Välihöpinä

Iltaa, hyvä internetkansa.

Koen tarpeelliseksi kommunikoida seuraavaa:
1) Harjoitteluni eräässä kustantamossa on varmistunut. Muutan harjoittelun ajaksi uudelle paikkakunnalle suhteellisen kauas kotikunnaista. Olen 85 % innoissani, 15 % kauhuissani. Koko kesä ei harjoittelussa kuitenkaan vierähdä, vaan päädyn ennen syksyä takaisin osa-aikaiseen hommaani kirjakaupan kassalle. Harjoittelusta tekee varmaan mieli jutella täälläkin kauheasti, mutta vielä en uskalla luvata/uhata mitään. En halua paljastaa kustantamon nimeä, projekteistakin täytyy pysyä hissukseen... Toivon kuitenkin, että jotain yleisiä jupinoita pystyn edes suhteellisilla mielekkyyskertoimilla täällä blogissakin toisinaan tarjoilemaan. Odotukseni ovat suhteellisen matalalla: luulen kyllä työpaikan olevan mielenkiintoinen, ja kaikki kaksi kontaktianikin ovat olleet todella ystävällisiä, mutta omasta sopivuudestani ja taidoistani olen hyvin epävarma. Odotetaan ja katsotaan. :) Olen joka tapauksessa ihka onnellinen tästä mahdollisuudesta kurkistaa lukuharrastuksen kulisseihin.

2) Nökötin tänään taas kirjakaupassa. Muuan vanha rouva toivotti iloiselle myyjälle erityisen hyvää kevättä ja muisteli aikojaan ensin kukkakauppa-apulaisena ja sitten kukkakaupan omistajana. Olisin kuunnellut lisääkin, mutta tuli muita asiakkaita. Rouvalle oli teroitettu, että kukkalähetystä viedessä hänen on muistettava "pokata" ja mentävä ehdottomasti hienoihin taloihin keittiön ovesta. Rouvaa oli kuitenkin kiinnostanut, millaista äveriäiden taloissa on, ja hän oli nimenomaisesta käskystä huolimatta kolkuttanut kukkapaketteineen etuovelle. Hieno miespalvelija oli kuulemma raottanut ovea juuri sen verran, että kukkalähetys oli mahtunut ovesta sisään. Lähettityttö (nykyinen rouva) oli yrittänyt kurkistella sisään, muttei ollut nähnyt fiinistä eteisestä vilaustakaan. :)

Vanhoja ihmisiä pitäisi voida vuokrata kahviloista pöytäseuraksi.

Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija (KK)

Satuin hakemaan Lauri Järvilehdon kirjaa kirjastosta päivänä, jona koko talon asiakaspäätteet olivat mustina. Koska en ollut tarkistanut kirjan hyllypaikkaa etukäteen, jouduin korvat punaisina tiedustelemaan palvelutiskiltä, missä mahtaisi olla kirja, jolla on jokseenkin nöyryyttävä nimi: "Tee itsestäsi mestariajattelija". Noloillessani siinä mestariajattelijaksi pyrkivän roolissani aloin vakavasti harkita koko kirjan jättämistä omiin oloihinsa.

Tammi, 2012

Hyvä, etten kuitenkaan jättänyt. Vaikka sivuilla toisinaan fiilistellään yrttiteemukeilla ja nimi tosiaan on sitä sorttia, ettei lukemistoaan ulkopuolisille mielellään esittele, sisältö on innostavaa, vetävää ja vakuuttavaa... eikä oma hörhötutkani ainakaan inahtanut kertaakaan, kiitos mm. maanläheisen perusotteen ja lukuisten lähdeviitteiden.

Mestariajattelija ei siis ole käsikirja Mensa-jäsenyyttä haikaileville, vaan kyseessä on johdatus arkipäivän ajatteluun. Mitä ajatukset oikeastaan ovat? Miten voin vaikuttaa ajattelutapoihini? Miten voisin opetella luovemmaksi? Miten suitsia stressiä työpaikalla ja saada enemmän aikaiseksi? Miten lähteä tavoittelemaan onnellisuutta? Järvilehto tarjoilee omia vastauksiaan tämänkaltaisiin, sangen maanläheisiin kysymyksiin. Kirjassa on tekstin seassa yksinkertaisia harjoituksia, joilla erilaisia ajattelun työkaluja voi opetella käyttämään. Harjoitukset tuntuvat tarkoituksenmukaisilta ja inspiroivilta. Niissä myös kirkastuu yksi koko kirjan perusajatuksista: ajatteluaan voi harjoittaa ja muokata.

Tee itsestäsi mestariajattelija osoittautui oikeastaan varsinaiseksi hyvän mielen kirjaksi. Järvilehdon innostava asenne ja realistinen näkökulma toimivat yhdessä hyvin. Yhtäkkiä tekee mieli opetella uutta, alkaa koota Kaikenlaisten kivojen ajatusten leikekirjaa ja tarttua rohkeasti projekteihin, jotka ovat ennen vaikuttaneet liian suurellisilta. :

Järvilehto kirjoittaa selkeästi ja sujuvasti. Parasta on, että toisin kuin eräässä toisessa aloittelemassani kirjassa, kielellinen hurvittelu ei vähennä tekstin ymmärrettävyyttä. "Pahimmillaan huolihyöky kasvaa tsunamiksi, joka pyyhkäisee silmänräpäyksessä murheellisten laulujen maahan" oli eräs virkkeistä, joka ainakin asiayhteydessään oli helposti ymmärrettävissä, mutta silti pistämättömästi muotoiltu. Tekstin huumori ja hilpeys eivät varasta show'ta varsinaiselta asiasisällöltä, vaan lennokkuus luo ennemmin mielikuvan motivoituneesta, asiastaan innostuneesta kirjoittajasta.

Erityiskiitosta kirja saa vielä kompaktista mutta monipuolisesta bibliografiasta. Löysin monta erittäin kiinnostavalta vaikuttavaa kirjaa, joihin tutustun varmasti myöhemmin. Tässä on kirja, jota voin suositella kokolailla varauksetta... no, melkeinpä kaikille. :)

Kirjalla kuittaan suoritetuksi kategorian II) Psykologia omasta Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteestani.

Alex Capus: Léon ja Louise

Atena, 2012

Léonista ja Louisesta on vähän vaikea kirjoittaa. He tapaavat ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Ranskassa nuorina, joutuvat eroon, aikaa kuluu, ja lukija tuumailee, saavatko he toisensa lopuksi. Minulle muodostui jotenkin ongelmaksi se, että minusta kiinnostavinta eivät olleet juuri Léon ja Louise pariskuntana (ja koska he muodostavat kirjan nimen, koen tämän ongelman kovin pakottavaksi), vaan ajankuva ja Léonin perhe. Niin. Léon ja Louise joutuvat toisistaan eroon, ja kumpikin luulee toisen kuolleen. Kahden maailmansodan välisenä aikana Léon ehtii avioitua ja saada lapsiakin, ennen kuin kohtalo sattumalta ohjaa Louisen jälleen hänen elämäänsä.

Koska Léon on sympaattinen tyyppi, hän ei tietenkään voi lempata vaimoaan Louisen takia. Pidin Louisesta erikseen ja Léonista erikseen, mutta pariskuntana heillä ei omassa ajukopassani ollut erityistä hohtoa. En jotenkin kerta kaikkiaan osannut pidätellä henkeäni parin kohtalon selvitessä. 1900-luvun alkupuoliskon Ranska ja (etenkin vallattu) Pariisi on kiinnostava ympäristö. Louisessa ja Léonissa on molemmissa persoonaa ja tenhoa. Kerronta on sujuvaa ja – kyllä, minullekin – tulee mieleen ranskalainen kirjallisuus, vaikka romaani on alun alkujaan kirjoitettu saksaksi. Kirjassa on tunnelmaa, ja siitä puuttuu melodramaattisuus, vaikka kolmiodraaman ainekset ovat kasassa ja kaksikin maailmansotaa kattava aikajänne tarjoaisi kauhistelu- ja mässäilymahdollisuuksia pilvin pimein.

Viihdyin siis ehdottomasti romaanin äärellä. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että koska en erityisesti innostunut Léonista ja Louisesta pariskuntana, minulta meni jotain ohi. Vuosikymmenen lukukokemuksesta ei voi puhua, mutta miellyttävästä ja tunnelmallisesta lukukokemuksesta voi.

Kirjallinen koekeittiö: Ääneen lukemisesta

Luen siipalle ääneen.

Into ehkä tyssäisi, jos jostain plopsahtaisi mukuloita, joille pitäisi/saisi lukea joka ikinen ilta. Toistaiseksi luen kuitenkin siipalle. Otan aiheen esiin näin ystävänpäivän hengessä.

Aikaisempiin postauksiini tutustuneet tietävätkin, että siippaseni ei ole lukumiehiä. Ääneen luettuja tarinoita hän (yllättäen?) kuitenkin kuuntelee mielellään. Aloitin muistaakseni Harry Potterista (luimme kaksi sarjan viimeistä osaa) ja siirryimme siitä nuoruusaikaiseen suosikkiini, Suvi Kinoksen ja hänen seitsemän enonsa tarinaan. Olemme lukeneet yhdessä sittemmin muun muassa Hietamiehen Yösyötön, Jonas Jonassonin tarinan ikkunasta karanneesta satavuotiaasta, Fedja-sedän, kissan ja koiran, Lipastin Rajanaapurin ja Japaniin sijoittuvan muistelmateoksen.

Yleensä minä luen, joskus nakitan siipan. Useimmiten se, joka kirjan aloittaa, lukee sen myös loppuun asti. Lukija vaihtuu ani harvoin kesken kaiken.

Joskus lukutuokio on lyhyt, muutama Mielensäpahoittajan luku. Toisinaan taas lukusessio venyy tuntiin ja ylikin, kuten joskus esimerkiksi Harry Pottereiden kanssa.

Luemme silloin, kun siltä tuntuu. Iltasaduksi. Aamusaduksi. Käsitöiden ratoksi. Tietokonepuhteiden ratoksi. Ruoanlaittajan iloksi ja seuraksi.

Parasta on saada jakaa muutoin "yksinäinen" harrastus siipan kanssa. Jännittää samoja kohtia, nauraa samoja vitsejä, pohtia uusia näkökulmia ja tulkintoja. Huonoja puolia ei juuri ole. :) Toisinaan se, että yksin lukiessa sivut kääntyvät nopeammin, ja joskus tekisi mieli jatkaa tarinaa, vaikka toinen ei ole paikalla.

"Harrastaako" joku siellä ruudun toisella puolella vastaavaa tandemlukemista? Kuulisin mielelläni kokemuksistanne! Teille muille taas suosittelen yhdessä lukemista lämpimästi. Yksi tuttavani ei pitänyt tätä oikeana lukemisena, mutta minusta se on lukemista siinä missä äänikirjan kuuntelukin on. Jaettu tarina on kaksinkertainen tarina. ;)

Alexander McCall Smith: The Right Attitude to Rain

Little, Brown & Co, 2006

The Right Attitude to Rain on kolmas osa The Sunday Philosophy Club -sarjassa, johon olen muinoin tutustunut ensimmäisen osan verran. Nelikymppinen Isabel Dalhousie majailee talossaan Edinburghissa, editoi sovelletun filosofian aikakauslehteä ja yrittää olla puuttumatta toisten asioihin.

Mnjaa. McCall Smithin tässäkin kirjassa oli aiempien mukaista lempeyttä, tarkkailua ja inhimillisiä heikkouksia ymmärtävää otetta, joka tekee oikeastaan kaikista hänen kirjoistaan miellyttävää luettavaa, mutta tästä kirjasta ei noussut mitään itseäni erityisemmin kiinnostavia teemoja. Juoni kiersi pitkälti suurehkon ikäeron problematiikkaa parisuhteessa... Tai ehkä seuraavassa osassa sitten enemmän – tässä jahkailtiin vain "Pitäisikö? Onnistuuko?" -kysymyksiä etukäteen. Toinen pääasiallinen jännitystekijä oli, osuuko päähenkilön arvio toisesta henkilöstä oikeaan. Riittääkö ihmistuntemus?

Vaikka luinkin kirjaa hyvillä mielin, nyt jälkeenpäin fiilikset ovat vähän valjut. Näin taaksepäin katsoen kirja tuntuu vähän välityöltä. Aiemmista kirjoista, mm. Scotland Street 44 -sarjasta, olen saanut lähinnä kahdelaisia kiksejä: 1) "lempeyskiksejä", johon viittasin edellisessä kappaleessa, sekä 2) "Skotlanti-kiksejä". Kumpaakaan ei annosteltu tässä aivan yhtä avokätisesti kuin aiemmin – siis minun mielestäni. :) Scotland Street 44 on erityisen otollinen ykköskikseille, sillä kertojanääni seuraa kutakin rakennuksen asukasta vuorollaan. Kullakin on omat murheensa, ystävänsä ja elinpiirinsä. The Right Attitude to Rain on kääritty hyvin tiukasti Isabelin ympärille, ja huomasin jääväni kaipaamaan vaihtelua. Hänen ongelmansa eivät onnistuneet tulemaan kovin lähelle.

Akateemikkona ja isänmaan ystävänä Isabelilla on kaikki edellytykset tarjoilla Skotlanti-kiksejä, muttamutta... Skotlanti tuntuu kutistuvan lähinnä epävakaaseen säähän ja muutamaan hajanaiseen runositaattiin.

Tuntuu jotenkin siltä, että pitää palata aiempiin kirjoihin ja tarkistaa, olenko keksinyt nämä ykkös- ja kakkoskiksit omasta päästäni. :D Vähän haaleaksi jääneestä lukukokemuksesta huolimatta kirja passasi oivallisesti leppoisaksi iltalukemiseksi. Isabelin mietteliäs luonteenlaatu on miellyttävä ja lempeyskiksien lupaus leijuu rivien välissä.

Oman hyllyn kirjoja lukemalla etenevä vuorikiipeilyhaaste starttaa kirjan myötä.