Kansankynttiläin kokoontumisajot: tietokirjahaasteen loppupamaus

Se oli siinä. Vuoden kestänyt haaste päättyi eilen, ja tänään on arvonnan ja loppupaketoinnin aika. Hieman haikein mielin jätän ihka ensimmäisen emännöimäni haasteen taakseni, mutta vuosihan tätä on jo katseltu – on aika ruveta tähyilemään uusia haasteita ja uusia kirjoja. Oih.

Oli miten oli. Jostain täytyy aloittaa. Kansankynttiläin kokoontumisajoissahan oli tarkoitus lukea tietokirjoja eri aloilta ja kavuta siten valaistumisen tasolta toiselle. Kunkin tason saavuttaneiden kesken arvotaan pieni palkinto. Pyysin kaikkia osallistuneita tekemään lopuksi koontipostauksen kirjoista, joita haasteen puitteissa luettiin. Niitä onkin ollut hauska käydä kurkkimassa... ja TBR-pino on tietysti sen myötä paisunut. Kaikkien arvontaan osallistuneiden koontipostaukset on koottu alle (asteriskilla merkityissä erillistä koontipostausta ei ole, linkki johtaa esim. avainsanan perusteella koottuun listaan):
Ankin kirjablogi (sytkäri)*
Eniten minua kiinnostaa tie (hehkulamppu)
Insinöörin kirjahylly (sytkäri)*
Kirjakko (taskulamppu) *
Kirjava kukko (hehkulamppu)
Kujerruksia (hehkulamppu)
Käännä jo sivua (taskulamppu) *
Lukuhetket (hehkulamppu)
Orfeuksen kääntöpiiri (hehkulamppu)
Pihi nainen (hehkulamppu)
Satun luetut (sytkäri)
Tarinauttisen hämärän hetket (taskulamppu)*
Täällä toisen tähden alla (hehkulamppu)

Lyhyet luonnehdinnat Hellinin lukemista kirjoista löytyvät alkuperäisen haastepostauksen kommenteista.


Itse ylsin blogatuissa kirjoissa taskulampputasolle. Pari jäi vielä bloggaamatta, mutta niistä jäi aika laimeat jälkimaut, joten ei liene kauheasti väliksikään. Olen iloinen, että tähän tuli ryhdyttyä, sillä tietokirjojen joukosta nousi vaikuttaviakin elämyksiä. Erityisen täpinöissäni olin Heikki Willamon upeasta Vuosi metsässä -kirjasta, joka kuljettaa lukijan metsän vuodenkiertoon mustavalkoisin valokuvin ja pohdiskelevin tekstein. Lauri Järvilehdon Tee itsestäsi mestariajattelija osoittautui varsinaiseksi hyvän mielen kirjaksi, jota lukiessani tein kiivaasti erilaisia suunnitelmia linkkikirjastoista sun muista. A. J. Jacobsin Raamatullinen vuosi veti mukanaan ja tenhosi vilpittömyydellään.

Pakko sanoa, että kulunut vuoteni olisi ollut tyhjempi ilman näitä tietokirjakokemuksia. Kiitos kaikille osallistuneille ja erityiskiitos koostepostauksen tekijöille! Yhdessä tämä oli vielä hauskempaa. :) Koosteita on ollut kiva fiilistellä, ja myöhemminkin niistä on helppo löytää tietokirjavinkkejä.

***

Sitten arvontaan. Vanutin vähän sääntöjä ja kävin etsimässä haastebloggauksia niidenkin osallistujien blogeista, jotka eivät olleet jättänyt linkkiä koontipostaukseensa. Tällä tavalla saatiin taskulamppuarvontaankin osallistujia, toivottavasti ette pane pahaksenne! Mukaan ovat päässeet ne, joiden sivuilta pystyi poimimaan joko haastesivun tai avainsanan perusteella jonkinlaisen joukon tämän haasteen puitteissa luetuista kirjoista.

