Olin eilen keikalla. En juurikaan pitänyt musiikista, olin paikalla seuraneidin ominaisuudessa. Jotta olisi joku tuttu olemassa samassa tilassa, vaikka keskustelu onnistuukin vasta keikkapaikan ulkopuolella. Nojasin pylvääseen ja katselin ihmisten takaraivoja, selkiä ja hartioita. Lavan takaa tulevassa vastavalossa laulaja levitti hitaasti kätensä ylös kertosäkeen kasvaessa täyttämään salin. Muutama musta siluettikäsi nousi päälakien mukulakiveyksestä kirkasta sinistä ja sitten oranssia vasten. Kuin sammakon räpylä tai sokeritoukan tuntosarvi. Käden, räpylän tai tuntosarven omistajan ajatuksia saatoin arvata yhtä vähän kuin simpukan. Lajille ominaisen käyttäytymisen banaalin herkkä muoto. Onkohan simpukoilla rytmitajua?
P.S. Ylen sivuilla on musiikkiaihetta sivuava artikkeli surullisen musiikin vaikutuksista mielialaan. Suurin löydös tuskin tulee yllätyksenä kovin monelle, mutta miellyttävän surun käsite on mielenkiintoinen.
P.P.S. Kansallisesta kirjakaupasta tein huippulöytöjä: Scott Lynchin Locke Lamoran valheet ja Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, yhteensä 9,80€! Locke Lamoran valheet on eräs parhaita lukemiani fantasiakirjoja (veijaritarinat, go!) ja Sinisalon tuotantoon taas olen halunnut tutustua jo jonkin aikaa, mutten ole saanut toimeksi. Karmahan (tai muu kosminen poliisi) sitten kuittasi tämänkin onnen, sillä huomasin kirjastossa minuuttia ennen sulkemisaikaa, ettei kirjastokortti ollutkaan matkassa. Huolella valitsemani kimppu jäi tiskille. Surku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti