarttui uuteen pakkauspaperiin. Pankkivirkailija tai lippuvihkoja selaava bussinkuljettaja voi nuolaista sormeaan kymmeniä kertoja päivässä.

En ole vielä päättänyt, mitä seuraavaksi. Siippa on lähtenyt pokeri-iltaan ja kutsui lähtiessään mukaansa. En tykkää pokerista, se on samalla tavalla inhan psykologinen peli kuin petollisen yksinkertaiselta näyttävä kivi-sakset-paperi. Vakuutti silti, että voisin silti tulla, juttelemaan ja katselemaan. Taidan lukea vielä hetken, ehkä Terttu Lensun Mummo vastaan muu maailma -kirjaa (Paasilinna 2011), ja soittaa sitten siipalle, että kannattaako sinne vielä lähteä vai ovatko pelit jo paketissa.

Luettuna kolme kirjaa, 216+108+78=402 sivua.

22.48, kävelylenkinraikkaana rakkaassa nojatuolissa
Täällä taas. Kävelin kilometrin päähän, luin hetken kaverin pihakeinussa, sain siippani, ja palasimme yhtä matkaa takaisin kotiin. Sillai kivasti. Hitaasti ja rakennuksia ja puita tuijotellen. Ravintoloista kantautui musiikkia.

Väsymys alkaa jo painaa, joten jääköön viimeinen kirja keskeneräiseksi, vaikka tarkasti ottaen maratoonausaikaa olisi jäljellä vielä tunti. Lensun Mummo vastaan muu maailma on kokoelma mummoaiheisia ja mummon näkökulmasta kirjoitettuja pakinoita, jotka on jaettu seitsemän yläotsikon alle. Luin ensimmäisen setin eli sivulle 45. Aion lukea kokoelman loppuun joskus myöhemmin, vaikka toiveissani siinsi ehkä enemmän Aino Nykäsen sarjakuvamummon tyyppisiä tai Kyrön mielensäpahoittajamaisia hahahaa-juttuja. :) Ärhäkkä vanhus -genre on selvästi lyönyt itsensä läpi mielikuvissani. Nämäkin mummojutut ovat hauskoja, mutta kyllä näissä jotain pakinamaisempaa, kantaaottavampaa on... No, mietin asiaa enemmän sitten, kun olen saanut koko kirjan luetuksi.

Päivän aikana luin siis kolme kokonaista kirjaa, yksi jäi kesken, sivuja yhteensä 216+108+78+45=447 sivua.

Oli ihanaa huomata, että päivä hurahti iloisesti lukiessa. Kahvilasta toiseen loikkiminen oli myös hauskaa, mutta aiheutti pienimuotoisen ähkyn huolimatta panostuksestani lähinnä kahviloiden nestemäisiin antimiin. ;) Otin maratoonaamisen aika löysin rantein, mikä oli varmaankin minulle hyvä ratkaisu, sillä tämä oli hauskaa. Juttelin siskon kanssa, kävelin leppeässä kesäillassa, istuin kahviloissa ja luin hyviä kirjoja, onnistunut päivä siis! Vähän harmittelen, että viidensadan sivun etappi jäi saavuttamatta, mutta väliäkö hällä. Tärkeintä oli todeta, ettei keskittymiskykyni ole täysin degeneroitunut kymmenen minuutin maksimimittaan, vaan pystyn edelleen lukemaan pitempiä pätkiä ja nauttimaan lukemastani.

Mikäli seuraava kerta vielä tulee, yritän olla ahkerampi kuvaaja ja pitää yhtä hauskaa kuin tänään!

Hyvät yöt kaikille ja kiitos kommenttilootassa tsempanneille sekä hengessä mukana olleille. :) Piristitte päivää kummasti. Inspiraatio yhteiseen maratoniin tuli Kirjainten virrassa -blogin Hannalta, joka Katja Jalkasen kanssa kirjoittamassaan Rivien välissä -kirjablogikirjassa fiilisteli, miten kirjabloggaajat ehkä joskus lukevat kymmeniätuhansia sivuja samana päivänä. Hanna laatii maratonista koontipostauksen, josta paljastuu mm. kaikkien maratoniin ilmoittautuneiden bloggaajien maratonpäivänä lukemien sivujen yhteismäärä. Odotan tilastoa mielenkiinnolla, vaikka tuo kymmenentuhannen raja tuntuukin vähän suurelliselta.

* Ne muut tänään maratoonaavat kirjabloggaajat ovat:
http://bookingitsomemore.blogspot.fi, http://www.lily.fi/blogit/kaikkea-kirjasta, http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi, http://kirjasfaari.fi, http://eriqou.blogspot.fi/ (Ja kaikkea muuta), http://lemasquerouge.blogspot.fi, http://kuutarlukee.blogspot.com, http://elegiakirjat.blogspot.fi, http://bibliofiles2.wordpress.com/, http://www.mainoskatko.blogspot.co.uk/ (Kirjavalas), http://ilsela.blogspot.fi, http://tapahtumahorisontti.blogspot.fi (Aberdeen Diaries), http://kirjakkoruispellossa.blogspot.fi (Kirjakko ruispellossa), http://kirjaintenvirrassa.blogspot.fi, http://satunluetut.blogspot.fi/, http://jamislibrary.blogspot.fi/ (Kaleidoscope), http://esperanzan.blogspot.fi/ (Erjan lukupäiväkirja), http://lonkeropiirakka.blogspot.fi/ (Lonkeropiirakka), http://kirjojenpuutarha.blogspot.fi/ (Kirjojen salainen puutarha), http://the-review-factory.blogspot.fi/, http://livresvie.blogspot.fi/Lukematon maailma, http://missiokassari.blogspot.com/ (Missio kässäri)

Heikki Willamo iskee jälleen

Anteeksi, Kai Fagerström ja Risto Rasa, piti keksiä iskevä otsikko. Heikki Willamon nosto otsikkoon juontuu hänen kirjastaan Vuosi metsässä, jonka luin alkuvuodesta ja tykästyin kovin. :) Kolmikon yhteistyön hedelmä on Maahengen kustantama Viimeiset vieraat, joka esittelee autiotaloja. Kokonaisuus koostuu tunnelmallisista valokuvista, haikeista ja pohdiskelevista teskteistä sekä joukkoon ripotelluista Risto Rasan runoista. Aivan ensin haluan sanoa, että tykkään: tykkään!