Arvoin kullekin palkinnolle voittajan ja sitten vielä varamiehen siltä varalta, että voittaja ei lunasta palkintoaan. Pyydän, että sekä voittajat että varamiehet ilmoittavat yhteystietonsa osoitteeseen kapteenimau[miukmauk]gmail[piste]com. Jos varsinainen voittaja ei viikon sisällä lähetä yhteystietojaan palkinnon postitusta varten, palkinto menee varamiehelle.

Asiaan! Ensinnä siis vähintään kolme kirjaa lukeneet sytkärit, joista yhdelle lähtee pikkuinen kynttiläpalkinto. Arpa suosi Insinöörin kirjahylly -blogin Teresitaa! (Varalla on Satun luettujen Satu.)

Taskulamppulaisten arvonnassa onni suosi Merenhuisketta Kirjakko-blogista! (Varalla Titania Käännä jo sivua -blogista.)

Hehkulamppujen joukosta voittajaksi nousi Hellin! (Varalla Suvi Orfeuksen kääntöpiiristä.)

 

Onnea voittajille!

Viimeinen kiri: kansankynttiläin kokoontumisajot

Vielä on vajaa viikko lukea tietokirjoja kansankynttiläin kokoontumisajojen puitteissa. Kolme henkilöä onkin käynyt jo linkkailemassa koontipostauksensa haasteen kommentteihin, odottelen innokkaasti seuraavia! Arvonta on tarkoitus suorittaa joulukuun ensimmäisenä päivänä, ja koska arpavoitot määrittyvät saavutetun tason (sytkäri, taskulamppu, hehkulamppu) mukaan, kannattaa arvonnasta kiinnostuneiden muistaa ilmoittaa haastepostaukseen saavutuksestaan (kaikkein mieluiten juurikin koontipostauksen muodossa, hihii) siihen mennessä.

Viime hetken inspiraatioksi vielä linkki Ylen "Viikon tietokirja" -ohjelman menneisiin jaksoihin.

Viikon päästä arvotaan!

Umayya Abu-Hanna: Sinut

On joulu. Soitan kotiin. On se ihmeellistä, että haifalaisessa kerrostalossa olohuoneen nurkassa soi beige pöytäpuhelin. Palestiinalaisäidilläni on lattianpesu kesken kun hän vastaa puhelimeen.
"Minulla on luuri kädessä ja toisessa on moppi. Mutta arvaa mikä soi taustalla? Kiitos suomalaisesta levystä. Olemme perheen voimin oppineet suomea. Kuuntele!"
Äiti yskii ja valmistautuu puhumaan suomea. Hän madaltaa äänensä ja suipistaa huulensa ja matkii Juicea: "Sika, nanana nannanaa, sika."
"Hyvää joulua, äiti."
"Lahti, jumalautanen, hissi."
"Joo joo äiti, puhut loistavaa suomea. Pus hali."

Sinut
WSOY, 2007
Kansi: Elina Warsta

Sinut on Suomeen vuonna 1981 parikymppisenä muuttaneen Umayya Abu-Hannan muistelman- ja kolumninsekainen kirja. Se on jaettu laajempiin lukuihin, jotka sitten on edelleen jaettu tähdillä erotelluiksi itsenäisiksi tarinoikseen. Iloinen, surullinen, katkera, nauravainen, toiveikas, turhautunut... sellaisilla sanoilla haluaisin kuvailla tulkintaani kirjasta.

Hauskoja anekdootteja ovat esimerkiksi Abu-Hannan perheen vierailut Suomeen (keski-ikäinen israelilaisäiti opettaa skinipoikia käyttämään ratikkalippua). Nolostuttavia ja vihastuttavia ovat monet kuvaukset etenkin 80- ja 90-lukujen Suomesta, joissa suhtautuminen muunvärisiin ihmisiin taisi olla aika tavalla tökerömpää kuin tänä päivänä (toivottavasti!): joku on nähnyt vierailulle tulevan äidin matkalaukkuineen ja hälyttänyt poliisin, joka tulee soittamaan ovikelloa tiedustellakseen, ei kai kyseinen äiti suinkaan ole muuttamassa vaivihkaa Suomeen; ura Ajankohtaisessa kakkosessa päättyy ärsyyntyneeseen asiakaspalautteeseen.

