Nocturnes (Yösoittoja)

Viimeaikaisista onnistuneista äänikirjakokemuksista johtuen (Mielensäpahoittaja ja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa) suuntasin taas äänikirjahyllylle kirjastossa viime viikolla. Ehkä päädyin Kazuo Ishiguron englanninkieliseen Nocturnes-äänikirjaan yhdistetyn vaihtovuosifiilistelyn ja pitkään lukulistalla olleiden Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina -kirjojen vuoksi. Ishiguro tosin lienee epäjapanilaisempi kuin useimmat japanilaiset johtuen siitä, että hän on asunut iät ja ajat Britanniassa ja kirjoittaa kaikki kirjansakin englanniksi, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Nocturnes (suomennettu nimellä Yösoittoja) on viiden novellin kokoelma, joka kiertyy musiikin ympärille.

Johtuneeko hyvästä tarinasta vai hyvästä lukijasta, ensimmäinen novelli nappasi meikäläisen suvereenin vähäeleisesti mukaansa. Olen taas jännän äärellä yrittäessäni pohtia kumman ansiota se on. Ehkäpä tarina imee mukaansa nopeammin, kun lukija osaa asiansa? Mene ja tiedä. Äänikirjassa ainakin itäblokista kotoisin olevan puhujan ja amerikkalaisen vanhemmansorttisen laulajan dialogissa oli oma makunsa, kun amerikanenglanti luettiin ääneen. En olisi varmaankaan tajunnut itse lukiessani pitää mielessä sitä yksityiskohtaa... Kiinnostaisi hitusen muuten tietää, minkä ratkaisun kirjan suomentaja on tehnyt pyrkiessään välittämään kahden eri hahmon idiolektia.

Musiikki tuo mieleen muistoja muiden kanssa vietetyistä hetkistä... tai miksei muistakin hetkistä. En ole intohimoinen musiikin ystävä, mutta muistan, miten kuuntelin joskus 19-vuotiaana pitkän tauon jälkeen Fiona Applen levyä When the Dawn. Havaitsin vähän yllättäen, etten erityisesti pitänyt musiikista (enää?), mutta kuuntelin sitä mielelläni, sillä tunsin jonkin varjomaisen jäljen siitä, miten olin ollut usein iloinen kuunnellessani samaa levyä silloin useampi vuosi takaperin. ...Vaikka ei luulisi, jos sanoituksia tarkastelee! Erinäinen Jil Caplainin levy taas linkittyy perheen kanssa vietettyihin peli-iltoihin, joiden oikea-oppinen toteuttaminen edellytti aivan tietynlaista etnistä sillisalaattia: asetelmaan kuului itä-aasialainen peli, taustalle ranskalainen musiikki ja pelievääksi uunituore pulla maidon kera.

Oli miten oli, toisessa ja etenkin kolmannessa novellissa häiritsivät mieslukijoiden tulkinnat naishahmoista. :D Voi sentään. Novellit toimivat hyvänä ponnistuslautana omien musiikkimuistojen pohtimiseen, jos jaksaa jäädä kunkin tarinan jälkeen fiilistelemään omia musiikkimuisteloitaan. Eniten pidin sisällöllisesti ehkä viimeisestä novellista, vaikkakin syytä siihen on mahdoton selittää paljastamatta olennaista juonenkäännettä... Suosittelen kokoelmaa musiikin ystäville soittotaitoon katsomatta.

Erilaiset puhujat ja näkökulmat ilmentävät kauniisti musiikin merkitystä ihmisille. Useissa tarinoissa musiikki yhdistää ihmisiä milloin milläkin tavalla. Ishiguron Yösoitoissa on kuitenkin usein haikea sivumaku. Se tuntuu ymmärrettävältä, sillä ainakin itselleni musiikkiin liittyy monesti milloin mistäkin syystä alkunsa saava haikeus: joskus se etten itse soita koskaan yhtä hyvin, joskus se että on vaan niin kaunista, joskus musiikista mieleen tulevat muistot, joskus yksinkertaisesti se että monet melankoliset kappaleet on nättejä... Mutta musiikki on toisaalta myös usein paljon muuta. Olisi ollut hauska lukea enemmän myös muista sävyistä. Vaikka niin. Yösoittojahan nämä olivat.

Olisin kaivannut jotain merkintää novellien loppuihin. Joko raidan nimeen tai viimeisen pätkän loppuun jonkinlaisena äänimerkkinä. Nyt ehdin toopena jo äimistyä käsittämätöntä lopetusta ennen kuin tajusin, että sama tarinahan jatkuu aiemmista poiketen vielä toiselle levylle.

Loppuun yksi omista yösoittosuosikeistani. Vanhempien luona on piano, ja soitan sitä usein kyläillessäni, erityisesti iltaisin. Tähän piisiin on useimmiten hyvä lopettaa, vaikka hampaita harjatessa tekeekin sitten mieli hyräillä.