Orvokki Leukaluu ja Tarhapäivä

Hiljaiselosta, päivää. Tällä hetkellä useimpiin asioihin käyttämäni tekosyy on muutto, otan sen esiin tässäkin yhteydessä: en ehdi tehdä mitään, koska muutan. Epäilen vahvasti, että kunnon ihmiset hoitavat asiansa paremmin, mutta itse aion olla muuttohuuruissa (=muuttotouhuissa tai potemassa syyllisyyttä siitä että pitäisi olla hoitamassa muuttotouhuja) vielä viikkoja.

***

WSOY 2013

Miina Supisen kirjoittamaa, alun perin radiokuunnelmina osittain Orvokki Leukaluun urakirjaa on natusteltu blogeissakin viime aikoina sen verran, että sen kanssa ählääminen nyt tuntuu vähän turhalta. Sitä silmällä pitäen niputin samaan toisenkin kirjan, siipalle ääneen lukemani Eve Hietamiehen Tarhapäivän. Ääneen lukiessa kirjaprojektit usein pitkittyvät, joten kovin rehevää juttua siitäkään yksinään ei ehkä tule.

esitettyä

Orvokki Leukaluu on radiossa kuulijoitaan ammatinvalinnassa opastava psykologi. Kukin vajaasta 50 jutusta alkaa sillä, että Leukaluu lukee ohjeman kuulijalta saamansa avunpyyntökirjeen, johon hän sitten vastaa radio-ohjelmassaan. Äänikirjana kuuntelemani teos alkaa kehystarinalla, jossa Miina Supinen lähtee jännityksissään ja nöyränä pyytämään Leukaluulta uusintalukua nauhalle, jotta hänestä pulppuava tieto voitaisiin tallettaa koko ihmiskunnan onneksi ja vauraudeksi.

Ensinnä on sanottava, että äänikirjassa Leukaluun osan esittävä Miitta Sorvali on roolissaan erinomainen. Omanarvontuntoinen, matalaääninen radiopersoona piirtyy elävänä silmien eteen. Leukaluu onkin aika hulvaton hahmo. Monet kirjeet alkavat sillä, että kirjoittaja kuvailee omia taitojaan ja kiinnostuksenkohteitaan ja kysyy, mikä työ sellaiselle henkilölle sopisi. Leukaluu visioi niin että tyrät ryskyvät ja onnistuu vääntämään päivänselvät uravaihtoehdot päälaelleen. Muuankin onneton nostaa esiin rujot piirteensä, mistä Leukaluu saa syyn arvella että mies on sairaalloisen kiinnostunut ulkonäöstään ja sopisi siis mahdollisesti malliksi! Eräs onneton erehtyy toivomaan uraa psykologina, mistä Leukaluu tietysti vetää hienoisen herneen nenäänsä, eihän hänen hommaansa mikä tahansa "Petteri Sipoosta" pysty.

Jotkut jutut naurattavat kovastikin, jotkut eivät juuri ollenkaan. Hieman epätasaista menoa siis, mutta kuuntelin naurujen perässä kaikki kolme levyä, kuuntelutin saman tien – autossa kun oltiin – siipallakin, ja lykkäsin mökkituliaisina ennen laina-ajan päättymistä vielä siskollekin. Meistä kolmesta jokainen tykästyi Leukaluuhun. Totuuden nimessä on kerrottava ainoasta soraäänestä: siskon äänikirjakuuntelu päättyi autossa lyhyeen, kun poikaystävällä paloi käämi Sorvalin huolekkaaseen artikulaatioon. ;) Muut kuitenkin tykkäilivät. Olen erityisen tyytyväinen, sillä tämä merkitsee uutta voittoa ponnistuksissani saada siippaseni suhtautumaan kirjoihin suopeammin.

Tartuin kirjaan hieman epämääräisin tuntein: en päässyt oikein Apatosauruksen maa -novellikokoelman henkeen mukaan (mistä jäi vähän tosikko olo), vaikka Liha tottelee kuria olikin mieluisa lukukokemus. Olen saanut henkilökohtaisen vapautuksen, kun tämä taas suurimmaksi osaksi nauratti. :D Parasta on Leukaluu itse, sekä sfäärit, joihin Supinen parhaimmillaan saa Leukaluun usutettua. Parasta on, kun melkein sinikkanopolamaiseen tyyliin arkisesta puuhasta saadaan puhallettua yleviä elämän sinfonioita ja huippuhetkiä.

