Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Ehkä elossa oleminen tarkoittaakin sitä että metsästää hetkiä jotka kuolevat.

Siilin eleganssi on aika ihana. En muistakaan enää missä oikein törmäsin Siilin eleganssiin ensimmäisen kerran, mutta sen nimi oli jo itsessään niin vetoava, että kirjailija Muriel Barberyn ranskalaisuus oli enää kirsikka kakun päällä. (Viime aikoina erilaiset ranskalaisten tekemät asiat ovat kiinnittäneet huomiotani taidenäyttelyistä romaaneihin. Ehkä kuvittelen vielä verrytteleväni rupsahtanutta ranskantaitoani ja siksi innostun.) Aloitin ensin kirjaa ranskaksi, mutta koska kielitaito nyt on mitä on, tulin siihen tulokseen että opus on liian kiinnostava runneltavaksi jatkuvilla sanakirjatuokioilla ja muistiinpanoilla. (Muuten hyvä ja oikea päätös, mutta kysymys herää: jos mielenkiintoiset ranskalaiset kirjat on luettava suomeksi, mitä harjoitusmateriaalia jää? Nii-i.) Anna-Maija Viitasen suomennos on moitteeton: liikkuu kahden kertojanäänen välillä sujuvasti ja saa niin Renéen nolouden hetket kuin innoittuneen pohdinnan virratkin tuntumaan luontevilta.

Gummerus, 2010

Siilin eleganssin päähenkilö on viisikymppinen Renée, joka on töissä raharikkaiden asuttaman talon portinvartijana. Hän teeskentelee yksinkertaista maalaista, vaikka lukeekin salaa venäläisiä klassikoita ja sivistää itseään milloin psykologialla, filosofialla, milloin uppoutumalla maalaustaiteen lumoihin. Seuranaan hänellä on paksu kissansa Leo.

Hän haluaa pitää kiinni roolistaan, eivätkä muut näe hänessä mitään sen enempää. Syy lienee näissä muissa, mutta rehellisesti sanoen Renée vaikuttaa kyllä tekevän niin hyvän roolisuorituksen, ettei se niin suuri ihme ehkä olekaan. On kuitenkin varmaan totta, että usein silmät suljetaan vaihtoehdoilta, jotka eivät tunnu todennäköisiltä. Tajuan jysäyttävästi, että katse on kuin käsi joka yrittää tarttua virtaavaan veteen. Niin, silmä näkee mutta ei erota, uskoo mutta ei aseta kyseenalaiseksi, ottaa vastaan mutta ei etsi -- se ei kaipaa, ei tavoittele eikä taistele.

Rakennuksen rahakas väki suhtautuu Renéehen kuten arvata saattaa, osa töykeästi, osa epäluontevan ystävällisesti. Tolkullisia asukkaita on kaksi: unelmataustastaan huolimatta eläinlääkäriksi haluava Olympia sekä kirjan toinen päähenkilö, Jossen perheen 12-vuotias tyttö Paloma, älykäs mukula, joka on päättänyt tappaa itsensä seuraavana syntymäpäivänään, paetakseen hänestä ennalta määrättyä elämäänsä. Kertojana toimii suurimmaksi osaksi Renée, mutta Paloma pitää syntymäpäiväänsä odotellessaan päiväkirjaa, johon hän kirjoittaa muistiin keksimänsä syvälliset ajatukset elämästä sekä tilanteet, jolloin jonkin liikkeen kauneus saa hänet harkitsemaan uudelleen elämänsä päättämistä.

Sillä taide on elämää, mutta elämää eri rytmissä.

Kirjan päähenkilöiden kautta kirjassa käsitellään kauneutta ja taidetta niiden monissa muodoissa, ystävyyttä ja filosofiaakin. Oli innostavaa lukea lennokkaita kuvauksia kauneudesta, joka lymyää arkisen elämän pikkuasioissa: milloin jasmiiniteessä, milloin urheilijan liikkeissä, milloin ystävän kanssa keskustelussa.

Taloon muuttaa uusi asukas, joka panee niin Renéen kuin Palomankin elämän sekaisin. Siitä voitte kuitenkin lukea lisää itse. Olen nyt (näemmä) poiminut tähän näitä kirjan syvällisempiä, innoittavia puolia, mutta muistutan näin lopuksi, ettei kirja suinkaan edusta korkealentoista filosofian yläpilveä, jota tavallinen pulliainen joutuu tihrustamaan silmät vetistäen saadakseen merkityksestä jotakin tolkkua. Vaikka siinä on paljon pohdiskelevia elementtejä, se on kirjoitettu sangen maanläheisesti, sympaattisesti ja humoristisestikin. Se on hyvää viihdettä ja hyviä ajatuksia -- siis täydellinen yhdistelmä.

Euroopan kirjallinen valloitus on tämän kirjan myötä edennyt Ranskaan.