Oli miten oli, tällä kertaa olen ryhtynyt lukemaan runoutta (ja/tai aforistiikkaa, kuinka vain), josta en ymmärrä mitään huolimatta mahtavasta äidinkielenopettajasta. Jos runossa ei ole siementä, jonka voisin tulkita toivon tai elämän alun symboliksi, olen ulalla. Jos matka ei merkitse elämää, olen pihalla. Satuin kokemaan jonkinlaista lukionostalgiaa, mistä johtuen päätin hulluuksissani tarttua runokokoelmaan ja katsoa, mitä tapahtuu.
Kävi ihan hyvin. Olli-Pekka Tennilän Yksinkeltainen on kaksinkeltaista oli ilahduttava ja turhauttava lukukokemus, jota en kadu.
Poesia, 2012 |
Ohessa kaksi sykähdyttänyttä runoa (taiteellisen asettelun teurastan, sori):
1)
Kieli koostuu vilheistä. Miten ne pylkivät
eloon toisistaan.
2)
Miten rauhoittavaa on kirjaimen syventyessä,
viitteenomaisuudessaan,
A sivulta katsottu ullakon poikkileikkaus.
Lämpö kohoaa
)(
Miten häiritseekään, jos kirjain ei ole aivan itsensä.
A. piirtää E-kirjaimen.
Siihen tulee monta sakaraa, jottei pystyviivaa menisi hukkaan.
Tekisi mieli lainata tähän monta muutakin, mutta se ei taitaisi enää mennä reilun käytön piikkiin. :)
Ensimmäisen kohdalla vain hymyilyttää. Eikö? Kielihän ei sinänsä ole mitään kiveen hakattua, sattuman kaupalla on vain sovittu, että puu tarkoittaa ulkona kasvavaa kovarunkoista kasvia ja "kattila"-äännähdys on merkki siitä, että ääntelijä haluaa kiinnittää huomion ruoanvalmistuksessa käytettävään esineeseen. Siinä mielessä voisi ehkä ajatella, ettei absoluuttisia oikeita sanoja ole, jolloin virheellistä kieltäkään ei voi olla. Vinha ajatus. Joskaan ei välttämättä se, mitä Tennilä ajoi takaa.
Lisäksi on hauska huomata, miten kielianturit nousevat pystyyn, kun 'virheen' sijasta onkin 'vilhe'. Siihen jää kiinni kuin koukkuun. Yhtäkkiä sitä huomaa vain pyörittelevänsä huvittuneena vilhettä ja pylkimistä ja eloon/eroon -kombinaatiota kielellään ja mielellään kuin lapsi rakennuspalikoita. Tavalliset sanat muuttuivat yhtäkkiä eri tavalla eläviksi. Sitä luulee, että sanat oikein kirjoitettuna merkitsevät itsestään selvästi tiettyä asiaa... Kun sitten yhtäkkiä jokin on vähän pielessä, kielitaju alkaa hamuta ympärilleen kiivaasti etsien tulkintoja. Ja niitä löytyy! Etsimättä tulee mieleen liian myöhään toimitettava multien vaihto keväällä: ruukusta nostettu juuri- ja multapaakku on selvärajainen, kuten sanatkin, muttei tarvitse paljonkaan pyyhkäistä, kun paakun reunoilta jo työntyy ohuita, tunnustelevia juuria. Parhaimmillaan haluan kutsua nerokkaaksi yhden virkkeen toteamusta "Kieli on harmaanhohtavaa." ihan vain siksi, että pienet ajatusjuureni löysivät riemusta vinkuen siihen piilotetun kakkostulkinnan: harhaanjohtavaa. Yksinkertaista ja kaunista... ja päälle päätteeksi hyvässä lykyssä ehkä vielä tottakin.
Tuossa kakkosesimerkissä taas alkoi kiehtoa kirjoitettujen kirjainten pohtiminen. En ole sitä juurikaan harrastanut, mutta reaktio on samanlainen kuin silloin, kun joltakin sanalta katoaa merkitys, kun sitä tarpeeksi toistellaan. Kirjaimiahan voi ajatella kuvina. Ei niin vain tule tehtyä, kun tietää mitä kirjaimet "tarkoittavat". Kirjaimet ovat siinä mielessä epäkiitollisessa asemassa, että ne eivät itsessään useinkaan ole mitään, niillä vain kuljetetaan merkityksiä. A-kirjaimessa voisi kuitenkin olla lämmin ullakko. Tai sulkeissa savupiippu. Monikin lapsi epäilemättä nimenomaan piirtää kirjaimia.
Olen vähän tohkeissani!
Toisaalta olin hikeentyä, kun muutamaan otteeseen kävi niin, että oivallus syttyi ja sammui kuin tulitikku, enkä pystynyt pitämään siitä kiinni, tutkiskelemaan ajatusta lähemmin ja paremmin. Mielleyhtymä oli välähtänyt ja kangasteli sitten ärsyttävästi olemattomissa kuin kameran salamavalo. Mur. Osa oli sitten tosiaan sellaisia, etteivät avautuneet ensinkään. Ehkä se on ok.
Toinen ongelma oli pettävän yksinkertainen. Miten runoja luetaan? Liian monta putkeen turruttaa. Mitä järkeä on konvehtejakaan ahmia kuin limppua. Yksi oli liian vähän. Luin yhden ja yritin sitten fiilistellä. Siitä ei tullut yleensä mitään. Pinnistettyä intomieltä on vaikea houkutella esiin. "Nyt luen jotain hienoa ja sitten ajattelen sitä." Olisiko ehkä nyt vähän jännitteinen suhde runouteen. e.e
Yritin sitten lukea muutaman kerralla, kunnes vastaan tuli taas sellainen kiva, joka sanoi meikäläiselle jotain. Sen verran hitaasti eteni puuha, että kokoelma on pitänyt uusia jo kolmesti, kerran päivässä ei selkeästi riitä pitämään kiinnostusta yllä. Joko lukee paljon kerralla (ei oikein hyvä) tai sitten vähän kerrallaan (ei oikein hyvä). Tähän pitää keksiä jotakin. Ideoita?
Mielenkiintoisen kuuloista, leikittelevää runoutta. Minun runomakuuni ehkä hivenen liikaa irti arjesta. Mutta mistä sitä tietää mihin suuntaan runomakuni vielä kehittyykään. Tykkään tosiaan helppotajuisista runoista, joita saatan ahmia kirjallisen kerrallaan!
VastaaPoistaHuomasin että tämä Yksinkeltainen on kaksinkeltaista on Runeberg-ehdokkaana. Mainiota että myös runous saa julkisuutta!
Joo, itse myös sellaista aika selväsanaista runoutta hamuan jos jotain. Kynnys tuntuu aika korkealta useimmiten mihinkään muuhun. Toisaalta tämän kanssa kävi niin, että kokemus jäi plussalle, kun ei lähtenytkään sillai liikkeelle, että kutakin runoa on luettava läpi, kunnes se avautuu. :D
PoistaRunouden julkisuudesta (tai yleisestä julkisuuden puutteesta) tuli mieleeni aihetta sivuava teksti: http://ylioppilaslehti.fi/2012/12/finlandian-varjossa/