En ymmärtänyt kaikkia viittauksia ja huomasin lukeneeni kirjaa liian pienissä paloissa. Koskakohan opin lukemaan vain yhtä tai kahta kirjaa samaan aikaan... Ehkä pätkälukemisesta johtuen imu katosi toisinaan, mutta ilmestyi esiin jonkin virkkeen takaa aina uudestaan. Tarinassa neljä sodan heittelemää henkilöä tapaa autiossa huvilassa Italiassa, maassa jonka saksalaiset ovat vastikään kuorruttaneet miinoilla ennen vetäytymistään.
Hana on nuori kanadalaisnainen, joka on ollut maailmansodassa sairaanhoitajana. Hän hoitaa mustaksi palanutta miestä, jota kutsuu englantilaiseksi potilaaksi tietämättä miehestä juurikaan mitään. Ensin ilmestyy paikalle Caravaggio, nykyään peukaloton entinen vakooja, joka tunsi Hanan sodassa kuolleen isän. Kip on Englannissa koulutettu sikhipioneeri, joka on tullut purkamaan pommeja, joita on piilotettu metronomeihin, puihin, rasioihin, kirjahyllyihin, pianoihin, teille... Sota tuli, sota meni -- eikä kukaan neljästä ollut entisensä.
Sotilaan ja potilaan katseet kohtaavat puolihämärässä huoneessa, jossa yhtäkkiä kuhisee koko maailma.
Vaikka sanojen 'sotilas' ja 'potilas' samankaltaisuus suomeksi ei ole Ondaatjen ansiota, liikutuin kovasti kun luin tämän virkkeen sivulta 295. Minulle kirja oli ennen kaikkea kertomus hullusta sodasta, jonka halki yksilöiden täytyy kunkin omalla tavallaan taistella läpi.
Seuraavassa katkelmassa on kohtaus, jossa Hana laulaa Marseljeesia Caravaggion ja Kipin kuunnellessa. Minusta siinä tiivistyy paljolti kirjan näkemys sivullisesta yksilöstä sodassa:
Hän oli tallettanut sydämeensä Hanan vuosien takaisen version. Nyt hän ... kuunteli laulua mielihyvin, koska kuuli sen taas Hanan laulamana. Tosin hänen ilonsa sammui tuota pikaa, kun hän kuuli miten Hana sen lauloi. Enää äänessä ei ollut kuusitoistavuotiaan kiihkoa, vaan se oli kuin kaiku heitä ympäröivästä heiveröisestä valokehästä. Hana lauloi sitä kuin se olisi rusentunut ja repaleinen, kuin kaikkea sen sisältämää toivoa olisi nyt enää mahdoton haalia kokoon. Edeltäneet kuusi vuotta, jotka olivat johtaeet tähän Hanan kahdenteenkymmenenteenensimmäiseen syntymäpäivään kahdennenkymmenennen vuosisadan neljäntenäkymmenentenäviidentenä vuotena, olivat muuttaneet laulua. Hana lauloi kuin yksinäinen, väsynyt matkamies, jolla on koko maailma vastassaan. Uusi testamentti. Laulusta oli kadonnut kaikki varmuus, sen laulaja oli yksi ainoa häviävä ääni joka kimpoili valtavista vallan vuorista. Vain se oli varmaa. Ja tuo yksinäinen ääni oli ainut, mikä vielä oli puhdasta.
Ondaatjen kielessä voi kylpeä. Älä herran tähden lue tätä kiireessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti