maanantai 23. tammikuuta 2012

Kirja-alen tuomaa

Asioin Akateemisen kirjakaupan alessa. Kohtalo iski kahdesti, sillä ensin menin retkuun aleluetteloa selaillessani ja sitten tilausta hakiessani haksahdin ostamaan vielä kaksi kirjaa. Oikein nolottaa, miten kirjoja hakemaan lähtiessäni vielä onnittelin itseäni ja kehuskelin karvaisemmalle puoliskollenikin miten hillitysti toimin asiassa. Ehkä ensi vuonna sitten.

Olen aika hidas lukija, mutta fiilistelen nyt hankintojani vaikken vielä pääse niihin muilta keskeneräisiltä kirjoilta ja kirjahyllyn ulkoisilta projekteilta edes käsiksi. Onhan se nimittäin vähän niinkin, että jonkin mieluisan odotus on usein yhtä mukavaa kuin sen odotetun asian saaminen/tekeminen. Tällä kertaa kävi jostakin syystä niin, että haaviin jäi ainoastaan englanninkielisiä kirjoja. Vielä hämmästyneempi olin tajutessani ettei mukana ole yhtään romaania. Ihmeiden aika ei ole ohi... Väkisin tulee mieleen, että onko tässä nyt haukattu liian iso pala. Tapaan vähän angstailla tietokirjoja lukiessani, etten kuitenkaan hetken päästä muista lukemastani enää mitään, toivottavasti tietokirjapino ei nyt ennakoi mitään puolen vuoden surkeiluputkea! Vaan asiaan.


Ensinnäkin on ruokalistalla The Smell of the Continent, kirjoittajina Richard Mullen ja James Munson. Tämän suhteen suurin varaukseni on brittikeskeisyys. Kirja nimittäin väittää kertovansa nykyaikaisen turismin synnystä, joka takakannen mukaan alkoi 1814, kun Napoleon tönäistiin valtaistuimelta Ranskassa. "Seuraavan sadan vuoden kuluessa britit lähtivät joukolla tutkimaan Eurooppaa pakaten mukaan teepannunsa, mattonsa, kirjoituspöytänsä, kylpyammeensa ja runsaskätisen annoksen ennakkoluuloja." Toisaalta koska kirjoittajina on kaksi pesunkestävää engelsmannia, on ehkä lupa odottaa sitä ihanan kuivakkaa brittihuumoriakin... Myöskin The Economist on kehujien joukossa, mikä ehkä antaa pientä lisätukea ajatukselle, että kirjasta voivat nauttia muidenkin maiden asukkaat, sillä lehdestähän jaetaan kaikkialle maailmaan ymmärtääkseni sama painos. Takakannen perusteella kirja keskittyy yksinomaan brittien seikkailulle ulkomaailmassa, ei niinkään turismin luotaamiseen ilmiönä. Odotan toiveikkaana. 380 sivua.

Toinen hankinta oli Miranda Carterin The Three Emperors, jonka alaotsake kuuluu "Three cousins, three empires and the road to World War One." Nikolai II, Yrjö V ja Vilhelm II olivat siis serkuksia. Eipä ollut tällaisestakaan nippelitiedosta jäänyt mitään muistijälkeä historian tunneilta, vaikka kuvittelinkin pitäneeni ensimmäistä maailmansotaa kiinnostavana aiheena. Tämän onkin sitten aikamoinen jööti, 568 sivua. Dumas'n muskettisotureita olen lukenut enkä sivunumeroja laskenut, mutta runsas 500 sivua historiantutkimusta on urheilulaji, jota en ole aiemmin kokeillut. Jänskättää, selviänkö. Runsaista kehusitaateista eniten painoa annan Zadie Smithin hyväksynnälle, koska olen pienimuotoinen Zadie-fani. Takakannen perusteella on lupa odottaa syväluotaavia henkilökuvia kaikista kolmesta miehestä ja analyysiä siitä, miten miesten persoonallisuudet johdattelivat Euroopan sotaan.

Kolmas mukaan tarttunut kirja on Hugh Milesin Playing Cards in Cairo (alaotsake "Mint tea, tarneeb and tales of the city"). Asetelma tuntuu olevan se, että syystä tai toisesta mr. Miles (Saudi-Arabiassa syntynyt Etonin ja Oxfordin kasvatti) on saanut luikerreltua muslimityttöporukan suosioon ja on mukana, kun he kokoontuvat katsomaan televisiosta musateeveetä, lyömään korttia ja juttelemaan. Takakansi lupailee näkökulmaa siihen, millaista on olla nuori musliminainen maassa, jossa perinteiset islamilaiset arvot ovat valttia. Tämä on edellisiä helpommin lähestyttävää kokoluokkaa, 279 sivua. Takakannen tekstiesimerkki ei sytytä, mutta aihe on kiinnostava. Odotan mielenkiinnolla, joskin pienellä varauksella.

Mielenkiintoni esseitä kohtaan on viime aikoina kasvanut, mikä varmaan oli syynä siihenkin, että päädyin kantamaan Akateemiselta vielä kanadalaisen Malcolm Gladwellin esseekokoelman What the Dog Saw and Other Adventures. Gladwell on kiinnostunut sosiologiasta, psykologiasta ja sosiaalipsykologiasta ja tajusin hätkähtäen että olen nähnyt kyseisen miekkosen TED talkin. Hitto vie, mikä sattuma! Ostohetkellä en ollut tällaisesta tietoinen, mutta vaikuttaa todella lupaavalta. Gladwellin TED talk oli mielenkiintoinen ja käsitteli murrosta teollisuuden parissa, jolloin tajuttiin ettei tuotetta voi optimoida kuin tiettyyn pisteeseen asti. Ei siis ole olemassa kaikkien kuluttajien mieleen olevaa vaikka nyt tomaattikeiton koostumusta, kuten aiemmin oikeasti kuviteltiin. Osa haluaa samettista soppaa, toiset tulista, kolmannet haluavat että keitossa on sattumia pureskeltavaksi. Aika kiehtovaa, että tällainen nyt itsestään selvältä näyttävä asia hämmensi markkinamiehiä vuosikaudet. No. Tiedossa on nyt kuitenkin 410 sivua muun muassa kriminologiasta, ketsupista, kodittomuudesta ja hiusväristä.

lauantai 21. tammikuuta 2012

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Aloittelin tässä Eurooppa-haastetta alankomaalaisen Renate Dorresteinin kirjalla, jolla on mehevä nimi: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa. Suomalaisen laitoksen kansi on muuten mielestäni erityisen onnistunut. Jokin tuossa syvän punaisen ja viileän sinisen kontrastissa viehättää (pisteet Tuula Mäkiälle suunnittelusta!).

Suomentaja Titia Schuurman on tehnyt hyvää työtä. Kieli on idiomaattista ja luontevaa kuten pitkän linjan suomentajalta voikin odottaa. Afasiasta kärsivän äidin horinat oli käännetty toimivasti. Jotenkin ihanaa, että niinkin pienen kielen kuin hollannin taitaja on löytynyt suomennostyötä tekemään -- jotenkin suruttaa esimerkiksi se, että Murakamin töitä käännetään suomeksi englannin kautta. En halua väittää että lopputulos olisi olennaisesti huonompi, mutta tiettyä itseisarvoa annan kyllä sille, että lähdetekstin ja suomennoksen välillä on vain yksi linkki. Jaha, eksyin jo aiheesta. :)

Tämä oli oikeastaan ensimmäinen äänikirjani lapsuuden "kun kuulet tämän äänen, on aika kääntää sivua" -teosten jälkeen. Uusi aluevaltaus oli inspiroiva. Sinikka Sokan ääntä oli miellyttävä kuunnella ja ääninäyttelijän kautta päähenkilölle tuli "persoona" melkeinpä ilmaiseksi, kun joku muu oli jo hoitanut osan hahmon tulkinnasta. Mieleeni tulikin, paljonko lukukokemukseen oikein vaikuttaa se, lukeeko kirjan itse vai kuunteleeko jonkun toisen lukemana. Kesken on tällä hetkellä myös Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja, joka Antti Litjan lukemana on mahdottoman sympaattinen. En halua väittää, että tulkittava teksti jäisi luennan varjoon... Mutta paha on välttää sellaista fiilistä, että hyvä lukija lisää kyllä kokemukseen jotakin ekstraa. Sinänsähän se on varmaan ihan luonnollista, mutta huvikseni huomaan, että minua jotenkin häiritsee ajatus siitä, ettei kirja ole suvereeni, itseoikeutettu kokonaisuus joka on se tietty absoluuttinen itsensä ulkopuolisista tekijöistä huolimatta. Huomaan ajattelevani, mistä aiemmin penseän kohtelun saaneista kirjoista olisinkin pitänyt luettuna. Entäpä sitten sellainen mahdollisuus, että jokin lempikirjoistani ei olisikaan lempikirjani, jos olisin kuullut sen äänikirjana... tai kuka tietää -- jos olisin lukenut sen eri paikassa, eri tavalla, eri aikaan. Hui sentään, orastava identiteettikriisihän tässä tulee. :D

Jaha, eksyin aiheesta. Tykkäsin kyllä kirjasta. Alkupuolella fiilikset oli aika laimeat, mutta ensimmäisen kuudenneksen jälkeen tarina alkoi vetää mukaansa. Päähenkilö on keski-ikäinen nainen, joka kärsii menopaussin sivutuotteista, kuten kuumista aalloista ja emättimen kuivumisesta. Omaan ikään totuttelu ja sen hyväksyminen pyörivät mielessä samaan tyyliin kuin jossain isäni lainauksessa: "miten jotain niin omituista [vanheneminen] saattoi tapahtua niin pienelle pojalle?"

