Terveisiä elämästä, tunnustus ja Taivasten vanki

Olipahan taas markkinat. Ajanhallinta on kääntäjälle olennainen taito. Ajanhallinta on kääntäjälle olennainen taito. Hauki on kala. Äh.

Blogissa on ollut hiljaista. Viimeisen viikon aikana olen uiskennellut mediapalveluja tuottavan yrityksen mainonnassa ja ryhtynyt pimp daddyksi työllistämällä kertaluontoisesti alihankkijan. Mahdolliset käyntikorttiin painettavat tittelit sen kuin paranevat.

Mainosprojekti oli laatuaan meikälle ensimmäinen ja sangen laaja, odottelen palautetta kylmä hiki otsalla. Annetussa ajassa en olisi paremmin voinut juuri suoriutua, sinänsä olo on luottavainen. Nokkani on kuitenkin vielä siinä määrin keltainen, että kumma olisi, jollei jotain huomautettavaa löytyisi. Mainospuolen tekstitkään noin tekstilajina eivät ole järin tuttuja, siinä on varmaan jotain omia niksejä. Odotetaan ja katsotaan. Kirjakaupassakin riittää hulinaa, kun joulu lähestyy (joo, se näkyy nyt jo). Huh huh.

Vaan asiasta toiseen: Mielihyvästä hykerrellen kiitän Suketusta mitä kauneimmin saamastani tunnustuksesta. Tässä se on:

Kyl o nätti! Nyt onkin sit kauhiat paineet kehittää jotain painokasta sanottavaa... :) Tunnustuksen ohessa tulevat seuraavat tehtävät:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta. 
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

 Tuntuu, että runsaan viikon aikana blogimaailma on huristanut hirmuisesti eteenpäin, ja palkintokin on varmaan ehtinyt jo aika monen sivulle. Annettakoon siis anteeksi, ettei tässä saajia mainita kuin kolme, vaikka kaikki lukulistallani tunnustuksen ansaitsivat! Haluan muistaa omalta osaltani tällä kertaa Erjan lukupäiväkirjaa, johon vastikään tutustuin, Poplaaria ja sen Pekkaa sekä Booksyä. Tekstejänne on mukava lukea!

*muoks*
Kahdeksan faktaa jääkööt seuraavaan kertaan, sillä muuten merkintä paisuu epäinhimillisiin mittasuhteisiin. Tiedänkin jo, millä teemalla mennään...

Sitten illan pääaiheeseen. Taivasten vanki on espanjalaisen Carlos Ruiz Zafónin kolmas suomennettu teos, itsenäinen osa Unohtuneiden kirjojen hautausmaa -sarjassa. Luin sarjan ensimmäisen osan, Tuulen varjon, jonakin kesänä ja viihdyin. Enkelipeli-nimellä kulkeva jatko ei aivan yltänyt henkilökohtaisella hittimittarillani samoihin lukemiin, ja luettuani tämän nyt käsillä olevan osan, käyrä tuntuu olevan laskusuhdanteinen.

Otava, 2012

Uhkaavan oloinen mysteerimies tulee barcelonalaiseen kirjakauppaan 50-luvulla, ja jättää puotipuksu-Danielille kalliin saateviestillä varustetun Monte Criston kreivin toimitettavaksi Danielin vanhemmalle ystävälle ja työtoverille, Fermínille. Rääkätyn oloinen Fermín kertoo Danielin painostuksen alla illallisella palan elämäntarinaansa. Tarinan edetessä paljastuu mysteerimiehen henkilöllisyys, syy Fermínin viimeaikaiseen yleiseen ahdistuneisuuteen sekä synkkä salaisuus Danielin vanhemmista. Tästä luulisi stoorin sitten alkavan... mutta kirjasta onkin jäljellä enää kolmannes.

