Sivupalkissa uhataan, että kirjojen ohella kirjoituksia kertynee myös muista aiheista. Tällä kertaa sivupolku johtaa kieliasioihin. Suomen Kuvalehdessä on aiheeltaan ansiokas
artikkeli suomen kielestä. Koska olen pieni kielipatriootti ja kielipoliisi on ystäväni, aion tässä nyt artikkelin mainostamisen ohella kommentoida niitä osia, joiden soisin olevan erilaisia.
muoks. Hmh, luettuani koko merkintäni uudestaan koen tarvetta varoittaa, että näytän kommentoineen asiaa muutenkin.
Ensinnäkin: Pahin virhe, jonka oikeakielisyydestä puhuttaessa voi tehdä, on syyllistää ihmisiä. Otsikko "Meillä on kaunis kieli. Miksemme pidä siitä parempaa huolta?" on siinä mielessä huono, että pienen syyllistämisen lisäksi se sisältää puhkikuluneen ja mummumaisen fraasin ("meillä on kaunis kieli"). Jos kaveri ei olisi suositellut kyseistä artikkelia voimakkaasti, olisin varmaan ohittanut sen ajatellen sen olevan taas uusi jaanaava mielipidekirjoitus.
Tykkään valtavasti suomen kielestä, mutta en oikein kehtaisi mennä kutsumaan sitä kauniiksi. Estetiikka sikseen, mutta mielestä suomella on monia mehevän ihania piirteitä, esimerkiksi se, miten herkullisen lakonisesti asioita voi sanoa. Aika pitkään saa vääntää, että esimerkiksi fraasin "Hyvää yritetään, mutta priimaa pukkaa." saa käännettyä englanniksi ilman että vähäeleisyys ja lakonisuus jäävät kelkasta. Tuntemattoman sotilaan murteet ovat elimellinen osa kirjaa. Kääntämisen vaikeudesta on osoituksena esimerkiksi se, että Väinö Linnan perikunta on käsittääkseni kerran vaatinut erästä Tuntemattoman sotilaan käännöstä vedettäväksi markkinoilta juuri käännöksen puutteiden takia.
Muut valitukseni koskevat lähinnä artikkelin tyyliä, eivät niinkään sisältöä. Kohtalokkaan tunnelman lietsominen lyhyillä painokkailla virkkeillä, dramaattiset yhden virkkeen kappaleet ja turhanpäiväinen tunnelmointi jostain ihmeen avaimesta puukupissa rakentavat jonkinlaista maailmanlopun tunnelmaa. Kyllä on asiat huonosti. Kaikki on mahdollista, mutta synkältä näyttää. Tuomiota odotellessa. Äh.
Monta hyvää kohtaa artikkelissa oli. Tärkeä viesti on, että toisin kuin yleisesti luullaan, (monet) kielipoliisit eivät perimmiltään pelkää niinkään sitä, että pilkutussäännöt muuttuvat tai tavutus takkuilee, vaan sitä että tulee lopulta sellainen tilanne, ettei suomea enää kannata puhua, koska sanat eivät yksinkertaisesti riitä. Moni ahdistuu kaikesta oikeakielisyyttä koskevasta siksi, että olettaa taas niskaan satavan toruja siitä, miksi puhuu väärin. Oma tapa puhua on jokaiselle henkilökohtainen asia. Loukkaannuin itse ihan suhteettomasti, kun erään suomennoskurssin opettaja moitti sanavalintaani ('noukkia', muuten) "murteelliseksi muoti-ilmaukseksi". :) Pilkun viilaus on siis se asia, joka saa useimmat suhtautumaan nuivasti suomi-ihkuttajiin. Ottamatta nyt suuremmin kantaa kirjakielen tärkeyteen siirryn suoraan tähän sanastoasiaan, joka onkin sitten koko villakoiran ydin.
Omanarvontunto ja terve ylpeys nousevat kohisten, kun lukee espanjalaisista turisteista, jotka haukkuvat suomalaisen asiakaspalvelijan pöyristyneinä siksi, ettei tämä puhukaan espanjaa (taannoinen pikku-uutinen jossakin lehdessä). Samalla tavalla tulee jotenkin aliarvostettu olo, kun joku ulkomaan elävä kysyy, puhuvatko suomalaiset englantia. Eikä muuten ole keksitty tapaus! :) On tyydyttävää todeta, että suomalaiset puhuvat suomea ja sen LISÄKSI –kröhöm– kyllä sangen hyvää englantiakin. Vähän loisi kyllä jotain siirtomaamaatunnelmaa, jos englanti olisi Suomen puhutuin kieli. Itse suhtaudun ynseästi moniin anglismeihin vähän samasta syystä. Tykkään sanoa "pitkällä tähtäimellä" enkä "pitkässä juoksussa" koska se on täkäläinen tapa sanoa asia. Se ei ole välttämättä sen parempi kuin englannin ratkaisukaan, mutta minusta olisi kurjaa jos alettaisiin käyttää vain uutta versiota. Luulen että ihmiset kiinnostuvat englanninkielisistä tavoista sanoa asioita, koska vierasta kieltä kuunnellaan eri tavalla herkästi kuin omaa äidinkieltä. Jokin hauska sanonta jää englanniksi mieleen, mutta suomalaista vastinetta ei tule koskaan ajatelleeksi samalla tavalla.
