tiistai 28. helmikuuta 2012

Tyttö joka muuttui lasiksi

Tyttö joka muuttui lasiksi on niin kauniisti kirjoitettu, etten muista milloin viimeksi oli ilo törmätä vastaavaan. Öisellä tiellä hautausmaan ohi ajavan auton valot heittävät mustien verhojen lailla hulmuavia varjoja. Kaksi miestä vaikenee ja heidän seurassaan ääneti piirtävän pikkutytön lyijykynä raapii miesten välillä vallitsevaa hiljaisuutta. Ulko-ovi avataan talvella ja kylmyys nuolaisee keittiötä. Ali Shaw'lla riittää tuoreita kielikuvia ja vertauksia koko kirjan mitalta.

Kielikuvien ohella parasta antia on miljöö. Shaw on kyhännyt tapahtumapaikaksi pienen saariryhmän, joka näyttää ilmasta katsottuna "hyönteiseltä". Vesiputouksella "luonto osoittaa itseinhoa" ja varjoisankalseat, soiset metsät ovat levinneet laajalle. Eipä saaren eläimistökään jää siihen jänis ja kettu -perussettiin... mutta lukija löytäköön saarten ihmeet itse. Maailma on jotenkin peitellyn tai ehkä välinpitämättömän vihamielinen. Ei niin, että puut kamppaisivat, mutta niin, että suon haju tunkee suuhun, sumua on usein ja kaunein näky merellä ovat kuolemansa hetkellä säkenöivät myrkkymeduusat. "Saaren maaperässä on jotain", sanotaan vähintään kahdesti, ja siltä se tosiaan tuntuu. Sammakot saattavat elää tyytyväisinä, mutta onnellisia ihmiskohtaloita saa etsiä, mikä paljastuukin kun Idan ja Midaksen ympärille kiertyvän ihmisverkon salaisuudet alkavat paljastua.

Niin, juonikin kirjassa tosiaan on. Miljöökuvauksen ohella oikean sävyn arvaa ehkä kun kerron, että toisen päähenkilön nimi on Midas (jo toisessa polvessa). Ujo ja valokuvaukselle elävä Midas elää siis pienellä saariryhmällä ja on ainakin oppinut tulemaan toimeen elämänsä kanssa, jos ei sen enempää. Hän tapaa yllättäen kepin kanssa kulkevan Idan, joka etsii muinoin lomalla ollessaan saarella tapaamaansa paikallista kylähullua. Avoimen ja sinnikkään Idan salaisuus tietysti on se, että hänen varpaansa ovat muuttuneet lasiksi.

Suomentaja Taina Wallin on kääntänyt Shaw'n kaunispiirteisen charmin sujuvasti. On paljon helpompi osoitella vikoja kuin esitellä onnistumisia -- etenkin lähdetekstiä näkemättä -- mutta jäin kyllä miettimään erästä kohtaa, jossa japanilainen siirtolainen muistelee, miten kotimaassa meduusaa viipaloitiin ja uppopaistettiin ruoaksi. Tekisi mieleni väittää, että kyseessä on varmaankin kalmari, koska meduusat ovat ymmärtääkseni niin vetisiä, ettei niistä ole uppopaistettaviksi. Kalmaria lisäksi syödään Japanissa melko paljon. Tällä erää en kuitenkaan osaa sanoa, onko vika nyt allekirjoittaneen, suomentajan vai kirjailijan tiedoissa. Pysähdyinpä vain lukiessani ajattelemaan. Hesarin kriitikon tavoin tosin soisin, että Atenassa olisivat valinneet kirjan nimeksi lähempänä alkuperäistä nimeä olevan käännöksen (The Girl with Glass Feet).

Nyt kun kustantamoasioista puhutaan, sanon tähän väliin senkin etten jäisi suuresti kaipaamaan, jos kirjailijan kuvaa ei ympättäisi sen tuhanteen teokseen. En ole kohtuuton: pieni esittelyteksti saa jossakin liperissä olla, mutta on mahdottoman ärsyttävää lukea kirjan ensi sivuja, kun kirjailijan pieni pää kuikuilee etukannen liperistä lukemistani: "Tykkäätkö? Eik ollu aika hyvä toi kohta?" Ongelma poistuu päiväjärjestyksestä kun pääsee niin pitkälle, että sivut peittävät suosiolla koko sisäkannen ja sitä myötä liperinkin. Ja ei, kansipaperia ei voi ottaa pois, koska kirjasto.

