Umayya Abu-Hanna: Sinut

On joulu. Soitan kotiin. On se ihmeellistä, että haifalaisessa kerrostalossa olohuoneen nurkassa soi beige pöytäpuhelin. Palestiinalaisäidilläni on lattianpesu kesken kun hän vastaa puhelimeen.
"Minulla on luuri kädessä ja toisessa on moppi. Mutta arvaa mikä soi taustalla? Kiitos suomalaisesta levystä. Olemme perheen voimin oppineet suomea. Kuuntele!"
Äiti yskii ja valmistautuu puhumaan suomea. Hän madaltaa äänensä ja suipistaa huulensa ja matkii Juicea: "Sika, nanana nannanaa, sika."
"Hyvää joulua, äiti."
"Lahti, jumalautanen, hissi."
"Joo joo äiti, puhut loistavaa suomea. Pus hali."

Sinut
WSOY, 2007
Kansi: Elina Warsta

Sinut on Suomeen vuonna 1981 parikymppisenä muuttaneen Umayya Abu-Hannan muistelman- ja kolumninsekainen kirja. Se on jaettu laajempiin lukuihin, jotka sitten on edelleen jaettu tähdillä erotelluiksi itsenäisiksi tarinoikseen. Iloinen, surullinen, katkera, nauravainen, toiveikas, turhautunut... sellaisilla sanoilla haluaisin kuvailla tulkintaani kirjasta.

Hauskoja anekdootteja ovat esimerkiksi Abu-Hannan perheen vierailut Suomeen (keski-ikäinen israelilaisäiti opettaa skinipoikia käyttämään ratikkalippua). Nolostuttavia ja vihastuttavia ovat monet kuvaukset etenkin 80- ja 90-lukujen Suomesta, joissa suhtautuminen muunvärisiin ihmisiin taisi olla aika tavalla tökerömpää kuin tänä päivänä (toivottavasti!): joku on nähnyt vierailulle tulevan äidin matkalaukkuineen ja hälyttänyt poliisin, joka tulee soittamaan ovikelloa tiedustellakseen, ei kai kyseinen äiti suinkaan ole muuttamassa vaivihkaa Suomeen; ura Ajankohtaisessa kakkosessa päättyy ärsyyntyneeseen asiakaspalautteeseen.

Kirja haastaa ennen kaikkea etsimään omat suomalaisia ja ulkomaalaisia koskevat käsitykset ja ravistelemaan niitä. Uskonko ehkä salaa vähän sittenkin että kyllä me suomalaiset olemme rehellistä kansaa? Tai kaikkihan aika rehellisiä ovat, mutta me ehkä vähän rehellisempiä kuin toiset... Ja aika maallistuneitakin täällä ollaan. Tunnustuksellinen uskonnonopetus peruskoulussa vaan voisi jossakin muussa maassa vaikuttaa aika paljonpuhuvalta piirteeltä. Abu-Hanna vaatii antamaan erityisesti muualta tuleville ihmisille annetaan mahdollisuus olla toisia ihmisiä eikä irrationaalisia, arvaamattomia "ilmiöitä". Ajatuksia herättävä oli etenkin seuraava harjoitus, jossa kuvitellaan mm. seuraavanlaiset tilanteet:
Otetaan museon vakinaiseen kokoelmaan teoksia, joissa kuvataan seksuaaliakteja: tauluja, videoita ja ääniä. Erilaiset ilmeet kuvattuina läheltä ja kaukaa, eri asennot erilaisista kulmista, eri valoissa, sisällä, luonnossa ja niin edelleen. Seksuaaliaktihan on luonnollinen ja nautinnollinen tilanne ja siksi hyväksyttävä. Näistä syistä tämä olisi osa jokaista museota ja näyttelyä (vähän kuin alastomuus nykyään).
Sulje silmät ja mene mielessäsi museoon isoäitisi kanssa rentoutumaan. Kuvittele sitten vieväsi kummilapsesi sunnuntaiksi museoon. Pysähdy kolmannen videon edessä ja tarkastele siinä kuvattua seksiaktia lapsen kanssa. Millaisen tekniikan taiteilija valitsi, millainen tyyli ja vaikutelma?
Muun muassa antiikin Roomassa suoliston toiminta oli hyvin luonnollinen ja arkinen asia. Valtakunnan kaupungeissa ja erityisesti kylpylöissä sattoi olla suuri yhteinen vessa. Rakennuksessa saatettiin käyttää marmoria ja mosaiikkia. Sen keskellä oli valtava U:n muotoinen taso, jolla sivistyneistö istui vierekkäin pitkät ajat keskustellan ja ulostaen. Tason alla oli yleensä kanava, jossa virtasi vesi, ja näin tila oli suhteellisen puhdas. - - - Kaikkihan tämä on luonnollista.
Sulje silmäsi ja kuvittele, että näin tärkeä asia ihmisen elämässä kuvataan eri näkökulmista ja tekniikoilla ja ripustetaan museon seinille.
"Luonnollinen", "nautinnollinen" ja "inhimillinen" eivät riitä selitykseksi toiselle ihmiselle, jolla on erilaiset tabut kuin meillä.

Tuntuu kovin surulliselta, että ihminen, joka haluaa olla suomalainen, joka tuntee olevansa suomalainen, ja joka opettelee menestyksekkäästi vielä suomen kieltäkin, joutuu kuitenkin tuntemaan olevansa kelpaamaton siihen ryhmään. Kirja sai minut miettimään, kuka on suomalainen. Sain myös kirjan luettuani tietää, että Abu-Hanna muutti pari vuotta sitten Alankomaihin. Toivoisin, ettei uutinen vaikuttanut mitenkään, mutta tuli kyllä ainakin hetkellisesti vähän hämmentynyt olo, kun on vastikään lukenut Abu-Hannan suomalaisuudesta (rakkaus, ehjäksi tervattuna). Nopea Googlaus kuitenkin antaa kosolti hommafoorumin viittauksia, kosolti vihaisia iltalehden foorumisteja sekä jonkin linnan juhlissa sattuneen tapauksen repostelua.

Abu-Hannalla on vahvoja mielipiteitä, niistähän on varmasti saanut kosolti ryöpytystä. Vaikka kirjassa joskus turhautuneisuus tuntuu paistavan läpi, ei kai se mikään syntikään ole. Itsekin joskus vähän liikahtelin epämukavasti ja ajattelin että "no ei kai nyt sentään ihan noinkaan", kun en ole suuri provokaation ystävä. Monia hyviä pointteja kirjassa kuitenkin oli. En tykkää provokaatiosta, mutta tässä kirjassa sitä ei ollut liikaa... Muualla lukemassani haastattelussa sitä oli kovastikin, mikä sinänsä oli vähän yllättävää. Kirja on minusta eräänlainen kädenojennus, provokaatio taas tuppaa tukahduttamaan maltillisen keskustelun.

Noh, vaikka mukana on paljon järkyttäviä tarinoita ennakkoluulosta ja seassa vastineeksi vähän kärjistyksiä Suomestakin, se on monella tavalla ja monilta kohdin kuitenkin toiveikas ja aurinkoinenkin kirja. Suosittelen sitä melkolailla kaikille, vaikkei aivan kaikesta samaa mieltä olisikaan. Saa ajatukset hyrräämään, näköaloja... ja toimii hyvänä unilukkarina omien vakaumusten suhteenkin.

Vähän mietittyäni merkitsen kirjan osasuoritukseksi Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.