Rojektit

maanantai 31. joulukuuta 2012

Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista

Kaikkien tekstieni alkuun pitäisi kirjoittaa "MINUN MIELESTÄNI", jotta kukaan ei vahingossakaan erehtyisi saavansa lukea näiltä sivuilta mitään absoluuttisia totuuksia kirjojen laadusta. Pitäisikin varmaan kirjoittaa jonkinlainen julistus asiasta ja liisteröidä se pysyvästi etusivulle.

Oli miten oli, tällä kertaa olen ryhtynyt lukemaan runoutta (ja/tai aforistiikkaa, kuinka vain), josta en ymmärrä mitään huolimatta mahtavasta äidinkielenopettajasta. Jos runossa ei ole siementä, jonka voisin tulkita toivon tai elämän alun symboliksi, olen ulalla. Jos matka ei merkitse elämää, olen pihalla. Satuin kokemaan jonkinlaista lukionostalgiaa, mistä johtuen päätin hulluuksissani tarttua runokokoelmaan ja katsoa, mitä tapahtuu.

Kävi ihan hyvin. Olli-Pekka Tennilän Yksinkeltainen on kaksinkeltaista oli ilahduttava ja turhauttava lukukokemus, jota en kadu.

Poesia, 2012
En oikein uskalla sanoa mitään, pelkään möläyttäväni jotain aivan päätöntä. Tuota noin. Suurin osa runoista on lyhyitä, parin rivin mittaisia, mistä johtuen Kiiltomadossa niitä verrattiinkin aforismeihin. Ja sitten ei liene väärin sanoa, että monet Tennilän runoista liittyvät kieleen. Aihe on minulle mieluisa. Pieni generaattori alkoi hyristä sisuskaluissa aina, kun jokin runoista herätti katsomaan kieltä ja kirjaimia uudelta kantilta.

Ohessa kaksi sykähdyttänyttä runoa (taiteellisen asettelun teurastan, sori):
1)

Kieli koostuu vilheistä.          Miten ne pylkivät

eloon toisistaan.



2)

Miten rauhoittavaa on kirjaimen syventyessä,
viitteenomaisuudessaan,
A sivulta katsottu ullakon poikkileikkaus.
Lämpö kohoaa

                                                                              )(

Miten häiritseekään, jos kirjain ei ole aivan itsensä.



A. piirtää E-kirjaimen.
Siihen tulee monta sakaraa, jottei pystyviivaa menisi hukkaan.



Tekisi mieli lainata tähän monta muutakin, mutta se ei taitaisi enää mennä reilun käytön piikkiin. :)

Ensimmäisen kohdalla vain hymyilyttää. Eikö? Kielihän ei sinänsä ole mitään kiveen hakattua, sattuman kaupalla on vain sovittu, että puu tarkoittaa ulkona kasvavaa kovarunkoista kasvia ja "kattila"-äännähdys on merkki siitä, että ääntelijä haluaa kiinnittää huomion ruoanvalmistuksessa käytettävään esineeseen. Siinä mielessä voisi ehkä ajatella, ettei absoluuttisia oikeita sanoja ole, jolloin virheellistä kieltäkään ei voi olla. Vinha ajatus. Joskaan ei välttämättä se, mitä Tennilä ajoi takaa.

Lisäksi on hauska huomata, miten kielianturit nousevat pystyyn, kun 'virheen' sijasta onkin 'vilhe'. Siihen jää kiinni kuin koukkuun. Yhtäkkiä sitä huomaa vain pyörittelevänsä huvittuneena vilhettä ja pylkimistä ja eloon/eroon -kombinaatiota kielellään ja mielellään kuin lapsi rakennuspalikoita. Tavalliset sanat muuttuivat yhtäkkiä eri tavalla eläviksi. Sitä luulee, että sanat oikein kirjoitettuna merkitsevät itsestään selvästi tiettyä asiaa... Kun sitten yhtäkkiä jokin on vähän pielessä, kielitaju alkaa hamuta ympärilleen kiivaasti etsien tulkintoja. Ja niitä löytyy! Etsimättä tulee mieleen liian myöhään toimitettava multien vaihto keväällä: ruukusta nostettu juuri- ja multapaakku on selvärajainen, kuten sanatkin, muttei tarvitse paljonkaan pyyhkäistä, kun paakun reunoilta jo työntyy ohuita, tunnustelevia juuria. Parhaimmillaan haluan kutsua nerokkaaksi yhden virkkeen toteamusta "Kieli on harmaanhohtavaa." ihan vain siksi, että pienet ajatusjuureni löysivät riemusta vinkuen siihen piilotetun kakkostulkinnan: harhaanjohtavaa. Yksinkertaista ja kaunista... ja päälle päätteeksi hyvässä lykyssä ehkä vielä tottakin.

Tuossa kakkosesimerkissä taas alkoi kiehtoa kirjoitettujen kirjainten pohtiminen. En ole sitä juurikaan harrastanut, mutta reaktio on samanlainen kuin silloin, kun joltakin sanalta katoaa merkitys, kun sitä tarpeeksi toistellaan. Kirjaimiahan voi ajatella kuvina. Ei niin vain tule tehtyä, kun tietää mitä kirjaimet "tarkoittavat". Kirjaimet ovat siinä mielessä epäkiitollisessa asemassa, että ne eivät itsessään useinkaan ole mitään, niillä vain kuljetetaan merkityksiä. A-kirjaimessa voisi kuitenkin olla lämmin ullakko. Tai sulkeissa savupiippu. Monikin lapsi epäilemättä nimenomaan piirtää kirjaimia.

Olen vähän tohkeissani!

Toisaalta olin hikeentyä, kun muutamaan otteeseen kävi niin, että oivallus syttyi ja sammui kuin tulitikku, enkä pystynyt pitämään siitä kiinni, tutkiskelemaan ajatusta lähemmin ja paremmin. Mielleyhtymä oli välähtänyt ja kangasteli sitten ärsyttävästi olemattomissa kuin kameran salamavalo. Mur. Osa oli sitten tosiaan sellaisia, etteivät avautuneet ensinkään. Ehkä se on ok.

Toinen ongelma oli pettävän yksinkertainen. Miten runoja luetaan? Liian monta putkeen turruttaa. Mitä järkeä on konvehtejakaan ahmia kuin limppua. Yksi oli liian vähän. Luin yhden ja yritin sitten fiilistellä. Siitä ei tullut yleensä mitään. Pinnistettyä intomieltä on vaikea houkutella esiin. "Nyt luen jotain hienoa ja sitten ajattelen sitä." Olisiko ehkä nyt vähän jännitteinen suhde runouteen. e.e

Yritin sitten lukea muutaman kerralla, kunnes vastaan tuli taas sellainen kiva, joka sanoi meikäläiselle jotain. Sen verran hitaasti eteni puuha, että kokoelma on pitänyt uusia jo kolmesti, kerran päivässä ei selkeästi riitä pitämään kiinnostusta yllä. Joko lukee paljon kerralla (ei oikein hyvä) tai sitten vähän kerrallaan (ei oikein hyvä). Tähän pitää keksiä jotakin. Ideoita?

torstai 27. joulukuuta 2012

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys. Lyhyen esipuheen virke summaa kokoelman idean.

Atena, 2011
Kannatti innostua Kirjainten virran Hannan vinkkauksesta ja tarttua Rikoksiin. Takakannen perusteella sitä tuskin olisin tehnyt. Kirja sisältää esipuheen ja 11 novellia. Jokaisessa tapahtuu rikos, jota selvitettäessä minäkertoja pyydetään syytetyn puolustajaksi.

Puolustusasianajajana toimiva Ferdinand von Schirach antaa ymmärtää tarinoiden olevan tosielämästä otettuja, minkä hyväksyinkin sitten oletuksekseni, kun kirjaa luin. Kuulun siihen lukijakastiin, jota usein tuppaa häiritsemään epätietoisuus kirjassa olevien tapahtumien aitoudesta. Me hermostumme totuuden ja tarinoinnin epäselvästä raja-alueesta. Fiktio fiktiona, tositarinat tositarinoina. Kuulostaa kuivakkaalta, mutta minkäs teet. Ehkä siitä oppii ajan oloon eroon? Oli miten oli, näiden tarinoiden kohdalla en pannut pahakseni, vaikka toisinaan kiusasinkin itseäni sillä ajatuksella, että ehkä nämä ovatkin (osin) sepitettyjä.

Olivatpa tarinat totta tai eivät, niissä on jotain todella vakuuttavaa. Ensimmäisen novellin aikana olin vielä skeptinen, tuntui epämukavalta lukea tekstiä, jonka mielsin ulkopuolisen vaivaannuttavaksi yritykseksi eläytyä toisen ihmisen tunteisiin ja ajatuksiin. Alun jälkeen konsepti vei mukanaan, enkä häiriintynyt asiasta enää. Tarinoissa on kylliksi kuvailua, jotta ne ovat juuri tarinoita, eivätkä esimerkiksi raportteja. Tässä muodossa ne tavoittavatkin yleisön tehokkaammin. Itse olen sellainen paksukallo, että nämä toimivat novelleina omalla kohdallani erityisen hyvin. Tuntuu, että juonia olisi riittänyt useammankin dekkarin tarpeiksi, mutta niiden vaikutus tuskin olisi ollut yhtä iskevä. Kokoelmalla on selkeä sanoma.

En tarkoita hetki sitten kehumallani "vakuuttavuudella" niinkään sitä, että todentuntuiset kirjat ovat automaattisesti hyviä, jos jollekin nyt sellainen käsitys tuli. Mitenkä tämän selittäisi... Rikoksissa parasta on se tuntu, että se kertoo jotain kiinnostavaa ja relevanttia niin omasta elämästä kuin yhteiskunnastakin. Se nostaa katseltavaksi yhden näkökulman, yhden palan monimutkaista maailmaa ilman yritystä yksinkertaistaa.

Kun vankilatuomioita vaaditaan taas seuraavan kerran pidennettäviksi ja tuomioistuinten jakamia rangaistuksia kovennettaviksi, tulee mieleen näkemys, joka Rikosistakin välittyy: Me tanssimme koko elämämme hyvin ohuella jäällä, sen alla on kylmää ja kuolema tulee nopeasti. Joitakin jää ei kanna ja he uppoavat. - - - Jos olemme onnekkaita, niin ei käy ja me jatkamme tanssimista. Jos olemme onnekkaita.

Timo Mänttärin rulettivaikutteinen kansikuvitus avautuu kirjan edetessä miellyttävästi (itsehän en siis hoksannut tuota rulettijuttua ennen kuin olin edennyt kirjassa jonkin matkaa). Eurooppa-haaste puolestaan etenee kirjan myötä Saksaan.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Kirjakaupantätiydestä

Muhkuraisesta startista huolimatta kaupantätiyteni jatkuu ensi vuoden puolellekin. Tervetuloa, mainen mammona, luonani saat kelpo kodin!

Kirjakaupan tätinä on mukava olla. En tee täyttä viikkoa (lähellekään, joskin tällä joulunalusviikolla päästään aika lähelle), mutta asiakas jos toinenkin on jo ehtinyt kohdalle, eikä yhtään oikeasti kurjaa tapausta ole tullut vastaan*. Vastaan sen sijaan on tullut koko joukko vireitä vanhuksia:

- Pihistäjämummeli, joka pihisti nipun pienimpiä pusseja kassalta lähtiessään. Vanhus ja kissarefleksit. Itse jäin suu puoliauki miettimään, kumman impulssin olisin tyydyttänyt: 1) "HOI! MUOVIPUSSEJA RINTAANSA VASTEN PURISTAVA FROUVA SIELLÄ! PUSSIT TAKAISIN TAI KUUMA LINJA VARTIJOILLE LAULAA! OOT LIIAN VANHA VANKILAAN!" (joskin linnaa tuskin olisi aivan tämän tason kähvellyksestä rapsahtanut...) 2) "Vanhoille tädeille täytyy olla kiltti. Eikä vanhat tädit sitä paitsi pölli mitään. Muovipussit on kyllä halpoja. Kuuluuko mun nipottaa?"

