 |
| BTJ kustannus, 2009 |
Valkoinen tiikeri on kirja toivosta ja epätoivosta, ihmisarvoisesta elämästä, rikkaista ja köyhistä, vallasta ja vähäpätöisyydestä, alistamisesta ja alistumisesta, Valoisasta ja Pimeästä Intiasta, jossa miljoonittain maailman köyhimpiä asuttaa samaa seutua miljonäärien kanssa. Kirjassa kuunnellaan Balramin tarinaa. Hän katselee kattokruunua toimistossaan ja kirjoittaa Kiinan pääministerille sähköpostia, jossa hän kertoo, miten onnistui kohoamaan Intian pimeästä maaseutukylästä varakkaaksi yksityisyrittäjäksi.
Aravind Adigan maalaama kuva Intiasta on karu, mutta ei vaikuta pateettiselta. Päähenkilön elämänpiiri rakentuu luontevasti, melkein kuin itsestään. Tunteilua välttäen hän onnistuu kuvaamaan vetoavasti ja paikoin sydäntä särkevästi elämää, jota ihminen elää siksi, ettei valinnanvaraa ole. Näin kunnallisvaalien alla on erityisen puhuttelevaa lukea toisenlaisista vaaleista. Sellaisista, joissa rumpua löydään, mottoja huudetaan, mutta äänestyspaikalla ei käy juuri kukaan. Jos erehtyy paikalle äänestämisaikeissa, voi saada selkäänsä. Äänet on myyty eniten tarjoavalle jo etukäteen
Balram otetaan viiden vuoden jälkeen koulusta, koska suku tarvitsee lisää tuloja. Jonkin ajan kuluttua hänet lähetetään veljensä kanssa kaupunkiin, jossa heidän on tarkoitus saada työtä. Kaupungista voi saada duunia, jonka palkasta riittää kotiin lähetettäväksikin. Balram pääsee kuin pääseekin töihin, sillä hänen uusi työnantajansa sattuu olemaan kotoisin samasta kylästä. Se on eduksi, koska palvelija on luotettavin silloin, kun häntä motivoi luottamuksen arvoisuuteen tieto, että perheelle käy huonosti, jos hän varastaa tai tekee muuta tyhmää
On sydäntä särkevää seurata Balramin maailman mustavalkoisuutta ja todeta, miten rooli ja asema ohjaavat ihmistä. Vaikka tarina on kontrastien kirjoma ja paikoin ehkä inhorealistinenkin, romaani on kuitenkin myös humoristinen. Tasapaino on jotenkin juuri oikea.
Mitä on uhrattava ihmisarvoisen elämän saamiseksi, ja voiko urhauksen tehtyäänkin olla vielä ihminen? Adigan kirjassa toivo ja epätoivo, alistuminen ja viha sekoittuvat kuin tuulettimen mustat lavat kattokruunun valoon tai kuin musta ja valkoinen valkoisen tiikerin turkissa.
Adiga on kirjoittanut jo ainakin kaksi muuta teosta sitten vuoden 2008. Aion ehdottomasti hankkia ne käsiini.
Nappasin tämän englanninkielisenä pokkarina kirjaston kierrätyshyllystä ja mieheke lukee sitä parhaillaan. Hän (joka ei juuri tenttikirjojen lisäksi muuta lue) on selvästi pitänyt lukemastaan. Ja nyt sitten tämä arvio! Multa on mennyt tämä kirja tähän saakka ihan ohi, mutta nyt ei enää mene.
VastaaPoistaMinä taidan olla vähän kunnallisvaalien "herkistämä", koska olen aistivinani kaikkialla (esim. kirjoissa) paljon enemmän yhteiskunnalista säröä kuin muuten. Liekö kuvitelmaa, mutta ei se mitään haittaa - tuleepa kelailtua asioita tarkemmin.
Uu! Oivallista! Laina-aikaa on vielä jäljellä, joten yritänpä tuputtaa kirjaa omalle ukkoselleni. Vakuuttelen, että todistettavasti on joku muukin mies lukenut ja tykännyt (hänkään ei mikään kirjojen suurkuluttaja nääs ole...).
PoistaVaalit on vinha asia. Sääli vain, että tällä hetkellä eniten kiinnostava asia on täkäläinen toriparkkihulabaloo, eikä se välttämättä tule enää (uudestaan) valtuustoon. Kiukuttaa nyt jo epämääräinen kiertely ja kaartelu. Kuinka etovaa olisikaan, jos samaa joutuisi kuuntelemaan, vaikkei saisi äänestääkään.
Kiitos tästä, Intiaan ei ole tullutkaan matkustettua kirjallisesti pitkään aikaan. Vaikuttaa kiinnostavalta, etenkin ehkä tosiaan nyt kun vaalit ovat kaikkialla ja politiikkaa tulee joka tuutista.
VastaaPoistaIntiaan sijoittuvat kirjat kalskahtavat jostakin syystä aina erityisen lupaavalta. Luulen sen johtuvan siitä, että pidän Zadie Smithin kirjoista, ja esim. Michael Ondaatjen Anilin varjo (joka sijoittuu Sri Lankaan) oli todella hyvä myös. Toivottavasti tulet lukeneeksi tämän, olisi hauska kuulla muidenkin ajatuksia. :)
Poista