Buzz Aldrin – Taviksena olemisen taito

Ihminen jota rakastat on 78,2% vettä eikä ole satanut moneen viikkoon.

Johan Harstadin kirja Buzz Aldrin – Taviksena olemisen taito vei meikäläisen mennessään sivulle 14 mennessä. Polvet notkahtivat jo ensimmäisten sanojen kohdalla, jotka tuossa yllä ovat kursiivilla.

Ajattelin liian kauan.
En sanonut mitään.
Istuin pää painuksissa ja kuulin kuinka sekunnit vetivät takit niskaansa ja menivät mielenosoituksellisesti takaovesta ulos.

Mahtavaa.

Gummerus, 2007

Vaan tiedätkö kuka Buzz Aldrin on? Toinen ihminen, joka astui Kuun kamaralle. Päähenkilö Mattias haluaa olla samanlainen "rivisankari", ei Armstrongin kaltainen juhlakalu. Hän ei halua huomiota eikä kuuluisuutta, vaan pyrkii täyttämään oman tehtävänsä yhteiskunnan tärkeänä pikku hammasrattaana. Siksi Mattias ei suostu parhaan ystävänsä bändiin solistiksi, vaikka hänellä on upea ääni.

Ikävä kyllä Mattiaksen tyttöystävä saa lopulta tarpeekseen syrjäänvetäytyvästä miehestä ja jättää tämän. Työpaikka puutarhallakin menee alta, sillä ihmiset ostavat kukkansa nykyään marketeista. Isku on Mattiakselle kova. Pian hän löytää itsensä Färsaarilta, jossa hän laittaa elämäänsä uuteen uskoon. Onko massaan häviämisen toive kuitenkin pelkuruutta? Ja haluaako joku oikeasti olla se unohdettu kakkonen, kolmonen tai viidestoista, vai tahtooko jokainen taviskin sisimmässään joskus olla ykkönen?

Kannessa mainostettiin, että norjalaista Johan Harstadia on luonnehdittu "pelottavan lahjakkaaksi", mutta en ehkä sitä pelottavaa tässä kuitenkaan nähnyt. Kirjassa on erinomaiset, huolellisesti kirjoitetut hahmot (isä on ihana), ja kieli on yksinkertaista, mutta omaperäistä ja ilmaisuvoimaista. Siinä mielessä taputan karvaisia käsiäni.  500 sivussa ja rapioissa on kuitenkin paljon kannattelemista, vaikka kieli olisi kuinka omintakeista: ehdin vähän ehkä jo leipääntyä. Myös kirjan viesti tuntui jotenkin lipeävän käsistäni. Päähenkilön dilemmasta olin vielä jotenkin kärryillä, mutta 500 sivussa on paljon muutakin... Tuntuu jälleen kerran, että olen lukenut jotakin nerokasta, mutten tajua sitä. ;)

Antaisin kirjalle siksi arvosanaksi ehkä 3/5, mutta toisaalta pidin kirjoitustyylistä ainakin nelosen edestä. Suomentajana häärinyt Katriina Savolainen on suoriutunut urakastaan nähdäkseni erinomaisesti ja onnistunut säilyttämään tekstin iskevyyden.

Kirjoittelen tässä siis vähän sekavin aatoksin. Antoisinta itselleni oli juuri tuo kieli, moniulotteiset henkilöt, Färsaaret tapahtumapaikkana ja taviskysymyksen pohtiminen. Pököpäänä jäin vähän nyreäksi, koska tunsin missanneeni jotakin. Keskustelisin mielelläni tästä jonkun muunkin kanssa, joten lukekaa ihmeessä! On tuossa hyviä puolia jo aikas monta. :)

Oheisen kirjan myötä eurooppalainen maailmanvalloitus etenee Norjaan (Färsaaria kun haasteessa ei erikseen ole).

Nuku!

Avain, 2006

Minä yritin pysyä jämäkästi päätöksessäni olla kiintymättä yöperhoseen.

Tänään aukesi ikkuna Belgiaan Eurooppa-haasteen puitteissa. Viime vuonna luin Annelies Verbeken Kalanpelastajan, joka oli ihan ok, mutta jonka riivaavan, roikkuvan rakkauden teemaa en oikein diggaillut. Kirjaa varjosti lisäksi se, että tein pöljiä mielleyhtymiä kirjastossa ja kuvittelin ko. opuksen kertovan jostakin aivan muusta... No jaa. "By-gones" (olen ruvennut katsomaan Ally McBealia).

Ilmoitettakoon ensiksi, että Hanna Kirjainten virrasta oli huomaavainen ja kaikin puolin kiltti ja lahjoitti Verbeken esikoisteoksen, Nuku!, allekirjoittaneelle! Eikä suostunut korttiakaan vastaanottamaan vaivoistaan. Kiitos vielä kerran sinne suuntaan, yllätys oli iloinen. Aion tehdä kirjalle BookCrossing ID:n ja panna hyvän kiertämään, toivottavasti se saa monta uutta lukijaa.

Seuraavaksi luvassa synopsiksen tapaista. Kirjan kahta päähenkilöä yhdistää unettomuus, joka on kestänyt vuosia. Vuorokaudet venyvät ikupitkiksi ja aivorunko rutisee. Katkeruus nukkuvaa maailmaa kohtaan ajaa Mayan soittelemaan summamutikassa kostonhimoisesti kerrostalon ovisummereita keskellä yötä. Eräänä yönä hän löytää tihutyönsä myötä kohtalotoverin, Benoit'n, joka ikävöi äitiään niin ettei ole nukkunut vuosiin. Unettomuus lieveilmiöineen vetää hitaasti mutta varmasti ulkopuolelle, pois tavallisten tallaajien elämänpiiristä.

Lopuksi fiiliksiä. Nuku! -kirjassa oli päähänpinttymien osastolla jotakin samaa kuin Kalanpelastajassa, ja elämä keskeytti lisäksi luku-urakkani ikävästi niin, että takaisin kärryille pääseminen oli vähän vaivalloista. Pidin kuitenkin erityisesti Benoit'n eläinystävistä, kaskelotti Frederikistä ja Ernest-yökkösestä, joiden kautta rakentui kuva Benoit'n ongelmista ja elämästä omassa marginaalissaan. Pidin myös Olgasta, omapäisestä mummelista, joka tutustuu Mayaan ollessaan jälleen sairaalassa seuran toivossa keksittyjen oireiden vuoksi.

Vaikka kirja onkin paikoin melko synkeä, ystävällisyyttä ja avomielisyyttä löytyy epätodennäköisistäkin paikoista ja mahdollisuus parempaan säilyy. Se on aina yhtä huojentavaa.

Paremman kuvauksen kirjasta voi lukea ainakin Kirjainten virrasta.

(Muuten olen sitä mieltä, että jopa + kin on turhaa päällekäisyyttä. Joko esim. "jopa Martti oli vaivautunut paikalle" tai "Marttikin oli vaivautunut paikalle" mieluummin kuin "jopa Marttikin oli vaivautunut paikalle".)

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo on yksi niitä kirjoja, jotka ovat saaneet Amöriikassa suurta hypeä, joten arvelin saavani tästä hyvän tarinan natusteltavaksi suvantoviikkona. Toinen Yhdysvalloissa rakastettu Sarah Gruenin tarina Vettä elefanteille oli hypeen nähden jonkinlainen pettymys, eikä tämäkään ikävä kyllä oikein sytyttänyt. Eläköön se pieni transatlanttinen ero...

Gummerus, 2005

Kirjan toisella päähenkilöllä, Henryllä, on erikoinen ongelma, sillä hän tempautuu joskus ajassa milloin eteen-, milloin taaksepäin. Asiaa verrataan C-kasetin kelaamiseen, jolloin joskus tulee kelattua vähän yli oikean kohdan tai vähän alle. Hypätessään ajassa hän ei saa mukaansa mitään, joten hän ilmestyy milloin mihinkin ilkosillaan. Selviytyäkseen näistä tilanteista hän treenaa juoksemista, lukkojen tiirikointia ja taskuvarkauksia, sillä aina hän ei ilmesty esimerkiksi kyllin lähelle lapsuudenkotiaan mennäkseen oman lapsi-ikäisen minänsä luo kylään odottamaan että aika heittää hänet jälleen omaan aikaansa.

Tarinan toinen päähenkilö on Clare, jonka kanssa Henry päätyy naimisiin. Kirjaa tituleerataankin ennen kaikkea rakkaustarinaksi. Aikamatkat tempaavat Henryn useamman kerran Claren lapsuudenkodin lähelle, ja milloin minkäkin ikäisenä paikalle ilmestyvä Henry tutustuu Clareen jo tämän ollessa pikkutyttö. Myöhemmin he tapaavat "reaaliajassa", jolloin Henry siis elää tavallista elämäänsä ja katoilee toisinaan aikamatkoille heidän yhteisestä kodistaan.

Ääh. En vaan tykännyt erityisemmin. Tyhmeliininä kuhnailin aika kauan ennen kuin suvaitsin tajuta miten aikamatkailu toimii, joten pitkä pätkä alusta ehti mennä turhautuessa kun pidin milloin mitäkin seikkaa epäloogisena. Aikamatkailun syvempiä kysymyksiä kirjassa ei juurikaan pähkäillä, mikä on ehkä ihan ymmärrettävä veto. Tulisi paljon enemmän selittelyä, enkä ole varma miten vedenpitävästi konseptia voisi perustella... No jaa.

En oikein osannut samaistua henkilöihin. Toivoin heille hyvää, mutta 400 sivua luettuanikin mietin vielä että jaksaisiko heidän kohtalonsa tietääkseen kuitenkaan lukea vielä loput 250 sivua. Miten rakkaus voi selvitä, kun toinen katoilee vähän väliä tahtomattaan aikamatkoille? Äh. Onko se ongelma, johon haluan kuulla 650-sivuisen vastauksen? Sivut olivat paikoin draamasta tahmeat, ja tuntui että tapahtumia on venytetty liikaa. Olin kyllä liikuttunut, mutta toisaalta tuntui että sitä haetaan niin ilmeisillä keinoilla, että nolotti.

En ole suotuisinta materiaalia, koska rakkaustarinat eivät ole olleet lukulistallani juurikaan. Joku genren ystävä saattaisi tästä pitääkin. Itse tykkäsin huomattavasti enemmän samaa lajityyppiä edustavasta Ali Shaw'n kirjasta Tyttö, joka muuttui lasiksi, jossa oli mieleenpainuva miljöö sekä vakuuttava määrä tuoreita kielikuvia ja vertauksia.

Paula Korhosen suomennoksessa en pitänyt siitä, että lähdetekstin kursiivilla ilmaistut äänenpainot oli säilytetty kursiivina myös suomeksi ilmeisesti aika säännönmukaisesti. Toisinaan ymmärrän ratkaisun, mutta kannattaisin kyllä muiden vaihtoehtojen soveltamista mahdollisuuksien mukaan. Silmään sattui myös joitakin yksittäisiä juttuja, mutta turha niitä on ruveta tässä listaamaan. Sitä paitsi esimerkiksi paperintekoon liittyvä erikoissanasto tuntui olevan hallussa hyvin. Ajoittaisista lipsahduksista huolimatta suomennos oli pääosin toimiva, enkä nyt muista havainneeni yhtäkään ilmeistä källiä. Sellainenkin voisi 650 sivun urakassa sattua. :)

En tiedä onko yhteys olematon, mutta rupesin tosiaan miettimään, että Vettä elefanteille ei ollut myöskään erityisesti mieleeni. Mietin, olisiko tässä nyt joku USA-juttu. Nyt houkuttaisi ottaa osaa Kirjavan kammarin So American -haasteeseen ja ottaa selvää, mitä muuta Yhdysvalloissa kynäillään ja tykkäisinkö siitä muusta enemmän. Pohdin vielä vähän ja päätän myöhemmin... Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Aidan toisella puolella ruoho on aina... leikkaamatta.

Vielä kotona asuessani perheemme luki yhteisprojektina Roope Lipastin aiemman kirjan Pihalla (2006), joka jäi mieleen koko perheelle (kuulijat edustivat suurinpiirtein ikähaarukkaa 13-50) hauskana ja kevyenä lukukokemuksena. Suosittelen kevyeksi kesäkirjaksi kaikille, etenkin omakotitaloasujille ja perheellisille. Tässä välissä Lipasti on tehtaillut vinon pinon lastenkirjoja, joista en sitten tiedäkään mitään, ja nyt keväällä ilmestyi Hesarissakin näyttävästi uutisoitu Rajanaapuri.

Först tings först: kansi on mehevä! Elina Warsta sai muistaakseni vastikään kiitosta Kiiltomadon pääkirjoituksessa, ja muita töitä näkemättä allekirjoitan kehut tämän kannen perusteella omalta kohdaltani.

Lipastin lukumetodiani seuraten en lukenut hänen tätäkään teosta yksin, vaan (koska aihe sivuaa miesasioita kuten remontteeraamista) valitsin Rajanaapurin tämänkertaiseksi keinokseni hivuttaa siippasta salavihkaa kaunokirjallisuuden ääreen -- hän kun ei ole juurikaan lukumiehiä. Käytännössä homma eteni siis niin, että luin tätä karvaisemmalle puoliskolleni ääneen iltasaduksi ja eräänä leppeänä lauantaina pitkän pätkän aamuteen ääressäkin.

Atena, 2012

Kirjan kertoja on yksin asuva, säntillinen, vakava mies, joka tarkkailee Naapurin elämää aidan takaa ja joskus naapurin pihamaaltakin käsin. Naapurilla on kuusi lasta ja sympaattinen vaimo ja sen tuhannen rakennusprojektia kesken. Hän on siis kooho rynnistäjä, kertoja varovainen laskelmoija. Miehet ovat tuttavia. Yksineläjä tarkkailee vuoroin huvittuneena, vuoroin paheksuen naapurin puuhia ja varoo ryhtymästä liian tuttavalliseksi, jottei joutuisi itse auttamaan milloin missäkin toimessa. Naapurin sohellusta tarkkaillessaan kertojamme alkaa pikku hiljaa ounastella, että ehkä naapurin vaimokin arvostaisi jämptiä, luotettavaa miestä... sellainen kun löytyisi ihan lähikulmilta.

Nyt kävi niin, että allekirjoittaneelta puuttuu strategiset 20 vuotta elämänkokemusta ja sukupuolikin on väärä, joten tämä Lipasti lipsahti aika pitkälti "ihan hauska" -kategoriaan. Osin tässä ehkä nakersi se, etten päässyt lukemaan tarpeeksi pitkiä pätkiä kiitos siippasen ilmiömäisten unenlahjojen (nukahtaa toisinaan muutamassa minuutissa, vaikka kuinka tönisin lukiessani). Takakannessa valistetaan että naapuruksia yhdistää pelko. "Toinen heistä pelkää kuolemaa, toinen elämää." Lupaava lähtökohta, mutta en oikein osannut lukea tätä kirjaa niin. Minusta varautuneempi kertoja oli vain varautuneempi ja sääntöihin luottavainen (ei siis niinkään elämänpelkoinen) ja koohompi naapuri oli vain hätäisempi ja kärsimättömämpi (ei niinkään kuolemanpelkoinen).

Kertoja ei ole järin sympaattinen, mutta silti pidin hänestä. Luonteen muhkurat selitettiin tyydyttävästi, ja pidän loppujen lopuksi kaikista, jotka eivät ole pahansuopia. En saanut mitään suuria kiksejä miesten ajatustenvaihdosta, mutta seuraavan kohdan elämästä tehdystä yhteenvedosta panen muistiin sitten parinkymmenen vuoden päästä tarkastettavaksi: "Parasta nelikymppisenä on, että jos on harjoitellut oikein kovasti, osaa jo lukea itseään melkein yhtä hyvin kuin muita." Koko yhteenveto oli eräs suosikkikohtiani koko kirjassa.

Kysyin äidiltä ja myöhemmin isältä, onko heillä suunnitelmaa elämästä. Teoriaa. Että sitten kun kuolema koittaa, voi mennä nyökytellen varovaisesti että "näinhän täällä käy... tuli tämä elämä koettua. Vai tästä siinä on kysymys." Onko vanhemmiten fiksumpi? Äiti naurahti lakonisesti lieden ääreltä: "Harvalla varmaan [semmoista teoriaa] on." Työmatkalla autossa isä tunnusti myös, ettei kyllä oikein teoriaa ole. Viisikymppisenä sitä miettii, että pitäisi alkaa purjehtia, mutta samalla miettii että kauanko siitä ehtii kuitenkaan iloa olla ennen kuin kupsahtaa. Kamalaa. Olen teinishokissa. Ilmeisesti se teoria, jos sitä on, etenee samankaltaisesti kuin tämä katkelma Lipastin Naapurin yhteenvedosta elämästä noin yleensä:

Yleensä kannattaa olla suuremmin puuttumatta muiden asioihin. Joskus on kuitenkin uskallettava. 
Autoa kannattaa peruuttaa varovasti. Spagettia tulee hämmentää. Hiiriä ei voi voittaa. Lentomuurahaiset ovat inhottavia, mutta lähtevät nopeasti pois. Muuraaminen on vaikeaa. Myös kirvesmiehentyö on vaikeaa. Ainoastaan purkaminen ei ole vaikeaa, paitsi silloin kun se on vaikeaa.
- - - Parasta nelikymppisenä on, että jos on harjoitellut oikein kovasti, osaa jo lukea itseään melkein yhtä hyvin kuin muita.

Minusta tai ainakin minulle tämä oli ennen kaikkea ikäkausiromaani, mikä on sinänsä jotenkin suloinen ajatus: on teiniromaaneita, joissa punainen lanka on "Tällaista on olla nuori, AAAAAAAAAAAAAAAAAAA!", mutta eiköpä liene totta, että keski-ikään ehtineillekin on omia kirjoja, joissa punainen lanka on vastaavasti "Tätä se keski-ikä on, tiedäthän." Tämä on sellainen kirja. Ei äksönin ystäville. Kaiken kaikkiaan aika sympaattinen, pohdiskeleva lukukokemus, jossa on vielä ihanaa se, ettei kaunaa kanneta ja draama ei roisku rehevänä.

Riku Korhonen: Hyvästi tytöt

Hjahah. Luin Hyvästi tytöt -kirjan johdannon, jossa kertoja panikoituu 36 vuoden (ilmeisesti) maagisessa iässä huomatessaan, etteivät tytöt enää katsele häntä sillä silmällä. Kevät on tullut ja tytöt valtaavat kadut.

Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2009

Kuljin kadulla tyttöjä vastaan. Heitä oli paljon ja ilmestyi jostain jatkuvasti lisää, he olivat toivottoman kauniita, kenties kahdenkymmenen, kenties hiukan yli, joskus melkein kolmenkymmenen ja yhä vain tyttöjä. En tarkkaan tiennyt mistä se johtui, tuo tyttöys, ehkä se oli jonkinlaista olemuksen valoa, kehon ja mielen valoa, tyttövaloa jota katsellessa teki mieli heittää kädet kohti taivasta ja ylistää tätä uskomatonta maailmaa, sen haurasta tasapainoa, teki mieli suojata ja lohduttaa pienempiään ja lahjoittaa vähät rahansa kansalaisjärjestöille.

Mutta tytöt eivät näe häntä. Hän on liian vanha silmäpeliin. Johdanto oli suloinen. Haluaisin kirjoittaa samanlaisen, joskin ujomman, tunnustuksen vastalahjaksi pojille. No mutta niin: Olin jo melko varma, että kuulemani nihkeät arviot olivat aivan perättömiä. Sitten luin muutaman luvun. Aloin aavistella että kuulemani arviot olivat ehkä sittenkin paikkansapitäviä, kunnes tajusin mistä kiikasti.

Riku Korhonen vaihtaa vähän salavihkaa tyyliä johdannon jälkeen. Tavallaan. Olen tätä kirjoittaessani vielä vähän kahden vaiheilla mielipiteessäni. Joku sanoi, olisiko ollut Goodreads-sivustolla, että Korhonen yrittää olla hauska ja epäonnistuu surkeasti, mutta en minä sellaista näkemystä kyllä allekirjoita. Johdannon perusteella ei ehkä osaa odottaa sitä seuraavien 25 tyttötarinan sisältävän vahvaa liioittelua ja sitä, mitä paremman puutteessa kutsun maagiseksi realismiksi. Odottaa jotakin johdannon kaltaista: söpömpää ja nätimpää... Ei muijaa, joka kynsii itsekään syytä tietämättä poikaystävänsä toistuvasti verille. Ei muijaa, joka itkee kuollutta undulaattiaan niin, että kyynelistä kasvaa puita, joiden latvaan kertoja lopulta päätyy apinapuvussa, jonka on itse kursinut kokoon eläimen nahoista yrittäessään piristää tyrskivää tyttöään.

Jos lukee härkäpäisesti eteenpäin niissä fiiliksissä, että kyllä se kohta pääsee taas tolkkuihinsa ja palaa siihen alun asetelmaan, lukee turhaan. Luulisin, että tässä on syy sille, miksi aika moni on ollut kirjan suhteen yllättävän ynseä. Pitää herätä ja haistaa homman nimi, ja jatkaa lukemista vasta sitten.

Usein huumori tulee vähän kierteellä. Lakonisesti tai mustan sävyissä. Sitäkään ei ehkä johdannon perusteella osaa odottaa. Tunnustan kyllä tyrskähtäneeni epäuskoisesti, kun muina miehinä todettiin, että tyttöystävän herttainen sisko "Kielo oli kuollut vuotta aiemmin, kun tuomiokirkon seinätiili putosi hänen päähänsä."

Romaanissa on rikas tyttö, tieteilijätyttö ja kuollut tyttö. On liian iloinen tyttö ja liian surullinen tyttö, on parapsykologiasta riehaantunut tyttö ja hengenpelastajatyttö. Heitä on paljon, mutta mieleen tulee kuitenkin vähän Petri Tamminen, joka on kirjoittanut jonkin verran tämmöisiä "miehenä maailmassa" -tyyppisiä romaaneja. Tyttöjen tyttöyden ja tyttöystävyyden on kuitenkin kokemassa aina mies tai poika, joka on joskus itsevarma, usein hämmentynyt ja aina inhimillinen. Hyvästi tytöt onkin yhtä paljon mieskirja kuin naiskirja, mitä sitäkään ei ehkä aavistaisi vaaleanpunaisen kannen ja sitä koristavan neilikan perusteella.

Toivottavasti en saa outoja katseita, jos yritän metsästää tyttövaloa Turun keväisiltä kaduilta. Aion myös keskittyä poikavalon metsästämiseen. Tänään aion lähteä kirjastoon ja panna mekon ylle. Taidan myös ostaa siipalle oluen jääkaappiin.

Kirja arkistoidaan Kuusi kovaa kotimaista -haasteen osasuoritukseksi.

J.K. Onko muuten totta, että nykyajan naisten elämä on kovaa? Olemmeko omaksuneet miehiltä kunnianhimon ilman miehistä suurpiirteisyyttä itseä kohtaan? Ajatus on kiinnostava.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Ehkä elossa oleminen tarkoittaakin sitä että metsästää hetkiä jotka kuolevat.

Siilin eleganssi on aika ihana. En muistakaan enää missä oikein törmäsin Siilin eleganssiin ensimmäisen kerran, mutta sen nimi oli jo itsessään niin vetoava, että kirjailija Muriel Barberyn ranskalaisuus oli enää kirsikka kakun päällä. (Viime aikoina erilaiset ranskalaisten tekemät asiat ovat kiinnittäneet huomiotani taidenäyttelyistä romaaneihin. Ehkä kuvittelen vielä verrytteleväni rupsahtanutta ranskantaitoani ja siksi innostun.) Aloitin ensin kirjaa ranskaksi, mutta koska kielitaito nyt on mitä on, tulin siihen tulokseen että opus on liian kiinnostava runneltavaksi jatkuvilla sanakirjatuokioilla ja muistiinpanoilla. (Muuten hyvä ja oikea päätös, mutta kysymys herää: jos mielenkiintoiset ranskalaiset kirjat on luettava suomeksi, mitä harjoitusmateriaalia jää? Nii-i.) Anna-Maija Viitasen suomennos on moitteeton: liikkuu kahden kertojanäänen välillä sujuvasti ja saa niin Renéen nolouden hetket kuin innoittuneen pohdinnan virratkin tuntumaan luontevilta.

Gummerus, 2010

Siilin eleganssin päähenkilö on viisikymppinen Renée, joka on töissä raharikkaiden asuttaman talon portinvartijana. Hän teeskentelee yksinkertaista maalaista, vaikka lukeekin salaa venäläisiä klassikoita ja sivistää itseään milloin psykologialla, filosofialla, milloin uppoutumalla maalaustaiteen lumoihin. Seuranaan hänellä on paksu kissansa Leo.

Hän haluaa pitää kiinni roolistaan, eivätkä muut näe hänessä mitään sen enempää. Syy lienee näissä muissa, mutta rehellisesti sanoen Renée vaikuttaa kyllä tekevän niin hyvän roolisuorituksen, ettei se niin suuri ihme ehkä olekaan. On kuitenkin varmaan totta, että usein silmät suljetaan vaihtoehdoilta, jotka eivät tunnu todennäköisiltä. Tajuan jysäyttävästi, että katse on kuin käsi joka yrittää tarttua virtaavaan veteen. Niin, silmä näkee mutta ei erota, uskoo mutta ei aseta kyseenalaiseksi, ottaa vastaan mutta ei etsi -- se ei kaipaa, ei tavoittele eikä taistele.

Rakennuksen rahakas väki suhtautuu Renéehen kuten arvata saattaa, osa töykeästi, osa epäluontevan ystävällisesti. Tolkullisia asukkaita on kaksi: unelmataustastaan huolimatta eläinlääkäriksi haluava Olympia sekä kirjan toinen päähenkilö, Jossen perheen 12-vuotias tyttö Paloma, älykäs mukula, joka on päättänyt tappaa itsensä seuraavana syntymäpäivänään, paetakseen hänestä ennalta määrättyä elämäänsä. Kertojana toimii suurimmaksi osaksi Renée, mutta Paloma pitää syntymäpäiväänsä odotellessaan päiväkirjaa, johon hän kirjoittaa muistiin keksimänsä syvälliset ajatukset elämästä sekä tilanteet, jolloin jonkin liikkeen kauneus saa hänet harkitsemaan uudelleen elämänsä päättämistä.

Sillä taide on elämää, mutta elämää eri rytmissä.

Kirjan päähenkilöiden kautta kirjassa käsitellään kauneutta ja taidetta niiden monissa muodoissa, ystävyyttä ja filosofiaakin. Oli innostavaa lukea lennokkaita kuvauksia kauneudesta, joka lymyää arkisen elämän pikkuasioissa: milloin jasmiiniteessä, milloin urheilijan liikkeissä, milloin ystävän kanssa keskustelussa.

Taloon muuttaa uusi asukas, joka panee niin Renéen kuin Palomankin elämän sekaisin. Siitä voitte kuitenkin lukea lisää itse. Olen nyt (näemmä) poiminut tähän näitä kirjan syvällisempiä, innoittavia puolia, mutta muistutan näin lopuksi, ettei kirja suinkaan edusta korkealentoista filosofian yläpilveä, jota tavallinen pulliainen joutuu tihrustamaan silmät vetistäen saadakseen merkityksestä jotakin tolkkua. Vaikka siinä on paljon pohdiskelevia elementtejä, se on kirjoitettu sangen maanläheisesti, sympaattisesti ja humoristisestikin. Se on hyvää viihdettä ja hyviä ajatuksia -- siis täydellinen yhdistelmä.

Euroopan kirjallinen valloitus on tämän kirjan myötä edennyt Ranskaan.

Löytöjä! Uu! Ja uusi ulkoasu! Myös uu!

Olin männäviikolla Suomalaisessa kirjakaupassa tappamassa aikaa sillä välin, kun siippasella oli bisneksiä muualla kauppakeskuksessa. Ja kannatti! Olin vähän huikentelevaisella tuulella, koska olin saanut erään hermoja korventaneen projektin pois tahmatassuistani samana päivänä, ja niinpä poistuin puodista puolisen tuntia myöhemmin peräti neljän upouuden ja kirjan kanssa. Hi hii! Eivätkä hinnat köyhän kukkaroa suhteettomasti kuumottaneet.

Tälläsin vaasiin kulahtaneen kukkasen ja löydökseni ikkunalaudalle:

Riku Korhosen Hyvästi tytöt kertoo miehestä, joka 36-vuotispäivänään suureksi hädäkseen huomaa tyttöjen katsovan nykyään hänen lävitseen. Ei auta käsipaperilla boostattu pöksyjen etumuskaan. Kirjassa on 25 lyhyttä tarinaa, joissa mies käy läpi elämänsä tyttöjä ja naisia. Olen lukenut johdannon, se oli suloinen. Niin oli hintakin: 5€

Joel Haahtelan Katoamispiste on ensimmäinen haahtelani, joka löytyi tarjouslaarista vaivaisella kolmella eurolla. Sen on sanottu sijoittuvan Haahtelan tuotannon surumielisempään päähän. Haahtela on saanut paljonpaljon huomiota blogistanian kirjallisuusläänissä ja odotankin aika innostuneena, että pääsen minäkin osille tästä buumista. Odotetaan ja katsotaan.

Niinikään blogistaniassa (epätasaista) huomiota on hamunnut Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisromaani Harjukaupungin salakäytävät, joka olikin satsin kallein opus huimalla kuuden euron hinnallaan. Päähenkilönä tuntuu häärivän keski-ikäinen kustantaja, jonka elämän tyhjästä ilmestynyt nuoruuden rakastettu heittää päälaelleen. Takakansi lupaa tihentyvää tarinaa, tuutta omituisella kierteellä sekä rakkauden, luopumisen vaikeuden ja menneisyyden virheiden teemoja. Tapahtumapaikkana toimii Jyväskylä... harmi etten ole siellä koskaan käynyt. Saisi ehkä hitusen enemmän irti, kun tuntisi paikkoja!

Lopuksi kävi vähän nolosti. Joku kredibiliteettiä uhkuva kirjailija kehui vakuuttavasti Leena Parkkisen romaania Sinun jälkeesi, Max, ja muistamatta enää edes kyseisen suosittelijan nimeä käpälöin kiinnostuneena mainittua romaania löytöhyllyllä ja päädyin viemään kirjan kotiini kolme euroa maksettuani. Kirja kertoo siamilaisista kaksosista, Maxista ja Isaacista, jotka "jakavat kaiken paitsi luonteen." Miehet päätyvät tienaamaan leipänsä sirkuksessa, ja vaikka matka alkaa Saksasta, takakansi lupailee myös 1920-luvun Helsingin näyttäytyvän "kieltolakeineen ja vapaudenjanoisine ihmisineen." Ensin ajattelin että siamilaisten kaksosten kuvaaminen kuulostaa ihan joltain 4D-dokumentilta, mutta selviytymistarina "normaalin maailman reunoilla eläjistä, toiseudesta, rakkauden etsinnästä ja jaetusta yksinäisyydestä" on ehkä sittenkin jotain muuta... Vaikka nyt kun ajattelen, samat tulokulmat voisi sillä 4D-dokumentillakin olla.

Samalla ilmoitan ilmeisen myös kirjallisessa muodossa: blogi on vaihtanut kevätasuun! Ruskea tausta oli sopivan pehmeä ja lämmin talviaikaan, mutta alkoi ahdistaa näin kesän korvalla. Kuva on vanhempien takapihalta, missä pyllistelin pyjama päällä ja kamera kourassa vajaa viikko sitten etsien pihapiiristä luontoelämyksiä lievittämään kaupunkiin muuttaneen pihapuutostilaa.

Umayya Abu-Hanna: Sinut

On joulu. Soitan kotiin. On se ihmeellistä, että haifalaisessa kerrostalossa olohuoneen nurkassa soi beige pöytäpuhelin. Palestiinalaisäidilläni on lattianpesu kesken kun hän vastaa puhelimeen.
"Minulla on luuri kädessä ja toisessa on moppi. Mutta arvaa mikä soi taustalla? Kiitos suomalaisesta levystä. Olemme perheen voimin oppineet suomea. Kuuntele!"
Äiti yskii ja valmistautuu puhumaan suomea. Hän madaltaa äänensä ja suipistaa huulensa ja matkii Juicea: "Sika, nanana nannanaa, sika."
"Hyvää joulua, äiti."
"Lahti, jumalautanen, hissi."
"Joo joo äiti, puhut loistavaa suomea. Pus hali."

Sinut
WSOY, 2007
Kansi: Elina Warsta

Sinut on Suomeen vuonna 1981 parikymppisenä muuttaneen Umayya Abu-Hannan muistelman- ja kolumninsekainen kirja. Se on jaettu laajempiin lukuihin, jotka sitten on edelleen jaettu tähdillä erotelluiksi itsenäisiksi tarinoikseen. Iloinen, surullinen, katkera, nauravainen, toiveikas, turhautunut... sellaisilla sanoilla haluaisin kuvailla tulkintaani kirjasta.

Hauskoja anekdootteja ovat esimerkiksi Abu-Hannan perheen vierailut Suomeen (keski-ikäinen israelilaisäiti opettaa skinipoikia käyttämään ratikkalippua). Nolostuttavia ja vihastuttavia ovat monet kuvaukset etenkin 80- ja 90-lukujen Suomesta, joissa suhtautuminen muunvärisiin ihmisiin taisi olla aika tavalla tökerömpää kuin tänä päivänä (toivottavasti!): joku on nähnyt vierailulle tulevan äidin matkalaukkuineen ja hälyttänyt poliisin, joka tulee soittamaan ovikelloa tiedustellakseen, ei kai kyseinen äiti suinkaan ole muuttamassa vaivihkaa Suomeen; ura Ajankohtaisessa kakkosessa päättyy ärsyyntyneeseen asiakaspalautteeseen.

Kirja haastaa ennen kaikkea etsimään omat suomalaisia ja ulkomaalaisia koskevat käsitykset ja ravistelemaan niitä. Uskonko ehkä salaa vähän sittenkin että kyllä me suomalaiset olemme rehellistä kansaa? Tai kaikkihan aika rehellisiä ovat, mutta me ehkä vähän rehellisempiä kuin toiset... Ja aika maallistuneitakin täällä ollaan. Tunnustuksellinen uskonnonopetus peruskoulussa vaan voisi jossakin muussa maassa vaikuttaa aika paljonpuhuvalta piirteeltä. Abu-Hanna vaatii antamaan erityisesti muualta tuleville ihmisille annetaan mahdollisuus olla toisia ihmisiä eikä irrationaalisia, arvaamattomia "ilmiöitä". Ajatuksia herättävä oli etenkin seuraava harjoitus, jossa kuvitellaan mm. seuraavanlaiset tilanteet:
Otetaan museon vakinaiseen kokoelmaan teoksia, joissa kuvataan seksuaaliakteja: tauluja, videoita ja ääniä. Erilaiset ilmeet kuvattuina läheltä ja kaukaa, eri asennot erilaisista kulmista, eri valoissa, sisällä, luonnossa ja niin edelleen. Seksuaaliaktihan on luonnollinen ja nautinnollinen tilanne ja siksi hyväksyttävä. Näistä syistä tämä olisi osa jokaista museota ja näyttelyä (vähän kuin alastomuus nykyään).
Sulje silmät ja mene mielessäsi museoon isoäitisi kanssa rentoutumaan. Kuvittele sitten vieväsi kummilapsesi sunnuntaiksi museoon. Pysähdy kolmannen videon edessä ja tarkastele siinä kuvattua seksiaktia lapsen kanssa. Millaisen tekniikan taiteilija valitsi, millainen tyyli ja vaikutelma?
Muun muassa antiikin Roomassa suoliston toiminta oli hyvin luonnollinen ja arkinen asia. Valtakunnan kaupungeissa ja erityisesti kylpylöissä sattoi olla suuri yhteinen vessa. Rakennuksessa saatettiin käyttää marmoria ja mosaiikkia. Sen keskellä oli valtava U:n muotoinen taso, jolla sivistyneistö istui vierekkäin pitkät ajat keskustellan ja ulostaen. Tason alla oli yleensä kanava, jossa virtasi vesi, ja näin tila oli suhteellisen puhdas. - - - Kaikkihan tämä on luonnollista.
Sulje silmäsi ja kuvittele, että näin tärkeä asia ihmisen elämässä kuvataan eri näkökulmista ja tekniikoilla ja ripustetaan museon seinille.
"Luonnollinen", "nautinnollinen" ja "inhimillinen" eivät riitä selitykseksi toiselle ihmiselle, jolla on erilaiset tabut kuin meillä.

Tuntuu kovin surulliselta, että ihminen, joka haluaa olla suomalainen, joka tuntee olevansa suomalainen, ja joka opettelee menestyksekkäästi vielä suomen kieltäkin, joutuu kuitenkin tuntemaan olevansa kelpaamaton siihen ryhmään. Kirja sai minut miettimään, kuka on suomalainen. Sain myös kirjan luettuani tietää, että Abu-Hanna muutti pari vuotta sitten Alankomaihin. Toivoisin, ettei uutinen vaikuttanut mitenkään, mutta tuli kyllä ainakin hetkellisesti vähän hämmentynyt olo, kun on vastikään lukenut Abu-Hannan suomalaisuudesta (rakkaus, ehjäksi tervattuna). Nopea Googlaus kuitenkin antaa kosolti hommafoorumin viittauksia, kosolti vihaisia iltalehden foorumisteja sekä jonkin linnan juhlissa sattuneen tapauksen repostelua.

Abu-Hannalla on vahvoja mielipiteitä, niistähän on varmasti saanut kosolti ryöpytystä. Vaikka kirjassa joskus turhautuneisuus tuntuu paistavan läpi, ei kai se mikään syntikään ole. Itsekin joskus vähän liikahtelin epämukavasti ja ajattelin että "no ei kai nyt sentään ihan noinkaan", kun en ole suuri provokaation ystävä. Monia hyviä pointteja kirjassa kuitenkin oli. En tykkää provokaatiosta, mutta tässä kirjassa sitä ei ollut liikaa... Muualla lukemassani haastattelussa sitä oli kovastikin, mikä sinänsä oli vähän yllättävää. Kirja on minusta eräänlainen kädenojennus, provokaatio taas tuppaa tukahduttamaan maltillisen keskustelun.

Noh, vaikka mukana on paljon järkyttäviä tarinoita ennakkoluulosta ja seassa vastineeksi vähän kärjistyksiä Suomestakin, se on monella tavalla ja monilta kohdin kuitenkin toiveikas ja aurinkoinenkin kirja. Suosittelen sitä melkolailla kaikille, vaikkei aivan kaikesta samaa mieltä olisikaan. Saa ajatukset hyrräämään, näköaloja... ja toimii hyvänä unilukkarina omien vakaumusten suhteenkin.

Vähän mietittyäni merkitsen kirjan osasuoritukseksi Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Ja muita novelleja

Joni Pyysalon novellit eivät ole järin piristävää luettavaa. Ja muita novelleja on kokoelma tarinoita onnettomista ihmisistä. Päällimmäisenä jäi mieleen useammankin hahmon tuntema onttous, sisällöttömyys tai sisällön etsintä. Oma elämä ei maistu, ymmärtäjiä ja mukanakulkijoita on harvassa kuin kanalla hampaita. Huh heijaa, toivon todella, etten ikinä joudu samanlaiseen tilanteeseen. Hahmojen hämmennys alkaa vähän jo ahdistaa: eikö kukaan keksi, mitä täällä tekisi ja miksi? Yksi löytää totuuden, mutta hän onkin pimahtanut. ...Vai onko, kysyy tarinan viimeinen rivi. Lukijan on tässä suhteessa nostettava itse oma häntänsä.

Alaviitteiden muodossa esiintyvä intertekstuaalisuus oli hauska tyylikeino. Toisaalta viittaukset tuntemattomien henkilöiden tuntemattomiin hengentuotoksiin vain lisäsi joskus sellaista "Tää ei taida olla mun kirja" -fiilistä... Vähän samaan tyylin kuin silloin, kun seurue puhuu lukemistaan kirjoista, joita itse en ole lukenut, enkä kyllä keskustelun perusteella erityisesti haluakaan. Kun oikea kirjailija ja lukija löytävät toisensa, alaviiteiloittelu on varmasti kuitenkin riemukas kokemus. Itse sytyin sille vähän viiveellä. Ehkä olin alkupäässä yrittänyt tulkita niitä liikaa ja vasta loppua kohti päässyt kunnolla vauhtiin ja nauttinut niistä sellaisina kuin ne olivat.

Kannessa on yliviivattuja sanoja, ikään kuin muokkaus ja editointi näkyisivät aukkoina tekstissä. Sama homma takakannen esittelyssä. Jäin pakonomaisesti päättelemään mustattujen sanojen merkityksiä mustien palkkien ylä- ja alareunojen yli ulottuvien kirjainten osien perusteella... Jotenkin en osannut jättää niitä muina miehinä huomiotta. Tykkäsin oivalluksesta. Tuli mieleen lukiovuosilta tuttu runo Work in Progress, jossa samantapainen konsepti ensimmäisen kerran ilahdutti. Ja nyt kun mielleyhtymistä puhutaan, Tee ilman marmeladia -novellista tuli mieleen vastikään lukemani Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat -novellikokoelma. Jotenkin yllättävä assosiaatio, vaikkakin sinänsä ilmeinen, jos on molemmat kirjat edes suhteellisen lyhyen ajan kuluessa lukenut.

Tykkäsin, näin soveliaan synkeällä tavalla, Pelastautumissuunnitelma-novellissa olleesta kulutusyhteiskunnan kuvauksesta. Siinä oli ainakin tarttumapintaa kaikille niille, jotka ovat joskus eläissään kieltäytyneet mistä hyvänsä ilmaiseksi tarjotusta tuotteesta. Jaa jaa... Olen vähän tuuminut, että lapsena kun ei ole omaa rahaa, on aina hienoa, kun saa tai pystyy hankkimaan jotakin. Ehkä se sitten jollain lailla jää päälle, se sellainen "ota, ota, myöhemmin et saa" -mentaliteetti, että halpa (saati ilmainen) roina houkuttaa niin maan penteleesti, vaikka vähän tietää kyllä, ettei kyseistä hilavitkutinta, rättiä tai roipetta oikeastaan tarvitse. Intertekstuaalisuuden teemassa pysytelläksemme mainitsen tässä saman tien Dan Arielyn kirjan Predictably Irrational, jossa perehdytään muun muassa siihen, miten taikasana ILMAINEN vaikuttaa ihmisiin. Ei ehkä kannata omaksi asti ostaa, sillä monet kirjassa esitellyistä kulutuksen psykologiaa valottavista tutkimustuloksista ovat oikeastaan aika itsestään selviä asioita, mutta kyllä se tutustumisen arvoinen on joka tapauksessa.
 
"Kailas kiersi Eurooppaa etsimässä tilpehööriä, jolle voisi löytyä markkinat. Ala perustui vanhojen ideoiden kierrätykseen. Omien ja kilpailijoiden arkistoitujen katalogien lukeminen paljasti totuuden. Ensi vuonna oli riippumattokesä. Sitten fonduepatajoulu. Hän tiesi, hän vain tiesi, kuten hän sanoi Kailaalle. - - - Mitä enemmän hän mietti rahaa, sitä vähemmän hän ymmärsi mitä se oli. Vaihtoa, vaihtosuhteita, välttämättömyyksiä ja ylellisyyksiä, abstraktio joka tuotti ihmiskunnalle unettomuutta. Mistä se tuli, mitä se oli, minne se oli menossa. Hän kadotti jotakin tietämättä mitä tai mistä etsiä. Hän menetti tasapainonsa ilman syytä tai alkusysäystä. - - - Hän tunnisti oireet siitä, ettei ollut ainuttakaan esinettä, jonka hän olisi halunnut. Niin kuin tavara olisi yhtäkkiä kuollut sukupuuttoon." (s.112-113)

Loppupään novelleistä kuolemaa käsittelevä Pilkkijakkara oli ahdistava. Luin sitä silmät kosteina kirjastossa gradumaratonin uuvuttamana, kunnes joukko espanjaa puhuvia turisteja tuli pölisemään ja napsimaan kuvia digikameroillaan, mikä sai närkästymään niin, että jäi siinä herkemmät tunteet jalkoihin. Miten näin nuori voi olla näin mielensäpahoittaja... Noh, olen tässä huomannut, että itselleni kuolema on kovin kaukainen. Vähän kuin televisiolupatarkastaja. Tulee ehkä joskus... mutta jos tuleekin, en ole varmaan kotona. Nyt olen aika kauhuissani ja melkein valmis soittamaan äidille varmistaakseni, että eihän se aio kuolla hitaasti ja riipaisevasti, enkä minäkään.

Erityisesti tykkäsin myös viimeisestä novellista, Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta. Itseriittoinen kirjallinen nero saa kylmää kyytiä. En osaa itse kirjoittaa mitään, enkä oikein muutenkaan ymmärrä kirjallisuuden päälle (siksi blogi... kai), mutta tämä itsejulistetun neron tuotannon tiivistys onnistui huvittamaan "sitä itteydellään" siitä huolimatta:
"Lyriikkaa esikoiskokoelmasta Jumalainen, minä. Sitä seurasi Rakkauslauluja hanurillesi, nuoruudentuntoinen Klassillinen vitutus, antiikkiin pureutuva Perse kipeänä: kuin roomalainen. Viidentenä ilmestyi Rykimäyskä, irtiotto murrerunouteen, ja viimeisenä Avaja porttis, hengellisviritteisiä riiuurunoja. Uusin käsikirjoitus, Kokuhane, hakukonehaikukokoelma ei ylittänyt julkaisukynnystä." (s.148)

Puhutteleva, mutten halua kyllä rypeä näissä tunnelmissa aivan heti uudelleen. Kirja arkistoidaan Kuusi kovaa kotimaista -haasteen osasuoritukseksi.

The World According to Bertie

Alexander McCall Smithin tunnetuin teos lienee Naisten etsivätoimisto no. 1 ja siitä sikiämään ruvennut Mma Ramotswe -sarja. Muita saman kirjailijan sarjoja ovat mm. The Sunday Philosophy Club -sarja sekä 44 Scotland Street -sarja, johon tämänkertainenkin kirja kuuluu. Jokin uusi sarja on vielä mielestäni viime vuosina polkaistu käyntiin... mutta siihen en ole vielä tutustunut. Ilmeisesti suomennoksia on ilmestynyt vain Mma Ramotswesta kertovista kirjoista.

Kuten aiemminkin 44 Scotland Street -sarjassa, The World According to Bertien tapahtumat keskittyvät mainitun talon entisiin ja nykyisiin asukkaisiin ja heidän elämäänsä. On snobi-Irene, joka piinaa perhettään (johon 6-vuotias Bertie kuuluu) yläluokkaisuuden tavoittelulla ja kehityssuunnitelmillaan, taiteilija Angus Lordie, jonka maailma murenee, kun hänen koiransa Cyril pannaan telkien taa ihmisten puremisesta epäiltynä. On antropologi Domenica Macdonald, jolla on syytä epäillä ystävänsä ja talovahtinsa Antonian näpistäneen häneltä teekupin. On mahdollisesti maailman itseriittoisin naistenmies Bruce, avio-onnea haikaileva galleristi Matthew, ja Matthew'n tyttöystävä Pat, joka opiskelee estetiikkaa yliopistolla. Henkilökavalkadi on tyydyttävä, mutta joku saattaisi luonnehtia sitä tylsäksi. Galleristi, antropologi, estetiikan opiskelija, taiteilija... kaikki skotteja. Monipuolisuudestaan huolimatta kokonaisuus on ehkä sittenkin hieman yksipuolinen. Konfliktit loistavat poissaolollaan, mehukkaimmillaan päästään hiljaiseen paheksuntaan.

Konflikteja ei siis juurikaan ole. Jos on, ovat pieniä ja kohteliaita. Valinta se on sekin. Menon ja meiningin ystäville nämä kirjat tuskin sopivat. Pohdiskelijoille ja arjen ystäville sitäkin paremmin. Vaikka toisaalta aloin vähän leipääntyä 250 sivun jälkeen, luin kuitenkin tyytyväisenä loppuun asti. Kun omakin elämä koostuu sellaisista vertahyytävistä seikkailuista kuin gradun kirjoittaminen, töiden etsiminen ja soijarouheen kanssa sinuiksi pääseminen, on ihan hauska lukea asetelmasta, jossa kaikki tarpovat sitä samaa arkipolkua ja pohtivat mennessään, mistä tässä kaikessa on kysymys.


The World According to Bertie on tyylillisesti ja aiheistoltaan samaa mccall smithiä kuin aiemmatkin lukemani teokset, mikä on hyvä, sillä sen hän osaa. Siihen on mukava palata tasaisin väliajoin. Minulle McCall Smithin erityisiä ansioita ovat hänen hyväntahtoinen kertojanäänensä, tasapainoinen näkemyksensä ja tapansa sujautella kerrontaan pieniä pohdintoja, jotka ovat usein kyökkifilosofiaa parhaimmillaan. Tuomitsevaa sormea ei heilutella, ennemmin asenne on se, että meitä on moneen junaan.

Aika selvä viesti ainakin tämän opuksen kohdalla on myös se, että olisipas mukavaa, jos kaikki olisivat kivoja toisilleen. Jotenkin noloa, kuten kirjassa vihjataankin (Was it wrong to think of such a thing? Or was it just 'uncool'?), mutta ei kai siitä mihinkään pääse, ettei se nyt väärinkään saa olla. En tiedä kannattaako noin suuria uneksia, jos kohta pitäisi toisaalta ehkä pitää mielessä, ettei kiltteys saisi olla 'nolo' arvo, koska sillä saa paljon hyvää aikaan. Ainoa ehkä mitä tässä jää kaipaamaan on se, miten tätä kiltteyden harjoittamista sitten pitäisi harjoittaa silloin, kun ei olla tekemisissä mukavien ihmisten kanssa. Irene työntelee edellään perhettään milloin mihinkin suuntaan, ja he raahautuvat kuuliaisesti mukana. Oletetun teekuppivarkauden käsittely jää myös jotenkin kesken. Kiltteys mielletään usein mukautuvaisuudeksi, ehkäpä sen takia kiltteys onkin niin noloa: kiltti on kynnysmatto. Eihän sen niin pitäisi mennä. Siksi onkin omituista, että kiltteyden puolustuksessa ei mielestäni ole juurikaan kouriintuntuvaa pohdintaa kiltteydestä silloin, kun se on kortilla ja vaikeaa.

Sanottu mikä sanottu, mutta kaiken kaikkiaan lukukokemus oli sympaattinen. Kirja on aiemmin julkaistu The Scotsmanissa jatkosarjana, joten luvut ovat suhteellisen lyhyitä. Se sopii allekirjoittaneelle ainakin oivallisesti, koska lukemiselle jäävät ajanmurenat eivät aina riitä kovin pitkiin lukurupeamiin. Voi huoletta aloittaa luvun, kun tietää ettei mikään olennainen ajatus jää kesken, vaikka aikaa lukea olisi vain vartti. Kotiseuturakkaus on myös sympaattista, kirjoittaisi joku Turustakin samantyylisen kuvauksen... niin vaikeaa kuin se nykyään onkin, Turun taudin jälkiä siivotessa ja toriparkkifiaskon jyrätessä eteenpäin.

Mitä onni on... ja mitä onni ei ole

*puhinaa* Voin kertoa, mitä onni ei ole. Onni ei ole sitä, että käännöstoimiston lähettämän koekäännöksen palautusaika tikuttaa muutaman tunnin päässä ja yliopiston kaikki verkkoresurssit ovat vajonneet kuolleena kybermeren pohjaan. Pingispallopartio tyyliin Aku Ankka ei ole tullut pelastustoimiin, vaikka aikaa on kulunut yli vuorokausi. Tää on taas tätä.

Liitän tähän vielä Youtube-puheen, joka on yksi puhuttelevimpia aiheesta (naiset mainoksissa) kuulemiani. Olisipa tämä näytetty muinoin yläasteen terveystiedontunneilla! Ehkä tarpeetonta sanoakin, että tämäkin pätkä kuuluu ennemmin kategoriaan "Mitä onni ei ole". Tekstitys on englanniksi, mutta katselen myöhemmin, jos löydän sen jostain suomeksi tekstitettynä. Jos pituus pelästyttää, niin päätä etukäteen paljonko aikaa pätkälle annat: "Jos mielenkiintoni ei ole herännyt 10 minuutissa, jätän katsomisen kesken." Parhaiten viestin ehkä tiivistää malli Cindy Crawfordin lausahdus: "Kunpa näyttäisin Cindy Crawfordilta."


" 'Jos onni on mysteeri,' minä lohdutin, 'niin onnen esteet vasta mysteerejä ovatkin.' " Ja totta on.

Petri Tammisen teos Mitä onni on on huomattavasti leppoisampi tarina, joskin toisinaan päähenkilön sietämätön peeloilu sai aikaan turhautunutta tuhinaa ja tuskastuneita ähkäisyjä. Kirjan päähenkilö, ammatiltaan kirjailija, saa vaimoltaan idean: tehdään kirja suomalaisesta onnesta. Kuka on onnellinen ja mistä onnen löytää. Aisaparikseen onnen jäljitykseen kirjailija saa itseään parikymmentä vuotta nuoremman taideopiskelija Hannun, johon on tutustunut pöytätennishallilla. Tutkimusmateriaalia on tarkoitus kerätä mm. onnellisuustutkijalta, haudankaivajalta ja ruotsinlaivalaisilta.

Luin kirjaa useaan otteeseen kahviloissa ympäri kaupunkia ja naureskelin ääneen. Päähenkilön tunneäly ei päätä pakota, mikä sai moneen otteeseen sympatiat rassukan vaimon puolelle. En pilaa kauhumehukkaimpia kohtia kertomalla niitä tässä, mutta ei voi kyllä muuta sanoa, ettei seuraavanlaista kohtelua kyllä aiheetta saa: "Minä en sanonut mitään, mutta mielessäni mietin, että keski-ikäiset miehet eivät vaihtaneet vaimoaan nuorempaan ulkonäön takia niin kuin yleisesti luultiin. Miehet vaihtoivat nuorempaan sen takia, että he halusivat vihdoinkin olla toisen silmissä se aikuinen, kun olivat kuitenkin aina joutuneet olemaan se hölmö, se hitaammin kehittynyt, se äitinsä ja sitten vaimonsa helmoissa pyörivä poika, joka ulvoo matolla maajoukkueen hävitessä tai formulan savuttaessa niin että lapsetkin sitä kauhistuvat: 'Äiti, mikä iskälle tuli?' " Kaikessa hämmentyneessä orpoudessaan hän on oikeastaan aika sympaattinen hahmo. Pojasta yhtäkkiä keski-ikäiseksi hujahtaneen miehen hortoilusta Tamminen saa revittyä irti mainioita tilanteita.

Mitä se onni sitten meistä monen kohdalla on? Tammisen tarjoama vastaus on uhmakkaan arkinen ja arkisuudessaan kyllä itse asiassa aika tyydyttäväkin.

P.S. Seuraava pätkä jäi mietityttämään:
"Insinööritieteiden menestys on saanut aikamme vaikuttamaan rationaaliselta. Se on vakava väärinkäsitys. Koko uuden ajan historiasta ei löydy häilyväisempiä ihmisiä kuin me. Meidän tunteitamme ruokitaan ja kiihotetaan lakkaamatta, meidät totutetaan tuntemaan niin paljon, että emme enää erota missä tunteemme loppuvat ja maailma alkaa. Ympärillämme näemme omat tunteemme, omista tunteistamme meille tulee mieleen uusia tunteita. Meidän on hyvin vaikea sanoa, miltä meistä tuntuu."


Kirja on luettu osana Kuusi kovaa kotimaista -haastetta.

Kädettömät kuninkaat

Alennusmyynteihin sortuminen kantoi jälleen hedelmää, eikä tällä kertaa tullut edes ostohuuman jälkeistä morkkista! Kansallisen kirjakaupan taannoisesta alesta kannoin kotiin Scott Lynchin Locke Lamoran valheet (paras vanhoilla päivillä lukemani fantasiakirja) ja Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -- jälkimmäinen hintaan 2,90€! Kun "tarjouskirjamyymälän" pokkaritkin ovat lähes poikkeuksetta 6,90 sanon: mitä ihmettä. Nyt sanon toisaalta myös: jee! koska luonnonoikkuhintaan sain vastinetta rahalle oikein komiasti.

Sinisalon novelleja tuli luettua aika harvakseltaan. Tarinat eivät ole varsinaisesti kauhujuttuja, mutta jollakin tavalla usein painostavia, vähän scifihtäviä, vaikka Sinisalo itsekin jossain vaiheessa toteaa että scifi-määritelmää pitää näiden novellien kohdalla soveltaa hyvin väljästi. Ehkä se sitten ohuimmillaan on sitä paljon nyt puhuttavaa maagista realismia, joka kertomuksia yhdistää. Ei siis kannata missään nimessä pelästyä scifihtävää määritelmää, jos se tuntuu vieraalta. Oli miten oli, pyrin lukemaan yhden jutun aina yhdeltä istumalta, jottei jännite purkautuisi. Se oli hyvä veto. Lukemiseen kului toisaalta aika kauan siksi, että tartuin pokkariin vain kun tiesin, että aikaa lukemiselle on tarpeeksi ja muuten oli oikeanlainen vire päällä. En halunnut ahmia montaa kerralla, joten usein laskin novellin päätyttyä kirjan käsistäni, vaikka seuraavaakin olisi vähän hotsittanut jo vilkuilla.

Novellit on koottu aika pitkältäkin aikaväliltä. Sinisalo on modernisoinut niitä niiltä kohdin kuin se on ollut oleellista, mutta jättänyt paljastavia ilmauksia mukaan (esimerkiksi moderneissa mainostoimistoissa copywriter tuskin työskentelee tekstinkäsittelylaitteen ääressä). Siinä hän on mielestäni tehnyt hyvän valinnan. Ehkä olen noin yleensä vain konservatiivinen nostalgiabuffi, mutta tuollaiset kirjoitusajankohdasta osviittaa antavat nyt jo turhiksi muuttuneet käsitteet toivat teksteihin hauskaa lisäväriä.

Toisaalta sitten... Jokin dialogissa tökki useammassa kuin yhdessä tarinassa. Mikäpä minä olen arvostelemaan, eipä sillä, mutta jokin siinä vain häiritsi. Baby Doll sijoittui kirjoitusajankohtanaan lähitulevaisuuteen vajaalla kymmenellä vuodella ja vuorosanoissa toistuu ehkä siksi futuristiseksi tarkoitettu "kyber" antamassa painokkuutta: kyberhieno, kyberihana jne. En niinkään vakuutu lukijana dialogin aitoudesta, vaan kiinnitän entistä enemmän huomiota repliikeissä esiintyviin sanavalintoihin, se ei liene tarkoitus. Puhutaan botskista ja safkasta ja mudesta ja fadesta ja himbestä. Osittain ehkä sanavalinnat selittyvät sillä että novellit edustavat kirjoitusajankohdaltaan aika monenkirjavia vuosilukuja ja nuoria puhujia, mutta kuten sanottu, kohdallani kävi niin että joskus sanavalinnat saivat aikaan etäisyyttä, kun olisin toivonut voivani uppoutua tarinan jännitteeseen ja "nyrjähtäneeseen"tilanteeseen ennen kuin novelli loppuisi. Kiiltomadon  Markku Soikkelin mielestä dialogi on sen puhekielisyyteen nähden joskus maalailevuudessaan aika raflaavaa.

Naisnäkökulma on omalla tavallaan vahvasti esillä useissa Sinisalon novelleissa. Useimpien päähenkilö on nainen ja sukupuoleen tai sukupuolirooleihin kohdistuva pohdinta ja leikittely luovat omanlaisensa kierteen useampaan kuin yhteen tarinaan. Useassa novellissa naiseen kohdistuva uhka tulee juuri miehen taholta. Samaan maailmaan sijoittuvat Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja Metsän tuttu -novellien keskiössä ovat heimo, jossa naiset ovat kunnioitetumpi ja arvostetumpi sukupuoli. (Käsittääkseni vastaavanlaiselle idealle nojaa kokonainen kirjallisuuden laji nimeltä femdom... vähän tekisi mieli tutustua.) Valkoisessa hiiressä päähenkilö, nainen, saa turpiinsa humalaisilta armeijaämmiltä, joita yleisen asevelvollisuuden myötä on koko Suomi pullollaan. Baby Dollin tapahtumat puolestaan sijoittuvat maailmaan, jossa seksi ja seksikkyys on ihanne ja arkea pikkulapsillekin. Vastaavalla tavalla "sukupuolivärittynyttä" fiktiota en muista juurikaan lukeneeni, joten näkökulma toimi kohdallani aika tuoreesti.

Toinen ja edellistä suurempi ilahtumisen aiheeni oli Sinisalon monessa novellissa käyttämä vanha suomalainen ja saamelainen mytologia. Näitä aiheita hyödyntävät tarinat tuntuivat kiipivän suosikeikseni. Metsän tuttu oli ehkä minulle mieleisin kirjan novelleista, mutta myös sen kanssa samaan maailmaan sijoittuva Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ilahdutti ajatusten tuulettajana. Me vakuutamme sinut kiri myös pistesijoille -- huolimatta siitä että inspiraatiota oli siihen haettu kansanperinteen sijaan paljon scifiklassikko H.P. Lovecraftin tuotannosta. Uusvanha, vanhatuore suomalaisuus oli harvinaista herkkua, ja siitä oli hyvä lukea. Jotenkin tulee niin paljon luettua muiden maiden tarinoita, jotka peilautuvat niiden muiden kuvastosta ja perinteistä.

Olen myös nynny, joten tarinat olivat siinä suhteessa sopivia, sopivan nyrjähtäneitä.

Tähän loppuun myös toisella tavalla nyrjähtänyttä suomalaisuutta Liljan loiston reggae-versioksi tuunaaman Karjalan kunnailla -biisin muodossa:

Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Annoin pojalle joululahjaksi löylykauhan. Ei sillä kyllä saunaakaan ole... mutta jos ymmärtäisi rakentaa.

Puhe on tietysti Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajasta. Kirjastosta löysin kyseisen opuksen äänikirjana, mikä osoittautui suorastaan lottopotiksi, sillä vaikea on kuvitella että itse saisin pakattua enemmän persoonaa nimihahmoon kuin lukija Antti Litja.

Heti ensimmäiset luvut kuunneltuani en voinut uskoa, etten ollut tarttunut kirjaan aiemmin ja toisaalta uskoin heti, että sen jatkuvalle poissaololle kirjastosta oli perusteltu syy. Lyhykäisyydessään Mielensäpahoittaja kertoo vanhasta miehestä, joka ei ole koskaan valittanut ja on nyt päättänyt aloittaa. Hampaankoloon on jäänyt kaikenlaista, kun sotavuosista asti on pantattu. Lapset ovat maailmalla, rouva hoitokodissa, Yrjänä-toveri haudassa ja maailma täynnä epäkohtia aina herkkänahkaisista mäkihyppääjistä vähärasvaisiin tuotteisiin. Jokainen itsenäinen luku alkaa samalla fraasilla, tyyppiesimerkkinä: "Kyllä minä niin mielen pahoitin, kun poika halusi auttaa."

En tunne mielensäpahoittajan sukupolvea kylliksi voidakseni arvioida, kaikuuko tässä nyt kokonaisen sodannähneen sukupolven ääni. Aionkin viedä kirjan vaarille ja kysyä mielipidettä. Meillä on vaarin kanssa ihan oma kirjaklupi. Ollaan luettu jo mm. Heli Laaksosen Pursu (eli "tarina- ja marinakokoelma"). Näin suoralta kädeltä luulisin, että kyllä siinä jotain yleispätevää varmaan on. Ainakin jokin ihmetys siitä, miten niuhoksi maailma on muutamankymmenenvuoden takaiseen verrattuna mennyt.

Mielensäpahoittaja on -- sanokaamme näin banaalisti -- ihana. Hän on äreä, mutta ei katkera. Varsinainen mielipidejyrä, muttei suinkaan itseriittoinen. Vaatimaton ja itsenäinen mies, joka haluaa kaikkien muidenkin olevan vaatimattomia ja itsenäisiä. Nuorisolle tyrkytetään peruskoulussa aina luettavaksi kirjoja, joissa on lukijakunnan kanssa samanikäisiä hahmoja. Mikä tolkku siinä on. Sen aikaa kun ne ovat avuttomina koulunpenkillä, pitäisi tarttua mahdollisuuteen ja tuputtaa niille jotain mielensäpahoittajamaista. Mitä omituisimpien mielipahojen takaa löytyy nuorempiakin puhuttelevia näkökulmia.

Litjan tulkitsema mielensäpahoittaja on epäilemättä Mielensäpahoittajaa parhaimmillaan, vaikken ole kilpailevia versioita kokeillutkaan -- en paperikirjaa sen paremmin kuin vaalikommentaattoriakaan. Jälkimmäisestä näin tosin muistaakseni jonkin uutislähetyksen perässä mainospalamaisen pätkän... ei vakuuttanut. Mielensäpahoittajan konsepti on toimiva ja toteutus hyvä, mutta liikaa ei kannata lypsää.  Parasta mielensäpahoittajassa on nimittäin äreänsuloisen persoonan lisäksi ajoittain taustalta pilkahteleva syvällisyys, jonka pelkään jäävän jalkoihin, jos ukkoparkaa liikaa raahataan mediatapahtumissa. Nyt ollaan siinä onnellisessa asemassa, että kustantajan sivuilla saa kuunnella ensimmäisen luvun. Jollet tiedä mistä on kysymys, suosittelen lämpimästi että menet ja kokeilet. Itse aion heti huomenna mennä ostamaan kukkahatun tulevaa kukkahattutädin uraani silmällä pitäen.

Lopuksi kappale eräälle erityisen ihanalle sanalle: kyllä. Sain ihan suhteettomasti mielihyvää tavasta, jolla Kyrö on viljellyt 'kyllä'-sanaa painottamaan milloin mitäkin virkettä. Usein lauseen alussa (niin kielteisissä kuin myönteisissäkin), mutta aina se on yhtä sympaattinen. "Kyllä minä niin mieleni pahoitin..." Kyllä en uskonut. Kyllä ei ole sellainen miehen puhetta. Kyllä on ihmeellistä.

P.S. Alun "lainaus" on vähän filunkia. Äänikirja kun on jo palautettu kirjastoon, niin siteerasin ulkomuistista jonkin version eräästä Mielensäpahoittaja-joulukalenterin luukusta noin kahden vuoden takaa. Siinä tiivistyy kyllä paapan kytevä kapinallisuus ja härkäpäisyys oivasti.

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Aloittelin tässä Eurooppa-haastetta alankomaalaisen Renate Dorresteinin kirjalla, jolla on mehevä nimi: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa. Suomalaisen laitoksen kansi on muuten mielestäni erityisen onnistunut. Jokin tuossa syvän punaisen ja viileän sinisen kontrastissa viehättää (pisteet Tuula Mäkiälle suunnittelusta!).

Suomentaja Titia Schuurman on tehnyt hyvää työtä. Kieli on idiomaattista ja luontevaa kuten pitkän linjan suomentajalta voikin odottaa. Afasiasta kärsivän äidin horinat oli käännetty toimivasti. Jotenkin ihanaa, että niinkin pienen kielen kuin hollannin taitaja on löytynyt suomennostyötä tekemään -- jotenkin suruttaa esimerkiksi se, että Murakamin töitä käännetään suomeksi englannin kautta. En halua väittää että lopputulos olisi olennaisesti huonompi, mutta tiettyä itseisarvoa annan kyllä sille, että lähdetekstin ja suomennoksen välillä on vain yksi linkki. Jaha, eksyin jo aiheesta. :)

Tämä oli oikeastaan ensimmäinen äänikirjani lapsuuden "kun kuulet tämän äänen, on aika kääntää sivua" -teosten jälkeen. Uusi aluevaltaus oli inspiroiva. Sinikka Sokan ääntä oli miellyttävä kuunnella ja ääninäyttelijän kautta päähenkilölle tuli "persoona" melkeinpä ilmaiseksi, kun joku muu oli jo hoitanut osan hahmon tulkinnasta. Mieleeni tulikin, paljonko lukukokemukseen oikein vaikuttaa se, lukeeko kirjan itse vai kuunteleeko jonkun toisen lukemana. Kesken on tällä hetkellä myös Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja, joka Antti Litjan lukemana on mahdottoman sympaattinen. En halua väittää, että tulkittava teksti jäisi luennan varjoon... Mutta paha on välttää sellaista fiilistä, että hyvä lukija lisää kyllä kokemukseen jotakin ekstraa. Sinänsähän se on varmaan ihan luonnollista, mutta huvikseni huomaan, että minua jotenkin häiritsee ajatus siitä, ettei kirja ole suvereeni, itseoikeutettu kokonaisuus joka on se tietty absoluuttinen itsensä ulkopuolisista tekijöistä huolimatta. Huomaan ajattelevani, mistä aiemmin penseän kohtelun saaneista kirjoista olisinkin pitänyt luettuna. Entäpä sitten sellainen mahdollisuus, että jokin lempikirjoistani ei olisikaan lempikirjani, jos olisin kuullut sen äänikirjana... tai kuka tietää -- jos olisin lukenut sen eri paikassa, eri tavalla, eri aikaan. Hui sentään, orastava identiteettikriisihän tässä tulee. :D

Jaha, eksyin aiheesta. Tykkäsin kyllä kirjasta. Alkupuolella fiilikset oli aika laimeat, mutta ensimmäisen kuudenneksen jälkeen tarina alkoi vetää mukaansa. Päähenkilö on keski-ikäinen nainen, joka kärsii menopaussin sivutuotteista, kuten kuumista aalloista ja emättimen kuivumisesta. Omaan ikään totuttelu ja sen hyväksyminen pyörivät mielessä samaan tyyliin kuin jossain isäni lainauksessa: "miten jotain niin omituista [vanheneminen] saattoi tapahtua niin pienelle pojalle?"

Kuviot panee uusiksi Heleenin äiti, joka ottaa ja kehittää pienimuotoisen halvauksen, minkä jälkeen puhe ei enää ota luistaakseen ja muisti ja koordinaatiokin tökkii. Selvinä hetkinään hän kuitenkin tajuaa oman tilansa: missä on ja mitä on tapahtunut. Heleenin äitisuhde on aina ollut vaikea ja osoittautuukin kuluttavaksi käydä katsomassa äitiä sairaalassa, hoitaa häntä parhaansa mukaan ja totutella pakosti läheisyyteen, joka ennen on heille ollut vierasta. On omituinen välitila, että äidin on toisaalta menettänyt, toisaalta ei. Eräänlainen puolikuolema. Tarina vaikuttaa ehkä synkältä, mutta sitäkin se on vain puolinaisesti. Kustantajan luonnehdinta on minusta vähän ontuva, sillä kirjaa verrataan "hyvään vitsiin: se on niin hyvä että vetää vakavaksi." Itse pidän vitsin laadun luotettavimpana mittarina sitä, naurattaako. ;) Mustasta huumorista on kyse, sen tunnistan, vaikken itse mustan huumorin suurystäviä olekaan. Sitä sorttia, jota tarkoitetaan kun kysytään "saako tälle nauraa?" Yleensähän noin tosin kysytään vain kustantajien mainospuheissa, mutta kaipa sitä ainakin toisinaan joku ihan yksityishenkilönäkin miettii.

Heleenin pinna alkaa joka tapauksessa kiristyä työn, perheen ja äidin ristipaineissa ja taustalla häälyykin kysymys, pimahtaako hän lopuksi.

Tykkäsin. Itsekin toivottavasti saan sen riemun elämässä että pääsen kokemaan, millaista on olla keski-ikäinen. Tätä aihetta pohdiskelevia kirjoja en ole aiemmin lukenut, joten arvostin tässä erityisesti juuri sitä. Päähenkilön elämän velvoitteet ja vaatimukset ovat jotenkin niin radikaalisti erilaiset kuin omani (yksin asuva alle 25-vuotias), että tarina tuntui eksoottisemmalta kuin se ehkä onkaan. Koskaanhan ei tiedä mitä tapahtuu, joten mietin lukiessani myös omaa äitikultaani ja yritin kuvitella, millaista olisi jos hän joutuisi äkkiarvaamatta samaan tilaan. Ei mikään maailmaa järisyttävä silmien avaaja, mutta uusia näkökulmia antava tuttavuus kuitenkin.

Lisää vuoden 2011 kirjoista

Vanhemmiltani saamassa kirjapäiväkirjassa ei ole tilaa vuoden lopuksi tehtäville merkinnöille -- tehtäköön ne toistaiseksi siis tänne.

Kirjoja luettu: 37
Englanniksi: 16
Suomalaisten kirjailijoiden teoksia: 10
Tietokirjoja/esseitä/pakinoita: 6

Ensi vuonna pitäisi laajentaa kielivalikoimaa. Tietokirjojen osuuteen olen aika tyytyväinen.

Yhden kirjan voisin nostaa erityisesti esille viime vuonna lukemistani. Vastakkainasettelun aika ei taida olla ohi koskaan, joten vastaiskuna sille voi silmäillä piispa-Pihkalan ja päivystävän astrologi Esko Valtaojan kaikessa ystävyydessä käymää kirjeenvaihtoa. Joskus tuntuu, että uskonnon pilkkaamisesta on tullut "uusi musta", helppoa ja hauskaa, kansanhuvia kaikille, joiden vittuiluhammasta kolottaa. Maailmassa lienee tilaa teisteille, ateisteille ja agnostikoille, ja soisinkin että silmät kiinni länkyttämisen sijaan kaikkien leirien kärkkäät edustajat tarttuisivat tähän kirjaan (tai samojen tekijöiden edelliseen kirjaan, lienee sekin yhtä hyvällä asialla). Pääasiallisena teemana on keskustella uskosta ja uskonnottomuudesta, pyrkiä ymmärtämään toisen näkökantaa. Molemmat vaikuttavat hyviltä tyypeiltä, tosin alun anekdootin jälkeen Valtaoja ottaa sympatiakisaan pienen varaslähdön. Kaksikon edellinen kirja kun voitti sekä Vuoden kristillinen kirja -palkinnon että vapaa-ajattelijoiden aivan vastakkaisia meriittejä palkitsevan tunnustuksen. Valtaoja kävi sattuneista syistä pokkaamassa molemmat palkinnot. Vuoden kristillinen kirja -palkintoa vastaanottaessaan hän ei voinut olla murjaisematta ettei uskovaisillakaan mene hyvin, kun täytyy agnostikko palkita. Vapaa-ajattelijoille hän luonnollisesti jokin aika myöhemmin sanoi palkintotilaisuudessa täsmälleen samoin: ei mene ateisteillakaan hyvin, kun täytyy agnostikko palkita.

P.S. Valtaojakin kuuluu sarjaamme hyvää Turusta -- ilmeisesti hän asuu täällä viikot työnsä puolesta. Pisteet siitä!

Vuoden kirjoja

Täytin siis kyselyn (poistin pari kysymystä, joihin olisi ollut käytettävä vastauksena jo kerran mainittua kirjaa) tänä vuonna lukemillani kirjoilla.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Daniel Kehlmann: Maine. Novellikokoelma, jonka asetelmat jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli on vetävä, helpostilähestyttävä romaani tarinan ystäville.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Ari Turusen "Ettekö te tiedä, kuka minä olen?". Kevyesti kirjoitettu katsaus ylimielisyyden historiaan alkoi tuntua vain laimeasti kiinnostavien historiallisten anekdoottien kokoelmalta, enkä hahmottanut mitään isompaa teesiä tai kuviota. Saman kirjoittajan vastustamisen historiaa käsittelevä "Ei onnistu!" oli toisaalta menestys: kirjalla oli ainakin itelleni selkeä sanoma, joka koostui juurikin historiallisista anekdooteista.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
En muista tänä vuonna itkeneeni kirjan ääressä.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Sara Gruen: Vettä elefanteille
Siitä oli paljon puhetta netissä ja elokuvan julkaisupäiväkin kolkutteli leffateatterin ovilla, joten tuli kiire lukea kirja ennen kuin päätyisi leffaan. Loppujen lopuksi ei ollut niin hyvä kuin odotin. Itse tarina oli aavistamaani latteampi: perinteistä kolmiodraamaa, johon se draama saadaan varmasti iskostettua yhden osapuolen kaksinapaisella persoonallisuushäiriöllä. Miljöö oli kiehtova, 1920- ja 30-luvun taitteen amerikkalainen sirkus. Ilmeisesti taustatutkimustakin on tehty kokolailla, joten toiveet historiallisesta paikkansapitävyydestä edistivät myös sirkuselämän kuvauksen tenhoa. Toinen osa-alue, johon olin tosi tyytyväinen, oli vanhuuden kuvaus. Päähenkilö muistelee 93-vuotiaana menneitä ja toisinaan kertomus palaa "nykyhetkeen" eli vanhaan mieheen hoitokodissa. Ei huono kirja, mutta ei kyllä mikään erityinen tähtikään.

6. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Michael Ondaatje: Anilin varjo

7. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Sabina Berman: Nainen, joka sukelsi maailman sydämeen

8. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Ehkä Annelies Verbekenin Kalanpelastaja. Syytä on ehkä lukijassa tällä kertaa, sillä otin sen kirjaston uutuushyllyn telineestä samoin kuin pari kuukautta aiemmin olin ottanut tuon Bermanin. Aihe oli sama, kalat, ja ajattelin että olisi mielenkiintoista lukea kaksi samaa aihetta ihan eri tavalla käsittelevää kirjaa. Verbeken kirjahan ei sitten juurikaan kaloja käsitellyt, vaan teema oli pakkomielteinen rakkaus. Aihe ei ole sydäntäni lähellä.

9. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Ää, en tainnut lukea mitään ihan noin nerokasta. Guy Delislen sarjakuvapäiväkirja elämästä Pohjois-Koreassa, "Pjongjang", oli kyllä sangen puhutteleva, joskaan ei välttämättä mitenkään yhteiskunnallisesti relevantti Suomessa. Hyvässä suhteessa arjen huumoria ja absurdiudessaan vakavaa faktaa.

10. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Kari Hotakaisen Juoksuhaudantiestä voisin katsoa sen elokuvan. Henkilöt oli kyllä niin mahtavasti kuvattu (mehevin ehkä se nillittäjäpariskunta päähenkilön naapurissa) etten tiedä miten sen voisi elokuvan keinoin tehdä paremmin!

Hyttysiä sateessa ja elämää tonnikalan silmin

Pitkästä aikaa. Palaan kesäprojekteihin joskus. Sillä aikaa video, joka vastaa kysymykseen: miten hyttyset pystyvät lentämään sateessa?

Asiasta toiseen:
Luin jokin aika sitten myös harvinaisen kiintoisan kirjan. Nainen joka sukelsi maailman sydämeen tarttui kirjastosta mukaan suunnittelematta. Se oli asetettu esille uutuuskirjana, ja ajattelin poiketa luutuneista lukutottumuksistani ja lukea jotakin erilaista. Sabina Bermanin kirja kertoo autistisesta tytöstä, joka pitää eläimistä enemmän kuin ihmisistä, vaikka onkin töissä tätinsä omistamassa tonnikalanjalostamossa. Hän rentoutuu pukemalla sukellustamineet niskaan ja laskeutumalla meren pohjaan makoilemaan pintaa alhaalta katsellen. Tytön mukaan suurin syy ihmisten typeryyteen on Descartesin uskominen: kaiken pahan alku ja juuri on "Ajattelen, siis olen". Päähenkilö on mielestään itse niin tyhmä, että hän ehdottomasti on ensin ja ajattelee, jos on pakko, vasta sitten. Olemassaolo ei olekaan ihmisten sankoin joukoin harrastamaa ajattelua vaan nimenomaan olemista, elossa olemisen tunnetta, sitä että on maailmassa kiinni. Kiinnostavaa luettavaa ja muutamia kuvia, jotka pysyvät mielessä pitkään jälkeenpäin. Suosittelen... no, vähän kaikille. Eläinten oikeuksista ei tarvitse olla suuria tunteita voidakseen nauttia tästä ajatuksia herättävästä kirjasta.