Kuviot panee uusiksi Heleenin äiti, joka ottaa ja kehittää pienimuotoisen halvauksen, minkä jälkeen puhe ei enää ota luistaakseen ja muisti ja koordinaatiokin tökkii. Selvinä hetkinään hän kuitenkin tajuaa oman tilansa: missä on ja mitä on tapahtunut. Heleenin äitisuhde on aina ollut vaikea ja osoittautuukin kuluttavaksi käydä katsomassa äitiä sairaalassa, hoitaa häntä parhaansa mukaan ja totutella pakosti läheisyyteen, joka ennen on heille ollut vierasta. On omituinen välitila, että äidin on toisaalta menettänyt, toisaalta ei. Eräänlainen puolikuolema. Tarina vaikuttaa ehkä synkältä, mutta sitäkin se on vain puolinaisesti. Kustantajan luonnehdinta on minusta vähän ontuva, sillä kirjaa verrataan "hyvään vitsiin: se on niin hyvä että vetää vakavaksi." Itse pidän vitsin laadun luotettavimpana mittarina sitä, naurattaako. ;) Mustasta huumorista on kyse, sen tunnistan, vaikken itse mustan huumorin suurystäviä olekaan. Sitä sorttia, jota tarkoitetaan kun kysytään "saako tälle nauraa?" Yleensähän noin tosin kysytään vain kustantajien mainospuheissa, mutta kaipa sitä ainakin toisinaan joku ihan yksityishenkilönäkin miettii.

Heleenin pinna alkaa joka tapauksessa kiristyä työn, perheen ja äidin ristipaineissa ja taustalla häälyykin kysymys, pimahtaako hän lopuksi.

Tykkäsin. Itsekin toivottavasti saan sen riemun elämässä että pääsen kokemaan, millaista on olla keski-ikäinen. Tätä aihetta pohdiskelevia kirjoja en ole aiemmin lukenut, joten arvostin tässä erityisesti juuri sitä. Päähenkilön elämän velvoitteet ja vaatimukset ovat jotenkin niin radikaalisti erilaiset kuin omani (yksin asuva alle 25-vuotias), että tarina tuntui eksoottisemmalta kuin se ehkä onkaan. Koskaanhan ei tiedä mitä tapahtuu, joten mietin lukiessani myös omaa äitikultaani ja yritin kuvitella, millaista olisi jos hän joutuisi äkkiarvaamatta samaan tilaan. Ei mikään maailmaa järisyttävä silmien avaaja, mutta uusia näkökulmia antava tuttavuus kuitenkin.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Kirjavan kammarin Eurooppa-haaste

Kirjavan kammarin Eurooppa-haaste kuulosti mielenkiintoiselta. Tarkoitus on lukea vuonna 2012 kirjoja mahdollisimman monipuolisesti ympäri Eurooppaa. Mulla on vähän sellainen kutina, että hitaana lukijana jatkan työtä tämän parissa tulevinakin vuosina, mutta on kuitenkin hauska aloittaa muiden kanssa samaan aikaan. Lukupiirini äänestyksessä on jo menestynyt ehdottamani ja ikuisesti lukulistalla ollut Pamukin "Nimeni on Punainen", joten Turkki, täältä tullaan!

Alla vielä lista maista alueittain kuten se Kammarin Karoliinalla oli. Maailmankarttaa en saanut zoomattua kattamaan vain Euroopan, joten täytän sitä muiltakin osin lukemisieni mukaan. Jip! Ai niin, ja karttaa aion värittää kirjoittajan asuinmaan mukaan, ellei hän muutoin ole vahvasti profiloitunut esimerkiksi entisen kotimaansa ääneksi.


This application is created by interactive maps.
You can also have your visited countries map on your site.

If you see this message, you need to upgrade your flash player.