Tarina tuntuu olevan vähän tilkkumainen, "kokoon kursitun" tuntuinen. Iso fontti ja väljähkö asettelu tukevat tuntua, että tämä on sarjaan lähinnä täyteosa. Mututuntuma osoittautuukin juonen edetessä paikkansa pitäväksi: kyseessä on juonellinen pohjustus seuraavalle osalle. Pakko sanoa, että jos olisin ooveehoo-hintaan ostanut tämän pitkitetyn prologin, ottaisi kyllä päähän.

Liian paljon menee ohi, jollei ole tutustunut aiempien kirjojen juoniin ja hahmoihin – tai jos ne on onnistunut laillani pitkälti unohtamaan. Kirjan aluksi markkinoidaan, että sarjan osat voi lukea missä järjestyksessä vain tai itsenäisinä teoksina...  Itselleni kyllä jäi sellainen fiilis, että vaikka tästäkin kirjasta periaatteessa olisi mahdollista aloittaa, Fermíniä ehkä lukuun ottamatta muut hahmot jäävät etäisiksi. Fermíninkin kanssa on vähän niin ja näin, sillä hänen elämäntarinansa kerrotaan melko suppeasti.

Romaanilla on sangen heppoinen ranka. Ensinnä rakennellaan jotain mysteerismiehen varaan, mutta se haara kuivuu kokoon ennen kuin lukijan mielenkiinto ehtii kunnolla herätäkään. Päähenkilön perhehuolista ei rakennu yhtikäs mitään. Pääpirun henkilöllisyys paljastuu, mutta jahti ei ehdi tässä kirjassa edes alkaa. Mysteerismies ja perheongelmat johdattavat yksiselitteisesti seuraavaan romaaniin. En vain pääse yli siitä, että ilman seuraavaa osaa tämä kirjaparka on rampa. Välinäytös mikä välinäytös, mikäli sellainen sana ylimalkaan on olemassa.

Kerronta on sujuvaa (muutamaa "pakkomielteesi on lähtemässä hanskasta" -tyylistä omituista katkelmaa lukuun ottamatta), ja tuttuun tapaan dramaattista (tuhkaa, vihaa, kostoa, lojaaliutta, kuolemaa, hulluutta, ja taajaan henkilöitä syö milloin mikäkin ahdistava tunne sisältäpäin). Erityisesti replikointi on usein sangen viihdyttävää. Hihitin ääneen useampaan otteeseen.

Käännös onkin melko ansioitunut. Antero Tiittula onnistuu välittämään mm. Fermínin sukkeluudet juohevasti. Siitä ja muutenkin pääosin ilmaisuvoimaisesta käännöksestä pisteet suomentajalle, sillä hauskuutta ja iskevyyttä on usein vaikea mahduttaa samaan pakettiin. Ilman puheenlahjojaan Fermín olisi typistynyt hahmona kohtalokkaasti... Semminkin, kun en enää vuosien takaisia sarjan aiempia osia juuri muista. Muutamia kohtia olisi ehkä voinut miettiä uudelleen (itse esimerkiksi paheksuin öljytippojen sirottelua sekä sitä, että joku muutti mieltä eikä mieltään), mutta näistä voisi ehkä olla perustellusti useampaa mieltä. Joka tapauksessa kerronnan yleinen sujuvuus jättää muutamat yksityiskohdat varjoonsa.

Jaa jaa. Hitto kun tekisi mieli sanoa, ettei seuraava osa kauheasti houkuta, mutta jotenkin Ruiz onnistuu kuin onnistuukin herättämään mielenkiintoni seuraavaa osaa kohtaan... olettaen, että siihen on sitten saatu oikea, kokonainen juoni. Olen vähän skeptinen konseptin kestävyydestä ja tästä omituisesta verkkomaiseksi tarkoitetusta kirjasarjan rakenteesta (tai rakenteen soveltuvuudesta minulle), mutta hankkiudun epäilemättä käpälöimään seuraavaa osaa, kun se joskus ilmestyy. Saa nähdä päätyykö lukulistalle.

Tällä niteellä hitaasti edistyvä Ikkunat auki Eurooppaan -haaste etenee Espanjaan.