Seuraavaksi tosin haluaisin heti sanoa, että vaikka osat sopivat yhteen erinomaisesti, kaipasin jonkinlaista selvitystä siitä, miten vastuu on kolmen kannessa komeilevan tekijän kesken jakautunut. Onko Rasa kirjoittanut runot tätä teosta varten vai onko ne poimittu hänen aiemmasta tuotannostaan? Onko Willamo ottanut kuvat ja Fagerström kynäillyt tekstin? Kuka, mitä, häh?

Ainoa toinen negatiivissävytteinen pohdintani liittyy myös ns. tekstinulkoisiin ratkaisuihin, paperiin. Monet kuvat on otettu syksyllä ja väritys on tummasävyinen. Mustat kohdat vain näyttäisivät kanttaavan harmaaseen ikävän paljon, mikä johtunee paperivalinnasta. Pienet sävyerot tummilla alueilla erottuisivat paremmin, jos paperi olisi valittu enemmän valokuvia ajatellen. Tähänkin sitten liittyy tietysti "toisaalta", ja tässä se tulee: mattapintainen, hieman kermansävyinen paperi sopii kauniisti kirjan henkeen. Sään kuluttamiin harmaisiin lautoihin. En ole paperiekspertti, mutta jos valokuvat olisivat parhaan laadun vuoksi edellyttäneet esimerkiksi kiiltävää paperia, sellainen voisi tuntua jotenkin väärältä, liian uudelta ja teolliselta sateenpehmeiden kuvien ja torppien auringonhapertamien verhojen rinnalla. Ainakin nyt siltä tuntuu, kun katselee tuota nykyistä paperivalintaa... Vähän jahkailuksihan tämä menee, mutta lopputulemana sanoisin silti, että mieluummin valokuvat parhaiten esittävä paperi kuin kaunis, mutta valokuvilta vievä paperi.

Näitä pieniä pohdintoja lukuun ottamatta tykkäsin kyllä. Willamon aiemmin mainitsemani metsäkirja puhutteli ehkä vieläkin enemmän, ehkä selkeämmän rakenteensa (vuoden kierto) ja näkökulmansa vuoksi (yksi mies + yksi vuosi + yksi metsä = ?), mutta tässäkin on samoja kiehtovia elementtejä. "Mäyrä-äijiä" toverillisesti tarkkaileva, pohdiskeleva kertojan ääni sekoittelee perimätietoa, omia lapsuus- ja luontomuistoja ja eläinten tarkkailua hyvällä suhteella. Vähäeleiset valokuvat antavat tilaa vaatimattomuudessaan kauniille kohteilleen: metsähiirille, ketunpoikasille, varpuspöllöille ja mäyrille. Unohtamatta tietenkään autiotaloja, joihin on asettunut päällekkäin kaksi elämää. Ihmisen rakentamat suorat seinät ja suorat kulmat ovat pohjalla, mutta päälle on kiivennyt sammalta, jäkälää ja linnunpesiä. Ikkunaverhon takaa pihalle ei kurkistele isäntä eikä emäntä, vaan hiirulainen. Jotain puhuttelevaa ja jännittävääkin niissä on.

Sikäli kuin on mahdollista jaotella kirjan kuvia eläin- ja talokuviin (eläin talossa kertoo sekä eläimestä että talosta, mutta eläimen mieltää suit sait "päähenkilöksi"), eläinkuvia on enemmän, mutta mukana on muutama erityisen puhutteleva otos, jonka keskiössä on talo ja sen sulautuminen ympäristöönsä.

Valokuvien värimaailma on hillitty ja kaunis. Tekee itsekin mieli metsään, olipa siellä taloja tai ei.

Tässäpä toinen kirja Kansankynttiläin kokoontumisajojen kategoriaan X) Luonto ja ympäristö. Muut haastetta varten lukemani kirjat näkee täältä.

Viimeiset vieraat

Fagerström & Rasa & Willamo

Maahenki 2010 

A. J. Jacobs: Raamatullinen vuosi

Omituinen, rehellinen, ajankohtainen, kiinnostava. Näin sopii luonnehtia itseään ihmispukuiseksi koekaniiniksi itseään kutsuvan yhdysvaltalaisen A. J. Jacobsin kirjaa Raamatullinen vuosi. Jacobs dokumentoi kirjaansa vuoden elämästään. Vuoden aikana hänen on tarkoitus noudattaa kaikkia Raamatun käskyjä ja komentoja.

Etukäteen voin mainita, että kivitys jää aika surulliseksi (tai ehkä pitäisi sanoa onnelliseksi) yritykseksi. ;)

Piti kirjoittamani tämä juttu jo aikoja sitten, ja nyt parin viikon välimatka erottaa meikän ja kaiken tolkullisen sanottavan toisistaan jo vääjäämättä. Summaanpa silti sen, mitä muistiin on jäänyt:

Tykkäsin. On aika mediaseksikästä dissata uskonnollisia ihmisiä vailla sen kummempaa yritystä ymmärtää, mistä on kysymys, että tällainen projekti vaikuttaa jotenkin ihailtavan tasapainoiselta ja... no, reilulta. Uskonnolla on niin myönteiset kuin kielteiset lieveilmiönsä, en halua yrittää tässä kieltää kumpiakaan, mutta arvostan aina yritystä ymmärtää.

Jacobsin paneutuminen asiaan on erityiskiitokset arvoista. Hän kantaa kotiin (ja kannatuttaa postimiehellä Amazonista) hylly tolkulla apologeettista kirjallisuutta ja eri versioita raamatusta. Hän kerää tutuistaan ja tutun tutuistaan ympärilleen eri uskontoja tai uskontokuntia edustavia neuvonantajia, jotka ovat enimmäkseen rabbeja, pappeja tai muuten jollakin tavalla neuvonantajan asemaan muodollisesti kelpaavia.

Kiitosta ansaitsee myös se, ettei kirja degeneroidu huumoriteokseksi, vaikka huvittavia elementtejä tulee vastaan useinkin. Tiesittekö esimerkiksi, että USA:ssa toimii ainakin yksi palvelu, jolle voi lähettää elokuvia "siivottavaksi"? En muista tilataanko leffa sieltä vai lähetetäänkö se sinne itse, mutta lopputulema on kuitenkin se, että syntinen aines saksitaan elokuvasta pois. Jacobs ei voinut vastustaa kiusausta lähettää palveluun Kill Billin. Tuli kuulemma takaisin noin tunnin pituisena ja aivan tolkuttomana, sillä kuten olettaa saattaa, juonen kulun kannalta olennaisia kohtia oli pätkitty väkivallan sun muun takia pois roppakaupalla. Jäin niihin tunnelmiin, että huvittavien episodien suhde tosimielellä kirjoitettuihin oli aika sopiva.

