Ja muita novelleja

Joni Pyysalon novellit eivät ole järin piristävää luettavaa. Ja muita novelleja on kokoelma tarinoita onnettomista ihmisistä. Päällimmäisenä jäi mieleen useammankin hahmon tuntema onttous, sisällöttömyys tai sisällön etsintä. Oma elämä ei maistu, ymmärtäjiä ja mukanakulkijoita on harvassa kuin kanalla hampaita. Huh heijaa, toivon todella, etten ikinä joudu samanlaiseen tilanteeseen. Hahmojen hämmennys alkaa vähän jo ahdistaa: eikö kukaan keksi, mitä täällä tekisi ja miksi? Yksi löytää totuuden, mutta hän onkin pimahtanut. ...Vai onko, kysyy tarinan viimeinen rivi. Lukijan on tässä suhteessa nostettava itse oma häntänsä.

Alaviitteiden muodossa esiintyvä intertekstuaalisuus oli hauska tyylikeino. Toisaalta viittaukset tuntemattomien henkilöiden tuntemattomiin hengentuotoksiin vain lisäsi joskus sellaista "Tää ei taida olla mun kirja" -fiilistä... Vähän samaan tyylin kuin silloin, kun seurue puhuu lukemistaan kirjoista, joita itse en ole lukenut, enkä kyllä keskustelun perusteella erityisesti haluakaan. Kun oikea kirjailija ja lukija löytävät toisensa, alaviiteiloittelu on varmasti kuitenkin riemukas kokemus. Itse sytyin sille vähän viiveellä. Ehkä olin alkupäässä yrittänyt tulkita niitä liikaa ja vasta loppua kohti päässyt kunnolla vauhtiin ja nauttinut niistä sellaisina kuin ne olivat.

Kannessa on yliviivattuja sanoja, ikään kuin muokkaus ja editointi näkyisivät aukkoina tekstissä. Sama homma takakannen esittelyssä. Jäin pakonomaisesti päättelemään mustattujen sanojen merkityksiä mustien palkkien ylä- ja alareunojen yli ulottuvien kirjainten osien perusteella... Jotenkin en osannut jättää niitä muina miehinä huomiotta. Tykkäsin oivalluksesta. Tuli mieleen lukiovuosilta tuttu runo Work in Progress, jossa samantapainen konsepti ensimmäisen kerran ilahdutti. Ja nyt kun mielleyhtymistä puhutaan, Tee ilman marmeladia -novellista tuli mieleen vastikään lukemani Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat -novellikokoelma. Jotenkin yllättävä assosiaatio, vaikkakin sinänsä ilmeinen, jos on molemmat kirjat edes suhteellisen lyhyen ajan kuluessa lukenut.

Tykkäsin, näin soveliaan synkeällä tavalla, Pelastautumissuunnitelma-novellissa olleesta kulutusyhteiskunnan kuvauksesta. Siinä oli ainakin tarttumapintaa kaikille niille, jotka ovat joskus eläissään kieltäytyneet mistä hyvänsä ilmaiseksi tarjotusta tuotteesta. Jaa jaa... Olen vähän tuuminut, että lapsena kun ei ole omaa rahaa, on aina hienoa, kun saa tai pystyy hankkimaan jotakin. Ehkä se sitten jollain lailla jää päälle, se sellainen "ota, ota, myöhemmin et saa" -mentaliteetti, että halpa (saati ilmainen) roina houkuttaa niin maan penteleesti, vaikka vähän tietää kyllä, ettei kyseistä hilavitkutinta, rättiä tai roipetta oikeastaan tarvitse. Intertekstuaalisuuden teemassa pysytelläksemme mainitsen tässä saman tien Dan Arielyn kirjan Predictably Irrational, jossa perehdytään muun muassa siihen, miten taikasana ILMAINEN vaikuttaa ihmisiin. Ei ehkä kannata omaksi asti ostaa, sillä monet kirjassa esitellyistä kulutuksen psykologiaa valottavista tutkimustuloksista ovat oikeastaan aika itsestään selviä asioita, mutta kyllä se tutustumisen arvoinen on joka tapauksessa.
 
"Kailas kiersi Eurooppaa etsimässä tilpehööriä, jolle voisi löytyä markkinat. Ala perustui vanhojen ideoiden kierrätykseen. Omien ja kilpailijoiden arkistoitujen katalogien lukeminen paljasti totuuden. Ensi vuonna oli riippumattokesä. Sitten fonduepatajoulu. Hän tiesi, hän vain tiesi, kuten hän sanoi Kailaalle. - - - Mitä enemmän hän mietti rahaa, sitä vähemmän hän ymmärsi mitä se oli. Vaihtoa, vaihtosuhteita, välttämättömyyksiä ja ylellisyyksiä, abstraktio joka tuotti ihmiskunnalle unettomuutta. Mistä se tuli, mitä se oli, minne se oli menossa. Hän kadotti jotakin tietämättä mitä tai mistä etsiä. Hän menetti tasapainonsa ilman syytä tai alkusysäystä. - - - Hän tunnisti oireet siitä, ettei ollut ainuttakaan esinettä, jonka hän olisi halunnut. Niin kuin tavara olisi yhtäkkiä kuollut sukupuuttoon." (s.112-113)

Loppupään novelleistä kuolemaa käsittelevä Pilkkijakkara oli ahdistava. Luin sitä silmät kosteina kirjastossa gradumaratonin uuvuttamana, kunnes joukko espanjaa puhuvia turisteja tuli pölisemään ja napsimaan kuvia digikameroillaan, mikä sai närkästymään niin, että jäi siinä herkemmät tunteet jalkoihin. Miten näin nuori voi olla näin mielensäpahoittaja... Noh, olen tässä huomannut, että itselleni kuolema on kovin kaukainen. Vähän kuin televisiolupatarkastaja. Tulee ehkä joskus... mutta jos tuleekin, en ole varmaan kotona. Nyt olen aika kauhuissani ja melkein valmis soittamaan äidille varmistaakseni, että eihän se aio kuolla hitaasti ja riipaisevasti, enkä minäkään.

Erityisesti tykkäsin myös viimeisestä novellista, Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta. Itseriittoinen kirjallinen nero saa kylmää kyytiä. En osaa itse kirjoittaa mitään, enkä oikein muutenkaan ymmärrä kirjallisuuden päälle (siksi blogi... kai), mutta tämä itsejulistetun neron tuotannon tiivistys onnistui huvittamaan "sitä itteydellään" siitä huolimatta:
"Lyriikkaa esikoiskokoelmasta Jumalainen, minä. Sitä seurasi Rakkauslauluja hanurillesi, nuoruudentuntoinen Klassillinen vitutus, antiikkiin pureutuva Perse kipeänä: kuin roomalainen. Viidentenä ilmestyi Rykimäyskä, irtiotto murrerunouteen, ja viimeisenä Avaja porttis, hengellisviritteisiä riiuurunoja. Uusin käsikirjoitus, Kokuhane, hakukonehaikukokoelma ei ylittänyt julkaisukynnystä." (s.148)

Puhutteleva, mutten halua kyllä rypeä näissä tunnelmissa aivan heti uudelleen. Kirja arkistoidaan Kuusi kovaa kotimaista -haasteen osasuoritukseksi.