- Kuuro Svenskatalande, joka korttiostoksillaan lopuksi turhautui, koska "Det är lite svårt för jag hör ingenting och jag förstår ingenting!" Olin siis puhunut suomea, koska hän oli aluksi puhunut suomea. Tilanne päättyi siihen, että hän lähti palauttamaan itse ylimääräisiä kortteja myymälän toiselle puolelle, ja minä karjuin hädissäni kokoon raapimallani ruotsilla niin että koko liike kaikui "DET ÄR (öö...) HELT OKEJ! DET KAN JAG NOG GÖRA!" Setämies lähti nyreänä paikalta lopuksi. Kurjuus. :(

- Likinäköinen Finskatalande, jota opastin tarrojen luokse viittaamalla neljän metrin päässä olevaan liikkeen seinään, jolla kyseiset tuotteet killuivat: "Tuolta seinältä löytyy." Mihinkä täti pari askelta otettuaan: "Niin, missä tämä seinä siis on?" ^_^

- Shop 'Til You Drop -Mummeli, joka oli lähtenyt kaupoille tietäen, että riittämätön verensokerista huolehtiminen aiheuttaa hänelle herkästi pyörrytystä. Ei ollut halunnut jättää ostostelua kesken syömisen takia... Joten oli siinä sitten jo hätäkeskukseenkin puhelu auki, kun täti oli ketarat ojossa myymälän nurkassa.

Vanhuus ei tule yksin. Toivottavasti olen itse vanhana käpynä yhtä hyväntuulinen ja pirteä kuin asiakaskunta on. :) Kurjinta on silloin, kun mielellään juttelisi jonkun puheliaan papan tai mamman kanssa pitempäänkin, mutta takana jono kasvaa, ja on pakko katkaista juttu lyhyeen. Yksikin muisti kuulemma Mannerheimin. Oli kävellyt ryhdikkäästi silloin pikkutyttöikäisen mummelin kodin lähellä. Mummelin äiti oli sanonut, että Marskilla oli korsetti. Huu!

* Yksi mummu oli kyllä sangen äreä ja pisteliäs, tosin ei minulle. Hän sätti edellään olevaa samanikäistä rouvaa hitaaksi. Itse hän käytti vähintään yhtä paljon aikaa kassalla kuin tämä kritiikkiä saanut. Kaikeksi onneksi kävi kuitenkin niin, että tämä verbaalista satikutia saanut tätiäinen oli kovin huonokuuloinen, eikä ilmeisesti kuullut nalkutuksesta mitään. Loppu hyvin, kaikki hyvin. ^_^

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa

Toimittaja Anu Silfverberg on monelle tuttu Hesarin kolumneista ja suht tuoreesta novellikokoelmasta "Eivätkä he olleet eläimiä". Luulen, että kiinnostus kasvissyöntiin, kirjoittajan nimen tuttuus ja esseemuodon diggailu saivat minut tarttumaan tähän kirjaan, jonka sisältöä Silfverberg itse kuvaa "esseehköiksi". Silfverbergillä on selkeästi esillä oma näkökulma, jonka hän antaa tietoisesti olla välillä tunteikas. Hän ottaa kantaa sillä tavalla henkilökohtaisesti ja argumentoi niin suorasukaisesti, että eri mieltä ollessaan lukija saattaa toisinaan provosoitua. Ei ole paha asia, mutta moni voi heittää lusikan nurkkaan, jos on lähtökohtaisesti liian kaukana kirjoittajan näkökulmasta.
Teos, 2011

Luin Eläin-osiosta pari esseehköä ääneen siippasellekin, joka suhtautui niihin ilokseni melko avomielisesti, vaikka tietynlainen henkilökohtaisuus ja kohtalaiset näkemyserot olisivat voineet johtaa pelkkään hikeentymiseen. Tunteikkaaseen asiaproosaan (sikäli jos tämä sellaista on) oli kuitenkin ilmeisesti vähän vaikea suhtautua. En tiedä, pitävätkö kaikki kirjassa esitetyt faktat paikkansa. Särkänniemen delfinaariota kauhisteltiin muun muassa siksi, että vedessä olisi klooria. Näin on varmaankin tehty Särkänniemessä ja tehdään epäilemättä joissakin delfinaarioissa edelleenkin, mutta Tampereella klooria ei käytetä enää delfinaarion nettisivujen mukaan. Valitsen uskoa heidän sanaansa. Toisaalta en tiedä, mistä asti klooria ei ole käytetty ja koska esseehkö on alun perin kirjoitettu. Nykyään tieto ei siis kuitenkaan pidä paikkaansa, mikä yhdistettynä tunteita herättävään kerrontaan etäännytti vähän Silfverbergin sanomasta ja argumentoinnista. Pitää kai kuitenkin muistaa, että kuten aiemmin todettiin, kirjoittaja huomauttaa itse esipuheessaan suhtautuvansa kirjoituksissaan asioihin (myös) tunteella. Kyseessä on siis tietoinen tyylivalinta, ei niinkään salakähmäinen retorinen kikka. Onhan sitä paitsi subjektiivinen näkökulma monenkin (jollei jokaisen) kolumnin suola.

Itselleni kiinnostavinta antia oli Työ-otsikon alle kootut kirjoitukset työstä, rahan arvosta ja kuluttamisesta. Nyt kun on vielä nuoruuden vuoksi itsestäänselvästi köyhä, pitäisi tehdä mahdollisia lihavampia vuosia varten jokin huoneentaulu tutkimustuloksesta, jonka mukaan tulotasosta riippumatta ihmiset tuppaavat vastaamaan, että he voisivat olla onnellisia tai elämäänsä oikein tyytyväisiä, jos tulot kasvaisivat vielä kolmanneksella. Olen kokolailla varaton, mutta elämäni ei tunnu siltä. Joskus oikein ihmettelen, mihin sitä rahaa panisi, jos sitä saisi. Nyt on tarpeeksi rahaa välttämättömyyksiin ja vielä vähän ylimääräistä, jonka voi käyttää jäätelöön, divareihin, Trivial Pursuit -iltoihin kavereiden kanssa kapakassa tai teen lipittämiseen kahviloissa. Olen tehnyt saman huomion kuin Silfverberg: kun lopettaa kaupungilla hengailun, loppuu asioiden "tarvitseminenkin" mystisesti. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan.

Ymmärrän, miksi joku voi pitää näitä hitusen päällekäyvinä, mutta suosittelen silti kokoelmaa kaikille, jotka haluavat harrastaa dialogia itsensä ja arvojensa kanssa, eivätkä ensimmäisestä vastakkaisesta argumentista hikeenny.

torstai 13. joulukuuta 2012

Omat kirjakevään tärpit

*mehehehehee* Rupesinpa minäkin selaamaan kustantamojen uutuuslistoja ja poimimaan kiinnostavia. Toimii muistilistana itsellenikin sitten myöhemmin. Ja hei, katsokaapa mitä ekaksi löysin:

1) Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (Avain)

Kirjablogeista kertova kirja! Luen! Tai no, tämäkin pieni intoilupaukku tietää tänä informaatioyhteiskunnan kultakautena, että saan odottaa opusta kirjastosta pari kuukautta pitempään, mutta silti. Hienoa, Hanna ja Katja. :) Hannan blogi on ehtinyt meitsille tulla vähän tutummaksi kuin Lumiomena, mutta ainakin Kirjainten virrassa on tosi kiihkoilemattomia ja pohdiskelevia blogipähkäilyjä, joita mielelläni lukisin oikein kirjasta. Ooh, ja toivottavasti Katjan kuvia on saatu mahdollisimman paljon mukaan!

2) Hannah Arendt: Totalitarismin synty (Vastapaino)

Sivuja sen 600, ja pelkään että mitään en ymmärrä saati hetken päästä enää muista, mutta aihe on sen verran mielenkiintoinen, että yrittää täytyy.

3) Fredinand von Schiarch: Collinin tapaus (Atena)

Tai ehkäpä pitäisi aloittaa tuosta edellisestä osasta, kun en siihenkään ole tutustunut... Kuulostaa myös siltä, että tästä voisi saada dekkarinnälkäisille vanhemmille hyvän lahjan.

4) Jari Tamminen: Häiriköt : Kulttuurihäirinnän aakkoset (Into-kustannus)

Vastamainokset kiinnostavat. Fantasioin joskus muutoinkin siitä, miltä kaupunkikuva näyttäisi, jos mainostauluihin pantaisiinkin jotain muuta kuin mainoksia. Kirjeitä, piirroksia tai valokuvia...

5) Juhani Karila: Gorilla (Otava)

Öh, olen mainoksen uhri. Petri Tamminen on kustantamon katalogin lainauksessa aika vaikuttuneen kuuloinen. Lyhyet, hengästyttävät tarinat kuulostavat lupaavilta.

6) Ian McEwan: Makeannälkä (Otava)

Koska Sunnuntain tunnelma oli niin luonteva, ja koska Sovitus oli hyvä.

7) Anu Laitila (toim.): Kirja joka muutti elämäni (Wsoy)

En tiedä, jaksaako kokonaan lukea, mutta selailla olisi ainakin kiva.

8) Tommi Melender: Yhden hengen orgiat (Wsoy)

Pelkään tämän olevan itselleni liian laajasti lukenutta ja sivistynyttä kamaa, mutta äreät vanhukset on etäältä hulvattomia, ja Flabuertin ja mahdollisesti häntäkin äreämmän Baudelairen siteeraaminen lupaa hyvää. Pohdiskelevat esseet vetävät tälläkin kertaa.

9) Grégoire Delacourt: Onnenkoukkuja (Wsoy)

Viittasivat Siilin eleganssiin. --> Tsekkaan mistä on kyse.

10) Eveliina Talvitie: Keitäs tyttö kahvia (Wsoy)

Keskusteluhengessä kerrottuja naistarinoita lähinnä politiikasta ja mediasta. Itse ainakin tuntuu, että olen ehkä maailman viimeinen ihminen, joka passaisi asialliseksi, piinkovaksi urakiituriksi. Lupaavat naisten kertomia juttuja unelmista, onnistumisista ja kompuroinneista. Uteliaisuus herää.

11) Blain & Lanzac: Ulkoministeriö 2 (Wsoy)

Koska sarjan avausosa oli varsin viihdyttävä. Kysehän on siis tositarinoihin perustuvista sattumuksista, joita salanimellä esiintyvä Ranskan politiikan (entinen?) vaikuttaja kertoilee ja Christophe Blain piirtää sarjakuvaksi.

12) Pekka Tuuri: Vedenalainen Suomi (Wsoy)

Luonnehtivat maagiseksi realismiksi. Itämeri on meitsille tärkeä ja luonnonvesissä uiminen muutenkin kesän ehdoton kohokohta. Odotan valokuvateoksen kuvitusta kieli pitkällä!

13) Pirjo Saarnia: Terveellistä ruokaa vartissa (Otava)

Koska töiden jälkeen en halua äheltää keittiössä ja arpoa, mitä noin seitsemästä osaamastani reseptistä käyttäisin. Toivottavasti tässä on paljon hyviä kasvisruokia, vaikkei varsinainen kasvisreseptikirja olekaan.

Teoksella ei ainakaan ole vielä katalookia netissä... Mutta kyllähän näitä näemmä kertyi kosolti näinkin.


tiistai 11. joulukuuta 2012

Lyhyehkösti: The Case of the Missing Books

Tuleva anoppini päätti suositella minulle mieleistään kirjallisuutta tiiliskivikokoisen keskiaikaromaanin muodossa. Tiiliskivien vieressä oli kirja, jonka nimi kalskahti dekkarin ja kirjafriikkeilyn yhdistelmältä. Tiiliskivikirja kannettiin kirjastosta kotiin yksissä tuumin, siitä myöhemmin sikäli kun se luetuksi tulee, mutta samalla mukaan tarttui se viereinen Ian Sansomin kirja The Case of the Missing Books, joka ilmeisesti aloittaa Kirjastoauto-sarjan.
Harper, 2006


Päähenkilö on Lontoosta Irlantiin työn perässä muuttava Israel Armstrong, jolle selviää kurjan matkan päätteeksi piereskelevän virkamiehen toimistossa, että kirjasto, jonka hoitajaksi hänet on palkattu, onkin vastikään lakkautettu. Tilalle on päätetty järjestää kirjastoauto. Armstrong yrittää panna hanttiin, mutta kehnolla menestyksellä. Työsopimus on veden- ja epäilemättä tulenpitävä, toisin kuin Armstrongin sulanut pankkikortti, joten kotiin ei ole aivan heti palaamista. Kirjastoauto on tietysti vanha rotisko, minkä lisäksi kirjojenkin havaitaan kadonneen. Armstrongin tehtäväksi jää hankkia kirjat takaisin kaikessa hiljaisuudessa. Ynseät irlantilaiset ja heidän käsittämättömät sanakäänteensä eivät auta asiaa.