Kirjaa ei kuitenkaan voi pitää minään absoluuttisena totuutena, koska sivujen myötä käy yhä vain selvemmäksi, että kyseessä on yhden ihmisen matka omaan hengellisyyteensä. Jacobs lähtee matkalleen agnostikkotaustalla – ateistin kirjoittamasta vastaavanlaisesta kirjasta olisi voinut tulla erilainen. Toisaalta voi kysyä, onnistuisiko vastaavanlaisen kirjan kirjoittaminen muulta kuin agnostikolta. Jacobsin juutalainen perhetausta myös lienee vaikuttanut siihen, että vanha testamentti tuntuu tekevän häneen suuremman vaikutuksen kuin uusi. Protestanttinen kirjoittaja todennäköisesti olisi kokenut tämänkin eri tavalla.

Vaikka henkilökohtainen ulottuvuus on kirjassa aika vahva, se mielestäni valottaa ainakin joiltakin osin joitakin uskonnon "mekanismeja". Esimerkiksi rukous: asioista kiittäminen tekee ihmisen ajan myötä kiitolliseksi, kiitollisuus onnelliseksi. Olipa se sitten taivaallinen tarkoitus tai sattumalta keksitty kikka, itseäni ainakin viehätti vastaavanlainen havainnointi.

Kirjan suurimmiksi eduiksi luen helppolukuisuuden, aitouden ja perehtyneisyyden. Ikuisia totuuksia tuskin on tarjolla, mutta tuore näkökulma ikivanhoihin oppeihin kyllä.

Kansankynttiläin kokoontumisajoissa kirja sujahtaa kategoriaan III) Uskonto.

Raamatullinen vuosi

Nemo 2008

Suomentanut Kira Poutanen

Hengissä & tiivistyksiä #1

Hengissä olen, vaikka vinkaisuakaan ei ole kuulunut sitten harjoittelun alkamisen. Täällä sitä kuitenkin ollaan. Viikonloppuisin tekemistä on laihanlaisesti, joten käyn tiuhaan kotona kavereita moikkaamassa. Viikolla kaikki sen sijaan sujuu auvoisasti, koska töissä on hauskaa. Saan viilata pilkkua ja läträtä sanojen kanssa oikein urakalla. Olen juossut päin aivan uudenlaista ongelmaa: lukutapojen välillä vaihtelun vaikeutta. Joskus pitää lukea silmä kovana kirjoitusvirheiden ja muiden oikeinkirjoitusongelmien varalta, toisinaan niihin nimenomaan ei saa keskittyä, vaan täytyy miettiä vain tarinan rakennetta tai potentiaalia. Näiden kahden välillä on vaikea vaihdella, ja lisäksi huomaan olevani huomattavasti harjaantuneempi ensimmäisessä kuin toisessa tavassa. Oli miten oli. Työtehtävät ovat melko monipuolisia käännöskirjojen oikoluvusta osoitetarrojen massaliimaukseen. Lähden joka aamu hyvillä mielin töihin ja tulen illalla Filmtownin kautta kotiin.

Kunniallisen päivätyöläiselämän lamaannuttamana olen lukenut harjoitteluaikana sangen vähän. Ohessa kuitenkin lyhyet muistiinpanot niistä, mitä on tullut luettua. Ennen kuin kokonaan lipeävät mielestä.

Roope-sedän elämä ja teot
Don Rosa
Helsinki Media, 1997

Ihana. Kukapa ei tuntisi Don Rosan ainutkertaista tyyliä. Äijä on ikävä kyllä joutunut lopettamaan piirtämisen, mutta ehti intohimoisen ankistin urallaan tehdä onneksi kymmenittäin ankkatarinoita meidän tavallisten tallaajien iloksi. Rosa on etsinyt sankarinsa Carl Barksin sarjiksista kaikki mahdolliset viittaukset Roopen elämän alkuvaiheisiin, tehnyt pikkutarkan aikajanan ja kuvittanut visukintun elämää aikajanaansa seuraillen. Kunkin tarinan parina on Rosan tilitystä kyseisestä tarinasta ja sen piirtämisestä. Mikäli lukijoista sattuu olemaan Rosan ihailija, suosittelen lämpimästi Rosan jäähyväiskirjeen lukemista. Kirjeessä Rosa kertoo, miksi joutui lopettamaan piirtämisen. Teksti oli tarkoitus julkaista hänen piirtämänsä albumisarjan viimeisessä osassa USA:ssa, mutta kustantaja jänisti loppujen lopuksi ja sovittiin, että teksti julkaistaankin verkossa (albumin viime sivuilla on vain linkki kyseiseen tekstiin). Oikeastaan hyvä niin, kuten Rosa toteaakin, sillä useimmat meistä tuskin olisivat sitä muuten saaneet silmäinsä alle.

Rosan ankkatarinoissa parasta on se, että hänen intohimoinen suhtautumisensa hahmoihin paistaa selvästi läpi. Yksityiskohtaisiin ruutuihin on panostettu yhdellä sivulla saman verran kuin peruspiirtäjän koko tarinaan, ja ennen kaikkea juonessa on sitä jotain. Luin aikoinani Aku Ankka -juttuja sangen paljon. Ensimmäisten 250 taskukirjan joukossa on tuskin kymmentä, joita en olisi lukenut. Etenkin näihin vanhempien pokkareiden pitkiin Taikaviitta-seikkailuihin ja muihin ikimuistoisiin episoideihin tutustuneena ei voi kuin nyrpistää nenäänsä monille uusille seikkailuille, joissa juoni on pahimmillaan aika väsynyt yritys kopioida esimerkiksi jotakinin tv-sarjaa. Monista puuttuu henki kokonaan. Sitä on vaikea selittää, mutta Rosan ankat ovat niin luontevia ja ilmeikkäitä, että niiden seikkailuista lukeminen on aivan oma luku sinänsä. Pakko on tietysti huomauttaa, että kokemus ei olisi sama ilman paneutunutta suomennostyötä. Huolelliset käännökset ovat kuten aiemminkin vertaansa vailla. En usko, että olisin aivan nykyisenlaiseni minä ilman Aku Ankka -tarinoita, niiden suomentajia ja suomennosten toimittajia!

Roope-sedän elämä ja teot -kirjalla osallistun Seitsemän sarjista -haasteeseen.

Riisiä tiskin alta
Liisa Karvinen

Gummerus, 2012

Gummerus, 2012

Aluksi olin jälleen skeptinen. Japani kiinnostaa edelleen, mutta Tokio ei niinkään erityisesti, ja kirja lupaa kierrättää lukijaa juuri Tokion alueelta toiselle. Karvinen on ilmeisesti edelleen töissä Suomen Japanin suurlähetystössä. Kielitaitoa ja kulttuurintuntemusta löytyy siis kosolti. Loppu hyvin, kaikki hyvin: Karvinen käyttää Tokiossa kuljeskelua ponnahduslautana Japanista kertomiseen noin yleensä, joten Tokio-keskeisyyttä olikin turha pelätä. Kuin ylimääräisenä bonuksena itse Tokio, joka on meikälle jäänyt jotenkin liian isoksi palaksi, alkoikin sivujen huvetessa näyttää yhä houkuttelevammalta ja monipuolisemmalta paikalta.

Aiheet vaihtelevat aika laajalti: geishat, keisari, toinen maailmansota, alkoholinkäyttö, politiikka, koulutus ja moni muu suuri ja pienempi aihe saavat oman vuoronsa. Karvinen onnistuu tasapainoilemaan sujuvuuden ja faktapitoisuuden välillä aika ansiokkaasti. Itselleni ei oikeastaan missään vaiheessa tullut pitkästynyt olo. Toisaalta en nyt muistaisi sellaistakaan, että olisin jäänyt kaipaamaan enemmän selvityksiä jostain aiheesta. Vaikka olenkin lukenut jo muutaman Japania käsittelevän kirjan, Riisiä tiskin alta tarjosi silti uutta tietoa. Tosifaneille suurin osa lienee tuttua kauraa, mutta kaikille muille voisin kuvitella kirjan olevan sangen mieluisa, sujuvakulkuinen ja selkokielinen tietopaketti. Nuoriskokulttuuriin ei perehdytä erityisesti, vaan painopiste on lähinnä (muissa?) yhteiskunnallisissa asioissa ja ilmiöissä.

Riisiä tiskin alta -kirjalla kuittaan suoritetuksi Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteesta kategorian VIII) Kansatiede.

M. Thomas Inge: Charles Schulz : Conversations (KK)

Tenavia ikiajat piirtäneen Charles M. Schulzin haastatteluantologia sattui silmääni kirjastossa aivan sattumalta. Minulla on hehkeät muistikuvat alakouluikäisenä lukemastani Jaska Jokusen 35-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistusta pehmeäkantisesta strippikokoelmasta (Ei ikä paina, Jaska Jokunen), jossa on joukossa mausteena Schulzin lyhyitä muisteloita, joten tartuin innokkaasti tilaisuuteen oppia lisää miehestä Tenavien takana.

University Press of Mississippi, 2000

Kirjassa on kymmenisen haastattelua aina 50-luvulta vuoteen 1997. Viimeinen haastattelu onkin varsinainen mammutti, ja vie koko kirjan sivumäärästä leijonanosan. Itselleni jäi antologiasta vähän kaksijakoinen tunnelma.

Periaatteessa eri lehtien haastattelijat nostavat esiin eri osa-alueita Schulzin elämästä ja työstä, sinänsä siis hyvä, mutta toisaalta itsenäisiksi tarkoitetut haastattelut väkisinkin toistavat osin samoja asioita, mihin ehtii toisinaan leipääntyä. Vaikka alkupuolen haastattelut ovat suupalamaisia ja helppolukuisia, missä on oma etunsa, luontevammin samat tiedot olisi varmaan saanut muistelmateoksesta tai elämäkerrasta. Nopeaan tutustumiseen tämä haastatteluantologia kuitenkin kelpaa hyvin.

Kirjan loppupuolisko koostuu kokoelman mielenkiintoisimmasta Gary Grothin maratonhaastattelusta vuodelta 1997. Pitkä sessio on synnyttänyt aitoa keskustelun tuntua ja dynaamisuutta, joka muista, lyhemmistä haastatteluista tuntuu puuttuvan. Haastattelija on kahlannut aiemmat Schulzin sanomiset ja tekemiset läpi etukäteen täikammalla ja esittää hyviä kysymyksiä. Vaikka pidinkin erityisesti viimeisestä haastattelusta, siinä on kuitenkin sama meininki kuin aiemmissakin yhdessä suhteessa: amerikkalaisuutta ja ajankohtaa ei pääse karkuun. Nimiä mainitaan paljon, ja niistä miltei kaikki olivat minulle tuntemattomia. En ole esimerkiksi lukenut yhden yhtäkään Li'l Abner- tai Krazy Kat -strippiä, enkä tunne niiden tai monien muiden sarjojen piirtäjiä.

Schulzista muodostuu ristiriitainen kuva. Hänellä tuntuu olleen kroonisen huono itsetunto, mistä aiheutuu toisinaan ristiriitaisia lausuntoja. Esimerkiksi hän itse kieltäytyy kutsumasta sarjakuvia taiteeksi, mutta vertaa sitten kuitenkin Tenavia Sotaan ja rauhaan. Kirjakaupassa 90-luvulla hän oli kertomansa mukaan kysynyt Tenavat-albumeita, ja hänelle oli sanottu, ettei niitä olemattoman kysynnän vuoksi juurikaan ole. "Onko teillä kysyntää Sodalle ja rauhalle?" oli Schulz siihen tiedustanut.

Olennaista tuntui olevan, ettei pannut itseään likoon väittämällä itseään taiteen tekijäksi, sillä silloin olisi saanut osakseen pilkkaa – näin Schulz sanoo eräässä alkupuolen haastattelussa melko suoraan. Kuten hän itse elämäkerturinsa ohella toteaa, hän saattoi eläkeikäisenäkin muistaa lapsuusaikaisen epäoikeudenmukaisen tapahtuman tai muun ikävän sattumuksen yhtä elävästi ja kipeästi kuin jos se olisi vasta tapahtunut. Jos osaa kuvitella, millaista on elää sellaisen muistilla ja herkkyydellä varustettuna, monet hieman ristiriitaiset Sota ja rauha -tyyliset omituisuudet saavat selityksensä.

Kirjassa on muutamia hauskoja anekdootteja, haastattelut ovat helppolukuisia, ja Schulzin uran ja elämän eri vaiheet saavat melko monipuolisesti tilaa antologiassa. (Kävi muun muassa ilmi, että animaatioita tehtäessä oli helppo löytää sopivia ääninäyttelijöitä Epuksi, mutta Jaska Jokusia taas oli liikkeellä todella vähän.) Asiasta todella kiinnostuneiden kannattanee kuitenkin suunnata mielenkiintonsa vähemmän toiston ja analyyttisemmän asenteen toivossa jonkinlaiseen muistelma- tai elämänkertateokseen.

Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteessa sijoitan kirjan kategoriaan XIX) Elämäkerrat ja muistelmat.

Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija (KK)

Satuin hakemaan Lauri Järvilehdon kirjaa kirjastosta päivänä, jona koko talon asiakaspäätteet olivat mustina. Koska en ollut tarkistanut kirjan hyllypaikkaa etukäteen, jouduin korvat punaisina tiedustelemaan palvelutiskiltä, missä mahtaisi olla kirja, jolla on jokseenkin nöyryyttävä nimi: "Tee itsestäsi mestariajattelija". Noloillessani siinä mestariajattelijaksi pyrkivän roolissani aloin vakavasti harkita koko kirjan jättämistä omiin oloihinsa.

Tammi, 2012

Hyvä, etten kuitenkaan jättänyt. Vaikka sivuilla toisinaan fiilistellään yrttiteemukeilla ja nimi tosiaan on sitä sorttia, ettei lukemistoaan ulkopuolisille mielellään esittele, sisältö on innostavaa, vetävää ja vakuuttavaa... eikä oma hörhötutkani ainakaan inahtanut kertaakaan, kiitos mm. maanläheisen perusotteen ja lukuisten lähdeviitteiden.

Mestariajattelija ei siis ole käsikirja Mensa-jäsenyyttä haikaileville, vaan kyseessä on johdatus arkipäivän ajatteluun. Mitä ajatukset oikeastaan ovat? Miten voin vaikuttaa ajattelutapoihini? Miten voisin opetella luovemmaksi? Miten suitsia stressiä työpaikalla ja saada enemmän aikaiseksi? Miten lähteä tavoittelemaan onnellisuutta? Järvilehto tarjoilee omia vastauksiaan tämänkaltaisiin, sangen maanläheisiin kysymyksiin. Kirjassa on tekstin seassa yksinkertaisia harjoituksia, joilla erilaisia ajattelun työkaluja voi opetella käyttämään. Harjoitukset tuntuvat tarkoituksenmukaisilta ja inspiroivilta. Niissä myös kirkastuu yksi koko kirjan perusajatuksista: ajatteluaan voi harjoittaa ja muokata.

Tee itsestäsi mestariajattelija osoittautui oikeastaan varsinaiseksi hyvän mielen kirjaksi. Järvilehdon innostava asenne ja realistinen näkökulma toimivat yhdessä hyvin. Yhtäkkiä tekee mieli opetella uutta, alkaa koota Kaikenlaisten kivojen ajatusten leikekirjaa ja tarttua rohkeasti projekteihin, jotka ovat ennen vaikuttaneet liian suurellisilta. :

Järvilehto kirjoittaa selkeästi ja sujuvasti. Parasta on, että toisin kuin eräässä toisessa aloittelemassani kirjassa, kielellinen hurvittelu ei vähennä tekstin ymmärrettävyyttä. "Pahimmillaan huolihyöky kasvaa tsunamiksi, joka pyyhkäisee silmänräpäyksessä murheellisten laulujen maahan" oli eräs virkkeistä, joka ainakin asiayhteydessään oli helposti ymmärrettävissä, mutta silti pistämättömästi muotoiltu. Tekstin huumori ja hilpeys eivät varasta show'ta varsinaiselta asiasisällöltä, vaan lennokkuus luo ennemmin mielikuvan motivoituneesta, asiastaan innostuneesta kirjoittajasta.

Erityiskiitosta kirja saa vielä kompaktista mutta monipuolisesta bibliografiasta. Löysin monta erittäin kiinnostavalta vaikuttavaa kirjaa, joihin tutustun varmasti myöhemmin. Tässä on kirja, jota voin suositella kokolailla varauksetta... no, melkeinpä kaikille. :)

Kirjalla kuittaan suoritetuksi kategorian II) Psykologia omasta Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteestani.

Upea Vuosi metsässä (KK)

Maahenki, 2012

Niin, upea.

Heikki Willamo on viettänyt vuoden aikana mahdollisimman paljon aikaansa Etelä-Suomessa, suojellussa metsässä, ja dokumentoinut metsän eloa ja omaa oloaan valokuvin ja päiväkirjamaisin tekstein. Maahengen kustantama lopputulos on kaunis ja tuo metsän niin lähelle, että kaipuu iskee.

Teoksen kuvat ovat mustavalkokuvia, sillä Willamo ei halunnut imelöittää kuvia väreillä (Maaseudun tulevaisuuden haastattelu). Alun talvikuvat ovat mustavalkoisina upeita ja jylhiä, joskus hypnoottisiakin luonnon omalla matemaattisella tavalla. Lukiessa ja katsellessa tuntuu mitä luonnollisimmalta asialta, että metsää on pidetty pyhänä paikkana, jonkinlaisena turvana tai jopa luonnon katedraalina. Kesäkuviin kaipasin toisinaan värien tuomaa vehreyttä, mutta 95 % prosenttia ajasta mustavalkoisuus on äärimmäisen toimiva ratkaisu.

Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -kokoelma herätti oudon aatteen eläintarhoista. Nimittäin sen, että siellä olevien (näissä lämpötiloissa viihtyvien) elukoiden lajitorverit kuvittelee kipittämässä Suomen luonnossa... mikä on totta toistaiseksi, siellähän niitä viilettää. Vaan kuinka kauan? Willamokin katselee metsäreissunsa aluksi ympärilleen yön pimeydessä ja toteaa, että puunlatvojen yllä häämöttää valoa sieltä, missä Salo ja muut asutuskeskukset möllöttävät. Tuntuu jotenkin haikealta, että suojeltu metsäkin on jo harvinaiseksi käyvä saareke. Automatka Loimaalle kun antaa ymmärtää, että pusikkoa riittää niin pitkälle kuin silmä kantaa, vaikka todellisuudessa ero teollisuusmetsän ja omaan tahtiinsa hengittelevän metsän välillä on ekologisesti aikamoinen.

Niin, kuvat ovat tosiaan kauniita. Willamon päiväkirjamaiset merkinnät ovat sopivan tunnelmallisia ja rauhallisia, paikoin hartaitakin. Hän puhuu kauniisti esimerkiksi "metsänpeittoon pääsemisestä". Käy ilmi, että metsänpeitto oli muinaisten suomalaisten puheessa eräänlainen lumoustila, johon joutunut katosi metsään. Vaikka hän olisi yrittänyt herättää häntä etsimään tulleiden ihmisten huomion, he näkivät kadonneen vain kivenä tai kantona.

Willamo kokee sen sijaan pääsevänsä nykyihmisenä vähän erilaiseen metsänpeittoon, sillä noin kilometrin metsässä käveltyään arkiset huolet jäävät taakse ja ajatukset selkenevät. Luulen tietäväni, mitä hän tarkoittaa. Itse ainakin huomaan kutistuvani itseni kokoiseksi metsässä. Asioista tulee yksinkertaisempia. Kännykkä voi tiltata, alesta on tullut kannettua kotiin jotain totaalisen tarpeetonta roskaa, pitäisi tehdä kaikenlaista laskujen maksusta auton huoltoon, mutta auringossa lämmennyt kivi ei tilttaa, metsässä ei ole mitään tarpeetonta ja jotenkin sitä löytää itsensä ilman sitä jokapäiväistä härdelliä, joka pyörii joskus mitä absurdeimmilta tuntuvien asioiden ympärillä.

Kirja vei mukanaan. Se on hieno. Hinta kustantajan verkkokaupassa on aika kova kaltaiselleni opiskelijalle, mutta hankin tämän varmaan jossakin vaiheessa hyllyyni. Robert McLiam Wilsonin Eureka Streetistä tutuin sanoin: Voi sinua maailma, kuinka olet kaunis.

Kansankynttiläin kokoontumisajoissa kurvaan kirjan myötän kategoriaan X) Luonto ja ympäristö.

P.S. Luonnonperintösäätiön sivuilla voit lahjoittaa palan ikimetsää suojeltavaksi (tämänhetkiset suojelukohteet tarinoineen nähtävissä Suojelualueet-välilehdellä). Lahjoitusten arvo 5 eurosta ylöspäin. Mahtava lahjaidea kaikille metsään jossain elämänsä vaiheessa juurtuneille. Tai vaikka itselle, jos alkuvuoden aleähky iskee. :)

Alan Macfarlane: Japanin sydämessä

Todella hyvä kirja. Täydet viisi tähteä. Hyvä, Atena!

Atena, 2008

Alan Macfarlane on siis britti, joka on kirjoittanut kirjan Japanista. Häntä kiehtoo Japanin ristiriitaisuus: toisaalta rauhanomainen kansa, toisaalta esim. toisessa maailmansodassa aika hurjia. Toisaalta ei uskontoa sinänsä, toisaalta kansalaiset käyvät tiuhaan erilaisissa pyhätöissä. Ja niin pois päin. Miksi? Mistä on kyse?

Macfarlanen tyyli on todella miellyttävä. Nöyrä ja pohdiskeleva. Hän ei kuvittele tietävänsä kaikkea, vaan pohtii tavallaan ääneen yrittämättä yksinkertaistaa monimutkaisia asioita. Ajatusten taustalla on vakuuttava määrä tutkimuksia ja haastatteluja, joten kyökkipsykologialla ja musta tuntuu -pohjalta ei suinkaan olla liikkeellä. Yleinen asenne tuntuu myös olevan tasapainoinen ja holistinen: Macfarlane ei ihannoi tutkimuskohdettaan sokeasti, eikä yritä kalastella lukijoita tällä hetkellä pinnalla olevien aiheiden tarkastelulla. Tulos on todella mielenkiintoinen, innostava ja ahaa-elämyksiä tarjoava näkökulma Japaniin.

Lähestymistapa on hieman akateeminen, joten kirja ei sovellu niille, jotka haluavat svengaavaa menoa ja paljon tietoa populaarikulttuurista. Henkilön, joka on kiinnostunut Japanista populaarikulttuurin ulkopuolellakin, kannattaa kuitenkin ehdottomasti lukea tämä kirja. Toisaalta kirja ei ole stereotyyppisen akateeminen siinä mielessä, että eräs suosikkipiirteitäni oli, ettei maata esitellä kuin uusinta kännykkää tai muuta keittiövipstaakia, eli aihetta ei lähestytä loputtomien tilastotietojen ja kaavioiden kautta (vientituotteet, ikäjakaumat, asuttujen alueiden osuus prosentteina, BKT jne.). Macfarlane toteaa, ettei Japanissa yhteiskunnan eri osa-alueita ole mielekästä erotella toisistaan ja tarkastella toisistaan erillisinä (uskonto, politiikka, perhe-elämä ja niin päin pois), vaan ne pitäisi pyrkiä hahmottamaan toisiinsa yhteydessä olevana kokonaisuutena. Näkökulmia ei olekaan lähestytty prosenttien ja tilastojen kautta, vaan on pyritty hitusen abstraktimmalle tasolle nostamaan esille taustalla olevia näkemyksiä ja perinteitä.

Sen verran vielä voisin ehkä sanoa, että olen itse asunut Japanissa vajaan vuoden ja lukenut pari aihetta käsittelevää kirjaa aiemmin, joten kulttuuri on ainakin pintapuolisesti tuttu ja siitä on (vaatimatonta) omakohtaista kokemusta. Tällaisilla lähtökohdilla varustetulle lukijalle Japanin sydämessä on täysosuma. Ei liene yllätys, että Japani siis kiinnostaa, mutta tämä kirja herätti minussa uutta innostusta aiheeseen. Ostan tämän omaksi sillä hetkellä kun tämän jossain näen. Palaan tähän varmasti vielä myöhemmin.

Vaikka alun pohjustus käynnistyy hitaasti, lopun yhteenvetoa ei missään nimessä kannata kuvitella jättävänsä väliin. Siinä on todella kiinnostavaa pohdintaa länsimäisen ja japanilaisen näkemysten eroista. Macfarlane esimerkiksi toteaa, että Euroopassa teollistumisen myötä hengellisyys erotettiin maallisesta maailmasta ja samalla sydän ja pää erotettiin. Tästä syntynyttä ahdistusta tai ainakin hämmennystä käsittelivät monet kirjailijat ja runoilijat. Ensinnäkin: enpä ole muualta lukenut tätä asiaa (vaikka en siis hetkeäkään yritä väittää että Macfarlane olisi tämän keksinyt). Kiintoisaa! Macfarlane jatkaa, että Japanissa tätä erotusta ei ole tapahtunut, ei ainakaan samalla tavalla: mystiikka ja arkirutiini kuuluvat samaan maailmaan. Monia muitakaan meikäläisittäin ilmiselviä kahtiajakoja ei Macfarlanen mukaan hahmoteta toisensa poissulkevina vastakohtina.

Niin kliseistä kuin se onkin, tämä kaikki on kiehtovaa koska se kertoo jotain jännittävää toisesta tavasta hahmottaa maailma ja samalla avaa uuden näkökulman omaan katsantotapaan. Lukiessa tekisi mieli pysähtyä vähintään viiden sivun välein miettimään ja sulattelemaan lukemaansa.

Äh. Tuntuu, etten saa sanottua mitään järkevää. Yritinpä kuitenkin. :)

Merkillisiä sanoja maailmalta

Schildts, 2006

Tingon tarkoitus ja muita merkillisiä sanoja maailmalta on Adam Jacot de Boinodin kirjoittama ja Jyrki Liikan suomeksi toimittama kirja eriskummallisista sanoista ympäri maailmaa.

Hauska on, muttamutta...

Riippuu kontekstista, sanotaan viisaasti ainakin täkäläisten kääntäjäopiskelijoiden paidoissa. Kontekstia olisin kaivannut enemmän näihinkin sanoihin. On jotenkin vaikea hahmottaa tai kunnolla tajuta, mitä esimerkiksi ho'oponopono tarkoittaa, vaikka perässä on selitys (ratkaista ongelma puhumalla asiat halki). Miten tuommoista käytetään? Kaipaisin jonkinlaista lausetta ja sen käännöstä, jotta paremmin hahmottaisi kulloiseenkin termiin liittyvät piirteet, osaisi arvostaa paremmin ilmauksen tiiviyttä... tai jotain. Toisaalta hupaisien sanojen lukemiseen leipääntyy suhteellisen nopeasti, joten etenkin kontekstittomat ja siten hankalasti hahmotettavat sanat tulee ohitettua ehkä nopeammin kuin ne ansaitsisivat. Enpä olisi uskonut määritteleväni mitään kirjaa näin, mutta pikku pätkinä luettavaksi sopivana tämä voisi olla esimerkiksi oivallinen vessakirja vessalukijoiden heimoon kuuluville.

Muutenkin minulle olisi lauseyhteyksien selostamisen ohella kelvannut vähän kuivakampikin lähestymistapa. Esimerkiksi tietolaatikot, joihin on kerätty ulkomaillakin jotakin tarkoittavia suomenkielen sanoja, eivät ole järin kiinnostavia. Joku perinteinen viroheitto nyt vielä menettelee, kun suht läheisestä sukulaiskielestä on kysymys ja ääntämyskin on samankaltaista ('home' tarkoittaa etelänaapurissa hallitusta), mutta huumori ei oikein enää pure jos 'joka' tarkoittaa swahiliksi isoa käärmettä. Jos 'vanne' tarkoittaakin ranskassa letkautusta, niin sitäkin se on vain kirjoitettuna, koska ranskalaiset ääntävät sen sitten kuitenkin eri tavalla... pelkkä kirjoitetun muodon samankaltaisuus ei jaksa liiemmin huvittaa.

Asia, joka kuitenkin häiritsi eniten, oli epätarkat käännökset ja toisinaan omituiset ratkaisut litteroinnissa. Kääntäjälle urakka on tietysti uskomattoman vaikea, kun sanoja on kymmenistä isoista ja pienistä kielistä... mutta lukijana pistää ikävästi silmään, jos jokin ilmaus on käännetty epätarkasti. Esimerkiksi mautonta ruokaa kuvataan japaniksi kirjan mukaan sanomalla, että se on kuin hiekanmakuista purkkaa... oman kielitaitoni perusteella purkkaan ei viitata kyseisessä ilmauksessa mitenkään, vaan sanonta kuuluu yksinkertaisemmin "kuin hiekkaa pureskelisi".

No, toisaalta sekä kirjailijan että toimittajan esipuheet tiukkuivat sellaista iloa ja intomieltä, että tämmöisestä nillittämisestä tulee väkisinkin kovin niuho olo. :) Onhan teos tarkoitettu yllättämään ja huvittamaan eikä kielitieteelliseksi hakuteokseksi.

Seassa onkin paljon hauskoja, helposti hahmotettavia sanoja, joiden kohdalla tulee aidosti sellainen ilahtuneen yllättynyt olo tyyliin "suomessakin pitäisi olla tälle sana!" Hyvää oli myös jokaisen sanan perässä sulkeissa ilmoitetut tiedot eli mistä kielestä on kysymys sekä se, minkä maan alueelta sana on kerätty (sillä käsi ylös hän, joka tietää, missä tulua puhutaan!). Seuraavassa suosikkejani:
– leikata kynnet liian lyhyiksi = zastrit^s (venäjä) (inha tunne!)
– tiukan vaatteen ihoon jättämä jälki (päteekö myös tyynyliinapainaumiin poskessa?) = karelu (tulu, Intia)

Erityisen mieluisia olivat ehkä yksittäisten sanojen sijaan sanonnat ja idiomit... ehkä siksi että sanonnan voi kääntää omalle kielelle yhtä toimivaksi kuin mitä se alkukielellä on. Esimerkiksi:
– soittaa luuttua lehmälle (kiina) = puhua väärälle yleisölle eli selittää asiansa (tahattomasti?) niin että yleisöltä menee viesti yli hilseen
– "Jolla ei leikkaa nopeasti, pitää olla nopeat jalat." (Italia)

Kielistä kiinnostuneelle kaiken kaikkiaan ihan mukava kokemus läpi selailtavaksi. Ammattikirjallisuudeksi tästä ei ole, mutta ei liene tarkoituskaan. Huomenna lähden mökkeilemään palttiarallaa viikoksi, joten netissä hihhuminen jää ehkä vähemmälle. Ah, mökki! Ah, korpi! Vi ses!

Hellemann: Kustantajan näkökulma

Otava, 1999

Jarl Hellemann, Tammen pitkäaikainen... oliko se nyt... kirjallinen johtaja (mahtava titteli) kirjoitti Kustantajan näkökulman (1999) alaotsakkeella "Kirjoituksia kirjallisuuden reunalta". Ei liene yhtäkään kirjatoukkaa, joka ei tuntisi Hellemannin kuuluisinta luomusta, Tammen keltaista kirjastoa. Juttelin graduvalvojani kanssa uhrautuvaisista kustannustoimittajista (ruoka-apua räytyneille taitelijoille ja niin poispäin), mikä innoitti lukemaan jotakin aiheesta. Mieleen muistui tällöin vuosia sitten isäni käsissä näkemäni Hellemannin kirja.

