Tyttö joka muuttui lasiksi

Tyttö joka muuttui lasiksi on niin kauniisti kirjoitettu, etten muista milloin viimeksi oli ilo törmätä vastaavaan. Öisellä tiellä hautausmaan ohi ajavan auton valot heittävät mustien verhojen lailla hulmuavia varjoja. Kaksi miestä vaikenee ja heidän seurassaan ääneti piirtävän pikkutytön lyijykynä raapii miesten välillä vallitsevaa hiljaisuutta. Ulko-ovi avataan talvella ja kylmyys nuolaisee keittiötä. Ali Shaw'lla riittää tuoreita kielikuvia ja vertauksia koko kirjan mitalta.

Kielikuvien ohella parasta antia on miljöö. Shaw on kyhännyt tapahtumapaikaksi pienen saariryhmän, joka näyttää ilmasta katsottuna "hyönteiseltä". Vesiputouksella "luonto osoittaa itseinhoa" ja varjoisankalseat, soiset metsät ovat levinneet laajalle. Eipä saaren eläimistökään jää siihen jänis ja kettu -perussettiin... mutta lukija löytäköön saarten ihmeet itse. Maailma on jotenkin peitellyn tai ehkä välinpitämättömän vihamielinen. Ei niin, että puut kamppaisivat, mutta niin, että suon haju tunkee suuhun, sumua on usein ja kaunein näky merellä ovat kuolemansa hetkellä säkenöivät myrkkymeduusat. "Saaren maaperässä on jotain", sanotaan vähintään kahdesti, ja siltä se tosiaan tuntuu. Sammakot saattavat elää tyytyväisinä, mutta onnellisia ihmiskohtaloita saa etsiä, mikä paljastuukin kun Idan ja Midaksen ympärille kiertyvän ihmisverkon salaisuudet alkavat paljastua.

Niin, juonikin kirjassa tosiaan on. Miljöökuvauksen ohella oikean sävyn arvaa ehkä kun kerron, että toisen päähenkilön nimi on Midas (jo toisessa polvessa). Ujo ja valokuvaukselle elävä Midas elää siis pienellä saariryhmällä ja on ainakin oppinut tulemaan toimeen elämänsä kanssa, jos ei sen enempää. Hän tapaa yllättäen kepin kanssa kulkevan Idan, joka etsii muinoin lomalla ollessaan saarella tapaamaansa paikallista kylähullua. Avoimen ja sinnikkään Idan salaisuus tietysti on se, että hänen varpaansa ovat muuttuneet lasiksi.

Suomentaja Taina Wallin on kääntänyt Shaw'n kaunispiirteisen charmin sujuvasti. On paljon helpompi osoitella vikoja kuin esitellä onnistumisia -- etenkin lähdetekstiä näkemättä -- mutta jäin kyllä miettimään erästä kohtaa, jossa japanilainen siirtolainen muistelee, miten kotimaassa meduusaa viipaloitiin ja uppopaistettiin ruoaksi. Tekisi mieleni väittää, että kyseessä on varmaankin kalmari, koska meduusat ovat ymmärtääkseni niin vetisiä, ettei niistä ole uppopaistettaviksi. Kalmaria lisäksi syödään Japanissa melko paljon. Tällä erää en kuitenkaan osaa sanoa, onko vika nyt allekirjoittaneen, suomentajan vai kirjailijan tiedoissa. Pysähdyinpä vain lukiessani ajattelemaan. Hesarin kriitikon tavoin tosin soisin, että Atenassa olisivat valinneet kirjan nimeksi lähempänä alkuperäistä nimeä olevan käännöksen (The Girl with Glass Feet).

Nyt kun kustantamoasioista puhutaan, sanon tähän väliin senkin etten jäisi suuresti kaipaamaan, jos kirjailijan kuvaa ei ympättäisi sen tuhanteen teokseen. En ole kohtuuton: pieni esittelyteksti saa jossakin liperissä olla, mutta on mahdottoman ärsyttävää lukea kirjan ensi sivuja, kun kirjailijan pieni pää kuikuilee etukannen liperistä lukemistani: "Tykkäätkö? Eik ollu aika hyvä toi kohta?" Ongelma poistuu päiväjärjestyksestä kun pääsee niin pitkälle, että sivut peittävät suosiolla koko sisäkannen ja sitä myötä liperinkin. Ja ei, kansipaperia ei voi ottaa pois, koska kirjasto.

Tykkäsin noin neljän tähden edestä. Omintakeinen, suosittelen.