Nauravia naisia -antologia

Kävipä ensimmäisen kerran niin, että blogger näpäytti nenälle ja heitti puolivalmiin tekstin jorpakkoon. Viimeisillä pihinöillä nyt mennään, mutta yritän kraappia kasaan jonkinlaisen mukaelman menetetyn tilalle.

Mitä?
Äänikirja, antologia, "30 tarinaa keskeltä elämää"
Kuka?
Kirjoittajat: Sinikka Nopola, Tuula-Liina Varis, Taina Latvala, Outi Alanne, Maritta Lintunen, Tuuva Aro, Anja Erämaja, Miina Supinen, Sari Mikkonen
Lukijat: Anja Erämaja, Seela Sella, Sanna Stellan, Maija-Liisa Ström, Martti Suosalo
Kustantaja: WSOY, 2011

Taasen meitsin kuva. Ei kummoinen, mutta ethän vie luvatta.

Fiiliksiä:
Nauravia naisia -nimi yhdistettynä iloisenkeltaiseen kanteen ja Sinikka Nopolan kattavaan edustukseen virittivät tämän lukijan vähän komediataajuudelle, mikä ei ollut aivan optimaalinen mielentila. Kaikissa tarinoissa on jokin koominen elementti, mutta itse tarinat eivät välttämättä ole aurinkoisia. Mutta naisnäkökulmaa piisaa. On syntymää, on kuolemaa, on seksiä, ei ole seksiä, on sisaruutta, on vanhuutta ja äiteyttä. Antologiasta kun on kyse, lienee selvää etteivät kaikki tarinat olleet yhtä mieluisia kuin toiset, mutta naiseudessa rypeminen oli ihan hauskaa vaihtelua. Oli hauska maistella erityylisten kirjoittajien novelleja kuin konvehteja ikään. :)

Viimeiseksi mauksi jää katkeransuloinen, enimmäkseen tosin suloinen tunne: voi tätä elämää, voi meitä naisia. Jostakin ihmissuhdeaiheesta olisi ollut mukava lukea, pohtivampi kuin kokoelmassa oleva Maritta Lintusen suhteen ääritilanteeseen sijoittuva Vakoojat. Mutta ehkä naisten suhde miehiin vaatisi jo kokonaan oman antologian. Miesnäkökulmiakin olisi muuten mukava koota vastaavaksi kokoelmaksi (Petri Tamminen ja Riku Korhonen tulevat mieleen odottelematta).

Seuraava katkelma on antologian suosikkinovellistani, Miina Supisen Timanttinapista, joka on julkaistu aiemmin teoksessa Apatosauruksen maa. Tarinassa rättiväsynyt äiti pelastetaan painajaismaisesta arjesta toviksi lepokotiin. Sanna Stellanin satumainen kerronta sopii tarinaan täydellisesti.

Tulevina päivinä rouva otti ohjelmaansa lepokodin ohjelmasta kolme hoitoa. Ensimmäinen oli sensory deprivation tank -hoito. Siinä hoidettava kellui yksin pimeässä, äänieristetyssä tankissa. Toinen oli ruikutus. Se oli sellaista, että rouva meni hoitajan kanssa kahville, alkoi ruikuttaa ja hoitaja vastasi yhä uudestaan: "Voi sua kuule! Kyllä sä olet lujilla! Kyllä sä olet yksi arjen sankari!" Kolmas hoito oli lapsen ylistys. Siinä hoitaja ja rouva olivat pitkällään esteettisten voimistelumattojen päällä, ja lapsi sai kiipeillä ja kieriskellä heidän välillään ja yllään ja rouva ja hoitaja kehuivat kilvan lapsen luonnetta, ulkonäköä, nimeä ja motorisia ja kognitiivisia taitoja. Hoitaja ihaili myös äidin ja lapsen suhdetta.

Omia lapsia ei ole, mutta tämä novelli oli kyllä niin mahdottoman herkullinen kaikessa kauheudessaan, että Apatosauruksen maa on luettava!