Mäyh... Armstrongin vastoinkäymisiä riittää farssiksi asti. Kanankakkatahroistakin on tehty varmuuden vuoksi vielä vihreää. Armstrong teloo itseään, kukaan ei yritä suhtautua häneen ymmärtäväisesti... Mututuntumani on, että tämä edustaa taas sitä tragediafarssihuumoria, joka iskee brittiläisiin nauruhermoihin nasakammin kuin täkäläisiin. Juoni tuntuu etenevän hitaanlaisesti, eikä erilaisista epäreiluuksista lukeminen oikein inspaa. Viimeiset 100 sivua ovat innostavammat, kun Armstrong alkaa viimein sopeutua, mutta siinä vaiheessa ei enää oikein koko lukukokemusta pelasteta.

Jatko-osa voisi olla kiintoisampi, jos liukuhihnasurkeilua on tiedossa vähemmän. Kielen irlantilaisuudet ovat ihan hauskoja ("you need to learn to graze where you're tethered"), joskaan en pysty niiden autenttisuudesta ikävä kyllä mitään vannomaan. Sansom on melkoinen sutkauttelija: erilaisia sanaleikkejä piisaa. Joskus nämä osuvat, joskus eivät. Olisi kiinnostavaa tietää, olisinko suhtautunut sanaleikittelyyn ihastuneemmin, jos sen lukisi suomeksi...

Lopputulemana fiilis on aika neutraali. Ihan sympaattinen kirja, mutta ei ainakaan meitsille juuri enempää.

Miljöön myötä kirjallinen Euroopan valloitus etenee Irlantiin.

torstai 6. joulukuuta 2012

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Menemme suoraan asiaan: Delisle on kanadalainen animaattori/sarjakuvapiirtäjä, joka piirtää omaelämäkerrallista sarjakuvaa retkistään maailmalla. Delislen vaimo kuuluu Lääkärit ilman rajoja -järjestöön, minkä vuoksi pariskunta (myöhemmin perhe) on asunut useita kuukausia niin Burmassa kuin Pohjois-Koreassakin. Päiväkirjojen sarjan aloitti Kiinaan sijoittuva Shenzhen, tämä uusin taas sijoittuu Jerusalemiin.
WSOY, 2012
Delisle on edelleen symppis, mutta koska olen maailman asioista tietämätön tyhmeliini, tähän Jerusalem-sotkuun oli vaikea päästä mukaan. Arabit, juutalaiset, muslimit, siirtokunnat, länsiranta, palestiinalaiset, kristityt... ketkä kuuluvat mihinkin?

(Olin hetken nuupallani hidasjärkisyyteni vuoksi. Tuskaillessani Israelin kuvitteellisen, suppean Kuka, mitä, missä -version kanssa kuulin kuitenkin olohuoneesta jotakin, joka lievitti älykkyyskriisiäni. Siippaseni se siellä pelasi innoissaan kuolleista herättäämäänsä Masa Mainio ja autot -peliä. Tietokone puheli lakkaamatta, koska peli on tarkoitettu vielä lukemaan opetteleville lapsille. <3>

Tuntui, että kärryille pääseminen kävi hitaasti, mutta siitä huolimatta tämä oli mielenkiintoinen lukukokemus. Kuvat koripallokuvioisista kipoista (kipa, ei kippo :D) hymyilyttävät lukijaa taustatietoihin katsomatta. Elämästä Jerusalemissa oppii yhtä ja toista, vaikkei kaikesta pääsisikään täysin selville: ikkuna siihen maailmankolkkaan siis vähintään raottuu, vaikkei paukahtaisikaan selkoselleen. Päällimmäiseksi käteen jää tunne äärimmäisen fakkiutuneesta paikasta, jossa erilaisia toisiaan kyräileviä kuppikuntia on niin maan hiivatisti. Vaikka Delisle ei tässäkään oikeastaan synkistele, Merkintöjä Jerusalemista vaikuttaa silti jollakin tapaa päiväkirjoista turhautuneimmalta, mikä on sinänsä jo jotakin, ottaen huomioon, että vertailukohtina on sellaisia onneloita kuin Pohjois-Korea ja Burma.

Piirrosjälki on edellisten kanssa aika samanlaista. Tykkään Delislen tyylin yksinkertaisuudesta ja selkeistä viivoista. Myynnissä on taikka myyntiin ainakin tulee myös kuvakirjamainen vihkonen, jota tosin ainakin alkuperäisten suunnitelmien mukaan myytäisiin yhteispakkauksena albumin kanssa. Sitä en tässä tapauksessa jää erityisesti kaipaamaan, päiväkirja riitti meikäläiselle.

Osallistun kirjalla ihan itse viikko sitten lanseeraamaani Kansakynttiläin kokoontumisajot -haasteeseen kategoriassa VII) Matkat.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Haaste! Kansankynttiläin kokoontumisajot

Olen nyt katsellut kyllin lukemattomien tietokirjojen osuutta hyllyssäni niin pitkään, että on aika kääriä hihat ja tehdä niille jotakin. Sitä silmällä pitäen julistan täten haasteen nimeltä...


Kansankynttiläin kokoontumisajot
Useimmiten (mikäli kirjastonhoitajat tekevät tehtävänsä) ei tarvitse tutkailla kirjaston antimia kovinkaan kauan löytääkseen jonkin vinhan tietokirjan, joka tekisi mieli viedä mukanaan kotiin. Iho-ongelmien ohella olen saanut sukuvikana monialaisen (joskin ailahtelevan) uteliaisuuden, joka oireilee esimerkiksi siten, että tuon tasaisin väliajoin kirjastosta kotiin mitä erilaisimpiin aloihin liittyviä tietokirjoja.

On kuitenkin valitettavasti niin, että usein nämä romaaneja "raskaammat" tietokirjat jäävät syystä tai toisesta lukematta. Milloin loppuu laina-aika kesken, milloin tuntuu kurssien puolesta olevan tietokirjallisuutta nenän alla jo omiksi tarpeiksi, milloin mitäkin. Nyt on aika korjata tuo asia. "Peruskoulun tragedia", sanoi äitini kerran, "on se, että kiinnostavia asioita yritetään opettaa tismalleen siinä iässä oleville ihmisille, joita mikään ei juuri sillä hetkellä kiinnosta vähääkään." Kansankynttiläin kokoontumisajoissa on tarkoitus (ei sen enempää tai vähempää kuin) kiinnostua maailmasta. Ottaa selvää jostakin, mikä on aina kiinnostanut, mutta jäänyt tutkimatta, tai vaihtoehtoisesti ottaa riski tutustumalla johonkin vaikkapa kouluajoilta traumaattiseen aiheeseen jonkin mukaansatempaavan tietokirjan avulla.

Kansankynttiläin kokoontumisajojen säännöt:
Lue tietokirjoja eri kategorioista ja kapua siten valaistuksen tasolta toiselle:

Sytkäri - 3 kirjaa ja 2 kategoriaa
Taskulamppu - 6 kirjaa ja 3 kategoriaa
Hehkulamppu - 9 kirjaa ja 4 kategoriaa

Halutessasi voit napata vaikkapa blogisi sivupalkkiin ohesta uuden merkin sitä mukaa, kun olet kerännyt tarpeeksi kirjoja ja kategorioita seuraavaan tasoon. Koska tietokirjat ovat (ainakin minusta) hidaslukuisempia kuin romaanit, haasteeseen on aikaa tarttua kokonainen vuosi: "haastekausi" päättyy parahiksi ennen joulukuuta 30.11. 2013. Yhdellä kirjalla voi osallistua yhteen kategoriaan. Jos useampi tuntuu sopivan, valitse mieleisesi.

Kategoriat ovat seuraavat:
I) Filosofia
II) Psykologia
III) Uskonto
IV) Yhteiskunta
V) Media ja viestintä
VI) Maantieto
VII) Matkat
VIII) Kansatiede
IX) Luonnontieteet
X) Luonto ja ympäristö
XI) Matematiikka
XII) Tekniikka, teollisuus (esim. muotoilu) ja liikenne
XIII) Käsi- ja puutyöt, kokkailu & muunlainen askartelu. Huom! Edellyttää kirjan avulla toteutetun projektin.
XIV) Talous ja kuluttaminen
XV) Kirjallisuustiede
XVI) Kielet ja kielitiede
XVII) Historia
XVIII) Kuvataide, musiikki, tanssi ym.
XIX) Elämäkerrat ja muistelmat
XX) Yleisteokset

Koska esimerkiksi keittokirjoja on vaikea sinänsä "lukea", kategorian XIII -suorittaminen edellyttää kirjaan tutustumisen lisäksi jonkin projektin, jonka on toteuttanut kirjaa konsultoituaan. (Jos nyt rupeaa neulomaan esimerkiksi villapaitaa, paidan ei toki tarvitse olla valmis joulukuuhun mennessä!)

Kuten aina, opiskelu kannattaa... joskin nyt laihanlaisesti, koska olen sangen peeaa. ;) Sytkäritasolaisten kesken arvotaan joulukuussa 2013 pikkuinen kynttiläpalkinto. Taskulamppujen kesken arvotaan vapaavalintainen max. 12e arvoinen pokkari pokkarit.fi-sivuston valikoimista. Hehkulamput voivat puolestaan osallistua halutessaan Adlibriksen 15 euron lahjakortin arvontaan. Arvonta suoritetaan joulukuun 1. päivä 2013.

Kun olet kiivennyt haluamallesi tasolle, voit osallistua arvontaan seuraavalla tavalla:

1) Kirjoita blogiisi yhteenvetopostaus, jossa on linkit haasteen puitteissa lukemiasi tietokirjoja käsitteleviin blogiteksteihisi. Olisi todella mukavaa, jos kirjoittaisit yhteenvetomerkintään myös tunnelmiasi: Opitko jotain uutta? Mitä? Millaisia ajatuksia kirjat herättivät? Osoittautuiko jokin aihe tylsemmäksi tai kiinnostavammaksi kuin oletit? Klassinen "miltä nyt tuntuu?"

2a) Jos haluat osallistua arvontaan, linkkaa edellä mainittu yhteenvetopostauksesi tähän. Muutkin voivat sitten käydä katselemassa lukuvinkkejä ja tunnelmia. Kerro samalla, mihin arvontaan lukemisillasi osallistut.
2b) Mikäli sinulla ei ole omaa blogia, mutta haluaisit silti osallistua arvontaan, tee ykköskohdassa mainittua vastaava, suppea yhteenveto kommenttina tähän merkintään sitten, kun olet lukenut haluamasi kirjat. Mainitse haastetta varten lukemasi kirjat ja kommentoi niitä lyhyesti.

Etenkin englanninkielisessä maailmassa eletään populaaritiedekirjojen kultakautta, mikä on onneksi levinnyt osin Suomeenkin. Todella monesta vaikealtakin tuntuvasta aiheesta on kirjoitettu maallikoille suunnattuja kirjoja. Jos itseä kiinnostavasta aiheesta ei tunnu löytyvän mitään, kannattaa pyytää apua esimerkiksi oman kirjaston kirjastonhoitajalta. Olen tästä tosi innoissani! Toivottavasti tekin. Uteliaisuutta, intomieltä ja hyviä löytöjä!

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Kahdeksan faktaa ...ja lausetta One Daystä

Taannoisen tunnustuksen (hihii) ohessa seurasi velvoite kertoa itsestä kahdeksan faktaa. Moni on valinnut faktoilleen jonkin teeman, seuraan esimerkkiä. Nämä liittyvät kääntämiseen.

1) Parasta ja pahinta on, että koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tulee eteen. Lypsykoneen käyttöohje, pulttikatalogi, hotellin kotisivut, elämäntaitokoulutuksen materiaaleja...Kärjistetysti voi sanoa, että kääntäjän toimenkuvaan kuuluu tietää kaikki... tai vähintäänkin ottaa kaikesta selvää.

2) Yllä olevasta johtuu, että toisinaan, kun joku kysyy "Mitä teet työksesi?", tekee mieli sanoa "Googlaan." Taustatutkimukseen saa upotettua usein aivan niin paljon aikaa kuin haluaa... Palkkauksesta sitten riippuu, paljonko siihen on varaa panostaa.

3) Parasta olisi, jos pystyy kääntämään useammasta kuin yhdestä kielestä. Työmahdollisuudet leviävät huomattavasti. Etenkin kilpailua englannista kääntävien kesken on suhteellisen paljon.

4) Toisaalta usein toisteltu latteus on, että tärkeintä on oman äidinkielen hallinta. Jos ei jaksa kiinnostaa, pitäisikö kirjoittaa "alkaa tekemään" vai "alkaa tehdä", "omaatuntoa" vai "omatuntoa", "suurellinen" vai "suureellinen", ei ehkä kannata harkita kääntämistä ammatiksi. Varjopuolena toisaalta se, että monet odottavat kääntäjältä täydellistä kielenkäyttöä vapaa-ajallakin. Itse yritän olla ottamatta paineita esimerkiksi tästä blogikirjoittelusta: en vietä tunteja pähkäillen vaikkapa epäselvää pilkkuasiaa, vaan säästän sen työteksteihin.