Kirja haastaa ennen kaikkea etsimään omat suomalaisia ja ulkomaalaisia koskevat käsitykset ja ravistelemaan niitä. Uskonko ehkä salaa vähän sittenkin että kyllä me suomalaiset olemme rehellistä kansaa? Tai kaikkihan aika rehellisiä ovat, mutta me ehkä vähän rehellisempiä kuin toiset... Ja aika maallistuneitakin täällä ollaan. Tunnustuksellinen uskonnonopetus peruskoulussa vaan voisi jossakin muussa maassa vaikuttaa aika paljonpuhuvalta piirteeltä. Abu-Hanna vaatii antamaan erityisesti muualta tuleville ihmisille annetaan mahdollisuus olla toisia ihmisiä eikä irrationaalisia, arvaamattomia "ilmiöitä". Ajatuksia herättävä oli etenkin seuraava harjoitus, jossa kuvitellaan mm. seuraavanlaiset tilanteet:
Otetaan museon vakinaiseen kokoelmaan teoksia, joissa kuvataan seksuaaliakteja: tauluja, videoita ja ääniä. Erilaiset ilmeet kuvattuina läheltä ja kaukaa, eri asennot erilaisista kulmista, eri valoissa, sisällä, luonnossa ja niin edelleen. Seksuaaliaktihan on luonnollinen ja nautinnollinen tilanne ja siksi hyväksyttävä. Näistä syistä tämä olisi osa jokaista museota ja näyttelyä (vähän kuin alastomuus nykyään).
Sulje silmät ja mene mielessäsi museoon isoäitisi kanssa rentoutumaan. Kuvittele sitten vieväsi kummilapsesi sunnuntaiksi museoon. Pysähdy kolmannen videon edessä ja tarkastele siinä kuvattua seksiaktia lapsen kanssa. Millaisen tekniikan taiteilija valitsi, millainen tyyli ja vaikutelma?
Muun muassa antiikin Roomassa suoliston toiminta oli hyvin luonnollinen ja arkinen asia. Valtakunnan kaupungeissa ja erityisesti kylpylöissä sattoi olla suuri yhteinen vessa. Rakennuksessa saatettiin käyttää marmoria ja mosaiikkia. Sen keskellä oli valtava U:n muotoinen taso, jolla sivistyneistö istui vierekkäin pitkät ajat keskustellan ja ulostaen. Tason alla oli yleensä kanava, jossa virtasi vesi, ja näin tila oli suhteellisen puhdas. - - - Kaikkihan tämä on luonnollista.
Sulje silmäsi ja kuvittele, että näin tärkeä asia ihmisen elämässä kuvataan eri näkökulmista ja tekniikoilla ja ripustetaan museon seinille.
"Luonnollinen", "nautinnollinen" ja "inhimillinen" eivät riitä selitykseksi toiselle ihmiselle, jolla on erilaiset tabut kuin meillä.

Tuntuu kovin surulliselta, että ihminen, joka haluaa olla suomalainen, joka tuntee olevansa suomalainen, ja joka opettelee menestyksekkäästi vielä suomen kieltäkin, joutuu kuitenkin tuntemaan olevansa kelpaamaton siihen ryhmään. Kirja sai minut miettimään, kuka on suomalainen. Sain myös kirjan luettuani tietää, että Abu-Hanna muutti pari vuotta sitten Alankomaihin. Toivoisin, ettei uutinen vaikuttanut mitenkään, mutta tuli kyllä ainakin hetkellisesti vähän hämmentynyt olo, kun on vastikään lukenut Abu-Hannan suomalaisuudesta (rakkaus, ehjäksi tervattuna). Nopea Googlaus kuitenkin antaa kosolti hommafoorumin viittauksia, kosolti vihaisia iltalehden foorumisteja sekä jonkin linnan juhlissa sattuneen tapauksen repostelua.

