Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Docendo 2014

Ville Haapasalo on vilahdellut televisiotietoisuuteni laitamilla, kun hänen isännöimänsä Venäjälle suuntautuvat milloinmikäkin 30 päivässä -sarjat ovat arkistoituneet aivojeni epämääräiseen "kiintoisa aihe, täytyypä katsoa" -lokeroon (lokerossa on melko täyttä, sillä lisään sinne usein asioita siinä vakaassa uskossa että oikeasti toteutan suunnitelmani lähitulevaisuudessa – miltei aina se kuitenkin jää).

Oli miten oli. Haapasalo on vaikuttanut telkkarissa näkemieni pätkien perusteella sympaattiselta veijarilta. Hän läksi nuorena opiskelemaan teatteria Neuvostoliittoon osaamatta silloin sanaakaan venäjää – nyt hän on rajan takana varsinainen superjulkkis. Olen vähän pähkäillyt, miksi kiinnitin huomiota Haapasalon muistelmakirjaan, "Et kuitenkaan usko" : Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä, kun näin sen kirjaston selailunurkassa. Enhän oikeastaan tiedä hänestä mitään, minkä perusteella innostuisin. Ehkä se oli juuri kahden tiedonmuruseni ristiriitaisuus. Puolentoista näkemäni Jäämeri 30 päivässä -jakson perusteella pidin Haapasaloa sympaattisena tyyppinä, joka jutteli luonnikkaasti ja vilpittömän oloisesti kaikkien kohtaamiensa ihmisten kanssa, eikä vaikutelma sopinut yhtään yhteen myöhemmin kuulemani superjulkkistiedon kanssa.

Lisäksi Venäjä on minulle sellainen tuntematon naapuri. Kiinnosti tietää, mitä siellä jo vuosia asuneella on kerrottavaa sikäläisestä elämästä ja olemisesta.

Kirjan nimi on sangen enteellinen: Et kuitenkaan usko. Välillä skeptisyys nostikin päätään. Kauko Röyhkän ja Haapasalon dialogina esitetty kirja on nopealukuinen, sillä asettelu on miellyttävän väljää ja mukana on useita kookkaita Juha Metson ottamia valokuvia. Muistelmateokseksi saati elämänkerraksi teos on siis kevyt. Nimikin on enteellinen, Et kuitenkaan usko, sillä välillä skeptisyys nostikin päätään täysin absurdeilta tuntuvia seikkailuja seuratessa. Toisaalta omakohtainen kokemukseni 90-luvun Venäjästä on pyöreä nolla, ja yhteiskunnallisen kuohunnan aika, kuten romahtaneen Neuvostoliiton jälkimainingit, lienevät otollisimpia hetkiä mahdottomuuksille. Ensin tilanne oli kismittävä, kuten aina kun epäilen lukemani todenperäisyyttä, mutta siihen tottui pian. Jutusteleva formaatti ja ravintolaympäristössä käytävä keskustelu loi luontevat puitteensa lukukokemukselle, ja tuntui kuin olisin istunut baarissa kuuntelemassa Haapasalon tarinointia. Tämän tilanteen herneaivoni tunnistivat ja lakkasivat märehtimästä sitä, onko tämä "luotettava elämänkerta vai huijausta". Annoin tarinaniskijän viedä mennessään.

Sellaisena kirja olikin minusta hyvä. Kirjakranttu ukkosenikin luki kirjan yhdeltä istumalta. Olisin ehkä kaivannut vähän lisää syvyyttä kevyeen kirjaan. Vähän enemmän oman elämän ja valintojen pohdintaa, venäläisyyden ja suomalaisuuden pohdintaa, sillä erilaisten gangsterien ja mafiosojen puuhien vatulointi ei pitkän päälle kerro paljonkaan Haapasalosta itsestään tai yhteiskunnastakaan laajemmin. Saa nähdä. Minusta tämä toimi tällaisena, mutta jos myöhemmin ilmestyy kirjan lopussa vilauteltu Haapasalon myöhempiä vuosia kartoittava kirja, siihen kannattaisi ehkä hakea syvällisempää otetta. Haapasalo on tehnyt ja nähnyt paljon ja ainakin kirjan perusteella hänellä tuntuu olevan miellyttävän kiihkoilematon mutta empaattinen asenne. Sellaisen Venäjä-tuntijan ajatuksista voisi lukea lisääkin.