Tykkäsin noin neljän tähden edestä. Omintakeinen, suosittelen.


torstai 23. helmikuuta 2012

Kaunis kiäli tää suami

Sivupalkissa uhataan, että kirjojen ohella kirjoituksia kertynee myös muista aiheista. Tällä kertaa sivupolku johtaa kieliasioihin. Suomen Kuvalehdessä on aiheeltaan ansiokas artikkeli suomen kielestä. Koska olen pieni kielipatriootti ja kielipoliisi on ystäväni, aion tässä nyt artikkelin mainostamisen ohella kommentoida niitä osia, joiden soisin olevan erilaisia. muoks. Hmh, luettuani koko merkintäni uudestaan koen tarvetta varoittaa, että näytän kommentoineen asiaa muutenkin.

Ensinnäkin: Pahin virhe, jonka oikeakielisyydestä puhuttaessa voi tehdä, on syyllistää ihmisiä. Otsikko "Meillä on kaunis kieli. Miksemme pidä siitä parempaa huolta?" on siinä mielessä huono, että pienen syyllistämisen lisäksi se sisältää puhkikuluneen ja mummumaisen fraasin ("meillä on kaunis kieli"). Jos kaveri ei olisi suositellut kyseistä artikkelia voimakkaasti, olisin varmaan ohittanut sen ajatellen sen olevan taas uusi jaanaava mielipidekirjoitus.

Tykkään valtavasti suomen kielestä, mutta en oikein kehtaisi mennä kutsumaan sitä kauniiksi. Estetiikka sikseen, mutta mielestä suomella on monia mehevän ihania piirteitä, esimerkiksi se, miten herkullisen lakonisesti asioita voi sanoa. Aika pitkään saa vääntää, että esimerkiksi fraasin "Hyvää yritetään, mutta priimaa pukkaa." saa käännettyä englanniksi ilman että vähäeleisyys ja lakonisuus jäävät kelkasta. Tuntemattoman sotilaan murteet ovat elimellinen osa kirjaa. Kääntämisen vaikeudesta on osoituksena esimerkiksi se, että Väinö Linnan perikunta on käsittääkseni kerran vaatinut erästä Tuntemattoman sotilaan käännöstä vedettäväksi markkinoilta juuri käännöksen puutteiden takia.

Muut valitukseni koskevat lähinnä artikkelin tyyliä, eivät niinkään sisältöä. Kohtalokkaan tunnelman lietsominen lyhyillä painokkailla virkkeillä, dramaattiset yhden virkkeen kappaleet ja turhanpäiväinen tunnelmointi jostain ihmeen avaimesta puukupissa rakentavat jonkinlaista maailmanlopun tunnelmaa. Kyllä on asiat huonosti. Kaikki on mahdollista, mutta synkältä näyttää. Tuomiota odotellessa. Äh.

Monta hyvää kohtaa artikkelissa oli. Tärkeä viesti on, että toisin kuin yleisesti luullaan, (monet) kielipoliisit eivät perimmiltään pelkää niinkään sitä, että pilkutussäännöt muuttuvat tai tavutus takkuilee, vaan sitä että tulee lopulta sellainen tilanne, ettei suomea enää kannata puhua, koska sanat eivät yksinkertaisesti riitä. Moni ahdistuu kaikesta oikeakielisyyttä koskevasta siksi, että olettaa taas niskaan satavan toruja siitä, miksi puhuu väärin. Oma tapa puhua on jokaiselle henkilökohtainen asia. Loukkaannuin itse ihan suhteettomasti, kun erään suomennoskurssin opettaja moitti sanavalintaani ('noukkia', muuten) "murteelliseksi muoti-ilmaukseksi". :) Pilkun viilaus on siis se asia, joka saa useimmat suhtautumaan nuivasti suomi-ihkuttajiin. Ottamatta nyt suuremmin kantaa kirjakielen tärkeyteen siirryn suoraan tähän sanastoasiaan, joka onkin sitten koko villakoiran ydin.

Omanarvontunto ja terve ylpeys nousevat kohisten, kun lukee espanjalaisista turisteista, jotka haukkuvat suomalaisen asiakaspalvelijan pöyristyneinä siksi, ettei tämä puhukaan espanjaa (taannoinen pikku-uutinen jossakin lehdessä). Samalla tavalla tulee jotenkin aliarvostettu olo, kun joku ulkomaan elävä kysyy, puhuvatko suomalaiset englantia. Eikä muuten ole keksitty tapaus! :) On tyydyttävää todeta, että suomalaiset puhuvat suomea ja sen LISÄKSI –kröhöm– kyllä sangen hyvää englantiakin. Vähän loisi kyllä jotain siirtomaamaatunnelmaa, jos englanti olisi Suomen puhutuin kieli. Itse suhtaudun ynseästi moniin anglismeihin vähän samasta syystä. Tykkään sanoa "pitkällä tähtäimellä" enkä "pitkässä juoksussa" koska se on täkäläinen tapa sanoa asia. Se ei ole välttämättä sen parempi kuin englannin ratkaisukaan, mutta minusta olisi kurjaa jos alettaisiin käyttää vain uutta versiota. Luulen että ihmiset kiinnostuvat englanninkielisistä tavoista sanoa asioita, koska vierasta kieltä kuunnellaan eri tavalla herkästi kuin omaa äidinkieltä. Jokin hauska sanonta jää englanniksi mieleen, mutta suomalaista vastinetta ei tule koskaan ajatelleeksi samalla tavalla.

Sivujuonteena tuli muuten mieleeni, etten usko englannin olevan se mahtikieli, joka on keksinyt kaiken hyvän ennen muita. Raha tulee rahan luo, mutta kyllä on myöskin niin että sana tulee sanan luo: "Englanti. Kieli, joka taluttaa kaikki muut kielet syrjäkadulle ja tyhjentää niiden taskut", sanottiin jossain vuosia sitten erässä blogipalvelussa näkemässäni käyttäjäkuvassa. Mitä enemmän asiaan perehtyy, sitä enemmän englannista löytyy esimerkiksi ranskasta tulleita lainasanoja, jotka eivät ole sen sulavampia kuin suomalaiset mikroskoopit (nimiehdotus aikoinaan "hitutähystin!") tai kameratkaan.

Seuraavasta tiedon jyvästä olin yliopisto-opiskelijana aika näreissäni. Kyy on elättänyt minua povellaan!


”Se, että kirjoittaisi yliopistoympyröissä suomeksi, on lähes kuollut ajatus”, Kotilainen sanoo. Hänen työhuoneensa on Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksella. --- ”Kansainvälisyys on tieteentekemisen tavoite, en mä sitä yhtään kritisoi”, Kotilainen sanoo. ”Mutta se on outoa, että pitää kirjoittaa kokonaan englanniksi.”
Seuraukset voivat nimittäin olla vakavat. Jos tiedettä tehdään vain englanniksi, uusia tieteellisiä termejä ei välttämättä enää suomenneta. Ne eivät vakiinnu suomen kieleen. Se taas johtaa siihen, että uusista asioista ei voi puhua suomeksi - eikä lukea suomeksi. Ne, jotka osaavat ja viitsivät, voivat toki lukea ilmastonmuutoksesta tai bioenergiasta englanniksi. Mutta suomen kieli kutistuu. Ja lopulta, jos oikein huonosti käy, se surkastuu kyökkikieleksi. Sitten suomeksi puhutaan vain arjen asioista. Palataan tilanteeseen, jossa oltiin vielä 1800-luvun alussa.
Kotimaisten kielten keskus ehdotti kaksi vuotta sitten, että väitöskirjan tekijöiltä vaadittaisiin ainakin yhtä suomenkielistä artikkelia tutkimuksensa tuloksista. Ja muilta tutkijoilta taas edellytettäisiin, että he liittäisivät tieteellisiin julkaisuihinsa suomenkieliset tiivistelmät.


Tässä nyt annetaan ymmärtää, ettei ehdotus mennyt läpi. Miksi ihmeessä ei? Gradun tekijöistä halutaan pitää kiinni, koska laitoksille tippuu rahaa valmistuvien opiskelijoiden mukaan. Gradujen kohdalla siis voisin ymmärtää, miksi lisävelvoitteita esimerkiksi kielen suhteen ei haluta antaa. Väitöskirjahan on kuitenkin aivan eri asia. Eivät tohtoriksi hinkuvat päätä jättää väitöskirjaansa kirjoittamatta siksi, että hyvässä lykyssä satojen tutkimussivujen lisäksi pitäisi kirjoittaa yksi kapinen artikkeli suomeksi aiheesta, jonka siinä vaiheessa kuitenkin tuntee kuin omat taskunsa. En tiedä kuka kieltopäätöksen teki, mutta on syytä epäillä, etteivät silläkään henkilöllä olleet kaikki muumit laaksossa.


Paatokseni päättyy tähän. 

tiistai 21. helmikuuta 2012

Kuusi kovaa kotimaista


Kansakunnalle tiedoksi, että aion itsekin osallistua Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Haaste suoritetaan lukemalla vuoden 2012 aikana kuusi kotimaista kirjaa (ilmeisesti ei tänä vuonna ilmestyneitä). Haasteen selättäneiden keskuudesta palkitaan joku onnekas itsenäisyyspäivänä. Hahmottelen tähän jo valmiiksi kuutta mahdollista kirjaa -- yhden tosin olenkin jo lukenut!

* Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
* Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
* Kari Hotakainen: Ihmisen osa
* Hannu Rajamäki: Kvanttivaras
* Umayya Abu-Hanna: Sinut
* Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet

Muita mahdollisia mielessä pyöriteltäväksi:
Miika Nousiainen: Metsäjätti
Joel Haahtela: Katoamispiste
Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

... voi ei, miten näistä voi päättää!

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Maltillinen hutu ja täytetyt kesäkurpitsat

Kaksiosaisessa päivityksessä jaan ensin tuntojani Olli Löytyn esseekokoelmasta Maltillinen hutu ja muita kirjoituksia kulttuurien kohtaamisesta, minkä jälkeen seuraa maailman ehkä simppelein ohje täytettyjen kesäkurpitsoiden tekoon (sipulinvihaajat älkööt vaivautuko).


Maltillinen hutu ei ole hullumpi nimi kirjalle. Ensin pidin sitä vain hyvänä nimenä, sitten tajusin että se on jotenkin ilmaisuvoimainen siksi, että se pelaa lukijan ennakkoluuloilla (maltillinen villi?). Havaitsin muuten, että tästä on rakentumassa hauska "lukupuu": bongasin Löytyn kirjan Turusen teoksesta Ettekö tiedä kuka minä olen? Ylimielisyyden historiaa, ja nyt Löytyn kirjasta sain kimmokkeen lukea Umayya Abu-Hannan kirjan Sinut. Eipä ole tällaistakaan ennen juuri sattunut kohdalle, hauska kokea kerran itsekin ilmiö, josta olen muiden kuullut puhuvan.

Kirja koostuu kirjoituksista, jotka ovat aiemmin ilmestyneet erilaisissa julkaisuissa tai muotoutuneet Löytyn pitämien esitelmien pohjalta. Aiheisto pyörii kannessa luvatun teeman ympärillä. Alkupuolella puhutaan kulttuurikäsityksistä ja kulttuureiden törmäyksistä yleisemmällä tasolla, loppua kohti tekstit siirtyvät käsittelemään yhä enemmän Suomea ja Suomessa käytävää maahanmuuttokeskustelua. Mitään voimakkaita "Just näin! Ihan niin! Nerokasta!" -tyyppisiä tuntemuksia en lukiessani juurikaan kokenut, mutta toisaalta useammankin kerran jokin virke tai argumentti raapaisi tulitikun jossain aivokopan pimeydessä ja sai hetkeksi tutkailemaan kiinnostuneena Löytyn mielipiteitä. Sävyltään kirjoitukset ovat melko leppoisia ja tyyliltään helppolukuisia, joten noin 5-12 sivun pituisten tuumaelmien lukemiseen ei tarvitse varautua samanlaisella valppaudella ja paneutumisella kuin kapulakielisen filosofiantutkielman tankkaamiseen. Tästä pisteitä. Löytyn mielipide on myös selvä, mutta hyvän tavan mukaisesti esitetty rakentavasti. Pidin esimerkiksi sillanrakentajan ominaisuutena sitä, ettei Löytty vaadi kaikkia syleilemään täysin rinnoin monikulttuurisuuden arkisia ilmentymiä kuten uusia musiikkityylejä ja ruokia: " --- [E]n oikein osaa olla huomauttamatta, että yksien tapa riemuita uusien tulokkaiden 'väristä ja kirjosta' on omiaan lisäämään toisten ennakkoluuloja tulokkaita kohtaan. Ylenpalttinen jammailu eksoottisten tahtien rytmiin voi lannistaa niidenkin kiinnostuksen, jotka periaatteessa olisivat avoimia uusille vaikutteille (jos nyt kaikkien edes tarvitsee olla niin ihmeellisen avoimia millekään vaikutteille.)" (s.171)

