Viimein: Joel Haahtela ja Traumbach

Otava, 2012

Sarjassamme syntisiä tunnustuksia: kuulin koko Joel Haahtelasta ensimmäisen kerran muutama kuukausi sitten. Ehdin alennusmyynnistä ostaakin Katoamispisteen kolmella eurolla, mutta luettuani aiheen ympäriltä lisää ja kuultuani että Traumbach olisi Haahtelaa kevyemmästä päästä päätin sitten tarttua tähän auringonkeltaiseen kirjaan ensin.

Aloitan kirjan ulkomuodosta, sisuksista kun en ainakaan nyt tuoreeltaan osaa sanoa mitään: värimaailma on mieleinen. Kirjaston kirjasta kun on keltainen kansipaperi leikelty selästä auki, näkyy samaan aikaan sekä lämpimän keltainen paperikansi että itse kirjan sinapinruskea kansi. Sisäpaperi (miksiköhän sitäkin oikeasti kutsutaan?) taas on suklaanruskea, ja kaikki nämä värit menevät yksiin ihanaisesti. Pisteet sinulle otavalainen, joka asiaan paneuduit. Luulen, että kirjaston viivakooditarra peittää olennaisen tiedon.

Seuraavaksi on varmaan pakko siirtyä sisältöön... Voin vain päätellä, että kysymys siitä, "mikä on todellista ja voiko sinne koskaan löytää" ei juurikaan kiinnosta meikäläistä. :D Olen yksinkertainen tallaaja. Ensisijaisesti asiat, jotka tapahtuvat, ovat totta. Toissijaisesti totta ovat asiat, jotka koetaan. Toistaiseksi en ole kokenut tarvetta löytää muuta todellisuutta kuin sen, minkä nämä kaksi edellistä ovat tarjonneet.

Kaikessa lyhykäisyydessään kirja kertoo nuoresta Jochenista, joka saapuu ilmeisesti entisen Itä-Saksan alueella olevaan kaupunkiin, jossa hänen tehtävänsä on löytää Traumbach-niminen mies ja haastatella tätä lehteen. Monikasvoinen kaupunki hämmentää Jochenia ja Traumbachista on vaikea saada otetta. Tapahtumia lukijalle välittää ulkopuolinen kertoja, joka muistuttaa vahvasti Hilman päivät -elokuvan kertojanääntä. Lopputuloksena on vanhahtava tyyli, joka ilmeisesti on tarkoituksenmukainen... Vaikea kertoa tarkemmin paljastamatta juonta. Kerronnasta Traumbach on saanut pyyhkeitä lehtien palstoilla, mutta itse assosioin tyylin niin lujasti vanhoihin suomalaisiin leffoihin, että esimerkiksi Aamulehden tuhahtelemat "auringon jakelemat almut" istuvat sekaan.

Oli miten oli, pidin kovasti kerronnasta. Yhteys mustavalkoisiin Suomi-Filmeihin oli suloinen ja teksti etenee jouhevasti. Kesäpäivän tuntu on tavoitettu oivallisesti. Siinä mielessä tämä on oivallista jatkoa David Nichollsin Starter for Tenille, että se jatkaa nuoruuden tutkistelua... ja tekee sen kokolailla nätisti.

Keskiviikkoaamu valkenee niin lempeästi kuin aamu vain voi valjeta. Kuin joku puhaltaisi höyhenen kämmeneltä ja jäisi ihmettelemään sen lentoa. (s.74) Täydellinen kesäpäivä, eikö vain?

Käyn jälleen kerran dialogia takakansitekstin kanssa, mutta ainakin tälle lukijalle lähemmäs oikeaa osui sisälieve eikä takakansi: minulle kirjalla oli enemmän tekemistä ihmismielen, muistin, ja unohduksen kanssa kuin totuuden ja sen saavuttamattomuuden kanssa. Olisi kiinnostava keskustella muiden kirjan lukeneiden kanssa siitä, millaisia ajatuksia tämä herätti.

Olen puolessa tunnissa käynyt läpi rikkonaisen kaaren tyhjähköstä hämmennyksestä vauhkon tulkinnan kautta defeatistiseen letargiaan, jossa alku- ja loppupiste ovat lähellä toisiaan. :D En suosittele: selkeiden tarinoiden ystäville. Suosittelen: jäntevän kuvauksen ystäville, Hilman päivät -leffan nähneille, tulkitsijoille.

Sekavista tunnelmista huolimatta aion lukea lisää Haahtelan tuotantoa, vaikkei tämänsuuntainen korkealentely olekaan meikäläisen juttu. Totuudesta en tiedä, mutta tämä muisti aiheena jäi nyt kiinnostamaan.