Tarjoiluehdotuksena tämän kylkeen ehdotan Outi Parikan kirjaa Äiti Venäjän aakkoset, joka valottaa nyky-Venäjän yhteiskuntaa toimittajan näkökulmasta.

"Et kuitenkaan usko" : Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Ville Haapasalo & Kauko Röyhkä & Juha Metso

Docendo 2014

s. 213

P.S. Joku verkkokirjakaupan sivuilla näkyvässä arviossaan ehdottaa Madventures-tekijä Riku Rantalaa vastinpariksi Haapasalolle seuraavan kirja- tai muuhun projektiin. Ajatus on allekirjoittaneestakin kutkuttava!

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Otava 2013, 380 sivua

Mia Kankimäki ottaa vapaata töistä ja lähtee Japaniin tutkimaan 1000-luvulla elänyttä sielunsiskoaan Sei Shonagonia. Siinäpä pähkinänkuoressa jutun juoni.

Fiilikset ovat vähän kaksijakoiset. Ensinnä plussat:

Konsepti tuntui kiinnostavalta ja luinkin kirjan melko nopeasti. Oli mahtavaa seurata lähteltä "ystävyyttä" joka ulottuu tuhannen vuoden yli ja maailman yhdeltä puolelta toiselle. Pohdin aina silloin tällöin, millaista elämää historian saatossa eläneet toiset ihmislapset ovat eläneet, mitä he ovat siitä ajatelleet ja mikä meitä yhdistäisi, mikä erottaisi. Kankimäki kuroo vuosituhannen eron umpeen sujuvasti ja vetävästi, nautin aikamatkasta ja sen vertailusta nykyelämään noin yleensä ja yhden naisen elämään erityisesti.

Lainaukset Shonagonin kirjasta ovat oleellista ja kiinnostavaa luettavaa ja kirjoittaja on onnistunut niiden kääntämisessä (englannista) minusta varsin hyvin.

Se mitä kolikon toiseen puoleen tulee ei ole oikeastaan "miinuksia" (ikään kuin vastapoolina mainitsemilleni plussille) vaan ennemmin jonkinlainen "toisaalta".

Kirja toimii parhaiten eräänlaisena päiväkirjana, jossa on historiallisia mausteita. Jäin miettimään historiallisen tutkimuksen, tietokirjan, ulottuvuuksia kirjassa: jollei osaa japania, on mielestäni väkisinkin heikossa asemassa tutkimassa japanilaista tuhat vuotta sitten elänyttä kirjailijaa. Vaikka englanninkielisiä lähteitä onkin hyödynnetty ilmeisesti melko paljon (ja sivuhyppy Virginia Woolfiin oli esimerkiksi minusta äärimmäisen mielenkiintoinen), ajattelen väkisinkin että tutkimuspohja jäi vajavaiseksi.

Paljonko englanniksi on kirjoitettu vaikkapa Minna Canthista tai Aleksis Kivestä, jotka hekin sentään elivät huomattavasti vaivaiset sata tai parisataa vuotta sitten? Ja millainen olisi japanilaisen näitä henkilöitä koskeva tutkimus, joka perustuisi vain englanninkielisiin lähteisiin? Suomalaiset sentään puhuvat ja kirjoittavat englantia ahkerammin kuin japanilaiset, joten lähtökohdat lienisivät kaikki asianhaarat huomioon ottaen moninkertaisesti paremmat kuin Kankimäellä.

Kirja etenee kuin historiallinen salapoliisitarina. Se on vetävä formaatti, mutta siihen suhtautuu sitä kriittisemmin mitä vahvempi on tunne siitä että lähdemateriaali ei ole kyllin kattavaa.

Kuitenkin kaikitenkin suosittelen kirjaa, jos historiaan eläytyminen kiinnostaa. Japanologi saattaa turhautua, mutta päiväkirjamaisena matkakirjana ja historiafiilistelynä toimii erinomaisesti. Enhän itsekään ole asiantuntija, joten jupinoistani huolimatta saattaa olla että Shonagon tosiaan on niin vähän tutkittu henkilö, että kaikki tarpeellinen onkin saatu irti käännetystä kirjallisuudesta – ken tietää. Historia on aina jossain määrin spekulaatiota.

Terttu Lensu: Mummo vastaan muu maailma

Aloitin Terttu Lensun kirjaa jo lukumaratonilla ja luin sen loppuun junassa matkatessani takaisin harjoittelupaikkakunnalle. Kuten maratonjupinoissani jo pohjustin, Mummo vastaan muu maailma osoittautui hieman erilaiseksi kuin mitä olin odottanut, hyvässä ja pahassa. Enimmäkseen hyvässä.

Odotin siis, käsittääkseni sekä Mielensäpahoittaja-huuman ja Nykäsen sarjakuvamummon sekä takakannen perusteella lähinnä näiden hybridiä: hyväntuulista naismielensäpahoittajaa. Mummokirjoitukset ovat kuitenkin jotakin muuta. Huumoria on mukana, mutta kirjoituskokoelma ei ole huumorikirja. Osa kirjoituksista on mielipidekirjoitusmaisia, kantaa ottavia pakinoita, osa mummokuntaa kommentoivia, osa taas muistelmamaisia välähdyksiä ja elämän varrella opittuja läksyjä.

Nautin enemmän jälkimmäisistä. Vaikka jotkut pakinamaiset tekstit olivatkin ihan hauskoja, ne eivät vieneet mennessään ja puhutelleet, vetäneet puolelleen samalla tavalla kuin pistämättön mielensäpahoittaja. Eräässä pakinassa käsitellään esimerkiksi graffitisuttaajia sitä kautta, että teksti on muotoiltu töhertelijälle ohjeeksi: global is local, muuta maailma kotoasi käsin ja hiivi siis yöllä tekemään graffiteja vanhempiesi keittiöön, siirry sieltä autotalliin kirjomaan suihkepulloilla isäsi auto. Idea on hauska, mutta ehti toistaa hieman itseään ennen kuin teksti pääsi loppuun. Toisaalta Mummo metsittyy -kirjoitus ei ota kantaa, vaan siinä on otettu missioksi tunkea yhteen tekstiin niin monta puu- ja metsäaiheista ilmausta ja idiomia kuin mahdollista. Se taas jaksoi viihdyttää.

Monista nuoruusmuistoista nautin. Niistä välittyy henkilökohtaisempi ja eri tavalla pohdiskeleva fiilinki kuin aiemmin muistelemistani "vanhuskirjoista". Lensusta välittyy sympaattinen kuva: kärkevä mutta avarakatseinen, osaa nauraa itselleen. Pyörämatkat lapsuuden "lähi"kirjastoon, teinien muotineuvosto 60-luvulla ja ilvekset mökkimetsän reunassa limittyvät toimittajavuosien tapahtumiin, rouva Bushiin ja Afrikan AIDS-äitien kohtaamiseen.

Elämänmyönteiset tarinat ja jalat maassa -asenne olivat erinomaista luettavaa minulle, joka istuin junassa ja matkasin pimeyden keskellä pois kotoa. :)

Terttu Lensu

Mummo vastaan muu maailma

Paasilinna 2011

Lukumaraton: NYT

8.30, nojatuoli
Lukumaraton eli 24 tuntia, joiden aikana luetaan mahdollisimman paljon. Nyt se on rantautunut tähänkin blogiin. Samana päivänä maratoonaa yli kaksikymmentä kirjabloggaajaa*, joten mieli tekee kyllä kovasti seurailla muiden edistymistä ja silmäillä paperisten sivujen lisäksi maratoonareiden nettisivuja.

Ajatus lukumaratonista voi kuulostaa pöhköltä. En ajatellut lukea verenmaku suussa: jos ei enää yhtään tee mieli, niin siirryn tekemään jotain muuta. Niistä lapsuusvuosista, jolloin 1200-sivuiseen Muskettisoturit-kirjaan tarttumisen kynnys oli olematon, tuntuu olevan kovasti aikaa, sillä nykyään 1200-sivuiseen kirjaan sitoutuminen tuntuu raskaalta. Olen muutenkin huomannut lukuaikani pirstaloituvan pieniin hetkiin silloin tällöin, mikä ei aina ole järin hellävaraista lukemilleni tarinoille. Siksipä toivonkin tältä päivältä sitä... no, sitä että olisi hauskaa, että pysyisin uppoutumaan lukemiseen kuten vanhoina hyvinä aikoina.

Ruokalistalla tänään

Alun perin olin oikeastaan jo ehtinyt tottua ajatukseeni, että kiertäisin kaupungin kahviloita lukiessani, mutta heräsinkin tänään kuukauden muistaakseni ensimmäiseen sadepäivään. Aloitan siis kotoisasti nojatuolista, mutta saattaa olla, että päädyn uhmaamaan sadetta sontikka tanassa myöhemmin.

Otin eilen illalla kuvankin kirjoista (napsauttamalla suurenee), joita kaavailin tämän päivän mahdolliseen ohjelmistoon, mutta tietysti löysin viime hetkellä alahyllyltä kirjan, joka sykähdytti juuri siinä hetkessä eniten, joten se ei ole kuvassa. Näin taas.

Aloitetaan siis! Ensimmäisenä aion tarttua Satu Rommin kirjaan Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa (Basam books 2009).

10.40, nojatuoli
Takana 130 sivua kuumaa ja meluista Intiaa. Edessä suihku. Sadan sivun kohdalla keskittyminen alkoi hieman jo harhailla, mutta vastenmielisyyttä ei vielä havaittavissa.

14.20, pienessä hiljaisessa (ja päivän kolmannessa) kahvilassa
Suljin Kahvia ja guruja -kirjan kannet viimeisen sivun jälkeen Rostenin kahvilassa ruisleivän muruset edessäni. Lähdin kahvilasta, katselin sateista taivasta ja mietin, miten outoa on ajatella oikein tosissaan, että intialaiset katselevat samaa aurinkoa maailman toisella puolella. Kuvaus kolmesta Intiassa asutusta vuodesta joogaopiskelijoille suunnatun aamiaiskahvilan emäntänä herätti monenlaisia tunteita. Ihastusta: kasvaisipa minunkin takapihallani kookospalmuja ja papaijapuita. Ärsyyntyneisyyttä: aikuistukaa, nirppanokkaiset aamiaisvieraat! Miksi kaikki intialaiset tuntuvat olevan epäluotettavia eivätkä arvosta kilttiä pomoa? Hämmennystä: millainen olisin, jos olisin syntynyt Intiaan? Myötätuntoa, neitimäistä järkytystä (kestäisi hetki opetella pyyhkimään pylly vasempaan käteeni), uteliaisuutta... Aravind Adigan Valkoinen tiikeri ja Viimeinen mies eivät tunnu ensinkään liioitelluilta tai kärjistäviltä.

Rommi pohtii Intian olevan ehkä materialistisin hänen tuntemansa maa, jossa tavoitellaan omaisuutta ja kaikkea länsimaista. Ihon valkaisu on kurjaa, mutta materian hamuaminen on yleinen "ongelma". Muistutettakoon taas siitä... olisiko ollut australialaisesta tutkimuksesta, jossa kävi ilmi, että tulotasosta riippumatta vastaajat olettivat elämänlaatunsa paranevan, mikäli he vain tienaisivat kolmanneksen enemmän.

Aloitin ensimmäisen camilla läckbergini, Mantelintuoksua lumimyrskyssä, eräässä läheisessä pikku kahvilassa, mutta lukeminen tyssäsi paikalle sattuneeseen puheliaaseen tutun tuttuun. Nyt uusi yritys uudessa kahvilassa suklaakahvin ääressä. Luettuna 216 sivua.

18.17 kotona nojatuolissa
 Nyt on Läckbergin dekkari luettu, neljä kahvilaa kierretty (yhteensä) ja siskon kanssa räpätetty. Tarvinneeko sanoakaan, että olen pinkeänä kahvista, teestä ja luetuista sanoista. Siskon kanssa jutellessa vierähti kauemmin kuin olin ajatellut... En taida olla kovin vakavasti otettava maratoonari! :D Edelleenkään lukeminen ei maistu onneksi puulta.

En erityisemmin ihastunut Mantelintuoksuun lumimyrskyssä. Ratkaisua paljastamatta on vaikea eritellä, tyhjentävästi miksi, mutta jäi tosiaan vähän pliisuksi. Hahmot jäivät etäisiksi, loppuratkaisu ei ehkä sen vuoksi ollut tyydyttävä ja kaiken kaikkiaan kaipaamani "cosy murder" (eli christiemäinen "mukava" murhatarina) jäi saamatta. Päällimmäiseksi kirjasta jäi kitkerä ja ikävä jälkimaku. Saavutus kai sekin, mutta ei meitsin makuun. Lisäksi kirjoitusvirheitä oli ikävästi noin ohukaiseen kirjaan. Matias oli kerran Mattias, eräs toinen taas oli "kookos ja leveäharteinen" mies, hyökkäävästi käyttäytyvä tyyppi tuomittiin olevan "varaksi" ympäristölleen...

Seuraavaksi käyn Petri Tammisen Muistelmat-kirjan (Otava 2004) kimppuun. Luettuna kaksi kirjaa, 216+108=324 sivua.

19.43 samaisessa nojatuolissa, nyt bologneselautasen äärellä
Muistelmat on nyt luettu. Kirjasto on luokitellut ne novelleiksi... kaipa ne ovatkin. Eivät oikein sopineet tämänhetkiseen tunnelmaani, mutta muuten ihan puhuttelevia. Suosikkini oli sivulla 55:

1998, Vääksy
Nuolaisun hetket
Monet nuolaisevat sormeaan kääntäessään sivua tai poimiessaan paperia pinosta. Liike on huomaamaton kuin varpusen hypähdys pensasaidassa. Käsi lennähtää kielenkärkeen ja siitä takaisin sivun reunaan. Joskus sanomalehden lukija kohottaa sormensa hyvin hitaasti. Hänen katseensa viipyy aukeamalla, suu raottuu ja sormi aloittaa mietteliään matkansa kohti kieltä. Jos iho maistuu suolaiselta, kieli rekisteröi maun. Aistimus häämöttää tajunnan pinnan alta kuin maitolasi näkökentän reunoilta. Prahassa Národnin varrella konditorian valkotakkinen myyjä nuolaisi sormeaan aina kun hän tarttui uuteen pakkauspaperiin. Pankkivirkailija tai lippuvihkoja selaava bussinkuljettaja voi nuolaista sormeaan kymmeniä kertoja päivässä.

En ole vielä päättänyt, mitä seuraavaksi. Siippa on lähtenyt pokeri-iltaan ja kutsui lähtiessään mukaansa. En tykkää pokerista, se on samalla tavalla inhan psykologinen peli kuin petollisen yksinkertaiselta näyttävä kivi-sakset-paperi. Vakuutti silti, että voisin silti tulla, juttelemaan ja katselemaan. Taidan lukea vielä hetken, ehkä Terttu Lensun Mummo vastaan muu maailma -kirjaa (Paasilinna 2011), ja soittaa sitten siipalle, että kannattaako sinne vielä lähteä vai ovatko pelit jo paketissa.

Luettuna kolme kirjaa, 216+108+78=402 sivua.

22.48, kävelylenkinraikkaana rakkaassa nojatuolissa
Täällä taas. Kävelin kilometrin päähän, luin hetken kaverin pihakeinussa, sain siippani, ja palasimme yhtä matkaa takaisin kotiin. Sillai kivasti. Hitaasti ja rakennuksia ja puita tuijotellen. Ravintoloista kantautui musiikkia.

Väsymys alkaa jo painaa, joten jääköön viimeinen kirja keskeneräiseksi, vaikka tarkasti ottaen maratoonausaikaa olisi jäljellä vielä tunti. Lensun Mummo vastaan muu maailma on kokoelma mummoaiheisia ja mummon näkökulmasta kirjoitettuja pakinoita, jotka on jaettu seitsemän yläotsikon alle. Luin ensimmäisen setin eli sivulle 45. Aion lukea kokoelman loppuun joskus myöhemmin, vaikka toiveissani siinsi ehkä enemmän Aino Nykäsen sarjakuvamummon tyyppisiä tai Kyrön mielensäpahoittajamaisia hahahaa-juttuja. :) Ärhäkkä vanhus -genre on selvästi lyönyt itsensä läpi mielikuvissani. Nämäkin mummojutut ovat hauskoja, mutta kyllä näissä jotain pakinamaisempaa, kantaaottavampaa on... No, mietin asiaa enemmän sitten, kun olen saanut koko kirjan luetuksi.

Päivän aikana luin siis kolme kokonaista kirjaa, yksi jäi kesken, sivuja yhteensä 216+108+78+45=447 sivua.

Oli ihanaa huomata, että päivä hurahti iloisesti lukiessa. Kahvilasta toiseen loikkiminen oli myös hauskaa, mutta aiheutti pienimuotoisen ähkyn huolimatta panostuksestani lähinnä kahviloiden nestemäisiin antimiin. ;) Otin maratoonaamisen aika löysin rantein, mikä oli varmaankin minulle hyvä ratkaisu, sillä tämä oli hauskaa. Juttelin siskon kanssa, kävelin leppeässä kesäillassa, istuin kahviloissa ja luin hyviä kirjoja, onnistunut päivä siis! Vähän harmittelen, että viidensadan sivun etappi jäi saavuttamatta, mutta väliäkö hällä. Tärkeintä oli todeta, ettei keskittymiskykyni ole täysin degeneroitunut kymmenen minuutin maksimimittaan, vaan pystyn edelleen lukemaan pitempiä pätkiä ja nauttimaan lukemastani.

Mikäli seuraava kerta vielä tulee, yritän olla ahkerampi kuvaaja ja pitää yhtä hauskaa kuin tänään!

Hyvät yöt kaikille ja kiitos kommenttilootassa tsempanneille sekä hengessä mukana olleille. :) Piristitte päivää kummasti. Inspiraatio yhteiseen maratoniin tuli Kirjainten virrassa -blogin Hannalta, joka Katja Jalkasen kanssa kirjoittamassaan Rivien välissä -kirjablogikirjassa fiilisteli, miten kirjabloggaajat ehkä joskus lukevat kymmeniätuhansia sivuja samana päivänä. Hanna laatii maratonista koontipostauksen, josta paljastuu mm. kaikkien maratoniin ilmoittautuneiden bloggaajien maratonpäivänä lukemien sivujen yhteismäärä. Odotan tilastoa mielenkiinnolla, vaikka tuo kymmenentuhannen raja tuntuukin vähän suurelliselta.

* Ne muut tänään maratoonaavat kirjabloggaajat ovat:
http://bookingitsomemore.blogspot.fi, http://www.lily.fi/blogit/kaikkea-kirjasta, http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi, http://kirjasfaari.fi, http://eriqou.blogspot.fi/ (Ja kaikkea muuta), http://lemasquerouge.blogspot.fi, http://kuutarlukee.blogspot.com, http://elegiakirjat.blogspot.fi, http://bibliofiles2.wordpress.com/, http://www.mainoskatko.blogspot.co.uk/ (Kirjavalas), http://ilsela.blogspot.fi, http://tapahtumahorisontti.blogspot.fi (Aberdeen Diaries), http://kirjakkoruispellossa.blogspot.fi (Kirjakko ruispellossa), http://kirjaintenvirrassa.blogspot.fi, http://satunluetut.blogspot.fi/, http://jamislibrary.blogspot.fi/ (Kaleidoscope), http://esperanzan.blogspot.fi/ (Erjan lukupäiväkirja), http://lonkeropiirakka.blogspot.fi/ (Lonkeropiirakka), http://kirjojenpuutarha.blogspot.fi/ (Kirjojen salainen puutarha), http://the-review-factory.blogspot.fi/, http://livresvie.blogspot.fi/Lukematon maailma, http://missiokassari.blogspot.com/ (Missio kässäri)