5) Aina on jotain, mitä ei tiedä. Sille ei voi mitään. Kääntämiseen liittyy paljon kulttuuria, viittauksia niin fiktiivisiin kuin todellisiinkin tapahtumiin, erilaisia rekistereitä, murteita, historiaa... Pitää "harrastaa" kielialuettaan, opetella epäluuloiseksi kaiken vähänkin omituisen varalta ja hyväksyä, että "aina ei voi tietää oikein" (kuten muuan lähisukulainen lapsena totesi filosofisesti).

6) Suuri kurjuus julkisessa käytössä olevissa käännöksissä on se, että hyvistä käännösratkaisuista saa yleensä vähän kiitosta, mutta fiboista älähdellään herkästi. Käännösten arvioiminen oikeudenmukaisesti on toisaalta vaikeaa, jollei hollilla ole käännöksen lisäksi lähdetekstiä. Ehkä käännös on kökkö, koska lähdetekstikin on melkoista soopaa? Näkemättä on paha sanoa. Toisinaan kääntäjä ei saa nähtäväkseen käännökseen olennaisesti kuuluvaa materiaalia (esimerkiksi käyttöohjeeseen liittyviä kuvia). Muistan myös kuulleeni juttua, että Frenit-sarjan viimeinen jakso oli niin kuumaa kamaa, että klippivuotojen pelossa kääntäminen hoidettiin pelkän tekstin/äänen perusteella. ^_^

7) Käännösala voi olla stressaava. Hintojen poljenta on yleistä. Nopeus on valttia. Yrittäjyys on puolipakollista, jotta pystyy ottamaan toimeksiantoja suorilta asiakkailta ja toimimaan alihankkijana. Koskaan ei voi istahtaa tyytyväisenä takamuksilleen, koska joka viikko nenän eteen tulee jotain uutta selvitettävää, hanskattavaa, hahmotettavaa, arvioitavaa.

8) Aivan mahtavaa kuitenkin on, kun homma kulkee ja Kusti polkee. On hauska sujahtaa itselleen epätyypilliselle kielenkäytön alueelle ja kirjoittaa hyperasiallisesti "liukukytkimistä" ja "sovittimista", yllättää insinööri keskustelemalla muina miehinä sähkömoottorin "harjattomasta sisäpyörijästä" ja hihittää pöhkönä hulvattomien terminologisten löytöjen äärellä ("purskenauhoitus","käyräikkuna", "kuhmutuskartta").


Hodder, 2010


Ja olihan se ehkä koko muailiman lukema Nichollsin One Day hyvä. Häpesin, kun siippasen isoäiti näki kannen tullessani kirjastosta. Pelkään, että saan nyt joululahjaksi kahmaloittain läpiromanttisia pokkareita. Noh. Luin kirjan englanniksi ja ryvin onnessani brittienglannin iloissa. Nichollsin kerrontatyyli ja huumori on ihan parasta. Kirjasta on puhuttu niin paljon, että tässä lienee turha paneutua asiaan sen kummemmin. ;) Itse olisin voinut leikata muutaman luvun (eli viimeisen suuren juonikäänteen) lopusta pois. One Day oli kuitenkin kirja, jota luin poikkeuksellisen innokkaasti.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Erkki Toivanen: Iltakävelyllä

Otava, 2002
Erkki Toivasen tietänevät ehkä kaikki yli parikymppiset ainakin nimeltä. Ylen ulkomaankirjeenvaihtajana vuosia toimineella Toivasella oli joskus 80- ja 90-luvun hämärissä Iltakävelyllä-niminen radiosarja, jossa hän kuljeskeli milloin milläkin Euroopan kolkalla nauhuri mukanaan ja pohdiskeli mieleen tulleita asioita kahdenkeskisen keskustelun tunnelmassa. En ole koskaan kuullut yhtäkään näistä ohjelmista, enkä tiedä onko niiden kaikkien aiheena Eurooppa ja eurooppalaisuus, mutta ainakin tähän Iltakävelyllä-kirjaan Toivanen on valikoinut näitä aiheita käsitteleviä... sanotaanko pakinoita.

Alku on vahva. Minussa ei ole kylliksi historiantuntijaa analysoimaan Toivasen näkökulmaa ja mahdollista (tai pakollista, historiasta kun on kysymys) tulkintaa, se on sanottava heti kärkeen, mutta nautin hirveästi saadessani lukea tällaisia levollisia, jouhevasti eteneviä historiallisia analyysejä, jotka vetävät yhteyksiä eri aikojen ja tapahtumien välille. Esimerkiksi otan kaksi ensimmäistä iltakävelyä, joiden aiheet liittyvät toisiinsa. Tiesittekö, että Englannissa oli kova keskiaika- ja ritaribuumi 1800-luvun lopulla? Joku tyyppi järjesti suuret turnajaiset, johon tuli väkeä keskiaikafanittamaan ties kuinka laajalta alueelta. Erityisesti ritarit ja heidän moraalikoodistonsa oli tapetilla, ja kirjallisuudessa käytiin väittelyä siitä, kuka nykymaailmassa on tai voi olla ritari. Taistelunhaluisuus oli eräs näistä ihannoiduista ritaripiirteistä ja sitä korostettiin siinä määrin, että voidaan sanoa ensimmäisessä maailmansodassa taistelleiden olleen koulutettu sodankäynnin ihannointiin. Rekrytointijulisteessa oli jopa kuvattuna ritari ja lohikäärme. Vapaaehtoisia kunniantuntoisia nuorukaisia ilmoittautui yli kaksi miljoonaa.

Myöhemmin pääministerin poika kirjoitti kotiin rintamalta, kun suomut olivat pudonneet silmiltä: "Sota on täysin mieletöntä. Minua pöyristyttää pelkkä ajatuskin, että se voisi jalostaa luonnetta."

Jalostaa luonnetta...

Toisaalla taas Toivanen siteeraa 1854 Oolannin sodassa olleen miehen päiväkirjaa, jossa tämä huomioi muun muassa että "merivesi on ihmeellisen makeaa".

Vielä edempänä istutaan Einsteinin kanssa Long Islandilla vuonna 1939 kun hän pohtii, pitäisikö usuttaa Yhdysvaltoja ydinasekilpaan vai olla hiljaa ja ottaa se riski, että natsi-Saksa saa kasattua maailman ensimmäisen ydinaseen. Kävely tai kaksi myöhemmin siirrytäänkin jo keveämpiin aiheisiin, kun Toivanen tarinoi Pariisin suuresta muodonmuutoksesta 1800-luvun puolivälissä. Seuraavaksi piipahdetaan kävelylle Italian Sienaan ja pohditaan kaupunkiarkkitehtuurin ja -suunnittelun merkitystä, ihaillaan kaupungin kykyä sulautua ympäristöönsä ja tutustutaan kortteleihin, joilla kullakin on vuosisatojen ajan ollut sama tunnuseläimensä. Suuri ja painava historia lähenee pientä ja kevyttä historiaa, ja tuupolalainen sananlasku "kaikki liittyy kaikkeen" alkaa tuntua todelta.

Ketä ei kiinnostaisi? Mistä ranskalaiset ovat saaneet kehnojen taistelijoiden maineen ja missä määrin tämä on totta? Kiinnostavaa! Miksi ranskalaiset ovat niin yltiöpäisen suojelevaisia kielensä suhteen? Kiinnostavaa! Toivanen on oiva tarinoitsija. Kattavat lähdeviittaukset puuttuvat, koska monet tekstit on tarkoitettu radiolähetyksiksi ja kirjoitettu 80-luvulla, mutta en keksi syytä epäillä Toivasen asiantuntemusta tai toteamusta kirjasto(i)ssa vietetyistä tunneista. Kuten Toivanen on tarkoittanutkin, tekstien sävy kanttaa kaksin käytävään henkilökohtaiseen keskusteluun, mistä pidin myös kovasti

Keskustelu eurooppalaisuudesta jää tosin kohdallani vähän vaille kaikupohjaa ennen kuin aivan lopussa Toivanen pääsee kunnolla vauhtiin. On surullista, että EU:n piti luoda tunnetta eurooppalaisuudesta, mutta tulos tuntuu olevan päinvastainen. Olisi mahtavaa nähdä vaikka joku tv-sarja, jonka tarkoitus olisi tutustuttaa eurooppalaiset Eurooppaan. Eri maista voitaisiin esitellä jotain huumoriin liittyvää (harva asia yhdistää niin kuin yhdessä nauraminen) ja vaikka sitten sketsien jälkeen kertoa kulttuurista, mille siellä nauretaan, miksi ne tietyt asiat naurattavat. Siinä olisi mahdollisuuksia vaikka millaiselle kulttuurin esittelylle. "Naurava eurooppalainen." Joo!

En keksi mitään maristavaa. Paitsi sen, ettei Toivanen ole enää keskuudessamme. Innostava, pohdiskeleva, keveitä ja raskaita historiallisia tapahtumia käsittelevä teos sellaisellekin henkilölle, joka ei muutoin (Euroopan) historiaa harrastakaan.

J.K. Nyt myös pokkarina!

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Terveisiä elämästä, tunnustus ja Taivasten vanki

Olipahan taas markkinat. Ajanhallinta on kääntäjälle olennainen taito. Ajanhallinta on kääntäjälle olennainen taito. Hauki on kala. Äh.

Blogissa on ollut hiljaista. Viimeisen viikon aikana olen uiskennellut mediapalveluja tuottavan yrityksen mainonnassa ja ryhtynyt pimp daddyksi työllistämällä kertaluontoisesti alihankkijan. Mahdolliset käyntikorttiin painettavat tittelit sen kuin paranevat.

Mainosprojekti oli laatuaan meikälle ensimmäinen ja sangen laaja, odottelen palautetta kylmä hiki otsalla. Annetussa ajassa en olisi paremmin voinut juuri suoriutua, sinänsä olo on luottavainen. Nokkani on kuitenkin vielä siinä määrin keltainen, että kumma olisi, jollei jotain huomautettavaa löytyisi. Mainospuolen tekstitkään noin tekstilajina eivät ole järin tuttuja, siinä on varmaan jotain omia niksejä. Odotetaan ja katsotaan. Kirjakaupassakin riittää hulinaa, kun joulu lähestyy (joo, se näkyy nyt jo). Huh huh.

Vaan asiasta toiseen: Mielihyvästä hykerrellen kiitän Suketusta mitä kauneimmin saamastani tunnustuksesta. Tässä se on:


Kyl o nätti! Nyt onkin sit kauhiat paineet kehittää jotain painokasta sanottavaa... :) Tunnustuksen ohessa tulevat seuraavat tehtävät:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.

3. Ilmoita heille tunnustuksesta. 

4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.


 Tuntuu, että runsaan viikon aikana blogimaailma on huristanut hirmuisesti eteenpäin, ja palkintokin on varmaan ehtinyt jo aika monen sivulle. Annettakoon siis anteeksi, ettei tässä saajia mainita kuin kolme, vaikka kaikki lukulistallani tunnustuksen ansaitsivat! Haluan muistaa omalta osaltani tällä kertaa Erjan lukupäiväkirjaa, johon vastikään tutustuin, Poplaaria ja sen Pekkaa sekä Booksyä. Tekstejänne on mukava lukea!

*muoks*
Kahdeksan faktaa jääkööt seuraavaan kertaan, sillä muuten merkintä paisuu epäinhimillisiin mittasuhteisiin. Tiedänkin jo, millä teemalla mennään...

Sitten illan pääaiheeseen. Taivasten vanki on espanjalaisen Carlos Ruiz Zafónin kolmas suomennettu teos, itsenäinen osa Unohtuneiden kirjojen hautausmaa -sarjassa. Luin sarjan ensimmäisen osan, Tuulen varjon, jonakin kesänä ja viihdyin. Enkelipeli-nimellä kulkeva jatko ei aivan yltänyt henkilökohtaisella hittimittarillani samoihin lukemiin, ja luettuani tämän nyt käsillä olevan osan, käyrä tuntuu olevan laskusuhdanteinen.

