Naisten ystävyyssuhteiden arkea

Olen ajatellut ystäviäni viime aikoina paljon. Mistä on pienet ystävät tehty ja niin pois päin. Olen ollut esimerkiksi kummipojan 6-vuotispäivillä ja tuuminut, miten yritän silläkin lyhyellä tapaamisella saada aikaan sen, että meistä kasvaisi jonkinlaisia ystäviä vuosien myötä. Tällä hetkellä meillä on aika vähän yhteistä. Kirjoitan gradua, poika aloittaa esikoulussa. Saan vajaata asumistukea, kun täytin kaavakkeet oikein, poika puijaa muistipelissä, eikä halua muuttaa tilavampaan omakotitaloon. Nyt kun asiaa toisaalta ajattelen, on meillä jotain yhteistäkin... Poika ei halua miksikään isona, musta tuntuu ettei musta välttämättä tuu mitään isona. Poika osaa ulkoa Tatu ja Patu -kirjat, itse osaan ne kolme, jotka omasta hyllystä löytyy. Poika on myös aina valmis jäätelölle kaupungilla -- ominaisuus, jota arvostan.

Kummipojat sikseen: enemmän olen oikeastaan miettinyt muita ystäviäni. Miten osasta tuntuu ajelehtivan kauemmas, miten tekisi mieli ottaa facebookissa yhteyttä alakouluaikaiseen ystävään silläkin uhalla että hänkin on muuttunut merkittävästi sitten niiden aikojen... ja miten mutkikasta on, kun on iso ystäväporukka, jotka eivät kaikki kunnialla mahdu yksiööni. Kenet jätän kutsumatta? Tulkitaanko se väärin? Millä perusteella itse asiassa jätän jonkun kutsumatta? Tulkitaanko se sittenkin oikein? Kannattaisiko erimielisyyksien tullessa vastaan nostaa kissa pöydälle vai haudata asia maton alle tai hampaankoloon?

Arja Mäkisen kirja Meidän kesken (alaotsake "Naisten ystävyyssuhteiden arkea") kertoo naisten ystävyyssuhteista: mikä pitää ystävyyttä koossa, mikä näivettää ystävyyden, voivatko miehet ja naiset olla ystäviä, milloin ystävystyminen on helppoa jne. Kirja pohjautuu suurilta osin 31 naisen (ikähaarukka 31-57) haastatteluihin, höysteenä on silloin tällöin teesejä muutamalta ystävyystutkijalta.

Kuulostaa nyt taas pahalta, mutta kirja oli "ihan kiva". Tietokirjaksi se oli selkeästi kirjoitettu ja aiheeltaan sopivasti rajattu... vaikka sattuneista syistä olisinkin toivonut, että mukana olisi ollut myös alle kolmikymppisiä haastateltavia. Mukavinta oli havaita, että kaikkien ystävyyssuhteet ovat monijakoisempia kuin mitä yleinen olettamus tuntuu ehdottavan: Mäkinen toteaakin, että jokin universaali olettamus tuntuu olevan, että ystävyys on ikuista ja hyvä ystävä on aina kannustava, positiivinen ja pysyy rinnalla. Oli tavallaan helpottavaa kuulla jonkun toisen suusta se, että ystävyyssuhteet elävät koko ajan... Ja myös se, että ihminen se on ystäväkin.

Tähän ehkä niveltyy luontevasti myös se tämänkertainen mutta: monet kirjassa esitellyt asiat ovat aika itsestään selviä. Minulle ei tullut yllätyksenä että miehet harrastavat ryhmätapaamisia ja naiset suosivat pienempiä porukoita tai kahdenkeskisiä tapaamisia. Tai että seurustelun aloittaminen saattaa etäännyttää ystävistä. Kirja oli kyllä suhteellisen nopealukuinen ja haastattelusitaattiensakin ansiosta erityisen todentuntuinen kuvaus ystävyyden ylä- ja alamäistä, mutta paljon oli tosiaan sellaista, jonka omin avuin onkin jo oppinut.

Jotain omaan elämään sovellettavaa löytää varmasti jokainen. Jos ei koko kirjaa aiokaan lukea, kannattaa ehkä selailla kuitenkin. Koko kirjan on lukenut myös Salla, jonka blogista lukuvinkin alunperin bongasin.