lauantai 16. maaliskuuta 2013

Tuija Lehtinen: Kolme miestä netissä

Otava, 2010
Jalkautumiseni chick litin maailmaan käy kankeasti. Muuten: Jos chick litin vastaparia, dick littiä, ruvetaan todella kutsumaan jormaproosaksi (mikä olisi hienoa), pitäisi chick litillekin ehdottomasti löytää jokin yhtä naseva suomenkielinen ilmaus. Pimuproosa? Hmm.

Tuija Lehtisen Kolme miestä netissä ei oikein jaksanut innostaa. Kirjan päähenkilöllä, Saimi Runolinnalla, on kaksi vaivalloista (täysi-ikäistä) siskoa, yksi Helsingin yössä saalistava puumaäiti ja alkutekijöihinsä jäänyt gradu. Saimi on jämähtänyt väliaikaiseksi tarkoitettuun asuntoon ja työhön, kunnes putkiremontti ja sitä myötä edessä häämöttävä evakkoon muutto herättävät hänet tarkastelemaan elämäänsä kriittisesti. Saimi päättää rykäistä gradun kasaan ja palkita itsensä matkalla netissä deittailemansa miesystävän luo. Valikoimaa olisi kolmen miehen verran: kokki-Simon asuu Kanadassa, eläintarhan tiikerimies Colin Australiassa ja kilpa-ajaja Lari Britanniassa. Kaikki hän on tavannut Suomessa ja jatkaa nyt flirttailua Skypen välityksellä. Kirjassa sitten jännätään, kenen luokse Saimi päättää lähteä.

Ongelmani oli, että 150 sivua luettuanikaan en ollut juuri kiinnostunut ratkaisusta. Miehiä ei juuri opi tuntemaan, joten heistä on vaikea välittääkään, ja hekumalliset hetket nettikameran edessä tuntuvat vähän vaivaannuttavilta.

Päähenkilön gradu liittyy nuortenkirjailija Tuija Tiaisen kirjoittamiin Tara-kirjoihin. Aikahan tunnetusti kultaa muistot (tai ehkä nauru irtosi kevyemmin murrosikäisenä), mutta Kolme miestä netissä ei erotu edukseen muistojeni Sara-kirjoihin verratessa. Jotkin sukkeluudet naurattavat, mutta turhan usein tuntuu, ettei sanaleikki oikein toimi eikä slapstick-hoopoilu naurata. Poikkeuksiakin tosin on: Hihitin hyvilläni, kun kärttyisä rullatuolimummeli pani tekotaiteelliselle kirjailijamiehelle jauhot suuhun lukupiirissä rullaamalla kohti ja vaatimalla nimikirjoituksia "riippurintoihinsa".

Erilaisia sivuhenkilöitä kirjassa piisaa, mutta he eivät ole järin mieleenpainuvia tapauksia. Päähenkilön graduaihe liittyy äiti-tytärsuhteisiin. Aikamoisia äiti-tytärsuhteita löytyy kirjasta muutoinkin, mutta itse en kostunut niiden pyörittelystä kummemmin tai havainnut mitään johtopäätöstä. Yleisvaikutelma jäi siis auttamatta haaleaksi. Olin nuoruuteni kultaisina päivinä innokas Lehtisen romaanien lukija. Sarat, Mirkat, Masat ja Laurat sun muut Siskokullat olivat aina tervetullutta ajanvietettä. Ehkä aika aikansa kutakin... Taidan kuitenkin jossain välissä testata vielä Lehtisen aikuistuotantoa siinä toivossa, että jokin muu tarina veisi paremmin mennessään.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

