Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys. Lyhyen esipuheen virke summaa kokoelman idean.

Atena, 2011

Kannatti innostua Kirjainten virran Hannan vinkkauksesta ja tarttua Rikoksiin. Takakannen perusteella sitä tuskin olisin tehnyt. Kirja sisältää esipuheen ja 11 novellia. Jokaisessa tapahtuu rikos, jota selvitettäessä minäkertoja pyydetään syytetyn puolustajaksi.

Puolustusasianajajana toimiva Ferdinand von Schirach antaa ymmärtää tarinoiden olevan tosielämästä otettuja, minkä hyväksyinkin sitten oletuksekseni, kun kirjaa luin. Kuulun siihen lukijakastiin, jota usein tuppaa häiritsemään epätietoisuus kirjassa olevien tapahtumien aitoudesta. Me hermostumme totuuden ja tarinoinnin epäselvästä raja-alueesta. Fiktio fiktiona, tositarinat tositarinoina. Kuulostaa kuivakkaalta, mutta minkäs teet. Ehkä siitä oppii ajan oloon eroon? Oli miten oli, näiden tarinoiden kohdalla en pannut pahakseni, vaikka toisinaan kiusasinkin itseäni sillä ajatuksella, että ehkä nämä ovatkin (osin) sepitettyjä.

Olivatpa tarinat totta tai eivät, niissä on jotain todella vakuuttavaa. Ensimmäisen novellin aikana olin vielä skeptinen, tuntui epämukavalta lukea tekstiä, jonka mielsin ulkopuolisen vaivaannuttavaksi yritykseksi eläytyä toisen ihmisen tunteisiin ja ajatuksiin. Alun jälkeen konsepti vei mukanaan, enkä häiriintynyt asiasta enää. Tarinoissa on kylliksi kuvailua, jotta ne ovat juuri tarinoita, eivätkä esimerkiksi raportteja. Tässä muodossa ne tavoittavatkin yleisön tehokkaammin. Itse olen sellainen paksukallo, että nämä toimivat novelleina omalla kohdallani erityisen hyvin. Tuntuu, että juonia olisi riittänyt useammankin dekkarin tarpeiksi, mutta niiden vaikutus tuskin olisi ollut yhtä iskevä. Kokoelmalla on selkeä sanoma.

En tarkoita hetki sitten kehumallani "vakuuttavuudella" niinkään sitä, että todentuntuiset kirjat ovat automaattisesti hyviä, jos jollekin nyt sellainen käsitys tuli. Mitenkä tämän selittäisi... Rikoksissa parasta on se tuntu, että se kertoo jotain kiinnostavaa ja relevanttia niin omasta elämästä kuin yhteiskunnastakin. Se nostaa katseltavaksi yhden näkökulman, yhden palan monimutkaista maailmaa ilman yritystä yksinkertaistaa.

Kun vankilatuomioita vaaditaan taas seuraavan kerran pidennettäviksi ja tuomioistuinten jakamia rangaistuksia kovennettaviksi, tulee mieleen näkemys, joka Rikosistakin välittyy: Me tanssimme koko elämämme hyvin ohuella jäällä, sen alla on kylmää ja kuolema tulee nopeasti. Joitakin jää ei kanna ja he uppoavat. - - - Jos olemme onnekkaita, niin ei käy ja me jatkamme tanssimista. Jos olemme onnekkaita.

Timo Mänttärin rulettivaikutteinen kansikuvitus avautuu kirjan edetessä miellyttävästi (itsehän en siis hoksannut tuota rulettijuttua ennen kuin olin edennyt kirjassa jonkin matkaa). Eurooppa-haaste puolestaan etenee kirjan myötä Saksaan.