Otava, 2012
Uhkaavan oloinen mysteerimies tulee barcelonalaiseen kirjakauppaan 50-luvulla, ja jättää puotipuksu-Danielille kalliin saateviestillä varustetun Monte Criston kreivin toimitettavaksi Danielin vanhemmalle ystävälle ja työtoverille, Fermínille. Rääkätyn oloinen Fermín kertoo Danielin painostuksen alla illallisella palan elämäntarinaansa. Tarinan edetessä paljastuu mysteerimiehen henkilöllisyys, syy Fermínin viimeaikaiseen yleiseen ahdistuneisuuteen sekä synkkä salaisuus Danielin vanhemmista. Tästä luulisi stoorin sitten alkavan... mutta kirjasta onkin jäljellä enää kolmannes.

Tarina tuntuu olevan vähän tilkkumainen, "kokoon kursitun" tuntuinen. Iso fontti ja väljähkö asettelu tukevat tuntua, että tämä on sarjaan lähinnä täyteosa. Mututuntuma osoittautuukin juonen edetessä paikkansa pitäväksi: kyseessä on juonellinen pohjustus seuraavalle osalle. Pakko sanoa, että jos olisin ooveehoo-hintaan ostanut tämän pitkitetyn prologin, ottaisi kyllä päähän.

Liian paljon menee ohi, jollei ole tutustunut aiempien kirjojen juoniin ja hahmoihin – tai jos ne on onnistunut laillani pitkälti unohtamaan. Kirjan aluksi markkinoidaan, että sarjan osat voi lukea missä järjestyksessä vain tai itsenäisinä teoksina...  Itselleni kyllä jäi sellainen fiilis, että vaikka tästäkin kirjasta periaatteessa olisi mahdollista aloittaa, Fermíniä ehkä lukuun ottamatta muut hahmot jäävät etäisiksi. Fermíninkin kanssa on vähän niin ja näin, sillä hänen elämäntarinansa kerrotaan melko suppeasti.

Romaanilla on sangen heppoinen ranka. Ensinnä rakennellaan jotain mysteerismiehen varaan, mutta se haara kuivuu kokoon ennen kuin lukijan mielenkiinto ehtii kunnolla herätäkään. Päähenkilön perhehuolista ei rakennu yhtikäs mitään. Pääpirun henkilöllisyys paljastuu, mutta jahti ei ehdi tässä kirjassa edes alkaa. Mysteerismies ja perheongelmat johdattavat yksiselitteisesti seuraavaan romaaniin. En vain pääse yli siitä, että ilman seuraavaa osaa tämä kirjaparka on rampa. Välinäytös mikä välinäytös, mikäli sellainen sana ylimalkaan on olemassa.

Kerronta on sujuvaa (muutamaa "pakkomielteesi on lähtemässä hanskasta" -tyylistä omituista katkelmaa lukuun ottamatta), ja tuttuun tapaan dramaattista (tuhkaa, vihaa, kostoa, lojaaliutta, kuolemaa, hulluutta, ja taajaan henkilöitä syö milloin mikäkin ahdistava tunne sisältäpäin). Erityisesti replikointi on usein sangen viihdyttävää. Hihitin ääneen useampaan otteeseen.

Käännös onkin melko ansioitunut. Antero Tiittula onnistuu välittämään mm. Fermínin sukkeluudet juohevasti. Siitä ja muutenkin pääosin ilmaisuvoimaisesta käännöksestä pisteet suomentajalle, sillä hauskuutta ja iskevyyttä on usein vaikea mahduttaa samaan pakettiin. Ilman puheenlahjojaan Fermín olisi typistynyt hahmona kohtalokkaasti... Semminkin, kun en enää vuosien takaisia sarjan aiempia osia juuri muista. Muutamia kohtia olisi ehkä voinut miettiä uudelleen (itse esimerkiksi paheksuin öljytippojen sirottelua sekä sitä, että joku muutti mieltä eikä mieltään), mutta näistä voisi ehkä olla perustellusti useampaa mieltä. Joka tapauksessa kerronnan yleinen sujuvuus jättää muutamat yksityiskohdat varjoonsa.

Jaa jaa. Hitto kun tekisi mieli sanoa, ettei seuraava osa kauheasti houkuta, mutta jotenkin Ruiz onnistuu kuin onnistuukin herättämään mielenkiintoni seuraavaa osaa kohtaan... olettaen, että siihen on sitten saatu oikea, kokonainen juoni. Olen vähän skeptinen konseptin kestävyydestä ja tästä omituisesta verkkomaiseksi tarkoitetusta kirjasarjan rakenteesta (tai rakenteen soveltuvuudesta minulle), mutta hankkiudun epäilemättä käpälöimään seuraavaa osaa, kun se joskus ilmestyy. Saa nähdä päätyykö lukulistalle.

Tällä niteellä hitaasti edistyvä Ikkunat auki Eurooppaan -haaste etenee Espanjaan.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

WSOY, 2012
Uljas uusi maailma, uljas uusi kansi. Tykkään. Mihin sen sijaan en ole varauksettoman ihastunut, on käännös, jota ei ole kannen ohella uudistettu, vaan se on saanut tillotella maailmaa I. H. Orraksen sille antamassa ilmiasussa aina vuodesta 1944 lähtien. Kiintoisaa kyllä, vanha käännös limittyy jotenkin veikeästi 30-luvulla kirjoitetun ja kauas tulevaisuuteen sijoittuvan tarinan kanssa ja luo omintakeisen, kerroksellisen rakenteen.

Pienen kokemuksen aralla äänellä voin sanoa, että oman kokemukseni mukaan ei olisi tarpeellista käännöstä tarkastettaessa muokata pois kaikkia 'pieluksia' ja muita merkkejä toisista, hieman erilaisista ajoista, mutta vuoden -44 käännöksestä löytyy kyllä joitakin kohtia, joissa lähdetekstiä ei ole ymmärretty täysin ("mitä tahansa" lienee "what ever") ja joissa 40-luvun sanavalinnat eivät hurmaa sulokkuudellaan ("promiskuiteetti"). Itse romaani on edelleen luettava ja vaikuttavakin, mutta en voi käsittää, miksi esimerkiksi Afrikan vihreiden kunnaiden käännöstarkistus on kiilannut Uljaan uuden maailman ohi... Hmm. Erityisen raskassoutuista luettavaa on kirjailijan esipuhe, jota en jaksanut pinnistellä loppuun saakka. Alkuperäisteosta en hankkinut vertailukohdaksi, joten kovin paljon en voi ärhennellä, mutta uskoisin, että käännöksen harkitulla uudistuksella voisi sekä säilyttää eri aikakausien kerroksellisuuden että terävöittää kirjan sanomaa ja parantaa sen iskevyyttä.

Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma kertoo aikakaudesta, jolloin kaikki ovat onnellisia. Onnen vuoksi on kuitenkin jouduttu uhraamaan tiede, taide ja vapaus, sillä autuus saavutetaan jo sikiövaiheessa alkavalla sääntelyllä ja koko lapsuuden kestävällä aivopesulla. Labroissa kasvatetaan ihmisiä, joiden älykkyyttä rajoitetaan sikiövaiheessa sen mukaan, millaisia tehtäviä heidän on tarkoitus aikuisina tehdä: yksitoikkoisia tehtäviä hoitavien on oltava yksinkertaisia itsekin, sillä muuten he turhautuisivat. Kaivostyöläisiksi aiotut on opetettava pelkäämään auringonvaloa ja kukkasia, jolloin he viihtyvät työssään maan alla. Mikäli joku vielä sattuu olemaan luonnottomassa tilassa eli allapäin, jaetaan kaikille tasaisin väliajoin soma-pillereitä, joiden suloisessa syleilyssä voi unohtaa kaiken surkean hetkeksi. Kaikki ovat osaltaan auttamassa koko Maan kattavaa yhteisöä. "Jokainen kuuluu jokaiselle" aina kuolemaansa asti, jolloin ruumiit poltetaan ja vapautuva fosfori kerätään hyötykäyttöön.

Kirjan ajatus oli juuri sellainen, että se olisi helposti voinut kumota vähemmän vakiintuneiden olouttamisen ylemmissä kasteissa -- saada heidät menettämään luottamuksensa onneen korkeimpana hyvänä ja uskomaan sen sijaan, että päämäärä oli jossakin nykyistä inhimillistä vaikutusalaa kauempana, jossakin sen ulkopuolella, että elämän tarkoituksena ei ollut hyvinvoinnin säilyttäminen, vaan jonkinlainen tajunnan syventäminen ja hienostaminen, jonkinlainen tietoisuuden laajentaminen.

Itselleni antoisinta oli pohdinta siitä, mitä onnen eteen kannattaisi uhrata. Uudessa uljaassa maailmassa kaikki ovat onnellisia, mutta elämä valtaisan yhteiskuntakoneen osana ei ole enää elämää, vaan lähinnä pysäytyskuva, joka kestää kuolemaan asti. Perustyytyväisen tallukan näkökulmasta on helppo dissata kirjassa maalailtua tulevaisuudennäkymää, mutta miten onni vapaudesta -vaihtokauppaan suhtautuisi, jos olisi elänyt sota-aikana, jos olisi köyhä ja kipeä? Uuden uljaan maailmanjärjestyksen lähtölaukaus olikin laajamittainen sota, jossa "ruttopommit" räjähtelivät tiuhaan tahtiin eri puolilla maailmaa.

Kirjassa on paljon muutakin pohdittavaa, mutta tämä jäi päällimmäiseksi. Aivan varauksettomasti en ihastunut, sillä protagonistin mielenliikkeisiin oli paikoin vaikea samastua, eivätkä hänen siteeraamansa lukuisat Shakespeare-lainaukset avaudu ensinkään samalla tavalla suomalaiselle kuin perinteisen Shakespeare-painotteisen brittikoulutuksen saaneelle lukijalle. Syy-seuraussuhde tässä epäilemättä johonkin suuntaan. Suosittelen joka tapauksessa.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Varoitus: Vaalikuumehourailua

Seuraavassa omia henkilökohtaisia aatoksiani näin vaali-iltana. En halua ottaa kantaa vaalien lopputulemaan, mutta äänestysaktiivisuuden tiimoilta pyörii mielessä täälläkin ajatus tai pari. 58,2 % on aika ikävä tulos. Melkein joka toinen jätti äänestämättä. Melkein joka toisella oli sellainen "ei kiinnosta" -fiilis. Vai oliko?

Nuori perheenjäseneni meinasi jättää äänestämättä. Tuli tämä vähän puskista, sillä arvelin hänen ilman muuta käyvän uurnalla. Mielipiteitä kun hänellä jonkin verran on ja netin uutispalveluista ainakin ulkomaan uutisia tuntuu lukevan. No, pidettiin sitten kriisikokousta hänen ollessaan tietokoneella; kuinkas nyt suu pannaan? Tein tiedusteluretken tietokonepyhättöön ja sain kuulla, että penseä suhtautuminen johtui lähinnä tietämättömyydestä.

Asiassa kävi sitten niin, että vaaliskeptikko istutettiin keittiön pöydän ääreen, ja käytiin sitten yhdessä kolmen ihmisen voimin Ylen vaalikone läpi kysymys kysymykseltä. Tiivistimme siippasen kanssa parhaamme mukaan näkemyksiä, joita eri asioista olimme kuulleet ja selitimme käsitteitä ja menettelyjä, jotka skeptikolle olivat vieraita tai hämäriä. Lopuksi tutkittiin eniten samaa mieltä olleiden ehdokkaiden kärkeä lähemmin ja tutustuttiin heidän perusteluihinsa, että vieläkö kuulostaa hyvältä, oliko ehdokas joistakin asioista täysin vastakkaista mieltä. Loppujen lopuksi intervention kohteena ollut osapuoli lähti ihan tyytyväisin mielin äänestämään muun joukon mukana, mikä oli mukavaa. Ilmeisesti kotiin jääminen ei johtunut välinpitämättömyydestä, vaan tiedon puutteesta.

Vaikka Urpilainen varmaan oli oikeassa arvellessaan noopean äänestysvilkkauden syyksi vaaliväsymystä (puolentoista vuoden aikana kaksi kierrosta presidentinvaaleja sekä eduskuntavaalit), mutta oma toiveeni näin vaalien jälkimainingeissa on, että niin poliitikot kuin tiedotusvälineetkin ottaisivat asiakseen selväsanaisuuden. Ylen vaalilähetyksessä sote-uudistuksesta puhuttiin yhtenään, mutta kertaakaan ei käsittääkseni avattu, että sotella tarkoitetaan sosiaali- ja terveyspalveluiden rakenneuudistusta. Moni uutisia seuraava tietysti tietää, mitä sote on. Kuinka moni ei tiedä? Kuinka helposti on löydettävissä tiivis selostus esimerkiksi siitä, mitkä ovat pääargumentit kuntauudistusasiassa?