Sivujuonteena tuli muuten mieleeni, etten usko englannin olevan se mahtikieli, joka on keksinyt kaiken hyvän ennen muita. Raha tulee rahan luo, mutta kyllä on myöskin niin että sana tulee sanan luo: "Englanti. Kieli, joka taluttaa kaikki muut kielet syrjäkadulle ja tyhjentää niiden taskut", sanottiin jossain vuosia sitten erässä blogipalvelussa näkemässäni käyttäjäkuvassa. Mitä enemmän asiaan perehtyy, sitä enemmän englannista löytyy esimerkiksi ranskasta tulleita lainasanoja, jotka eivät ole sen sulavampia kuin suomalaiset mikroskoopit (nimiehdotus aikoinaan "hitutähystin!") tai kameratkaan.
Seuraavasta tiedon jyvästä olin yliopisto-opiskelijana aika näreissäni. Kyy on elättänyt minua povellaan!
”Se, että kirjoittaisi yliopistoympyröissä suomeksi, on lähes kuollut ajatus”, Kotilainen sanoo. Hänen työhuoneensa on Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksella. --- ”Kansainvälisyys on tieteentekemisen tavoite, en mä sitä yhtään kritisoi”, Kotilainen sanoo. ”Mutta se on outoa, että pitää kirjoittaa kokonaan englanniksi.”
Seuraukset voivat nimittäin olla vakavat. Jos tiedettä tehdään vain englanniksi, uusia tieteellisiä termejä ei välttämättä enää suomenneta. Ne eivät vakiinnu suomen kieleen. Se taas johtaa siihen, että uusista asioista ei voi puhua suomeksi - eikä lukea suomeksi. Ne, jotka osaavat ja viitsivät, voivat toki lukea ilmastonmuutoksesta tai bioenergiasta englanniksi. Mutta suomen kieli kutistuu. Ja lopulta, jos oikein huonosti käy, se surkastuu kyökkikieleksi. Sitten suomeksi puhutaan vain arjen asioista. Palataan tilanteeseen, jossa oltiin vielä 1800-luvun alussa.
Kotimaisten kielten keskus ehdotti kaksi vuotta sitten, että väitöskirjan tekijöiltä vaadittaisiin ainakin yhtä suomenkielistä artikkelia tutkimuksensa tuloksista. Ja muilta tutkijoilta taas edellytettäisiin, että he liittäisivät tieteellisiin julkaisuihinsa suomenkieliset tiivistelmät.
Tässä nyt annetaan ymmärtää, ettei ehdotus mennyt läpi. Miksi ihmeessä ei? Gradun tekijöistä halutaan pitää kiinni, koska laitoksille tippuu rahaa valmistuvien opiskelijoiden mukaan. Gradujen kohdalla siis voisin ymmärtää, miksi lisävelvoitteita esimerkiksi kielen suhteen ei haluta antaa. Väitöskirjahan on kuitenkin aivan eri asia. Eivät tohtoriksi hinkuvat päätä jättää väitöskirjaansa kirjoittamatta siksi, että hyvässä lykyssä satojen tutkimussivujen lisäksi pitäisi kirjoittaa yksi kapinen artikkeli suomeksi aiheesta, jonka siinä vaiheessa kuitenkin tuntee kuin omat taskunsa. En tiedä kuka kieltopäätöksen teki, mutta on syytä epäillä, etteivät silläkään henkilöllä olleet kaikki muumit laaksossa.
Paatokseni päättyy tähän.
Kielikuvien ohella parasta antia on miljöö. Shaw on kyhännyt tapahtumapaikaksi pienen saariryhmän, joka näyttää ilmasta katsottuna "hyönteiseltä". Vesiputouksella "luonto osoittaa itseinhoa" ja varjoisankalseat, soiset metsät ovat levinneet laajalle. Eipä saaren eläimistökään jää siihen jänis ja kettu -perussettiin... mutta lukija löytäköön saarten ihmeet itse. Maailma on jotenkin peitellyn tai ehkä välinpitämättömän vihamielinen. Ei niin, että puut kamppaisivat, mutta niin, että suon haju tunkee suuhun, sumua on usein ja kaunein näky merellä ovat kuolemansa hetkellä säkenöivät myrkkymeduusat. "Saaren maaperässä on jotain", sanotaan vähintään kahdesti, ja siltä se tosiaan tuntuu. Sammakot saattavat elää tyytyväisinä, mutta onnellisia ihmiskohtaloita saa etsiä, mikä paljastuukin kun Idan ja Midaksen ympärille kiertyvän ihmisverkon salaisuudet alkavat paljastua.