Make your visited countries mapJavaScript charts

Pohjois-Eurooppa
Islanti
Latvia
Liettua
Norja
Ruotsi
Tanska
Viro

Itä-Eurooppa
Armenia
Azerbaidzan
Georgia
Kazakstan
Moldova
Ukraina
Valko-Venäjä
Venäjä

Etelä-Eurooppa
Albania
Andorra
Bosnia ja Hertsegovina
Bulgaria
Espanja
Italia
Kreikka
Kroatia
Kypros
Makedonia
Malta
Monaco
Montenegro
Portugali
Romania
San Marino
Serbia
Slovenia
Turkki
Vatikaani

Länsi-Eurooppa
Alankomaat -- Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa
Belgia
Irlanti
Iso-Britannia -- Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Luxemburg
Ranska

Keski-Eurooppa
Itävalta
Liechtenstein
Puola
Saksa
Slovakia
Sveitsi
Tsekki
Unkari

(Muut maat)
Kanada: Michael Ondaatje: Englantilainen potilas

maanantai 16. tammikuuta 2012

Lisää vuoden 2011 kirjoista

Vanhemmiltani saamassa kirjapäiväkirjassa ei ole tilaa vuoden lopuksi tehtäville merkinnöille -- tehtäköön ne toistaiseksi siis tänne.

Kirjoja luettu: 37
Englanniksi: 16
Suomalaisten kirjailijoiden teoksia: 10
Tietokirjoja/esseitä/pakinoita: 6

Ensi vuonna pitäisi laajentaa kielivalikoimaa. Tietokirjojen osuuteen olen aika tyytyväinen.

Yhden kirjan voisin nostaa erityisesti esille viime vuonna lukemistani. Vastakkainasettelun aika ei taida olla ohi koskaan, joten vastaiskuna sille voi silmäillä piispa-Pihkalan ja päivystävän astrologi Esko Valtaojan kaikessa ystävyydessä käymää kirjeenvaihtoa. Joskus tuntuu, että uskonnon pilkkaamisesta on tullut "uusi musta", helppoa ja hauskaa, kansanhuvia kaikille, joiden vittuiluhammasta kolottaa. Maailmassa lienee tilaa teisteille, ateisteille ja agnostikoille, ja soisinkin että silmät kiinni länkyttämisen sijaan kaikkien leirien kärkkäät edustajat tarttuisivat tähän kirjaan (tai samojen tekijöiden edelliseen kirjaan, lienee sekin yhtä hyvällä asialla). Pääasiallisena teemana on keskustella uskosta ja uskonnottomuudesta, pyrkiä ymmärtämään toisen näkökantaa. Molemmat vaikuttavat hyviltä tyypeiltä, tosin alun anekdootin jälkeen Valtaoja ottaa sympatiakisaan pienen varaslähdön. Kaksikon edellinen kirja kun voitti sekä Vuoden kristillinen kirja -palkinnon että vapaa-ajattelijoiden aivan vastakkaisia meriittejä palkitsevan tunnustuksen. Valtaoja kävi sattuneista syistä pokkaamassa molemmat palkinnot. Vuoden kristillinen kirja -palkintoa vastaanottaessaan hän ei voinut olla murjaisematta ettei uskovaisillakaan mene hyvin, kun täytyy agnostikko palkita. Vapaa-ajattelijoille hän luonnollisesti jokin aika myöhemmin sanoi palkintotilaisuudessa täsmälleen samoin: ei mene ateisteillakaan hyvin, kun täytyy agnostikko palkita.

P.S. Valtaojakin kuuluu sarjaamme hyvää Turusta -- ilmeisesti hän asuu täällä viikot työnsä puolesta. Pisteet siitä!

perjantai 6. tammikuuta 2012

Musta surma on musta kurja


Musta surma ei ole iskenyt -- ihan. Influenssa on ravistellu allekirjoittanutta kynsissään kuin räsynukkea. En muista koska viimeksi olin näin kipeä! Kuumetta on ollut nyt neljä päivää, välillä korviin heijastuvaa kurkkukipua, yskimistä, valuvaa nenää ja univaikeuksia. Hyi hemmetti. Oikein mikään ei oo ottanut onnistuakseen kun keskittymiskyky tuntuu lyhentyneen kymmeneen minuuttiin. Nyt hellittää jo vähän. Kuitenkin: ennen kuin vajosin tähän murheen alhoon, ehdin pelata vähän yhtä tosi hyväntuntuista peliä nimeltä L.A. Noire.

Kannattaa kokeilla, vaikka ei olisikaan muuten mikään videopelien suurkuluttaja. Ite pelailen toisinaan jotakin helposti sulavaa, en koskaan räiskintää, vaan esimerkiksi Civilisationsia, Wormsiä ja tunnustanpa ostaneeni parilla eurolla viime kesänä Plants vs Zombies -pelinkin. Tässä on kuitenkin kyseessä sellainen retroilupeli, jossa edetään poliisin uralla tutkimalla rikoksia. Mukaan mahtuu todisteiden etsintää, kuulusteluja (on arvioitava, puhuuko kuulusteltava totta) ja vähän perinteistä ammuskeluakin. Miljöönä toimii sympaattinen 50-luvun Los Angeles. Formaatti toimii mielestäni tosi hyvin. Etsimällä yleensä löytää, eikä ainakaan tähän asti oo tullu esiin vielä mitään ärsyttävyyksiä. Jotkut pelintekijät esimerkiksi tuntuvat olettavan että pelejä pelataan väkipakolla verenmaku suussa ja etsitään vaikkapa jotain kapista johtolankaa niin kauan kunnes se joskus löytyy - tai on löytymättä. Toistaiseksi etsittävät alueet ovat olleet kooltaan kohtuullisia, niin että keissit tuntuvat pysyvän hanskassa. Lupaavaa!

maanantai 2. tammikuuta 2012

Vuoden kirjoja

Täytin siis kyselyn (poistin pari kysymystä, joihin olisi ollut käytettävä vastauksena jo kerran mainittua kirjaa) tänä vuonna lukemillani kirjoilla.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Daniel Kehlmann: Maine. Novellikokoelma, jonka asetelmat jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli on vetävä, helpostilähestyttävä romaani tarinan ystäville.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Ari Turusen "Ettekö te tiedä, kuka minä olen?". Kevyesti kirjoitettu katsaus ylimielisyyden historiaan alkoi tuntua vain laimeasti kiinnostavien historiallisten anekdoottien kokoelmalta, enkä hahmottanut mitään isompaa teesiä tai kuviota. Saman kirjoittajan vastustamisen historiaa käsittelevä "Ei onnistu!" oli toisaalta menestys: kirjalla oli ainakin itelleni selkeä sanoma, joka koostui juurikin historiallisista anekdooteista.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
En muista tänä vuonna itkeneeni kirjan ääressä.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Sara Gruen: Vettä elefanteille
Siitä oli paljon puhetta netissä ja elokuvan julkaisupäiväkin kolkutteli leffateatterin ovilla, joten tuli kiire lukea kirja ennen kuin päätyisi leffaan. Loppujen lopuksi ei ollut niin hyvä kuin odotin. Itse tarina oli aavistamaani latteampi: perinteistä kolmiodraamaa, johon se draama saadaan varmasti iskostettua yhden osapuolen kaksinapaisella persoonallisuushäiriöllä. Miljöö oli kiehtova, 1920- ja 30-luvun taitteen amerikkalainen sirkus. Ilmeisesti taustatutkimustakin on tehty kokolailla, joten toiveet historiallisesta paikkansapitävyydestä edistivät myös sirkuselämän kuvauksen tenhoa. Toinen osa-alue, johon olin tosi tyytyväinen, oli vanhuuden kuvaus. Päähenkilö muistelee 93-vuotiaana menneitä ja toisinaan kertomus palaa "nykyhetkeen" eli vanhaan mieheen hoitokodissa. Ei huono kirja, mutta ei kyllä mikään erityinen tähtikään.

6. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Michael Ondaatje: Anilin varjo

7. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Sabina Berman: Nainen, joka sukelsi maailman sydämeen

8. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Ehkä Annelies Verbekenin Kalanpelastaja. Syytä on ehkä lukijassa tällä kertaa, sillä otin sen kirjaston uutuushyllyn telineestä samoin kuin pari kuukautta aiemmin olin ottanut tuon Bermanin. Aihe oli sama, kalat, ja ajattelin että olisi mielenkiintoista lukea kaksi samaa aihetta ihan eri tavalla käsittelevää kirjaa. Verbeken kirjahan ei sitten juurikaan kaloja käsitellyt, vaan teema oli pakkomielteinen rakkaus. Aihe ei ole sydäntäni lähellä.

9. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Ää, en tainnut lukea mitään ihan noin nerokasta. Guy Delislen sarjakuvapäiväkirja elämästä Pohjois-Koreassa, "Pjongjang", oli kyllä sangen puhutteleva, joskaan ei välttämättä mitenkään yhteiskunnallisesti relevantti Suomessa. Hyvässä suhteessa arjen huumoria ja absurdiudessaan vakavaa faktaa.

10. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Kari Hotakaisen Juoksuhaudantiestä voisin katsoa sen elokuvan. Henkilöt oli kyllä niin mahtavasti kuvattu (mehevin ehkä se nillittäjäpariskunta päähenkilön naapurissa) etten tiedä miten sen voisi elokuvan keinoin tehdä paremmin!