Abu-Hannalla on vahvoja mielipiteitä, niistähän on varmasti saanut kosolti ryöpytystä. Vaikka kirjassa joskus turhautuneisuus tuntuu paistavan läpi, ei kai se mikään syntikään ole. Itsekin joskus vähän liikahtelin epämukavasti ja ajattelin että "no ei kai nyt sentään ihan noinkaan", kun en ole suuri provokaation ystävä. Monia hyviä pointteja kirjassa kuitenkin oli. En tykkää provokaatiosta, mutta tässä kirjassa sitä ei ollut liikaa... Muualla lukemassani haastattelussa sitä oli kovastikin, mikä sinänsä oli vähän yllättävää. Kirja on minusta eräänlainen kädenojennus, provokaatio taas tuppaa tukahduttamaan maltillisen keskustelun.

Noh, vaikka mukana on paljon järkyttäviä tarinoita ennakkoluulosta ja seassa vastineeksi vähän kärjistyksiä Suomestakin, se on monella tavalla ja monilta kohdin kuitenkin toiveikas ja aurinkoinenkin kirja. Suosittelen sitä melkolailla kaikille, vaikkei aivan kaikesta samaa mieltä olisikaan. Saa ajatukset hyrräämään, näköaloja... ja toimii hyvänä unilukkarina omien vakaumusten suhteenkin.

Vähän mietittyäni merkitsen kirjan osasuoritukseksi Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Ja muita novelleja

Joni Pyysalon novellit eivät ole järin piristävää luettavaa. Ja muita novelleja on kokoelma tarinoita onnettomista ihmisistä. Päällimmäisenä jäi mieleen useammankin hahmon tuntema onttous, sisällöttömyys tai sisällön etsintä. Oma elämä ei maistu, ymmärtäjiä ja mukanakulkijoita on harvassa kuin kanalla hampaita. Huh heijaa, toivon todella, etten ikinä joudu samanlaiseen tilanteeseen. Hahmojen hämmennys alkaa vähän jo ahdistaa: eikö kukaan keksi, mitä täällä tekisi ja miksi? Yksi löytää totuuden, mutta hän onkin pimahtanut. ...Vai onko, kysyy tarinan viimeinen rivi. Lukijan on tässä suhteessa nostettava itse oma häntänsä.

Alaviitteiden muodossa esiintyvä intertekstuaalisuus oli hauska tyylikeino. Toisaalta viittaukset tuntemattomien henkilöiden tuntemattomiin hengentuotoksiin vain lisäsi joskus sellaista "Tää ei taida olla mun kirja" -fiilistä... Vähän samaan tyylin kuin silloin, kun seurue puhuu lukemistaan kirjoista, joita itse en ole lukenut, enkä kyllä keskustelun perusteella erityisesti haluakaan. Kun oikea kirjailija ja lukija löytävät toisensa, alaviiteiloittelu on varmasti kuitenkin riemukas kokemus. Itse sytyin sille vähän viiveellä. Ehkä olin alkupäässä yrittänyt tulkita niitä liikaa ja vasta loppua kohti päässyt kunnolla vauhtiin ja nauttinut niistä sellaisina kuin ne olivat.

Kannessa on yliviivattuja sanoja, ikään kuin muokkaus ja editointi näkyisivät aukkoina tekstissä. Sama homma takakannen esittelyssä. Jäin pakonomaisesti päättelemään mustattujen sanojen merkityksiä mustien palkkien ylä- ja alareunojen yli ulottuvien kirjainten osien perusteella... Jotenkin en osannut jättää niitä muina miehinä huomiotta. Tykkäsin oivalluksesta. Tuli mieleen lukiovuosilta tuttu runo Work in Progress, jossa samantapainen konsepti ensimmäisen kerran ilahdutti. Ja nyt kun mielleyhtymistä puhutaan, Tee ilman marmeladia -novellista tuli mieleen vastikään lukemani Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat -novellikokoelma. Jotenkin yllättävä assosiaatio, vaikkakin sinänsä ilmeinen, jos on molemmat kirjat edes suhteellisen lyhyen ajan kuluessa lukenut.