Äänestäjien aliarvioimisesta puhutaan toisinaan, mutten ole kuullut vielä koskaan puhuttavan äänestäjien yliarvioimisesta. Kunnanvaltuustossa istuminen käy työstä. Kansanedustajuus on kokopäivätyö. Muissa töissä käyvillä kansalaisilla ei ole resursseja perehtyä kaikkien alojen asioihin perinpohjaisesti. Let's face it, peruskoulu ei anna kummoisiakaan eväitä yhteiskunnalliseen valveutuneisuuteen, ja sekin vähä opetus taitaa osua juuri niille ikävuosille, jolloin jutut valiokunnista, puolueista ja kilpailutuksesta tuntuvat äärimmäisen tylsiltä. Sitä paitsi toisin kuin vaikka matikassa, jossa on mahdollista saada desimaalintarkka vastaus ongelmaan, politiikassa käsiteltävät asiat ovat monimutkaisia ja siksi joskus turhauttavia. Opettajalla pitäisi olla kaksin verroin enemmän innostusta, oppitunteja ja näkemystä pystyäkseen innostamaan (mahdollisimman puolueettomasti) oppilaansa yhteiskunnallisten asioiden pariin.

Minusta tuntuu, että politiikkaa pitäisi avata enemmän. Ei pitäisi olettaa ilman muuta, että 100 % äänestysikäisistä tietää mikä sote on. Realismin nimessä ei pitäisi myöskään olettaa, että 100 %:lla äänestysikäisistä on motivaatiota metsästää tietoa ja näkemyksiä monimutkaisiin asioihin; puolueetonta tietoa poliittisista kiistakapuloista pitäisi olla tarjolla jossain helposti. Lisäksi "poliittista jargonia" pitäisi karsia mahdollisimman paljon, jolloin maksimoitaisiin jokaisen lukijan tai kuulijan mahdollisuus seurata argumentointia ja keskustelua. Lisäksi kävisi ehkä niin, että yhä harvemmalle lukijalle tai kuulijalle tulisi sellainen olo, ettei voi ymmärtää politiikkaa, että se on tarkoitettu ja suunnattu joillekin muille. Politiikan pitäisi olla kaikille. Onko 41,8 %:lla suomalaisista siis "ei kiinnosta" -fiilis vai "en ymmärrä" -fiilis?

Ymmärrän, että politiikan seuraaminen voi tuntua vieraalta tai vaikealta. Niin minullekin aina toisinaan. Haluaisin silti kannustaa kaikkia ottamaan selvää ja äänestämään. Noin 16 000 asukkaan kunnassa valtuustoon pääsee jo 58 äänellä. Kyllä siinä siis joskus on kuitenkin yllättävän pienistä numeroista kysymys. Eikä tarvitse osata valita objektiivisesti parasta tyyppiä sen tuhannesta ehdokkaasta. On ihan ok olla epävarma. Ota selvää. Ole vilpitön. Muista, että kaikilla asioilla on aina kaksi puolta. Äänestä.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

BTJ kustannus, 2009
Enpä muista koska viimeksi tarinan imu on ollut näin kova.

Valkoinen tiikeri on kirja toivosta ja epätoivosta, ihmisarvoisesta elämästä, rikkaista ja köyhistä, vallasta ja vähäpätöisyydestä, alistamisesta ja alistumisesta, Valoisasta ja Pimeästä Intiasta, jossa miljoonittain maailman köyhimpiä asuttaa samaa seutua miljonäärien kanssa. Kirjassa kuunnellaan Balramin tarinaa. Hän katselee kattokruunua toimistossaan ja kirjoittaa Kiinan pääministerille sähköpostia, jossa hän kertoo, miten onnistui kohoamaan Intian pimeästä maaseutukylästä varakkaaksi yksityisyrittäjäksi.

Aravind Adigan maalaama kuva Intiasta on karu, mutta ei vaikuta pateettiselta. Päähenkilön elämänpiiri rakentuu luontevasti, melkein kuin itsestään. Tunteilua välttäen hän onnistuu kuvaamaan vetoavasti ja paikoin sydäntä särkevästi elämää, jota ihminen elää siksi, ettei valinnanvaraa ole. Näin kunnallisvaalien alla on erityisen puhuttelevaa lukea toisenlaisista vaaleista. Sellaisista, joissa rumpua löydään, mottoja huudetaan, mutta äänestyspaikalla ei käy juuri kukaan. Jos erehtyy paikalle äänestämisaikeissa, voi saada selkäänsä. Äänet on myyty eniten tarjoavalle jo etukäteen

Balram otetaan viiden vuoden jälkeen koulusta, koska suku tarvitsee lisää tuloja. Jonkin ajan kuluttua hänet lähetetään veljensä kanssa kaupunkiin, jossa heidän on tarkoitus saada työtä. Kaupungista voi saada duunia, jonka palkasta riittää kotiin lähetettäväksikin. Balram pääsee kuin pääseekin töihin, sillä hänen uusi työnantajansa sattuu olemaan kotoisin samasta kylästä. Se on eduksi, koska palvelija on luotettavin silloin, kun häntä motivoi luottamuksen arvoisuuteen tieto, että perheelle käy huonosti, jos hän varastaa tai tekee muuta tyhmää

On sydäntä särkevää seurata Balramin maailman mustavalkoisuutta ja todeta, miten rooli ja asema ohjaavat ihmistä. Vaikka tarina on kontrastien kirjoma ja paikoin ehkä inhorealistinenkin, romaani on kuitenkin myös humoristinen. Tasapaino on jotenkin juuri oikea.

Mitä on uhrattava ihmisarvoisen elämän saamiseksi, ja voiko urhauksen tehtyäänkin olla vielä ihminen? Adigan kirjassa toivo ja epätoivo, alistuminen ja viha sekoittuvat kuin tuulettimen mustat lavat kattokruunun valoon tai kuin musta ja valkoinen valkoisen tiikerin turkissa.

Adiga on kirjoittanut jo ainakin kaksi muuta teosta sitten vuoden 2008. Aion ehdottomasti hankkia ne käsiini.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Töitä!

Voipuneet mutta onnelliset terveiset työrintamalta:

Kirjoittaja on osa-aikainen lähiseudun kirjakaupan täti sekä aktiivinen käännöstoimiston alihankkija.

Ikävää toisaalta on, että graduni on jo alkanut maatua jossain tietokoneen uumenissa. No, jos on juuri nyt valittava gradun ja rahan välillä, valitsen maallisen mammonan. Siinä pisteessä ovat asiat tällä hetkellä. Lisäksi ei kauheasti inspiroi nyt tämä opintoasia muutenkaan. Jos silmiin (ja sieluun) on sattunut Maikkarin entisten tekstittäjien saama kylmä kyyti (ulkoistettiin BTI:lle --> tulot tippuu kolmannekseen), ymmärtää ehkä miksi. Kohottelen tuntosarviani jo aivan uusien akateemisten aluevaltausten suuntaan, mutta niistä hyshys kunnes konkretiaa on enemmän kuin yhden kokeiluluontoisen kurssin verran.

Viimeisen 48 tunnin aikana olen nukkunut vähän ja kääntänyt paljon.Välissä olen lukenut Aravind Adigan Valkoista tiikeriä, joka on toistaiseksi ainakin ihan huippuhyvä. Kirjoitan siitä jotakin, jahka saan toisen puolikkaan luetuksi. Ihkaensimmäinen alihankintahommani oli osittainen käyttöohjekäännös. Kyllä on kieli hassu asia. Arvatkaa, onko ufoa puhua jostain virtapainikkeista, neliportaisista liukukytkimistä, USB-sovittimista ja laiteohjelmistopäivityksistä. Ihan Sinikka Nopola ja letkusuulake. :D

Ja nyt laahustan keittiöön, panen perunaveden kiehumaan (anteeksi jo etukäteen, rakas seinänaapuri) ja katson Hyvät ja huonot uutiset ennen ehdottoman hyviä (ei huonoja) unosia.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Raimo Pesonen: Automies

Suloinen Automies.

Siltala 2012
Kuulun siihen kansanosaan, jonka mielestä moottoriurheilu sananakin on oksymoroni. Juuri siihen, jonka mielestä auton voi rinnastaa muitta mutkitta vaikkapa hissiin: sillä pääsee paikasta toiseen ja siinä kaikki. Siihen, jonka mielestä kaikki "hienot" autot ovat juuri niitä noloimman näköisiä. Odotin tältä kirjalta mielenkiintoista kertojaa ja näkökulmaa ja sen sain.

Raimo Pesosen kirjan päähenkilö on Automies. Hän ei juuri puhu eikä pussaa. Hän ei ota kantaa, paitsi milloin toistelee itseään äänekkäämpien ja kärkkäämpien kavereidensa mielipiteitä. Siinä missä kaltaiseni viherpiipertäjät katselevat teekupista nousevaa höyryä aivojen estetiikkamittari onnesta väärällään, Automies herkistyy sateen kastelemasta katuvaloissa kiiltelevästä moottoritien rampista. Audimiesstereotypia on onneksi pidetty kaukana Automiehen hahmosta, lopputulos on aidon tuntuinen.

Taidan vastaisuudessa katsella karvaisemman puoliskoni autointoilua lempeämmällä silmällä. Romaanissa auto näyttäytyy sangen monipuolisena härpelinä. Siinä voi nähdä vapautta, omavaraisuutta, mahdollisuuksia ja kauneuttakin. Toisaalta on vaara, että vapaus muuttuu juurettomuudeksi ja ajaminen ajelehtimiseksi. Automies on ansiokkaasti tiivistetty kertomus tasapainoa tavoittelevasta taviksesta. Tunnelma on melankolinen, mutta tunnelin päässä kajastaa valo.

Lisäpisteitä on pakko viljellä vielä Jussi Karjalaiselle graafisen ilmeen onnistuneesta toteutuksesta. Yksinkertainen kannen valokuva pursuaa mielijohteita jo itsessään, mutta muut "ylimääräiset" kuvat takakannessa ja lipereissä muodostavat jo ikään kuin pienen taidenäyttelyn. Mieleen tulevat taannoin julkisuutta saaneet valokuvat bingohalleista. Siipan mielestä kädet etukannen kahvikupilla näyttävät pitelevän astiaa kuin auton rattia. Lusikka olisi kuulemma vilkkuviiksi. Että kuva-analyyttistä keskustelua joka kotiin on luvassa kaiken muun hyvän päälle.

Sitaattipyörästä teille valikoitui seuraava virke, joka on mielestäni aika näppärästi sorvattu:
Hullu-Hanna tuijottaa minua hetken ja sanoo että totuus on noutopöytä, jokainen valitsee mieleisensä yhdistelmän ja palauttaa sen mitä ei jaksa niellä.

P.S. Hyvää Aleksis Kiven ja kotimaisen kirjallisuuden päivää! 

perjantai 5. lokakuuta 2012

Sarjakuvaa / Kolme varjoa

WSOY, 2010
Kiinnostavia sarjakuvia on alkanut putkahdella tietoisuuteni kuin sieniä sateella. Sieniä ikävä kyllä ei ole putkahdellut tietoisuuteni muutoin kuin torikaupan kautta, oma pakastin on sienibarometrillä mitattuna tiputukseen kelpaavassa tilassa. ... Jaa jaa, ei pitäisi yrittää olla hauska, menee taloustieteen ja lääketieteen kielikuvat iloisesti sekaisin. e.e

Cyril Pedrosa jatkaa viimeaikaista ranskalaisten sarjakuvantekijöiden putkeani (Manu Larcenet, Christophe Blain). Lainasin kirjastosta Kolme varjoa lukematta sisälievettä, jossa paljastettiin, että inspiraatio Pedrosan albumille kumpusi läheisen ystävän lapsen kuolemasta. En tykkää vetistellä kirjojen äärellä, joten yleensä välttelen romaaneita, jotka käsittelevät kuolemaa tai sairautta tai jotain muuta kauheaa. Olen siveyden sipuli ja nynny. Hmh. Pitäisi ruveta kehittelemään jostain jotain mediaseksikkäämpiä ominaisuuksia.