Mitäköhän sanoisin... Tykkäsin. Teos on pitkälti muistelmamainen kokonaisuus, jonka 13 lukua käsittelevät Hellemannin työelämää ja kustannukseen ja kirja-alaan liittyviä pohdintoja. Osa luvuista aukeaa yhtälailla kaikille, parissa taas auttaisi paljon, jos olisi henkilökohtaisia muistikuvia kirjoituksissa esiintyvistä julkisuuden henkilöistä.

Luvassa on historiallisia selvityksiä kustannusalan kehityksestä ja tekijänpalkkioiden historiasta, tarinoita agenttien ilmestymisestä kustannuskentälle, suomalaisesta monitaiturista, joka kirjoitti tietosanakirjan ja unohti siitä Ruotsin, natsi-Saksan ja Neuvostoliiton kustantajille aiheuttamasta päänvaivasta, Seitsemän veljeksen kääntämisestä sekä, muun muassa, opettavainen kertomus muuannen maisteri Järvisen surullisesta kuolemasta. Paketti on onnistunut ja miellyttävästi kirjoitettu. Seassa on muutama muistelo, joissa kustantajakonkari on itse pääosassa, ja ne puolustavat paikkaansa oivallisesti. Kirjassa on suvantovaiheita, mutta useat anekdootit ovat aivan hulvattomia. Maisteri Järvisen tarina on mahtava loppunumero (eli jos pitkästyy Solzenitsyn-kriisistä lukiessaan kannattaa sitä seuraava ja samalla viimeinen luku kuitenkin ehdottomasti lukea).

Olisi hauska lukea aivan tuore kustannuselämän kuvaus (pitäisikö tarttua Vastapainon Makkosen kirjaan "Kustantajan kirja"?), mutta vaikea uskoa että tämän leppoisammin ja ryhdikkäämmin aiheeseen voisi tarttua. Luvut eivät ole liian pitkiä ja pisimmät on jaettu edelleen numeroituihin osiin, mitä hitaana lukijana taas arvostan. Passaa erityisesti kesän mökkikirjaksi muistelmatyylinsä ansiosta... Tämä herätti kiinnostuksen muistelmia kohtaan noin kirjallisuudenlajina. Mistäköhän löytäisi sopivan!

Naisten ystävyyssuhteiden arkea

Olen ajatellut ystäviäni viime aikoina paljon. Mistä on pienet ystävät tehty ja niin pois päin. Olen ollut esimerkiksi kummipojan 6-vuotispäivillä ja tuuminut, miten yritän silläkin lyhyellä tapaamisella saada aikaan sen, että meistä kasvaisi jonkinlaisia ystäviä vuosien myötä. Tällä hetkellä meillä on aika vähän yhteistä. Kirjoitan gradua, poika aloittaa esikoulussa. Saan vajaata asumistukea, kun täytin kaavakkeet oikein, poika puijaa muistipelissä, eikä halua muuttaa tilavampaan omakotitaloon. Nyt kun asiaa toisaalta ajattelen, on meillä jotain yhteistäkin... Poika ei halua miksikään isona, musta tuntuu ettei musta välttämättä tuu mitään isona. Poika osaa ulkoa Tatu ja Patu -kirjat, itse osaan ne kolme, jotka omasta hyllystä löytyy. Poika on myös aina valmis jäätelölle kaupungilla -- ominaisuus, jota arvostan.

Kummipojat sikseen: enemmän olen oikeastaan miettinyt muita ystäviäni. Miten osasta tuntuu ajelehtivan kauemmas, miten tekisi mieli ottaa facebookissa yhteyttä alakouluaikaiseen ystävään silläkin uhalla että hänkin on muuttunut merkittävästi sitten niiden aikojen... ja miten mutkikasta on, kun on iso ystäväporukka, jotka eivät kaikki kunnialla mahdu yksiööni. Kenet jätän kutsumatta? Tulkitaanko se väärin? Millä perusteella itse asiassa jätän jonkun kutsumatta? Tulkitaanko se sittenkin oikein? Kannattaisiko erimielisyyksien tullessa vastaan nostaa kissa pöydälle vai haudata asia maton alle tai hampaankoloon?

Arja Mäkisen kirja Meidän kesken (alaotsake "Naisten ystävyyssuhteiden arkea") kertoo naisten ystävyyssuhteista: mikä pitää ystävyyttä koossa, mikä näivettää ystävyyden, voivatko miehet ja naiset olla ystäviä, milloin ystävystyminen on helppoa jne. Kirja pohjautuu suurilta osin 31 naisen (ikähaarukka 31-57) haastatteluihin, höysteenä on silloin tällöin teesejä muutamalta ystävyystutkijalta.

Kuulostaa nyt taas pahalta, mutta kirja oli "ihan kiva". Tietokirjaksi se oli selkeästi kirjoitettu ja aiheeltaan sopivasti rajattu... vaikka sattuneista syistä olisinkin toivonut, että mukana olisi ollut myös alle kolmikymppisiä haastateltavia. Mukavinta oli havaita, että kaikkien ystävyyssuhteet ovat monijakoisempia kuin mitä yleinen olettamus tuntuu ehdottavan: Mäkinen toteaakin, että jokin universaali olettamus tuntuu olevan, että ystävyys on ikuista ja hyvä ystävä on aina kannustava, positiivinen ja pysyy rinnalla. Oli tavallaan helpottavaa kuulla jonkun toisen suusta se, että ystävyyssuhteet elävät koko ajan... Ja myös se, että ihminen se on ystäväkin.

Tähän ehkä niveltyy luontevasti myös se tämänkertainen mutta: monet kirjassa esitellyt asiat ovat aika itsestään selviä. Minulle ei tullut yllätyksenä että miehet harrastavat ryhmätapaamisia ja naiset suosivat pienempiä porukoita tai kahdenkeskisiä tapaamisia. Tai että seurustelun aloittaminen saattaa etäännyttää ystävistä. Kirja oli kyllä suhteellisen nopealukuinen ja haastattelusitaattiensakin ansiosta erityisen todentuntuinen kuvaus ystävyyden ylä- ja alamäistä, mutta paljon oli tosiaan sellaista, jonka omin avuin onkin jo oppinut.

Jotain omaan elämään sovellettavaa löytää varmasti jokainen. Jos ei koko kirjaa aiokaan lukea, kannattaa ehkä selailla kuitenkin. Koko kirjan on lukenut myös Salla, jonka blogista lukuvinkin alunperin bongasin.