Tykkäsin, näin soveliaan synkeällä tavalla, Pelastautumissuunnitelma-novellissa olleesta kulutusyhteiskunnan kuvauksesta. Siinä oli ainakin tarttumapintaa kaikille niille, jotka ovat joskus eläissään kieltäytyneet mistä hyvänsä ilmaiseksi tarjotusta tuotteesta. Jaa jaa... Olen vähän tuuminut, että lapsena kun ei ole omaa rahaa, on aina hienoa, kun saa tai pystyy hankkimaan jotakin. Ehkä se sitten jollain lailla jää päälle, se sellainen "ota, ota, myöhemmin et saa" -mentaliteetti, että halpa (saati ilmainen) roina houkuttaa niin maan penteleesti, vaikka vähän tietää kyllä, ettei kyseistä hilavitkutinta, rättiä tai roipetta oikeastaan tarvitse. Intertekstuaalisuuden teemassa pysytelläksemme mainitsen tässä saman tien Dan Arielyn kirjan Predictably Irrational, jossa perehdytään muun muassa siihen, miten taikasana ILMAINEN vaikuttaa ihmisiin. Ei ehkä kannata omaksi asti ostaa, sillä monet kirjassa esitellyistä kulutuksen psykologiaa valottavista tutkimustuloksista ovat oikeastaan aika itsestään selviä asioita, mutta kyllä se tutustumisen arvoinen on joka tapauksessa.
 
"Kailas kiersi Eurooppaa etsimässä tilpehööriä, jolle voisi löytyä markkinat. Ala perustui vanhojen ideoiden kierrätykseen. Omien ja kilpailijoiden arkistoitujen katalogien lukeminen paljasti totuuden. Ensi vuonna oli riippumattokesä. Sitten fonduepatajoulu. Hän tiesi, hän vain tiesi, kuten hän sanoi Kailaalle. - - - Mitä enemmän hän mietti rahaa, sitä vähemmän hän ymmärsi mitä se oli. Vaihtoa, vaihtosuhteita, välttämättömyyksiä ja ylellisyyksiä, abstraktio joka tuotti ihmiskunnalle unettomuutta. Mistä se tuli, mitä se oli, minne se oli menossa. Hän kadotti jotakin tietämättä mitä tai mistä etsiä. Hän menetti tasapainonsa ilman syytä tai alkusysäystä. - - - Hän tunnisti oireet siitä, ettei ollut ainuttakaan esinettä, jonka hän olisi halunnut. Niin kuin tavara olisi yhtäkkiä kuollut sukupuuttoon." (s.112-113)

Loppupään novelleistä kuolemaa käsittelevä Pilkkijakkara oli ahdistava. Luin sitä silmät kosteina kirjastossa gradumaratonin uuvuttamana, kunnes joukko espanjaa puhuvia turisteja tuli pölisemään ja napsimaan kuvia digikameroillaan, mikä sai närkästymään niin, että jäi siinä herkemmät tunteet jalkoihin. Miten näin nuori voi olla näin mielensäpahoittaja... Noh, olen tässä huomannut, että itselleni kuolema on kovin kaukainen. Vähän kuin televisiolupatarkastaja. Tulee ehkä joskus... mutta jos tuleekin, en ole varmaan kotona. Nyt olen aika kauhuissani ja melkein valmis soittamaan äidille varmistaakseni, että eihän se aio kuolla hitaasti ja riipaisevasti, enkä minäkään.

Erityisesti tykkäsin myös viimeisestä novellista, Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta. Itseriittoinen kirjallinen nero saa kylmää kyytiä. En osaa itse kirjoittaa mitään, enkä oikein muutenkaan ymmärrä kirjallisuuden päälle (siksi blogi... kai), mutta tämä itsejulistetun neron tuotannon tiivistys onnistui huvittamaan "sitä itteydellään" siitä huolimatta:
"Lyriikkaa esikoiskokoelmasta Jumalainen, minä. Sitä seurasi Rakkauslauluja hanurillesi, nuoruudentuntoinen Klassillinen vitutus, antiikkiin pureutuva Perse kipeänä: kuin roomalainen. Viidentenä ilmestyi Rykimäyskä, irtiotto murrerunouteen, ja viimeisenä Avaja porttis, hengellisviritteisiä riiuurunoja. Uusin käsikirjoitus, Kokuhane, hakukonehaikukokoelma ei ylittänyt julkaisukynnystä." (s.148)

Puhutteleva, mutten halua kyllä rypeä näissä tunnelmissa aivan heti uudelleen. Kirja arkistoidaan Kuusi kovaa kotimaista -haasteen osasuoritukseksi.