... Hmm, nyt koen polttelevaa tarvetta jatkaa vertailua vähän. Supisen tyyli on toisinaan ehkä Nopolaa rosoisempaa tai karumpaa tai ällömpää. Mehiläishoitajan työtä esittelevän luvun aikana nauraa käkätin sille, miten Leukaluu kuvailee neutraliin sävyyn hunajantuottoprosessia, jossa mehiläiset oksentelevat kennoihin. Nopolan hurtti huumori tulee usein esille jonkinlaisena sosiaalisena tai psykologisena kömpelyytenä (voiko niin sanoa?), Supinen kuvailee mehiläisten ykäilyä. Oletteko samaa mieltä? Tämä groteskimpi lähestymistapa ei uponnut Apatosauruksen maassa, jossa sitä oli muistaakseni suht runsaasti, mutta Urakirjan kohdalla se upposi paremmin.

***

Otavan pokkaripainos 2013

Eve Hietamiehen Tarhapäivä toteutettiin myös siippalukuna, koskapa edellinen osa eli Yösyöttö häneen upposi. Yösyötössä nelikymppisestä Antti Pasasesta tuli vauvaikäisen Paavon yksinhuoltaja, kun vaimo Pia synnytyksen jälkeen ja hurautti taksilla tiehensä. Tarhapäivässä Pasasen läheisen ystävän, Ennin, Terttu-tytär tulee asumaan joksikin aikaa jätkien kämpille. Antti on tietysti helisemässä, kun pikkutytön tarpeet osoittautuvat kovin erilaisiksi kuin pikkupojan. Asua on vaihdettava monta kertaa, jotta sopiva löytyy, tukka pitää osata harjata ja laittaa nätisti ja niin päin pois.

Antin vastuu sen kuin lisääntyy, mutta usko omaan pärjäämiseen isänä hupenee samaa tahtia kuin pyy maailmanlopun edellä. Tarhalappujen, pörröpompuloiden ja pepun pyyhkimisen oheen hän kaipaa omaa aikaa ja tilaa, jota yksinhuoltajalla on niukasti. Nykyinen ex-vaimokin aiheuttaa harmaita hiuksia halutessaan osallistua Paavon kasvatukseen omista mielialaheilahteluistaan huolimatta.

Oli kiva lukea Yösyötölle jatkoa. Tarhapäivä ei ehkä ihan yltänyt avauksen tasolle, mutta se oli kuitenkin hauska ja viihdyttävä sekä minun että siipan mielestä. En esimerkiksi oikein ymmärtänyt, miksi Pasanen ottaa niin paljon paineita tarhantätien lähettelemistä viestilapuista... Lisäksi paljon jännitystä ja synkistelyä saadaan aikaan siitä, kun Enni loukkaantuu verisesti Antille, enkä aivan ymmärtänyt, miksi reaktio on näin voimakas. Tykkäsin kuitenkin monista hahmoista: Paavo ja Terttu ovat erilaisuudessaan hauska pari; entinen naapuri, perheellinen poliisimies Reponen on jäyhyydessään hellyttävä "bestis" Antille; torvi työkaveri Peippo, räväkkä Nelli-Tupperware ja lapsiaan sukupuolineutraalisti kasvattava äiti Amma-, luomu- ja homeopaatti-intoilija Pihla-Puolukka.

Nauravia naisia -antologia

Kävipä ensimmäisen kerran niin, että blogger näpäytti nenälle ja heitti puolivalmiin tekstin jorpakkoon. Viimeisillä pihinöillä nyt mennään, mutta yritän kraappia kasaan jonkinlaisen mukaelman menetetyn tilalle.

Mitä?
Äänikirja, antologia, "30 tarinaa keskeltä elämää"
Kuka?
Kirjoittajat: Sinikka Nopola, Tuula-Liina Varis, Taina Latvala, Outi Alanne, Maritta Lintunen, Tuuva Aro, Anja Erämaja, Miina Supinen, Sari Mikkonen
Lukijat: Anja Erämaja, Seela Sella, Sanna Stellan, Maija-Liisa Ström, Martti Suosalo
Kustantaja: WSOY, 2011

Taasen meitsin kuva. Ei kummoinen, mutta ethän vie luvatta.

Fiiliksiä:
Nauravia naisia -nimi yhdistettynä iloisenkeltaiseen kanteen ja Sinikka Nopolan kattavaan edustukseen virittivät tämän lukijan vähän komediataajuudelle, mikä ei ollut aivan optimaalinen mielentila. Kaikissa tarinoissa on jokin koominen elementti, mutta itse tarinat eivät välttämättä ole aurinkoisia. Mutta naisnäkökulmaa piisaa. On syntymää, on kuolemaa, on seksiä, ei ole seksiä, on sisaruutta, on vanhuutta ja äiteyttä. Antologiasta kun on kyse, lienee selvää etteivät kaikki tarinat olleet yhtä mieluisia kuin toiset, mutta naiseudessa rypeminen oli ihan hauskaa vaihtelua. Oli hauska maistella erityylisten kirjoittajien novelleja kuin konvehteja ikään. :)

Viimeiseksi mauksi jää katkeransuloinen, enimmäkseen tosin suloinen tunne: voi tätä elämää, voi meitä naisia. Jostakin ihmissuhdeaiheesta olisi ollut mukava lukea, pohtivampi kuin kokoelmassa oleva Maritta Lintusen suhteen ääritilanteeseen sijoittuva Vakoojat. Mutta ehkä naisten suhde miehiin vaatisi jo kokonaan oman antologian. Miesnäkökulmiakin olisi muuten mukava koota vastaavaksi kokoelmaksi (Petri Tamminen ja Riku Korhonen tulevat mieleen odottelematta).

Seuraava katkelma on antologian suosikkinovellistani, Miina Supisen Timanttinapista, joka on julkaistu aiemmin teoksessa Apatosauruksen maa. Tarinassa rättiväsynyt äiti pelastetaan painajaismaisesta arjesta toviksi lepokotiin. Sanna Stellanin satumainen kerronta sopii tarinaan täydellisesti.

Tulevina päivinä rouva otti ohjelmaansa lepokodin ohjelmasta kolme hoitoa. Ensimmäinen oli sensory deprivation tank -hoito. Siinä hoidettava kellui yksin pimeässä, äänieristetyssä tankissa. Toinen oli ruikutus. Se oli sellaista, että rouva meni hoitajan kanssa kahville, alkoi ruikuttaa ja hoitaja vastasi yhä uudestaan: "Voi sua kuule! Kyllä sä olet lujilla! Kyllä sä olet yksi arjen sankari!" Kolmas hoito oli lapsen ylistys. Siinä hoitaja ja rouva olivat pitkällään esteettisten voimistelumattojen päällä, ja lapsi sai kiipeillä ja kieriskellä heidän välillään ja yllään ja rouva ja hoitaja kehuivat kilvan lapsen luonnetta, ulkonäköä, nimeä ja motorisia ja kognitiivisia taitoja. Hoitaja ihaili myös äidin ja lapsen suhdetta.

Omia lapsia ei ole, mutta tämä novelli oli kyllä niin mahdottoman herkullinen kaikessa kauheudessaan, että Apatosauruksen maa on luettava!

Sinikka Nopola: Miksi emme totu pystyasentoon

WSOY, 2007

Asia 1:
Laadin jokin aika takaperin listan hyväntuulisista kirjoista. Etsin kirjaston äänikirjahyllystä jotakin, jota olisi hyvä kuunnella sukan kutomisen ohessa. Siippaseni on keksinyt haluavansa polvipituiset sukat, ja toimen miehenä se on nyt kiikuttanut meikäläiselle netistä tulostetut englanninkieliset ohjeet, kaksi kerää lankaa ja kahden pyöröpuikot. Nojatuolissa vasemmalla puolellani on yksi monistenippu, jossa kerrotaan, miten sukkia neulotaan kaksilla pyöröpuikoilla. Oikealla puolella taasen monistenippu, jossa on rivi riviltä etenevät ohjeet juuri näiden nimenomaisten sukkien tekemiseen. Sohvapöydällä edessäni sitten on tämä tietokoneeni, jolla etsin havainnekuvia siitä, miten kolmiosaista palmikkoa neulotaan. Leppoisa harrastus, tuo neulominen.

Niin, olin siis sanomassa, että etsin jotakin äänikirjaa vitu neulomistukioitani varten. Hyllystä heilutteli jo kaukaa taivaansininen pieni kotelo, joka sisälsi Sinikka Nopolan kokoelman Miksi emme totu pystyasentoon.

Kirjoitin sata lappua, jossa joka toisessa oli järkevä, joka toisessa turhanpäiväinen sana. Hattara. Pilvi. Enkeli. Ihminen. Joulupukki. Sijoituskonsultti. Tanssityttö. Logistiikkaoperaattori. Laiskottelu. Laatuaika. Riippumatto. Osaamiskeskus. Poskisuudelma. Letkusuulake. Haavemaailma. Tietoyhteiskunta. Yöperhonen. Ravihevonen. Bikinit. Solmio. Meediokurssi. Golfklubi. Lomaromanssi. Avioliitto. Erotiikkamessut. Venenäyttely. Katukauppias. Pääekonomisti. Panin laput hattuun, ja nostin hatusta yhden. Siinä luki letkusuulake.

Yllä oleva on katkelma tarinasta Letkusuulakkeen aika. Katkelmassa Nopola selittää, kuinka tuli kirjoittaneeksi kyseisen letkusuulaketta käsittelevän tekstin. Varsinainen juttu ei ole ehtinyt edes alkaa, mutta olin itse jo aivan täpinöissäni, että mitä sieltä nyt tulee. Kerro, kerro tarina letkusuulakkeesta!

Nopola on muikean arkinen. Ensimmäisellä levyllä hän lukee imurin käyttöohjetta, onkii kulutusyhteiskunnan symboleiksi vetoketjullisia aamutossupusseja ja Mikki Hiiri -jalkaisia cd-torneja, säälii Alli Paasikiveä ja pohtii, miksi koululainen on paheksuttavalla tavalla hajamielinen, jos hän ei konemaisesti keskity siihen, mitä kulloinkin lyödään nenän alle.

Kokoelma on hauska, muttei turhanpäiväinen. Ei slapstick-hauska, vaan ennemmin ironialla ja arkielämän absurdeilla asioilla tai liioittelulla huvittava. Hän ken pitää Heinähattu ja Vilttitossu kirjoja hauskoina, pitänee näistäkin, vaikka kaikissa tarinoissa imu ei aina virrannut. Pientä epätasaisuutta selittää varmaan valikoiman koonti useammasta lähteestä.

Asia 2:
Suomessa siis jälleen. Kiitos mukavaa lomaa toivottaneille! Reissu oli onnistunut, joko murehtimiseni vuoksi tai siitä huolimatta. :) Viimeisenä yönä ennen lentoa kotiin en saanut nukuttua (aikaa olikin vain kolmisen tuntia), vaan kertasin mielessäni aikataulua: "herätyskello on soimassa klo --.--... taksi on tilattu ovelle --.--... bussiasemalle kestää ajaa ehkä --min ja sitten bussimatka kestää --min ja sitten boarding passit on pakattu ja passi on ja kone lähtee --.--... ja arvioidusta laskeutumisajasta on lappu kotona, että osaavat tulla noutamaan." Muuten näin, paitsi että koska oli niin myöhä ja olin niin väsynyt, että ajatus katkesi aina jossakin kohdassa, jolloin piti aloittaa tietysti jostain unilogiikan syystä alusta. Hu-huh. Vaan hauskaa siis oli (vaikka sisko osti viisi kenkää ja jouduimme palaamaan seuraavana päivänä takaisin hakemaan sen kuudennen). Säät suosivat ja pääsin Piccadillyn Waterstonesiin, kasvitieteelliseen puutarhaan ja ale-hanojen ääreen pubiin jos toiseenkin. Tate Modern jäi näkemättä, mikä vähän harmittaa, mutta kokonaisuus oli onnistunut.

Asia 3:
30 päivää kirjoja, päivä 2:
Lempiruno tai -runokokoelma. Luen aika vähän runoja. Muutama mukava muistuu mieleen, mutta Adrian Henrin Tonight at Noon ehti paikalle ensin. Se on ollut yksi suosikeistani jo pitkään. Miksikö? Hmm... Se on hauska ja haikea, toiveikas ja tavallaan siksi viiltävä. Kevyt ja painava. Kekseliäs. Kaunis. Sen voi lukea (englanniksi) täältä.

Nocturnes (Yösoittoja)

Viimeaikaisista onnistuneista äänikirjakokemuksista johtuen (Mielensäpahoittaja ja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa) suuntasin taas äänikirjahyllylle kirjastossa viime viikolla. Ehkä päädyin Kazuo Ishiguron englanninkieliseen Nocturnes-äänikirjaan yhdistetyn vaihtovuosifiilistelyn ja pitkään lukulistalla olleiden Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina -kirjojen vuoksi. Ishiguro tosin lienee epäjapanilaisempi kuin useimmat japanilaiset johtuen siitä, että hän on asunut iät ja ajat Britanniassa ja kirjoittaa kaikki kirjansakin englanniksi, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Nocturnes (suomennettu nimellä Yösoittoja) on viiden novellin kokoelma, joka kiertyy musiikin ympärille.

Johtuneeko hyvästä tarinasta vai hyvästä lukijasta, ensimmäinen novelli nappasi meikäläisen suvereenin vähäeleisesti mukaansa. Olen taas jännän äärellä yrittäessäni pohtia kumman ansiota se on. Ehkäpä tarina imee mukaansa nopeammin, kun lukija osaa asiansa? Mene ja tiedä. Äänikirjassa ainakin itäblokista kotoisin olevan puhujan ja amerikkalaisen vanhemmansorttisen laulajan dialogissa oli oma makunsa, kun amerikanenglanti luettiin ääneen. En olisi varmaankaan tajunnut itse lukiessani pitää mielessä sitä yksityiskohtaa... Kiinnostaisi hitusen muuten tietää, minkä ratkaisun kirjan suomentaja on tehnyt pyrkiessään välittämään kahden eri hahmon idiolektia.

Musiikki tuo mieleen muistoja muiden kanssa vietetyistä hetkistä... tai miksei muistakin hetkistä. En ole intohimoinen musiikin ystävä, mutta muistan, miten kuuntelin joskus 19-vuotiaana pitkän tauon jälkeen Fiona Applen levyä When the Dawn. Havaitsin vähän yllättäen, etten erityisesti pitänyt musiikista (enää?), mutta kuuntelin sitä mielelläni, sillä tunsin jonkin varjomaisen jäljen siitä, miten olin ollut usein iloinen kuunnellessani samaa levyä silloin useampi vuosi takaperin. ...Vaikka ei luulisi, jos sanoituksia tarkastelee! Erinäinen Jil Caplainin levy taas linkittyy perheen kanssa vietettyihin peli-iltoihin, joiden oikea-oppinen toteuttaminen edellytti aivan tietynlaista etnistä sillisalaattia: asetelmaan kuului itä-aasialainen peli, taustalle ranskalainen musiikki ja pelievääksi uunituore pulla maidon kera.

Oli miten oli, toisessa ja etenkin kolmannessa novellissa häiritsivät mieslukijoiden tulkinnat naishahmoista. :D Voi sentään. Novellit toimivat hyvänä ponnistuslautana omien musiikkimuistojen pohtimiseen, jos jaksaa jäädä kunkin tarinan jälkeen fiilistelemään omia musiikkimuisteloitaan. Eniten pidin sisällöllisesti ehkä viimeisestä novellista, vaikkakin syytä siihen on mahdoton selittää paljastamatta olennaista juonenkäännettä... Suosittelen kokoelmaa musiikin ystäville soittotaitoon katsomatta.

Erilaiset puhujat ja näkökulmat ilmentävät kauniisti musiikin merkitystä ihmisille. Useissa tarinoissa musiikki yhdistää ihmisiä milloin milläkin tavalla. Ishiguron Yösoitoissa on kuitenkin usein haikea sivumaku. Se tuntuu ymmärrettävältä, sillä ainakin itselleni musiikkiin liittyy monesti milloin mistäkin syystä alkunsa saava haikeus: joskus se etten itse soita koskaan yhtä hyvin, joskus se että on vaan niin kaunista, joskus musiikista mieleen tulevat muistot, joskus yksinkertaisesti se että monet melankoliset kappaleet on nättejä... Mutta musiikki on toisaalta myös usein paljon muuta. Olisi ollut hauska lukea enemmän myös muista sävyistä. Vaikka niin. Yösoittojahan nämä olivat.

Olisin kaivannut jotain merkintää novellien loppuihin. Joko raidan nimeen tai viimeisen pätkän loppuun jonkinlaisena äänimerkkinä. Nyt ehdin toopena jo äimistyä käsittämätöntä lopetusta ennen kuin tajusin, että sama tarinahan jatkuu aiemmista poiketen vielä toiselle levylle.

Loppuun yksi omista yösoittosuosikeistani. Vanhempien luona on piano, ja soitan sitä usein kyläillessäni, erityisesti iltaisin. Tähän piisiin on useimmiten hyvä lopettaa, vaikka hampaita harjatessa tekeekin sitten mieli hyräillä.