Luvussa "Päähän kietaistua kulttuuria" Löytty vaatii suvaitsevaisuuden hillitsemistä. "Suvaitsevaisuusajattelun ongelma on siinä, että se sisältää yleensä ajatuksen, jonka mukaan suvaitsija itse edustaa yhtenäistä ja vakiintunutta normia, jonka turvin hän sitten suvaitsee suvaita jotain tuosta normista poikkeavaa. Suvaitseminen on sitä, että katsotaan läpi sormien --- Erilaisuuden kanssa eläminen edellyttää ennen kaikkea totuttelua ja sulattelua, rauhallista kuulostelua, haistelua ja maistelua, siis sanalla sanoen siedätyshoitoa. Sietäminen on sikäli hyvä käsite, että vaikka se ei kuulosta alkuunkaan niin positiiviselta kuin suvaitseminen, saattaa se hyvinkin osoittautua kenttäoloissa paljon kestävämmäksi ihanteeksi. On paljon realistisempaa vaatia minua sietämään vaikkapa naapurini omituista elämänmenoa kuin suvaitsemaan sitä." (s.160-161)

Tämä suvaitsevaisuuden ongelma sinänsä ei ole minulle uusi käsite, mutta siitäkin huolimatta jäin kiinnostuneena puntaroimaan suvaitsemisen ja sietämisen eroja.

Parikin ajatelmaa jäi mieleen. Ensimmäinen on erittäin hyvä pitää mielessä, kun keskustellaan isänmaallisuudesta ja maahanmuutosta: "Ei Suomea ole rakennettu muukalaisvihan vaan kotiseuturakkauden varaan." (s.189) Hyvin sanottu. Toinen osuva luonnehdinta kiteyttää vähäeleisen leppoisasti Löytyn kiihkoilunvastaiset näkemykset: "Tie helvettiin on tuskin kivetty ainakaan maltillisilla aikomuksilla." (s.206)


tiistai 14. helmikuuta 2012

Englantilainen potilas

Tartuin Michael Ondaatjen Englantilaiseen potilaaseen, koska pidin kovasti Anilin haamusta ja kirjan nimikkoelokuvakin tuntuu olevan kuuluisa. Kääntäjänä taituroi Ondaatjen (kustantamon nimittämä) luottomies Juhani Lindholm, ja kaunista on. Kirjalle on myönnetty Booker-palkinto vuonna 1992. Heikki Kalliomaan suunnittelema päällys tuntuu sitä osuvammalta mitä pitemmälle lukee.

En ymmärtänyt kaikkia viittauksia ja huomasin lukeneeni kirjaa liian pienissä paloissa. Koskakohan opin lukemaan vain yhtä tai kahta kirjaa samaan aikaan... Ehkä pätkälukemisesta johtuen imu katosi toisinaan, mutta ilmestyi esiin jonkin virkkeen takaa aina uudestaan. Tarinassa neljä sodan heittelemää henkilöä tapaa autiossa huvilassa Italiassa, maassa jonka saksalaiset ovat vastikään kuorruttaneet miinoilla ennen vetäytymistään.

Hana on nuori kanadalaisnainen, joka on ollut maailmansodassa sairaanhoitajana. Hän hoitaa mustaksi palanutta miestä, jota kutsuu englantilaiseksi potilaaksi tietämättä miehestä juurikaan mitään. Ensin ilmestyy paikalle Caravaggio, nykyään peukaloton entinen vakooja, joka tunsi Hanan sodassa kuolleen isän. Kip on Englannissa koulutettu sikhipioneeri, joka on tullut purkamaan pommeja, joita on piilotettu metronomeihin, puihin, rasioihin, kirjahyllyihin, pianoihin, teille... Sota tuli, sota meni -- eikä kukaan neljästä ollut entisensä.

Sotilaan ja potilaan katseet kohtaavat puolihämärässä huoneessa, jossa yhtäkkiä kuhisee koko maailma.
Vaikka sanojen 'sotilas' ja 'potilas' samankaltaisuus suomeksi ei ole Ondaatjen ansiota, liikutuin kovasti kun luin tämän virkkeen sivulta 295. Minulle kirja oli ennen kaikkea kertomus hullusta sodasta, jonka halki yksilöiden täytyy kunkin omalla tavallaan taistella läpi.

Seuraavassa katkelmassa on kohtaus, jossa Hana laulaa Marseljeesia Caravaggion ja Kipin kuunnellessa. Minusta siinä tiivistyy paljolti kirjan näkemys sivullisesta yksilöstä sodassa:
Hän oli tallettanut sydämeensä Hanan vuosien takaisen version. Nyt hän ... kuunteli laulua mielihyvin, koska kuuli sen taas Hanan laulamana. Tosin hänen ilonsa sammui tuota pikaa, kun hän kuuli miten Hana sen lauloi. Enää äänessä ei ollut kuusitoistavuotiaan kiihkoa, vaan se oli kuin kaiku heitä ympäröivästä heiveröisestä valokehästä. Hana lauloi sitä kuin se olisi rusentunut ja repaleinen, kuin kaikkea sen sisältämää toivoa olisi nyt enää mahdoton haalia kokoon. Edeltäneet kuusi vuotta, jotka olivat johtaeet tähän Hanan kahdenteenkymmenenteenensimmäiseen syntymäpäivään kahdennenkymmenennen vuosisadan neljäntenäkymmenentenäviidentenä vuotena, olivat muuttaneet laulua. Hana lauloi kuin yksinäinen, väsynyt matkamies, jolla on koko maailma vastassaan. Uusi testamentti. Laulusta oli kadonnut kaikki varmuus, sen laulaja oli yksi ainoa häviävä ääni joka kimpoili valtavista vallan vuorista. Vain se oli varmaa. Ja tuo yksinäinen ääni oli ainut, mikä vielä oli puhdasta.

Ondaatjen kielessä voi kylpeä. Älä herran tähden lue tätä kiireessä.

lauantai 11. helmikuuta 2012

Simpukka rytmin pyörteissä

Olin eilen keikalla. En juurikaan pitänyt musiikista, olin paikalla seuraneidin ominaisuudessa. Jotta olisi joku tuttu olemassa samassa tilassa, vaikka keskustelu onnistuukin vasta keikkapaikan ulkopuolella. Nojasin pylvääseen ja katselin ihmisten takaraivoja, selkiä ja hartioita. Lavan takaa tulevassa vastavalossa laulaja levitti hitaasti kätensä ylös kertosäkeen kasvaessa täyttämään salin. Muutama musta siluettikäsi nousi päälakien mukulakiveyksestä kirkasta sinistä ja sitten oranssia vasten. Kuin sammakon räpylä tai sokeritoukan tuntosarvi. Käden, räpylän tai tuntosarven omistajan ajatuksia saatoin arvata yhtä vähän kuin simpukan. Lajille ominaisen käyttäytymisen banaalin herkkä muoto. Onkohan simpukoilla rytmitajua?





P.S. Ylen sivuilla on musiikkiaihetta sivuava artikkeli surullisen musiikin vaikutuksista mielialaan. Suurin löydös tuskin tulee yllätyksenä kovin monelle, mutta miellyttävän surun käsite on mielenkiintoinen.


P.P.S. Kansallisesta kirjakaupasta tein huippulöytöjä: Scott Lynchin Locke Lamoran valheet ja Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, yhteensä 9,80€! Locke Lamoran valheet on eräs parhaita lukemiani fantasiakirjoja (veijaritarinat, go!) ja Sinisalon tuotantoon taas olen halunnut tutustua jo jonkin aikaa, mutten ole saanut toimeksi. Karmahan (tai muu kosminen poliisi) sitten kuittasi tämänkin onnen, sillä huomasin kirjastossa minuuttia ennen sulkemisaikaa, ettei kirjastokortti ollutkaan matkassa. Huolella valitsemani kimppu jäi tiskille. Surku.

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Kyllä minä niin mieleni pahoitin...


Annoin pojalle joululahjaksi löylykauhan. Ei sillä kyllä saunaakaan ole... mutta jos ymmärtäisi rakentaa.

Puhe on tietysti Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajasta. Kirjastosta löysin kyseisen opuksen äänikirjana, mikä osoittautui suorastaan lottopotiksi, sillä vaikea on kuvitella että itse saisin pakattua enemmän persoonaa nimihahmoon kuin lukija Antti Litja.

Heti ensimmäiset luvut kuunneltuani en voinut uskoa, etten ollut tarttunut kirjaan aiemmin ja toisaalta uskoin heti, että sen jatkuvalle poissaololle kirjastosta oli perusteltu syy. Lyhykäisyydessään Mielensäpahoittaja kertoo vanhasta miehestä, joka ei ole koskaan valittanut ja on nyt päättänyt aloittaa. Hampaankoloon on jäänyt kaikenlaista, kun sotavuosista asti on pantattu. Lapset ovat maailmalla, rouva hoitokodissa, Yrjänä-toveri haudassa ja maailma täynnä epäkohtia aina herkkänahkaisista mäkihyppääjistä vähärasvaisiin tuotteisiin. Jokainen itsenäinen luku alkaa samalla fraasilla, tyyppiesimerkkinä: "Kyllä minä niin mielen pahoitin, kun poika halusi auttaa."

En tunne mielensäpahoittajan sukupolvea kylliksi voidakseni arvioida, kaikuuko tässä nyt kokonaisen sodannähneen sukupolven ääni. Aionkin viedä kirjan vaarille ja kysyä mielipidettä. Meillä on vaarin kanssa ihan oma kirjaklupi. Ollaan luettu jo mm. Heli Laaksosen Pursu (eli "tarina- ja marinakokoelma"). Näin suoralta kädeltä luulisin, että kyllä siinä jotain yleispätevää varmaan on. Ainakin jokin ihmetys siitä, miten niuhoksi maailma on muutamankymmenenvuoden takaiseen verrattuna mennyt.

Mielensäpahoittaja on -- sanokaamme näin banaalisti -- ihana. Hän on äreä, mutta ei katkera. Varsinainen mielipidejyrä, muttei suinkaan itseriittoinen. Vaatimaton ja itsenäinen mies, joka haluaa kaikkien muidenkin olevan vaatimattomia ja itsenäisiä. Nuorisolle tyrkytetään peruskoulussa aina luettavaksi kirjoja, joissa on lukijakunnan kanssa samanikäisiä hahmoja. Mikä tolkku siinä on. Sen aikaa kun ne ovat avuttomina koulunpenkillä, pitäisi tarttua mahdollisuuteen ja tuputtaa niille jotain mielensäpahoittajamaista. Mitä omituisimpien mielipahojen takaa löytyy nuorempiakin puhuttelevia näkökulmia.

Litjan tulkitsema mielensäpahoittaja on epäilemättä Mielensäpahoittajaa parhaimmillaan, vaikken ole kilpailevia versioita kokeillutkaan -- en paperikirjaa sen paremmin kuin vaalikommentaattoriakaan. Jälkimmäisestä näin tosin muistaakseni jonkin uutislähetyksen perässä mainospalamaisen pätkän... ei vakuuttanut. Mielensäpahoittajan konsepti on toimiva ja toteutus hyvä, mutta liikaa ei kannata lypsää.  Parasta mielensäpahoittajassa on nimittäin äreänsuloisen persoonan lisäksi ajoittain taustalta pilkahteleva syvällisyys, jonka pelkään jäävän jalkoihin, jos ukkoparkaa liikaa raahataan mediatapahtumissa. Nyt ollaan siinä onnellisessa asemassa, että kustantajan sivuilla saa kuunnella ensimmäisen luvun. Jollet tiedä mistä on kysymys, suosittelen lämpimästi että menet ja kokeilet. Itse aion heti huomenna mennä ostamaan kukkahatun tulevaa kukkahattutädin uraani silmällä pitäen.

Lopuksi kappale eräälle erityisen ihanalle sanalle: kyllä. Sain ihan suhteettomasti mielihyvää tavasta, jolla Kyrö on viljellyt 'kyllä'-sanaa painottamaan milloin mitäkin virkettä. Usein lauseen alussa (niin kielteisissä kuin myönteisissäkin), mutta aina se on yhtä sympaattinen. "Kyllä minä niin mieleni pahoitin..." Kyllä en uskonut. Kyllä ei ole sellainen miehen puhetta. Kyllä on ihmeellistä.

P.S. Alun "lainaus" on vähän filunkia. Äänikirja kun on jo palautettu kirjastoon, niin siteerasin ulkomuistista jonkin version eräästä Mielensäpahoittaja-joulukalenterin luukusta noin kahden vuoden takaa. Siinä tiivistyy kyllä paapan kytevä kapinallisuus ja härkäpäisyys oivasti.