Oli miten oli. Kotiin päästyäni vahinko oli tavallaan jo tapahtunut, koska Kolme varjoa näytti niin mielenkiintoiselta, että ajatus sen palauttamisesta kirjastoon lukemattomana ei käynyt mielessänikään. Hyvä niin, sillä tykkäsinkin tästä todella paljon. Vaikka piirrostyylistä tuli joskus mieleen Disneyn Herkules-leffa, ihastuin heti ensisivujen jälkeen Pedrosan moni-ilmeiseen otteeseen. Pitkät, ohuet viivat kaartuvat ja kieppuvat, eikä sivujen kääntyillessä tulekaan enää yllätyksenä, että hänellä on animaattoritaustaa. On melkein "tavallista" siistiä, puhdaspiirteistä sarjakuvaruutua, mutta perästä seuraa dramaattisesti varjostettuja ruutuja, rasteroituja meren hyrskyjä, miltei luonnosmaisiksi yksinkertaistettuja ruutuja sekä ruutuja, joissa riehuu grafiikkatyyliin painetun oloinen epätoivoinen otus.


En ole järin hyvä kuvailemaan sarjakuvatyylejä, mutta tälle antaisin monipuolisuudesta täydet pisteet. Kaikki osat ja tunnelmat sopivat sitä paitsi jollakin hienolla tavalla yhteen, eikä eri tyylikeinojen käyttö siis saa kokonaisuutta vaikuttamaan tilkkutäkiltä, vaikka tuosta yltä lukiessa sellaisen mielikuvan voikin tulla.

Lapsen kuoleman inspiroima tarina, kuten yllä jo todettiin, summaa itse asiassa tarinan aika hyvin, jos nyt juonipaljastuksia haluaa välttää. Vähän kliseistä ehkä, että vastaan taisteleva isä on jykevä ja vahva ja tietysti tässä tilanteessa avuton, ja hänen nuori poikansa näyttää jykevän käsivarren syleilyssä pikkuiselta. Tehokasta, ei sillä. Juonessa on sadunomaisia elementtejä, joten mitään teho-osastolla hengailua ei ole tiedossa. Hahmot asuvat jonkinlaisessa fantasiamaailmassa, joka muistuttaa pitkälti tätä meidän versiotamme.

Olen aiemmin lukenut Pedrosalta sivun pituisia strippejä albumissa Ekoloogiset. Vihervalaistuneen perheen elämän kuvaus kuulosti hauskalta aiheelta, mutta jotenkin albumi ei puhutellut mitenkään erityisesti. Kolmea varjoa voin kuitenkin suositella lämpimästi.

lauantai 29. syyskuuta 2012

Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu

Karisto, 2007
Äymh.

Kirja tuli tietoisuuteeni jonkun blogiarvion kautta. Nähdessäni kyseisen kirjan kirjastossa mieleeni arviosta palautuivat vain puisevat kommentit kannesta. Eikä ehkä suotta. Takalisto vaikuttaa sangen naiselliselta, eikä siten tunnu oikein liittyvän Miehen tuoksu -nimeen. Väriyhdistelmäkin on melko tympeä. Toisaalta romaanin lukeneena voi sitten spekuloida, että onko tässä nyt sitten aseteltu vastakohdiksi paikalleen jämähtänyt museotavara ja elämää pursuava nuorehko ihminen. Se puoli toimii, mutta kannen pitäisi puhutella myös kirjaa kädessään punnitsevaa ostajaa tai kirjastokävijää. No jaa.

Helmi on siis töissä Turun linnan museossa. Iloinen, ideoita pursuva ja kaikesta innostunut Jaana on tullut osaksi työyhteisöä ja kaikki pitävät riehakkaasta Jaanasta -- paitsi tietenkin Helmi, jota Jaanan koohotus ja piikikkäät kommentit ärsyttävät, eivätkä vähiten sen vuoksi, että miellyttävä konservaattori Erkkikin äityy syömään Jaanan kädestä katkarapuja laivaseminaarissa. Jaanan idea on tietysti myös Miehen tuoksu -niminen näyttely, mies seksiobjektina kautta aikain, josta kaikki innostuvat työntekijöitä, mediaa ja niitä ah niin vaikeasti tavoitettavia kansan syviä rivejä myöten. Hitaasti mutta varmasti Helmi tulee siihen tulokseen, ettei ole elämäänsä aivan tyytyväinen. Ainoana laastarina vähättelevää Marleena-tätiä, valloittavaa Jaanaa ja jännityksen- ennemmin kuin kulttuurinnälkäistä museokävijäkuntaa torjumassa on isä Heikki, Helmin ystävä ja tissutteleva ortodoksipappi.

*vähäpätöinen spoilerivaroitus*
Meni 150 sivua ennen kuin aloin vähän lämmetä. En osannut sympata oikein ketään: Helmi ärsytti nyreydellään ja tossumaisuudellaan, mutta vaikka hän onkin vähän tiukkis, tuntuvat hänen persoonaansa ja elämäänsä muitta mutkitta ruotivat jaanat ja marleenatädit aika kohtuuttomilta. Toisaalta oli mukava huomata Helmin lopussa tekevän sovinnon Jaanan kanssa ja havahtuvan siihen, että hän voi kuin voikin nauttia Miehen tuoksu -näyttelyn tekemisestä ja Jaanan seurasta. Itse kun toisaalta olen vähän tällainen hissukka, pidin loppuun asti kiinni käsityksestäni, että Helmin tuttavat olivat kommentoineet hänen elämäänsä liian suorasanaisesti ja ikävästi. Todella vaikeaa ottaa neuvosta vaarin, jos se esitetään niin röyhkästi kuin esimerkiksi Marleena-täti. Siinä mielessä Helmin lammasmainen täyskäännös hieman jäi kaivelemaan: missä vastapuolen pahoittelut?

Tissuttelevan Heikin tarinallekin olisin mieluusti kuullut jatkoa. Miten käy ryypiskelevän pappismiehen? Asetelma oli kiinnostava, mutta jäi käsittelemättä.

Jotenkin ei oikein sytyttänyt, mutta ehkä olin asennoitunutkin tähän vähän väärin. Odotin jotakin sellaista kevyttä hauskaa, mitä Tuija Lehtisen nuortenkirjoista muistan. Tämä oli selvästi enemmän kasvutarina kuin romanttinen seikkailu, ihmekös tuo siis jos eivät odotukset ja kirja kohdanneet. :) Kaipasin jotakin Bridget Jonesin kaltaista symppishahmoa, ja tarina oikeastaan loppuu siihen, että Helmistä sellainen sympaattinen hahmo leipoutuu tarinan lopuksi.

No niin, löytyi: Booksyhän tästä oli kirjoittanut. Blogista löytyy myös linkki kirjailijan vastaukseen!

torstai 27. syyskuuta 2012

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Tälle olin liian tosikko ja eritefobiainen. Sääli.
WSOY, 2010

Kuuntelin taannoin Nauravia naisia -antologiaa, ja Supisen Timanttinappi-niminen novelli oli niin hauska, että päätin lukea aika kauan lukulistalla kuivuneen Apatosauruksen maa -kokoelman (2010), josta kyseinen novelli on peräisin. Meininki oli kuitenkin niin absurdia ja ihoisen, hikisen, tautisen "fyysistä" (kuten Hesarin arvostelija onnistuneesti luonnehtii), etten oikein osannut nauttia tarinoista. Esimerkiksi kakku, johon nainen yrittää tiivistää puuhakkaan miehensä elinvoimaa sekoittamalla taikinaan siipan spermaa, verta ja hiuksia. Hyi, ja silleen.

Asian summannee aika tarkasti se, että siinä missä Parnasson Pauli Tapio kuvaa näkemystään sanoen "Kikkeleitä ja kakkaa on riittämiin, ja huumorin lannasta kasvaa älynväläyksen kukka", minä joudun tunnustamaan, etten juurikaan nähnyt niitä älynväläysten kukkia lannalta. En väitä, etteikö niitä olisi, mutta omaan silmääni eivät tarttuneet, ja siveyden sipulina lanta- ja kikkelikasasta ei erityisemmin hemaissut ruveta horsmia etsimään. :) Kannattaa muuten ehdottomasti kuitenkin lukea tuo Parnasson arvio kokoelmasta, sillä Tapsa diggailee.

Tykkäsin kuitenkin Supisen esikoisteoksesta Liha tottelee kuria (2007). Sitä voin suositella laajemmalle yleisölle. Voi olla, että tämä Apatosauruksen maa on vähän liian hurttia menoa monelle. :D

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Tammi, 2008
Jhumpa Lahirin Tuore maa on saanut odottaa hyllyssä lukuvuoroaan iät ja ajat. Opus kuuluu sarjaamme "isältä lainatut". Novellikokoelma on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisessä on viisi novellia ja toisessa kolme toisiinsa liittyvää tarinaa.

Ensimmäisessä osassa tuntemukseni heittelivät vähän laidasta laitaan. Heti ensimmäiseksi sijoitettu niminovelli oli mieleinen. Seuraavat Hell-heaven ja Vaihtoehtoinen majoitus eivät erityisemmin iskeneet, mutta neljäntenä seurannut Pelkkää hyvyyttä viritti taas intoni uusiin korkeuksiin, kunnes viides ja osan viimeinen Ei kuulu kenellekään latisti taas vähän tunnelmaa. Kaikkia näitä yhdistää henkilökaarti, joista osa on ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajia Yhdysvalloissa. Kaikissa on kuvataan myös avioliittoa, joskin yhdessä naimakaupat häämöttävät vasta parin tulevaisuudessa.Toinen osa koostuu kolmesta toisiinsa liittyvästä novellista.

Tuore maa -novellissa ihastuin oikopäätä Lahirin tyyliin. Se on puhdaspiirteistä, jotenkin sulavaa ja tarkkanäköistä. Asiat eivät tapahdu ryminällä ja ryskeellä vaan arjen kokoisesti ilman, että vaikutelma on innoton tai pitkäpiimäinen. Itse novellissa pidin erityisesti siitä, miten perheen sisäisiä suhteita sekä isän (ensimmäisen polven maahanmuuttaja) ja tyttären kotoutumista kuvattiin. Lisäksi oli kiehtovaa seurata, kuinka päähenkilön kuollut äiti tuntui olevan läsnä vähintään yhtä tiiviisti kuin elossa olevat henkilöt. Lahiri onnistui tuomaan kuolleen hahmon etunäyttämölle luontevasti. Poissa- ja läsnäolo oli kuvattu kiehtovasti myös Pelkässä hyvyydessä, jossa isosisko kantaa syyllisyyttä veljensä alkoholisoitumisesta. Veljen läsnäolo on painostavaa, mutta poissaolo ei osoittaudu sen paremmaksi. Hell-heaven vaati hieman pureskelua, mutta siinä kuvatut voimakkaasti ristiriitaiset kahden henkilön kokemukset samasta kulttuurista olivat kiinnostava aihe. Kulttuuria ja kulttuurieroja ei ole leveällä pensselillä pläästitty jokaiselle aukeamalle, vaan ennemmin tällaisista kulttuurikipuiluista muodostuu vain yksi kerros tarinoihin.

Ensimmäisessä osassa miltei kokonaan kylmäksi jätti viimeinen novelli, Ei kuulu kenellekään. Eräs lukupiiriläinen pohti, että hänestä se kuvaa valtaa ja sitä, miten se osuu joskus yhden käteen, seuraavassa hetkessä toisen. Ajatus on hirmuisen kiinnostava, mutta tuntuu että koko novelli pitäisi lukea uudestaan idean tutkimiseksi, enkä tällä kertaa ryhdy siihen. Jostakin syystä tarinassa tuntui olevan paljon puoliksi mukana olevia, melkein turhia henkilöitä. Mielenkiintoni päähenkilön ihmissuhteen kohtaloon lässähti, kun hän toimi mielestäni kovin rumasti tarinan kertojaa kohtaan. Kertoja taas tuntui olevan väritön hissukka, jolle ei juuri tapahtunut mitään. Kaikki tuntui jotenkin jäävän hajalleen. Mitä? Miksi? Ängh.

Suomennoksen tehnyt konkari Kersti Juva on kirjoittanut todella luontevaa tekstiä ("kaikki eteni hyvässä järjestyksessä", "kypsä yöpuulle"), joskin parista repliikkeihin liittyvästä seikasta olin eri mieltä ("suo anteeksi" nuorten ihmisten sanomana). Aika harvoin tulee erityisesti sellainen fiilis, että käännös on jotenkin erityisen hyvä. Erilaisia puutteita on helpompi huomata. Oli mukava lukea käännöstä, jossa törmäsi silmiinpistävän hyviin ja luonteviin ratkaisuihin tämän tästä. :D (Luen muuten parhaillaan Miina Supisen Apatosauruksen maata, jossa on silmään osunut useampikin väärin taivutettu verbi, tarkoittaen siis sitä että verbi on yksikkömuotoinen vaikka subjekti on monikollinen. Tuntuu sinänsä jotenkin omituiselta... Kääntäjän oikeakielisyysvirheistä tulee usein sanomista, mutta miten suhtautua ilmeisiin virheisiin, joita äidinkielellään kirjoittavan kirjailijan teoksissa on?)

Muoks. Ainakin Hesarin Jukka Petäjä on tykästynyt kokoelmaan koko lailla.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Sarjakuvaa: Ulkoministeriö

WSOY, 2012
Ulkoministeriö kuuluun jälleen sarjaamme "isän hyllystä". Nuori häiskä palkataan kesken väikkärin pakertamisen Ranskan ulkoministerin apulaiseksi. Tuoreen tulokkaan on määrä hoitaa ministerin puolesta tämän "vuorosanat" eli kirjoittaa tämän puheet.
Siitä se riemu sitten repeääkin, sillä ministeri on aika pakkaus. Hän on hengästyttävä, omavaltainen, itsepäinen ja tehokas... mahdoton alaisten pompottaja, mutta kuitenkin pompottaja, jolla on kyky arvioida osuvasti kansainvälisen politiikan kehityssuuntia. Ministeri rakastaa tehokkuutta ja ylösnostattavia käsitteitä. Hän on impulsiivinen, innostunut ja mahdoton. Hän lukee kaiken korostuskynä kourassa ja korostaa kaikki mielestään iskevät katkelmat. Hyvän kirjan hän tunnistaakin siitä, että koko nide on kuprullaan siihen hölvätyn väriaineen vaikutuksesta. Albumin alaotsake on "Diplomaattisia merkintöjä", mutta ministeristä saa diplomaattisuutta hakea hakea. :D

Pidin kirjasta paljon. Siinä on kiinnostava miljöö ja humoristinen ote. Ei haitannut, vaikka ministeri hahmona jäi minulle vähän ristiriitaiseksi: miten ulkoministeriksi päätyy tuollainen henkilö? Miten tuossa asemassa voi olla (joskus lapsekaskin) kirjan kuvaamissa määrin idealisti ja jättää surutta "yksityiskohdat virkamiehille"? Noh, ehkäpä sen aiemmin mainitun nerouden turvin sitten. Kokonaisuutena Ulkoministeriö on viihdyttävä.

Erityisesti pidin lyhyestä luvusta, jossa analysoitiin ministerin väittelytekniikkaa eli vastapuolen hämmentämistä. Nautin aina, kun jokin retorinen keino puretaan osatekijöihinsä. Pidin myös piirrostyylistä, joka oli ilmeikäs sekoitus yksityiskohtaisuutta ja karikatyyreimäisen selkeitä hahmoja. Ministerin aatteen paloa kuvaa usein höyryltä tai pilviltä vaikuttava taustaelementti, joka saa intensiteetin tuntumaan käsin kosketeltavalta. Lisäksi miehen repliikit on usein jaettu useisiin pieniin kupliin yhden ison sijasta, mikä saa hänen puheensa tuntumaan entistäkin ytimekkäämmältä ja, no, dynaamisemmalta. :)

(kuvaa klikkaamalla saapi killistellä isompaa versiota)

No kukapa tämän takana sitten on? Maalari ja merirosvo -sarjakuvistaan (kuulemma) tunnettu Christophe Blain on piirtänyt albumin salanimi Abel Lanzacin taakse vetäytyvän Ranskan ulkoministeriön entisen virkamiehen kertoman perusteella. Hurjaa... Ranskalainen sarjakuva on viime aikoina tunkenut tietoisuuteeni (etenkin kesän Manu Larcenet -innostuksen myötä). Ulkoministeriö sen kuin pahensi (paransi?) tilannetta, sillä aion ehdottomasti lukea lupaillun jatko-osan kun se joskus ilmestyy ja odotellessani tutustua mainittuun Maalari ja merirosvo -sarjaan.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Erin Morgenstern: Yösirkus

Basam Books, 2012
Olen muuttunut viime aikoina kärsimättömäksi lukijaksi. Päivät joina luin 1000-sivuista eeposta muskettisotureista tarinaan uppoutuneena tuntuvat tätä nykyä epätodellisilta. Noh, ainahan voi toivoa, että Dumas sattuu vain kirjoittamaan niin hyvin, että edellä mainittu tapahtuma voisi toteutua nytkin. En uskalla kokeilla. Mietin jo hädissäni mahdollisuutta, että olen tullut tiedostavammaksi lukijaksi. Niin, jos kirja on kelvoton, pitkästyn samalla tavalla kuin kuulemma lapset, jotka ovat liian edistyneitä luokalleen. ... Tokkopa.

Hätäännyn.

Oli miten oli.

Erin Morgensterin Yösirkus kuvaa (ylläripylläri) sirkusta, joskin tämä poikkeaa kokolailla perinteisistä, riehakkaista ja värikkäistä versioista. Sirkus on väritykseltään täysin mustavalkoinen (värjättyä tannerta myöten), ja se lähtee kaupungista yhtä äkkiarvaamatta kuin on sinne saapunutkin. Portit ovan auki auringon laskusta auringon nousuun. Pyöreän takorauta-aitauksen sisällä on mustavalkoisia telttarykelmiä, jotka sisältävät mitä ihmeellisimpiä esityksiä ja kokemuksia.

Kirja tuntuu aiheuttavan kiitettävää jakautuneisuutta Goodreads-palvelussa: se sijoitetaan käyttäjäarvosteluissa sekä "miten tämä on julkaistu" että "upeinta maailmassa" -kategorioihin. Ilonpilaajana asetun näiden ääripäidän välimaastoon: Yösirkus pursuaa kirjailijan mielikuvituksekkaita ideoita ja ajatuksia, mutta itse tarina sirkuksen ympärillä tuntuu jäävän miljöön varjoon. Sirkus on ilman muuta romaanin kantava ydin.

Kirjassa on jonkin verran asioita, joista voi hikeentyä halutessaan: Lasten dialogi on stereotyyppisen lapsekasta, lapset selittävät alleviivatun hämmentyneesti kaikkea ja käyttävät analogioita minkä ehtivät. Samojen lasten kasvua 16 vuoden ikään ei replikoinnista juuri huomaa. Sitten löytyy tällaisia vaivaannuttavia katkelmia:
 "Suurimman osan elämääni olen joutunut pinnistelemaan pitääkseni itseni hallinnassa", Celia sanoo ja nojaa päätään miehen olkapäähän. "Tunteakseni itseni läpikotaisin ja pitääkseni kaiken täydellisesti järjestyksessä. Kun olen sinun kanssasi, menetän otteeni. Minua pelottaa ja –"
"En halua, että pelkäät", Marco keskeyttää.
"Minua pelottaa se, miten paljon pidän siitä", Celia jatkaa lauseensa loppuun ja kääntyy kasvokkain mieheen. "Miten paljon minua houkuttaa unohtua sinuun. ---"

Joka paikassa toistuvat muste, paperi, tee, puut, kirjat ja mitkä lie nauhat alkavat jossakin vaiheessa jo tursua korvista, vaikka ne ensin olivat asiaankuuluvia tunnelmanluojia. Juonessakin on paljon ennalta-arvattavaa.

Harva näistä ongelmista on kuitenkaan kriittisen häiritsevä, ja sirkus on ympäristönä omintakeinen. Sirkus olisi hyötynyt ehkä hieman tiiviimmästä kirjasta, mutta turha sitä on murehtia. Mustavalkoisesta sirkuksesta on yksinkertaisesti hauska lukea. Satumaailmana se on kooltaan ja mahdollisesti tyyliltään rajoitetumpi kuin vaikkapa fantasiaromaanin maat ja meret, kansat ja kulttuurit, mutta rajoituksista huolimatta siellä viihtyy. Sivuista muodostuvat valoa lyhtymäisesti hehkuvat paperipuut, joiden monikerroksinen kaarna on karhea käden alla, ja oksista ja rungoista voi lukea runonpätkiä, ovat mukava, helposti visualisoitava ajatus. Morgensternilla on ollut pikkutarkka visio, ja useasti mainittu kinuskin tuoksu leijailee nenään kirjan sivuilta. On hauska pähkäillä, mihin telttoihin itse menisi, missä viihtyisi, seuraisiko sitä paikasta toiseen vai malttaisiko jäädä kotiin. Aina kun uusi teltta avautuu, lukee kiinnostuneena mitä siellä on.

Ihan mukava välipalakirja. On varmaan myös ihmisiä, jotka eivät voi saada kyllikseen musteesta ja nauhoista ja paperista sen kaikissa muodoissa, heille tämä lienee järisyttävä löytö. :) Kirjan on kirjojen keskellä lukenut myös Maija, joka piti myös sirkuksesta kovasti.

perjantai 31. elokuuta 2012

Nauravia naisia -antologia

Kävipä ensimmäisen kerran niin, että blogger näpäytti nenälle ja heitti puolivalmiin tekstin jorpakkoon. Viimeisillä pihinöillä nyt mennään, mutta yritän kraappia kasaan jonkinlaisen mukaelman menetetyn tilalle.

Mitä?
Äänikirja, antologia, "30 tarinaa keskeltä elämää"
Kuka?
Kirjoittajat: Sinikka Nopola, Tuula-Liina Varis, Taina Latvala, Outi Alanne, Maritta Lintunen, Tuuva Aro, Anja Erämaja, Miina Supinen, Sari Mikkonen
Lukijat: Anja Erämaja, Seela Sella, Sanna Stellan, Maija-Liisa Ström, Martti Suosalo
Kustantaja: WSOY, 2011

Taasen meitsin kuva. Ei kummoinen, mutta ethän vie luvatta.
Fiiliksiä:
Nauravia naisia -nimi yhdistettynä iloisenkeltaiseen kanteen ja Sinikka Nopolan kattavaan edustukseen virittivät tämän lukijan vähän komediataajuudelle, mikä ei ollut aivan optimaalinen mielentila. Kaikissa tarinoissa on jokin koominen elementti, mutta itse tarinat eivät välttämättä ole aurinkoisia. Mutta naisnäkökulmaa piisaa. On syntymää, on kuolemaa, on seksiä, ei ole seksiä, on sisaruutta, on vanhuutta ja äiteyttä. Antologiasta kun on kyse, lienee selvää etteivät kaikki tarinat olleet yhtä mieluisia kuin toiset, mutta naiseudessa rypeminen oli ihan hauskaa vaihtelua. Oli hauska maistella erityylisten kirjoittajien novelleja kuin konvehteja ikään. :)

Viimeiseksi mauksi jää katkeransuloinen, enimmäkseen tosin suloinen tunne: voi tätä elämää, voi meitä naisia. Jostakin ihmissuhdeaiheesta olisi ollut mukava lukea, pohtivampi kuin kokoelmassa oleva Maritta Lintusen suhteen ääritilanteeseen sijoittuva Vakoojat. Mutta ehkä naisten suhde miehiin vaatisi jo kokonaan oman antologian. Miesnäkökulmiakin olisi muuten mukava koota vastaavaksi kokoelmaksi (Petri Tamminen ja Riku Korhonen tulevat mieleen odottelematta).

Seuraava katkelma on antologian suosikkinovellistani, Miina Supisen Timanttinapista, joka on julkaistu aiemmin teoksessa Apatosauruksen maa. Tarinassa rättiväsynyt äiti pelastetaan painajaismaisesta arjesta toviksi lepokotiin. Sanna Stellanin satumainen kerronta sopii tarinaan täydellisesti.

Tulevina päivinä rouva otti ohjelmaansa lepokodin ohjelmasta kolme hoitoa. Ensimmäinen oli sensory deprivation tank -hoito. Siinä hoidettava kellui yksin pimeässä, äänieristetyssä tankissa. Toinen oli ruikutus. Se oli sellaista, että rouva meni hoitajan kanssa kahville, alkoi ruikuttaa ja hoitaja vastasi yhä uudestaan: "Voi sua kuule! Kyllä sä olet lujilla! Kyllä sä olet yksi arjen sankari!" Kolmas hoito oli lapsen ylistys. Siinä hoitaja ja rouva olivat pitkällään esteettisten voimistelumattojen päällä, ja lapsi sai kiipeillä ja kieriskellä heidän välillään ja yllään ja rouva ja hoitaja kehuivat kilvan lapsen luonnetta, ulkonäköä, nimeä ja motorisia ja kognitiivisia taitoja. Hoitaja ihaili myös äidin ja lapsen suhdetta.

Omia lapsia ei ole, mutta tämä novelli oli kyllä niin mahdottoman herkullinen kaikessa kauheudessaan, että Apatosauruksen maa on luettava!