M. Thomas Inge: Charles Schulz : Conversations (KK)

Tenavia ikiajat piirtäneen Charles M. Schulzin haastatteluantologia sattui silmääni kirjastossa aivan sattumalta. Minulla on hehkeät muistikuvat alakouluikäisenä lukemastani Jaska Jokusen 35-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistusta pehmeäkantisesta strippikokoelmasta (Ei ikä paina, Jaska Jokunen), jossa on joukossa mausteena Schulzin lyhyitä muisteloita, joten tartuin innokkaasti tilaisuuteen oppia lisää miehestä Tenavien takana.

University Press of Mississippi, 2000

Kirjassa on kymmenisen haastattelua aina 50-luvulta vuoteen 1997. Viimeinen haastattelu onkin varsinainen mammutti, ja vie koko kirjan sivumäärästä leijonanosan. Itselleni jäi antologiasta vähän kaksijakoinen tunnelma.

Periaatteessa eri lehtien haastattelijat nostavat esiin eri osa-alueita Schulzin elämästä ja työstä, sinänsä siis hyvä, mutta toisaalta itsenäisiksi tarkoitetut haastattelut väkisinkin toistavat osin samoja asioita, mihin ehtii toisinaan leipääntyä. Vaikka alkupuolen haastattelut ovat suupalamaisia ja helppolukuisia, missä on oma etunsa, luontevammin samat tiedot olisi varmaan saanut muistelmateoksesta tai elämäkerrasta. Nopeaan tutustumiseen tämä haastatteluantologia kuitenkin kelpaa hyvin.

Kirjan loppupuolisko koostuu kokoelman mielenkiintoisimmasta Gary Grothin maratonhaastattelusta vuodelta 1997. Pitkä sessio on synnyttänyt aitoa keskustelun tuntua ja dynaamisuutta, joka muista, lyhemmistä haastatteluista tuntuu puuttuvan. Haastattelija on kahlannut aiemmat Schulzin sanomiset ja tekemiset läpi etukäteen täikammalla ja esittää hyviä kysymyksiä. Vaikka pidinkin erityisesti viimeisestä haastattelusta, siinä on kuitenkin sama meininki kuin aiemmissakin yhdessä suhteessa: amerikkalaisuutta ja ajankohtaa ei pääse karkuun. Nimiä mainitaan paljon, ja niistä miltei kaikki olivat minulle tuntemattomia. En ole esimerkiksi lukenut yhden yhtäkään Li'l Abner- tai Krazy Kat -strippiä, enkä tunne niiden tai monien muiden sarjojen piirtäjiä.

Schulzista muodostuu ristiriitainen kuva. Hänellä tuntuu olleen kroonisen huono itsetunto, mistä aiheutuu toisinaan ristiriitaisia lausuntoja. Esimerkiksi hän itse kieltäytyy kutsumasta sarjakuvia taiteeksi, mutta vertaa sitten kuitenkin Tenavia Sotaan ja rauhaan. Kirjakaupassa 90-luvulla hän oli kertomansa mukaan kysynyt Tenavat-albumeita, ja hänelle oli sanottu, ettei niitä olemattoman kysynnän vuoksi juurikaan ole. "Onko teillä kysyntää Sodalle ja rauhalle?" oli Schulz siihen tiedustanut.

Olennaista tuntui olevan, ettei pannut itseään likoon väittämällä itseään taiteen tekijäksi, sillä silloin olisi saanut osakseen pilkkaa – näin Schulz sanoo eräässä alkupuolen haastattelussa melko suoraan. Kuten hän itse elämäkerturinsa ohella toteaa, hän saattoi eläkeikäisenäkin muistaa lapsuusaikaisen epäoikeudenmukaisen tapahtuman tai muun ikävän sattumuksen yhtä elävästi ja kipeästi kuin jos se olisi vasta tapahtunut. Jos osaa kuvitella, millaista on elää sellaisen muistilla ja herkkyydellä varustettuna, monet hieman ristiriitaiset Sota ja rauha -tyyliset omituisuudet saavat selityksensä.

Kirjassa on muutamia hauskoja anekdootteja, haastattelut ovat helppolukuisia, ja Schulzin uran ja elämän eri vaiheet saavat melko monipuolisesti tilaa antologiassa. (Kävi muun muassa ilmi, että animaatioita tehtäessä oli helppo löytää sopivia ääninäyttelijöitä Epuksi, mutta Jaska Jokusia taas oli liikkeellä todella vähän.) Asiasta todella kiinnostuneiden kannattanee kuitenkin suunnata mielenkiintonsa vähemmän toiston ja analyyttisemmän asenteen toivossa jonkinlaiseen muistelma- tai elämänkertateokseen.

Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteessa sijoitan kirjan kategoriaan XIX) Elämäkerrat ja muistelmat.

Hellemann: Kustantajan näkökulma

Otava, 1999

Jarl Hellemann, Tammen pitkäaikainen... oliko se nyt... kirjallinen johtaja (mahtava titteli) kirjoitti Kustantajan näkökulman (1999) alaotsakkeella "Kirjoituksia kirjallisuuden reunalta". Ei liene yhtäkään kirjatoukkaa, joka ei tuntisi Hellemannin kuuluisinta luomusta, Tammen keltaista kirjastoa. Juttelin graduvalvojani kanssa uhrautuvaisista kustannustoimittajista (ruoka-apua räytyneille taitelijoille ja niin poispäin), mikä innoitti lukemaan jotakin aiheesta. Mieleen muistui tällöin vuosia sitten isäni käsissä näkemäni Hellemannin kirja.

Mitäköhän sanoisin... Tykkäsin. Teos on pitkälti muistelmamainen kokonaisuus, jonka 13 lukua käsittelevät Hellemannin työelämää ja kustannukseen ja kirja-alaan liittyviä pohdintoja. Osa luvuista aukeaa yhtälailla kaikille, parissa taas auttaisi paljon, jos olisi henkilökohtaisia muistikuvia kirjoituksissa esiintyvistä julkisuuden henkilöistä.

Luvassa on historiallisia selvityksiä kustannusalan kehityksestä ja tekijänpalkkioiden historiasta, tarinoita agenttien ilmestymisestä kustannuskentälle, suomalaisesta monitaiturista, joka kirjoitti tietosanakirjan ja unohti siitä Ruotsin, natsi-Saksan ja Neuvostoliiton kustantajille aiheuttamasta päänvaivasta, Seitsemän veljeksen kääntämisestä sekä, muun muassa, opettavainen kertomus muuannen maisteri Järvisen surullisesta kuolemasta. Paketti on onnistunut ja miellyttävästi kirjoitettu. Seassa on muutama muistelo, joissa kustantajakonkari on itse pääosassa, ja ne puolustavat paikkaansa oivallisesti. Kirjassa on suvantovaiheita, mutta useat anekdootit ovat aivan hulvattomia. Maisteri Järvisen tarina on mahtava loppunumero (eli jos pitkästyy Solzenitsyn-kriisistä lukiessaan kannattaa sitä seuraava ja samalla viimeinen luku kuitenkin ehdottomasti lukea).

Olisi hauska lukea aivan tuore kustannuselämän kuvaus (pitäisikö tarttua Vastapainon Makkosen kirjaan "Kustantajan kirja"?), mutta vaikea uskoa että tämän leppoisammin ja ryhdikkäämmin aiheeseen voisi tarttua. Luvut eivät ole liian pitkiä ja pisimmät on jaettu edelleen numeroituihin osiin, mitä hitaana lukijana taas arvostan. Passaa erityisesti kesän mökkikirjaksi muistelmatyylinsä ansiosta... Tämä herätti kiinnostuksen muistelmia kohtaan noin kirjallisuudenlajina. Mistäköhän löytäisi sopivan!