sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Kyllä minä niin mieleni pahoitin...


Annoin pojalle joululahjaksi löylykauhan. Ei sillä kyllä saunaakaan ole... mutta jos ymmärtäisi rakentaa.

Puhe on tietysti Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajasta. Kirjastosta löysin kyseisen opuksen äänikirjana, mikä osoittautui suorastaan lottopotiksi, sillä vaikea on kuvitella että itse saisin pakattua enemmän persoonaa nimihahmoon kuin lukija Antti Litja.

Heti ensimmäiset luvut kuunneltuani en voinut uskoa, etten ollut tarttunut kirjaan aiemmin ja toisaalta uskoin heti, että sen jatkuvalle poissaololle kirjastosta oli perusteltu syy. Lyhykäisyydessään Mielensäpahoittaja kertoo vanhasta miehestä, joka ei ole koskaan valittanut ja on nyt päättänyt aloittaa. Hampaankoloon on jäänyt kaikenlaista, kun sotavuosista asti on pantattu. Lapset ovat maailmalla, rouva hoitokodissa, Yrjänä-toveri haudassa ja maailma täynnä epäkohtia aina herkkänahkaisista mäkihyppääjistä vähärasvaisiin tuotteisiin. Jokainen itsenäinen luku alkaa samalla fraasilla, tyyppiesimerkkinä: "Kyllä minä niin mielen pahoitin, kun poika halusi auttaa."

En tunne mielensäpahoittajan sukupolvea kylliksi voidakseni arvioida, kaikuuko tässä nyt kokonaisen sodannähneen sukupolven ääni. Aionkin viedä kirjan vaarille ja kysyä mielipidettä. Meillä on vaarin kanssa ihan oma kirjaklupi. Ollaan luettu jo mm. Heli Laaksosen Pursu (eli "tarina- ja marinakokoelma"). Näin suoralta kädeltä luulisin, että kyllä siinä jotain yleispätevää varmaan on. Ainakin jokin ihmetys siitä, miten niuhoksi maailma on muutamankymmenenvuoden takaiseen verrattuna mennyt.

Mielensäpahoittaja on -- sanokaamme näin banaalisti -- ihana. Hän on äreä, mutta ei katkera. Varsinainen mielipidejyrä, muttei suinkaan itseriittoinen. Vaatimaton ja itsenäinen mies, joka haluaa kaikkien muidenkin olevan vaatimattomia ja itsenäisiä. Nuorisolle tyrkytetään peruskoulussa aina luettavaksi kirjoja, joissa on lukijakunnan kanssa samanikäisiä hahmoja. Mikä tolkku siinä on. Sen aikaa kun ne ovat avuttomina koulunpenkillä, pitäisi tarttua mahdollisuuteen ja tuputtaa niille jotain mielensäpahoittajamaista. Mitä omituisimpien mielipahojen takaa löytyy nuorempiakin puhuttelevia näkökulmia.

Litjan tulkitsema mielensäpahoittaja on epäilemättä Mielensäpahoittajaa parhaimmillaan, vaikken ole kilpailevia versioita kokeillutkaan -- en paperikirjaa sen paremmin kuin vaalikommentaattoriakaan. Jälkimmäisestä näin tosin muistaakseni jonkin uutislähetyksen perässä mainospalamaisen pätkän... ei vakuuttanut. Mielensäpahoittajan konsepti on toimiva ja toteutus hyvä, mutta liikaa ei kannata lypsää.  Parasta mielensäpahoittajassa on nimittäin äreänsuloisen persoonan lisäksi ajoittain taustalta pilkahteleva syvällisyys, jonka pelkään jäävän jalkoihin, jos ukkoparkaa liikaa raahataan mediatapahtumissa. Nyt ollaan siinä onnellisessa asemassa, että kustantajan sivuilla saa kuunnella ensimmäisen luvun. Jollet tiedä mistä on kysymys, suosittelen lämpimästi että menet ja kokeilet. Itse aion heti huomenna mennä ostamaan kukkahatun tulevaa kukkahattutädin uraani silmällä pitäen.

Lopuksi kappale eräälle erityisen ihanalle sanalle: kyllä. Sain ihan suhteettomasti mielihyvää tavasta, jolla Kyrö on viljellyt 'kyllä'-sanaa painottamaan milloin mitäkin virkettä. Usein lauseen alussa (niin kielteisissä kuin myönteisissäkin), mutta aina se on yhtä sympaattinen. "Kyllä minä niin mieleni pahoitin..." Kyllä en uskonut. Kyllä ei ole sellainen miehen puhetta. Kyllä on ihmeellistä.

P.S. Alun "lainaus" on vähän filunkia. Äänikirja kun on jo palautettu kirjastoon, niin siteerasin ulkomuistista jonkin version eräästä Mielensäpahoittaja-joulukalenterin luukusta noin kahden vuoden takaa. Siinä tiivistyy kyllä paapan kytevä kapinallisuus ja härkäpäisyys oivasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti