tiistai 15. toukokuuta 2012

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo on yksi niitä kirjoja, jotka ovat saaneet Amöriikassa suurta hypeä, joten arvelin saavani tästä hyvän tarinan natusteltavaksi suvantoviikkona. Toinen Yhdysvalloissa rakastettu Sarah Gruenin tarina Vettä elefanteille oli hypeen nähden jonkinlainen pettymys, eikä tämäkään ikävä kyllä oikein sytyttänyt. Eläköön se pieni transatlanttinen ero...

Gummerus, 2005
Kirjan toisella päähenkilöllä, Henryllä, on erikoinen ongelma, sillä hän tempautuu joskus ajassa milloin eteen-, milloin taaksepäin. Asiaa verrataan C-kasetin kelaamiseen, jolloin joskus tulee kelattua vähän yli oikean kohdan tai vähän alle. Hypätessään ajassa hän ei saa mukaansa mitään, joten hän ilmestyy milloin mihinkin ilkosillaan. Selviytyäkseen näistä tilanteista hän treenaa juoksemista, lukkojen tiirikointia ja taskuvarkauksia, sillä aina hän ei ilmesty esimerkiksi kyllin lähelle lapsuudenkotiaan mennäkseen oman lapsi-ikäisen minänsä luo kylään odottamaan että aika heittää hänet jälleen omaan aikaansa.

Tarinan toinen päähenkilö on Clare, jonka kanssa Henry päätyy naimisiin. Kirjaa tituleerataankin ennen kaikkea rakkaustarinaksi. Aikamatkat tempaavat Henryn useamman kerran Claren lapsuudenkodin lähelle, ja milloin minkäkin ikäisenä paikalle ilmestyvä Henry tutustuu Clareen jo tämän ollessa pikkutyttö. Myöhemmin he tapaavat "reaaliajassa", jolloin Henry siis elää tavallista elämäänsä ja katoilee toisinaan aikamatkoille heidän yhteisestä kodistaan.

Ääh. En vaan tykännyt erityisemmin. Tyhmeliininä kuhnailin aika kauan ennen kuin suvaitsin tajuta miten aikamatkailu toimii, joten pitkä pätkä alusta ehti mennä turhautuessa kun pidin milloin mitäkin seikkaa epäloogisena. Aikamatkailun syvempiä kysymyksiä kirjassa ei juurikaan pähkäillä, mikä on ehkä ihan ymmärrettävä veto. Tulisi paljon enemmän selittelyä, enkä ole varma miten vedenpitävästi konseptia voisi perustella... No jaa.

En oikein osannut samaistua henkilöihin. Toivoin heille hyvää, mutta 400 sivua luettuanikin mietin vielä että jaksaisiko heidän kohtalonsa tietääkseen kuitenkaan lukea vielä loput 250 sivua. Miten rakkaus voi selvitä, kun toinen katoilee vähän väliä tahtomattaan aikamatkoille? Äh. Onko se ongelma, johon haluan kuulla 650-sivuisen vastauksen? Sivut olivat paikoin draamasta tahmeat, ja tuntui että tapahtumia on venytetty liikaa. Olin kyllä liikuttunut, mutta toisaalta tuntui että sitä haetaan niin ilmeisillä keinoilla, että nolotti.

En ole suotuisinta materiaalia, koska rakkaustarinat eivät ole olleet lukulistallani juurikaan. Joku genren ystävä saattaisi tästä pitääkin. Itse tykkäsin huomattavasti enemmän samaa lajityyppiä edustavasta Ali Shaw'n kirjasta Tyttö, joka muuttui lasiksi, jossa oli mieleenpainuva miljöö sekä vakuuttava määrä tuoreita kielikuvia ja vertauksia.

Paula Korhosen suomennoksessa en pitänyt siitä, että lähdetekstin kursiivilla ilmaistut äänenpainot oli säilytetty kursiivina myös suomeksi ilmeisesti aika säännönmukaisesti. Toisinaan ymmärrän ratkaisun, mutta kannattaisin kyllä muiden vaihtoehtojen soveltamista mahdollisuuksien mukaan. Silmään sattui myös joitakin yksittäisiä juttuja, mutta turha niitä on ruveta tässä listaamaan. Sitä paitsi esimerkiksi paperintekoon liittyvä erikoissanasto tuntui olevan hallussa hyvin. Ajoittaisista lipsahduksista huolimatta suomennos oli pääosin toimiva, enkä nyt muista havainneeni yhtäkään ilmeistä källiä. Sellainenkin voisi 650 sivun urakassa sattua. :)

En tiedä onko yhteys olematon, mutta rupesin tosiaan miettimään, että Vettä elefanteille ei ollut myöskään erityisesti mieleeni. Mietin, olisiko tässä nyt joku USA-juttu. Nyt houkuttaisi ottaa osaa Kirjavan kammarin So American -haasteeseen ja ottaa selvää, mitä muuta Yhdysvalloissa kynäillään ja tykkäisinkö siitä muusta enemmän. Pohdin vielä vähän ja päätän myöhemmin... Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.



2 kommenttia:

  1. Minäkään en pahemmin innostunut tästä. Henkilöhahmot olivat minusta persoonattomia, eikä heihin siksi syntynyt tunnesidettä. Kirja oli minusta myös ihan liian pitkä, ja vasta lopussa siihen alkoi tulla jotain sisältöäkin, eikä pelkkää seikkailua.

    Minä kyllä tykkään rakkaustarinoista, mutten ehkä ihan tällaisista. Jotain särmää saisi olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olen aika samoilla linjoilla. Se Gomezkin oli jotenkin omituinen tyyppi ystäväksi... viimeisin häneen liittyvä käänne lopussa oli etenkin ainakin omasta mielestäni vähän epäuskottava.

      Jotenkin tuntuu, että kirjailija juuri yritti kaikin keinoin luoda sitä särmää... muttei ilmeisesti siis onnistunut. :)

      Poista