Mitä onni on... ja mitä onni ei ole

*puhinaa* Voin kertoa, mitä onni ei ole. Onni ei ole sitä, että käännöstoimiston lähettämän koekäännöksen palautusaika tikuttaa muutaman tunnin päässä ja yliopiston kaikki verkkoresurssit ovat vajonneet kuolleena kybermeren pohjaan. Pingispallopartio tyyliin Aku Ankka ei ole tullut pelastustoimiin, vaikka aikaa on kulunut yli vuorokausi. Tää on taas tätä.

Liitän tähän vielä Youtube-puheen, joka on yksi puhuttelevimpia aiheesta (naiset mainoksissa) kuulemiani. Olisipa tämä näytetty muinoin yläasteen terveystiedontunneilla! Ehkä tarpeetonta sanoakin, että tämäkin pätkä kuuluu ennemmin kategoriaan "Mitä onni ei ole". Tekstitys on englanniksi, mutta katselen myöhemmin, jos löydän sen jostain suomeksi tekstitettynä. Jos pituus pelästyttää, niin päätä etukäteen paljonko aikaa pätkälle annat: "Jos mielenkiintoni ei ole herännyt 10 minuutissa, jätän katsomisen kesken." Parhaiten viestin ehkä tiivistää malli Cindy Crawfordin lausahdus: "Kunpa näyttäisin Cindy Crawfordilta."


" 'Jos onni on mysteeri,' minä lohdutin, 'niin onnen esteet vasta mysteerejä ovatkin.' " Ja totta on.

Petri Tammisen teos Mitä onni on on huomattavasti leppoisampi tarina, joskin toisinaan päähenkilön sietämätön peeloilu sai aikaan turhautunutta tuhinaa ja tuskastuneita ähkäisyjä. Kirjan päähenkilö, ammatiltaan kirjailija, saa vaimoltaan idean: tehdään kirja suomalaisesta onnesta. Kuka on onnellinen ja mistä onnen löytää. Aisaparikseen onnen jäljitykseen kirjailija saa itseään parikymmentä vuotta nuoremman taideopiskelija Hannun, johon on tutustunut pöytätennishallilla. Tutkimusmateriaalia on tarkoitus kerätä mm. onnellisuustutkijalta, haudankaivajalta ja ruotsinlaivalaisilta.

Luin kirjaa useaan otteeseen kahviloissa ympäri kaupunkia ja naureskelin ääneen. Päähenkilön tunneäly ei päätä pakota, mikä sai moneen otteeseen sympatiat rassukan vaimon puolelle. En pilaa kauhumehukkaimpia kohtia kertomalla niitä tässä, mutta ei voi kyllä muuta sanoa, ettei seuraavanlaista kohtelua kyllä aiheetta saa: "Minä en sanonut mitään, mutta mielessäni mietin, että keski-ikäiset miehet eivät vaihtaneet vaimoaan nuorempaan ulkonäön takia niin kuin yleisesti luultiin. Miehet vaihtoivat nuorempaan sen takia, että he halusivat vihdoinkin olla toisen silmissä se aikuinen, kun olivat kuitenkin aina joutuneet olemaan se hölmö, se hitaammin kehittynyt, se äitinsä ja sitten vaimonsa helmoissa pyörivä poika, joka ulvoo matolla maajoukkueen hävitessä tai formulan savuttaessa niin että lapsetkin sitä kauhistuvat: 'Äiti, mikä iskälle tuli?' " Kaikessa hämmentyneessä orpoudessaan hän on oikeastaan aika sympaattinen hahmo. Pojasta yhtäkkiä keski-ikäiseksi hujahtaneen miehen hortoilusta Tamminen saa revittyä irti mainioita tilanteita.

