Riku Korhonen: Hyvästi tytöt

Hjahah. Luin Hyvästi tytöt -kirjan johdannon, jossa kertoja panikoituu 36 vuoden (ilmeisesti) maagisessa iässä huomatessaan, etteivät tytöt enää katsele häntä sillä silmällä. Kevät on tullut ja tytöt valtaavat kadut.

Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2009

Kuljin kadulla tyttöjä vastaan. Heitä oli paljon ja ilmestyi jostain jatkuvasti lisää, he olivat toivottoman kauniita, kenties kahdenkymmenen, kenties hiukan yli, joskus melkein kolmenkymmenen ja yhä vain tyttöjä. En tarkkaan tiennyt mistä se johtui, tuo tyttöys, ehkä se oli jonkinlaista olemuksen valoa, kehon ja mielen valoa, tyttövaloa jota katsellessa teki mieli heittää kädet kohti taivasta ja ylistää tätä uskomatonta maailmaa, sen haurasta tasapainoa, teki mieli suojata ja lohduttaa pienempiään ja lahjoittaa vähät rahansa kansalaisjärjestöille.

Mutta tytöt eivät näe häntä. Hän on liian vanha silmäpeliin. Johdanto oli suloinen. Haluaisin kirjoittaa samanlaisen, joskin ujomman, tunnustuksen vastalahjaksi pojille. No mutta niin: Olin jo melko varma, että kuulemani nihkeät arviot olivat aivan perättömiä. Sitten luin muutaman luvun. Aloin aavistella että kuulemani arviot olivat ehkä sittenkin paikkansapitäviä, kunnes tajusin mistä kiikasti.

Riku Korhonen vaihtaa vähän salavihkaa tyyliä johdannon jälkeen. Tavallaan. Olen tätä kirjoittaessani vielä vähän kahden vaiheilla mielipiteessäni. Joku sanoi, olisiko ollut Goodreads-sivustolla, että Korhonen yrittää olla hauska ja epäonnistuu surkeasti, mutta en minä sellaista näkemystä kyllä allekirjoita. Johdannon perusteella ei ehkä osaa odottaa sitä seuraavien 25 tyttötarinan sisältävän vahvaa liioittelua ja sitä, mitä paremman puutteessa kutsun maagiseksi realismiksi. Odottaa jotakin johdannon kaltaista: söpömpää ja nätimpää... Ei muijaa, joka kynsii itsekään syytä tietämättä poikaystävänsä toistuvasti verille. Ei muijaa, joka itkee kuollutta undulaattiaan niin, että kyynelistä kasvaa puita, joiden latvaan kertoja lopulta päätyy apinapuvussa, jonka on itse kursinut kokoon eläimen nahoista yrittäessään piristää tyrskivää tyttöään.

Jos lukee härkäpäisesti eteenpäin niissä fiiliksissä, että kyllä se kohta pääsee taas tolkkuihinsa ja palaa siihen alun asetelmaan, lukee turhaan. Luulisin, että tässä on syy sille, miksi aika moni on ollut kirjan suhteen yllättävän ynseä. Pitää herätä ja haistaa homman nimi, ja jatkaa lukemista vasta sitten.

Usein huumori tulee vähän kierteellä. Lakonisesti tai mustan sävyissä. Sitäkään ei ehkä johdannon perusteella osaa odottaa. Tunnustan kyllä tyrskähtäneeni epäuskoisesti, kun muina miehinä todettiin, että tyttöystävän herttainen sisko "Kielo oli kuollut vuotta aiemmin, kun tuomiokirkon seinätiili putosi hänen päähänsä."

Romaanissa on rikas tyttö, tieteilijätyttö ja kuollut tyttö. On liian iloinen tyttö ja liian surullinen tyttö, on parapsykologiasta riehaantunut tyttö ja hengenpelastajatyttö. Heitä on paljon, mutta mieleen tulee kuitenkin vähän Petri Tamminen, joka on kirjoittanut jonkin verran tämmöisiä "miehenä maailmassa" -tyyppisiä romaaneja. Tyttöjen tyttöyden ja tyttöystävyyden on kuitenkin kokemassa aina mies tai poika, joka on joskus itsevarma, usein hämmentynyt ja aina inhimillinen. Hyvästi tytöt onkin yhtä paljon mieskirja kuin naiskirja, mitä sitäkään ei ehkä aavistaisi vaaleanpunaisen kannen ja sitä koristavan neilikan perusteella.

Toivottavasti en saa outoja katseita, jos yritän metsästää tyttövaloa Turun keväisiltä kaduilta. Aion myös keskittyä poikavalon metsästämiseen. Tänään aion lähteä kirjastoon ja panna mekon ylle. Taidan myös ostaa siipalle oluen jääkaappiin.

Kirja arkistoidaan Kuusi kovaa kotimaista -haasteen osasuoritukseksi.

J.K. Onko muuten totta, että nykyajan naisten elämä on kovaa? Olemmeko omaksuneet miehiltä kunnianhimon ilman miehistä suurpiirteisyyttä itseä kohtaan? Ajatus on kiinnostava.