M. Thomas Inge: Charles Schulz : Conversations (KK)

Tenavia ikiajat piirtäneen Charles M. Schulzin haastatteluantologia sattui silmääni kirjastossa aivan sattumalta. Minulla on hehkeät muistikuvat alakouluikäisenä lukemastani Jaska Jokusen 35-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistusta pehmeäkantisesta strippikokoelmasta (Ei ikä paina, Jaska Jokunen), jossa on joukossa mausteena Schulzin lyhyitä muisteloita, joten tartuin innokkaasti tilaisuuteen oppia lisää miehestä Tenavien takana.
University Press of Mississippi, 2000

Kirjassa on kymmenisen haastattelua aina 50-luvulta vuoteen 1997. Viimeinen haastattelu onkin varsinainen mammutti, ja vie koko kirjan sivumäärästä leijonanosan. Itselleni jäi antologiasta vähän kaksijakoinen tunnelma.

Periaatteessa eri lehtien haastattelijat nostavat esiin eri osa-alueita Schulzin elämästä ja työstä, sinänsä siis hyvä, mutta toisaalta itsenäisiksi tarkoitetut haastattelut väkisinkin toistavat osin samoja asioita, mihin ehtii toisinaan leipääntyä. Vaikka alkupuolen haastattelut ovat suupalamaisia ja helppolukuisia, missä on oma etunsa, luontevammin samat tiedot olisi varmaan saanut muistelmateoksesta tai elämäkerrasta. Nopeaan tutustumiseen tämä haastatteluantologia kuitenkin kelpaa hyvin.

Kirjan loppupuolisko koostuu kokoelman mielenkiintoisimmasta Gary Grothin maratonhaastattelusta vuodelta 1997. Pitkä sessio on synnyttänyt aitoa keskustelun tuntua ja dynaamisuutta, joka muista, lyhemmistä haastatteluista tuntuu puuttuvan. Haastattelija on kahlannut aiemmat Schulzin sanomiset ja tekemiset läpi etukäteen täikammalla ja esittää hyviä kysymyksiä. Vaikka pidinkin erityisesti viimeisestä haastattelusta, siinä on kuitenkin sama meininki kuin aiemmissakin yhdessä suhteessa: amerikkalaisuutta ja ajankohtaa ei pääse karkuun. Nimiä mainitaan paljon, ja niistä miltei kaikki olivat minulle tuntemattomia. En ole esimerkiksi lukenut yhden yhtäkään Li'l Abner- tai Krazy Kat -strippiä, enkä tunne niiden tai monien muiden sarjojen piirtäjiä.

Schulzista muodostuu ristiriitainen kuva. Hänellä tuntuu olleen kroonisen huono itsetunto, mistä aiheutuu toisinaan ristiriitaisia lausuntoja. Esimerkiksi hän itse kieltäytyy kutsumasta sarjakuvia taiteeksi, mutta vertaa sitten kuitenkin Tenavia Sotaan ja rauhaan. Kirjakaupassa 90-luvulla hän oli kertomansa mukaan kysynyt Tenavat-albumeita, ja hänelle oli sanottu, ettei niitä olemattoman kysynnän vuoksi juurikaan ole. "Onko teillä kysyntää Sodalle ja rauhalle?" oli Schulz siihen tiedustanut.

Olennaista tuntui olevan, ettei pannut itseään likoon väittämällä itseään taiteen tekijäksi, sillä silloin olisi saanut osakseen pilkkaa – näin Schulz sanoo eräässä alkupuolen haastattelussa melko suoraan. Kuten hän itse elämäkerturinsa ohella toteaa, hän saattoi eläkeikäisenäkin muistaa lapsuusaikaisen epäoikeudenmukaisen tapahtuman tai muun ikävän sattumuksen yhtä elävästi ja kipeästi kuin jos se olisi vasta tapahtunut. Jos osaa kuvitella, millaista on elää sellaisen muistilla ja herkkyydellä varustettuna, monet hieman ristiriitaiset Sota ja rauha -tyyliset omituisuudet saavat selityksensä.

Kirjassa on muutamia hauskoja anekdootteja, haastattelut ovat helppolukuisia, ja Schulzin uran ja elämän eri vaiheet saavat melko monipuolisesti tilaa antologiassa. (Kävi muun muassa ilmi, että animaatioita tehtäessä oli helppo löytää sopivia ääninäyttelijöitä Epuksi, mutta Jaska Jokusia taas oli liikkeellä todella vähän.) Asiasta todella kiinnostuneiden kannattanee kuitenkin suunnata mielenkiintonsa vähemmän toiston ja analyyttisemmän asenteen toivossa jonkinlaiseen muistelma- tai elämänkertateokseen.

Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteessa sijoitan kirjan kategoriaan XIX) Elämäkerrat ja muistelmat.


keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Julia Vuori: Sika ja oikukas sieni

Julia Vuori, sinä Omituisten otusten kerhon puheenjohtaja (omaa spekulaatiotani). Kirjastossa en kuollaksenikaan muistanut, olenko äitini patistuksesta aiemmin jo lukenut tämän aikuisille suunnatuista Sika-kirjoista uusimman, joten otin sen mukaan joka tapauksessa. Tyyli on aiemmista kirjoista tuttu: valloittava yhdistelmä hykerryttävän outoa ja elämänmyönteistä. Oletko tutustunut? Jos et, tutustu ihmeessä! Sika on elämys. (Ja lisäksi uusin Suomi-hitti Japanissa.)
Otava, 2006 (HS:n Nyt-liitteessä vuosina 2004–2006)

Päähenkilö Sika seikkailee sarjakuvamaisissa sivunkokoisissa episodeissa ystäviensä Mäyrän, Sienen, Lehmän, Pingviinin ja Surun kanssa. He pitävät Itiö-seuran kokoontumisia, kahvittelevat, keskustelevat fiksuja ja puuhaavat muuta elämässä olennaista. Joutopäiväänsä Sika saattaa viettää järjestämällä kaikki asuntonsa esineet huoneisiin aakkosjärjestyksen mukaan: ensimmäiseen, A-I-huoneeseen, tulevat siis luonnollisesti esimerkiksi amme, cd-soitin ja iskuporakone, kun taas S-Ö-huoneeseen päätyvät muun muassa sohva, sähköhella ja yöpöytä. Pingviini taas lähettää hedelmävaakansa kielikurssille Britteihin, sillä vaaka puhuu vain tanskaa, jota Pingviini ei ymmärrä lainkaan. Vaa'an paluun kunniaksi ystävykset järjestävät lentokentällä Shakespeare-esityksen.

Sivut ovat yhtä värikkäät kuin juonenkäänteetkin. Hehkuvat punaiset, vihreät, keltaiset ja siniset pitävät loitolla pahan maailman (mikäli Sienen kriisiä ja vajoamista kovien rasvojen ja roskaviihteen maailmaan ei lasketa).

Vuoren huumorintajussa on mielestäni samaa arkilähtöistä hihittelyä kuin Sinikka Nopolankin kirjoituksissa (edelleen kiksit ja pointsit letkusuulakeaiheisesta novellista!), mutta Sian seikkailut ovat ehkä vielä absurdimpia. Omituiset tapahtumat jo sinänsä huvittavat, mutta ainakin itselleni kaikkein tärkeintä Sian seikkailuissa on se, miten arki näyttäytyy niissä loputtomien mahdollisuuksien näyttämönä. Hauskanpitoon ei tarvita erityistä aihetta tai budjettia. Ei tarvita kuin ystäviä, joiden kanssa viettää eri värien teemapäiviä, käydä piknikillä ja katsella toipilaspäivänä peilin kautta taivasta.

Käytännöllinen siippanen suhtautui myös peruspositiivisesti lukukokemukseen, vaikka kaikkein mielikuvituksekkaimmat käänteet jättivät toisinaan kylmäksi.

Seitsemän sarjakuvaa -haaste on näin muodoin korkattu!