Mitä se onni sitten meistä monen kohdalla on? Tammisen tarjoama vastaus on uhmakkaan arkinen ja arkisuudessaan kyllä itse asiassa aika tyydyttäväkin.

P.S. Seuraava pätkä jäi mietityttämään:
"Insinööritieteiden menestys on saanut aikamme vaikuttamaan rationaaliselta. Se on vakava väärinkäsitys. Koko uuden ajan historiasta ei löydy häilyväisempiä ihmisiä kuin me. Meidän tunteitamme ruokitaan ja kiihotetaan lakkaamatta, meidät totutetaan tuntemaan niin paljon, että emme enää erota missä tunteemme loppuvat ja maailma alkaa. Ympärillämme näemme omat tunteemme, omista tunteistamme meille tulee mieleen uusia tunteita. Meidän on hyvin vaikea sanoa, miltä meistä tuntuu."


Kirja on luettu osana Kuusi kovaa kotimaista -haastetta.

Kuusi kovaa kotimaista

Kansakunnalle tiedoksi, että aion itsekin osallistua Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Haaste suoritetaan lukemalla vuoden 2012 aikana kuusi kotimaista kirjaa (ilmeisesti ei tänä vuonna ilmestyneitä). Haasteen selättäneiden keskuudesta palkitaan joku onnekas itsenäisyyspäivänä. Hahmottelen tähän jo valmiiksi kuutta mahdollista kirjaa -- yhden tosin olenkin jo lukenut!

* Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

* Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

* Kari Hotakainen: Ihmisen osa

* Hannu Rajamäki: Kvanttivaras

* Umayya Abu-Hanna: Sinut

* Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet

Muita mahdollisia mielessä pyöriteltäväksi:

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Joel Haahtela: Katoamispiste

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

... voi ei, miten näistä voi päättää!

Kirjavan kammarin Eurooppa-haaste

Kirjavan kammarin Eurooppa-haaste kuulosti mielenkiintoiselta. Tarkoitus on lukea vuonna 2012 kirjoja mahdollisimman monipuolisesti ympäri Eurooppaa. Mulla on vähän sellainen kutina, että hitaana lukijana jatkan työtä tämän parissa tulevinakin vuosina, mutta on kuitenkin hauska aloittaa muiden kanssa samaan aikaan. Lukupiirini äänestyksessä on jo menestynyt ehdottamani ja ikuisesti lukulistalla ollut Pamukin "Nimeni on Punainen", joten Turkki, täältä tullaan!

Alla vielä lista maista alueittain kuten se Kammarin Karoliinalla oli. Maailmankarttaa en saanut zoomattua kattamaan vain Euroopan, joten täytän sitä muiltakin osin lukemisieni mukaan. Jip! Ai niin, ja karttaa aion värittää kirjoittajan asuinmaan mukaan, ellei hän muutoin ole vahvasti profiloitunut esimerkiksi entisen kotimaansa ääneksi.

This application is created by interactive maps.
You can also have your visited countries map on your site.

If you see this message, you need to upgrade your flash player.

Make your visited countries map

JavaScript charts

Pohjois-Eurooppa
Islanti
Latvia
Liettua
Norja
Ruotsi
Tanska
Viro

Itä-Eurooppa
Armenia
Azerbaidzan
Georgia
Kazakstan
Moldova
Ukraina
Valko-Venäjä
Venäjä

Etelä-Eurooppa
Albania
Andorra
Bosnia ja Hertsegovina
Bulgaria
Espanja
Italia
Kreikka
Kroatia
Kypros
Makedonia
Malta
Monaco
Montenegro
Portugali
Romania
San Marino
Serbia
Slovenia
Turkki
Vatikaani

Länsi-Eurooppa
Alankomaat -- Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa
Belgia
Irlanti
Iso-Britannia -- Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Luxemburg
Ranska

Keski-Eurooppa
Itävalta
Liechtenstein
Puola
Saksa
Slovakia
Sveitsi
Tsekki
Unkari

(Muut maat)
Kanada: Michael Ondaatje: Englantilainen potilas