Roope Lipasti: Rajanaapuri

Aidan toisella puolella ruoho on aina... leikkaamatta.

Vielä kotona asuessani perheemme luki yhteisprojektina Roope Lipastin aiemman kirjan Pihalla (2006), joka jäi mieleen koko perheelle (kuulijat edustivat suurinpiirtein ikähaarukkaa 13-50) hauskana ja kevyenä lukukokemuksena. Suosittelen kevyeksi kesäkirjaksi kaikille, etenkin omakotitaloasujille ja perheellisille. Tässä välissä Lipasti on tehtaillut vinon pinon lastenkirjoja, joista en sitten tiedäkään mitään, ja nyt keväällä ilmestyi Hesarissakin näyttävästi uutisoitu Rajanaapuri.

Först tings först: kansi on mehevä! Elina Warsta sai muistaakseni vastikään kiitosta Kiiltomadon pääkirjoituksessa, ja muita töitä näkemättä allekirjoitan kehut tämän kannen perusteella omalta kohdaltani.

Lipastin lukumetodiani seuraten en lukenut hänen tätäkään teosta yksin, vaan (koska aihe sivuaa miesasioita kuten remontteeraamista) valitsin Rajanaapurin tämänkertaiseksi keinokseni hivuttaa siippasta salavihkaa kaunokirjallisuuden ääreen -- hän kun ei ole juurikaan lukumiehiä. Käytännössä homma eteni siis niin, että luin tätä karvaisemmalle puoliskolleni ääneen iltasaduksi ja eräänä leppeänä lauantaina pitkän pätkän aamuteen ääressäkin.

Atena, 2012

Kirjan kertoja on yksin asuva, säntillinen, vakava mies, joka tarkkailee Naapurin elämää aidan takaa ja joskus naapurin pihamaaltakin käsin. Naapurilla on kuusi lasta ja sympaattinen vaimo ja sen tuhannen rakennusprojektia kesken. Hän on siis kooho rynnistäjä, kertoja varovainen laskelmoija. Miehet ovat tuttavia. Yksineläjä tarkkailee vuoroin huvittuneena, vuoroin paheksuen naapurin puuhia ja varoo ryhtymästä liian tuttavalliseksi, jottei joutuisi itse auttamaan milloin missäkin toimessa. Naapurin sohellusta tarkkaillessaan kertojamme alkaa pikku hiljaa ounastella, että ehkä naapurin vaimokin arvostaisi jämptiä, luotettavaa miestä... sellainen kun löytyisi ihan lähikulmilta.

Nyt kävi niin, että allekirjoittaneelta puuttuu strategiset 20 vuotta elämänkokemusta ja sukupuolikin on väärä, joten tämä Lipasti lipsahti aika pitkälti "ihan hauska" -kategoriaan. Osin tässä ehkä nakersi se, etten päässyt lukemaan tarpeeksi pitkiä pätkiä kiitos siippasen ilmiömäisten unenlahjojen (nukahtaa toisinaan muutamassa minuutissa, vaikka kuinka tönisin lukiessani). Takakannessa valistetaan että naapuruksia yhdistää pelko. "Toinen heistä pelkää kuolemaa, toinen elämää." Lupaava lähtökohta, mutta en oikein osannut lukea tätä kirjaa niin. Minusta varautuneempi kertoja oli vain varautuneempi ja sääntöihin luottavainen (ei siis niinkään elämänpelkoinen) ja koohompi naapuri oli vain hätäisempi ja kärsimättömämpi (ei niinkään kuolemanpelkoinen).

Kertoja ei ole järin sympaattinen, mutta silti pidin hänestä. Luonteen muhkurat selitettiin tyydyttävästi, ja pidän loppujen lopuksi kaikista, jotka eivät ole pahansuopia. En saanut mitään suuria kiksejä miesten ajatustenvaihdosta, mutta seuraavan kohdan elämästä tehdystä yhteenvedosta panen muistiin sitten parinkymmenen vuoden päästä tarkastettavaksi: "Parasta nelikymppisenä on, että jos on harjoitellut oikein kovasti, osaa jo lukea itseään melkein yhtä hyvin kuin muita." Koko yhteenveto oli eräs suosikkikohtiani koko kirjassa.

Kysyin äidiltä ja myöhemmin isältä, onko heillä suunnitelmaa elämästä. Teoriaa. Että sitten kun kuolema koittaa, voi mennä nyökytellen varovaisesti että "näinhän täällä käy... tuli tämä elämä koettua. Vai tästä siinä on kysymys." Onko vanhemmiten fiksumpi? Äiti naurahti lakonisesti lieden ääreltä: "Harvalla varmaan [semmoista teoriaa] on." Työmatkalla autossa isä tunnusti myös, ettei kyllä oikein teoriaa ole. Viisikymppisenä sitä miettii, että pitäisi alkaa purjehtia, mutta samalla miettii että kauanko siitä ehtii kuitenkaan iloa olla ennen kuin kupsahtaa. Kamalaa. Olen teinishokissa. Ilmeisesti se teoria, jos sitä on, etenee samankaltaisesti kuin tämä katkelma Lipastin Naapurin yhteenvedosta elämästä noin yleensä:

Yleensä kannattaa olla suuremmin puuttumatta muiden asioihin. Joskus on kuitenkin uskallettava. 
Autoa kannattaa peruuttaa varovasti. Spagettia tulee hämmentää. Hiiriä ei voi voittaa. Lentomuurahaiset ovat inhottavia, mutta lähtevät nopeasti pois. Muuraaminen on vaikeaa. Myös kirvesmiehentyö on vaikeaa. Ainoastaan purkaminen ei ole vaikeaa, paitsi silloin kun se on vaikeaa.
- - - Parasta nelikymppisenä on, että jos on harjoitellut oikein kovasti, osaa jo lukea itseään melkein yhtä hyvin kuin muita.

Minusta tai ainakin minulle tämä oli ennen kaikkea ikäkausiromaani, mikä on sinänsä jotenkin suloinen ajatus: on teiniromaaneita, joissa punainen lanka on "Tällaista on olla nuori, AAAAAAAAAAAAAAAAAAA!", mutta eiköpä liene totta, että keski-ikään ehtineillekin on omia kirjoja, joissa punainen lanka on vastaavasti "Tätä se keski-ikä on, tiedäthän." Tämä on sellainen kirja. Ei äksönin ystäville. Kaiken kaikkiaan aika sympaattinen, pohdiskeleva lukukokemus, jossa on vielä ihanaa se, ettei kaunaa kanneta ja draama ei roisku rehevänä.