Heikki Willamo iskee jälleen

Anteeksi, Kai Fagerström ja Risto Rasa, piti keksiä iskevä otsikko. Heikki Willamon nosto otsikkoon juontuu hänen kirjastaan Vuosi metsässä, jonka luin alkuvuodesta ja tykästyin kovin. :) Kolmikon yhteistyön hedelmä on Maahengen kustantama Viimeiset vieraat, joka esittelee autiotaloja. Kokonaisuus koostuu tunnelmallisista valokuvista, haikeista ja pohdiskelevista teskteistä sekä joukkoon ripotelluista Risto Rasan runoista. Aivan ensin haluan sanoa, että tykkään: tykkään!

Seuraavaksi tosin haluaisin heti sanoa, että vaikka osat sopivat yhteen erinomaisesti, kaipasin jonkinlaista selvitystä siitä, miten vastuu on kolmen kannessa komeilevan tekijän kesken jakautunut. Onko Rasa kirjoittanut runot tätä teosta varten vai onko ne poimittu hänen aiemmasta tuotannostaan? Onko Willamo ottanut kuvat ja Fagerström kynäillyt tekstin? Kuka, mitä, häh?

Ainoa toinen negatiivissävytteinen pohdintani liittyy myös ns. tekstinulkoisiin ratkaisuihin, paperiin. Monet kuvat on otettu syksyllä ja väritys on tummasävyinen. Mustat kohdat vain näyttäisivät kanttaavan harmaaseen ikävän paljon, mikä johtunee paperivalinnasta. Pienet sävyerot tummilla alueilla erottuisivat paremmin, jos paperi olisi valittu enemmän valokuvia ajatellen. Tähänkin sitten liittyy tietysti "toisaalta", ja tässä se tulee: mattapintainen, hieman kermansävyinen paperi sopii kauniisti kirjan henkeen. Sään kuluttamiin harmaisiin lautoihin. En ole paperiekspertti, mutta jos valokuvat olisivat parhaan laadun vuoksi edellyttäneet esimerkiksi kiiltävää paperia, sellainen voisi tuntua jotenkin väärältä, liian uudelta ja teolliselta sateenpehmeiden kuvien ja torppien auringonhapertamien verhojen rinnalla. Ainakin nyt siltä tuntuu, kun katselee tuota nykyistä paperivalintaa... Vähän jahkailuksihan tämä menee, mutta lopputulemana sanoisin silti, että mieluummin valokuvat parhaiten esittävä paperi kuin kaunis, mutta valokuvilta vievä paperi.

Näitä pieniä pohdintoja lukuun ottamatta tykkäsin kyllä. Willamon aiemmin mainitsemani metsäkirja puhutteli ehkä vieläkin enemmän, ehkä selkeämmän rakenteensa (vuoden kierto) ja näkökulmansa vuoksi (yksi mies + yksi vuosi + yksi metsä = ?), mutta tässäkin on samoja kiehtovia elementtejä. "Mäyrä-äijiä" toverillisesti tarkkaileva, pohdiskeleva kertojan ääni sekoittelee perimätietoa, omia lapsuus- ja luontomuistoja ja eläinten tarkkailua hyvällä suhteella. Vähäeleiset valokuvat antavat tilaa vaatimattomuudessaan kauniille kohteilleen: metsähiirille, ketunpoikasille, varpuspöllöille ja mäyrille. Unohtamatta tietenkään autiotaloja, joihin on asettunut päällekkäin kaksi elämää. Ihmisen rakentamat suorat seinät ja suorat kulmat ovat pohjalla, mutta päälle on kiivennyt sammalta, jäkälää ja linnunpesiä. Ikkunaverhon takaa pihalle ei kurkistele isäntä eikä emäntä, vaan hiirulainen. Jotain puhuttelevaa ja jännittävääkin niissä on.

Sikäli kuin on mahdollista jaotella kirjan kuvia eläin- ja talokuviin (eläin talossa kertoo sekä eläimestä että talosta, mutta eläimen mieltää suit sait "päähenkilöksi"), eläinkuvia on enemmän, mutta mukana on muutama erityisen puhutteleva otos, jonka keskiössä on talo ja sen sulautuminen ympäristöönsä.

Valokuvien värimaailma on hillitty ja kaunis. Tekee itsekin mieli metsään, olipa siellä taloja tai ei.

Tässäpä toinen kirja Kansankynttiläin kokoontumisajojen kategoriaan X) Luonto ja ympäristö. Muut haastetta varten lukemani kirjat näkee täältä.

Viimeiset vieraat

Fagerström & Rasa & Willamo

Maahenki 2010 

Terttumarja erehtyy

!!!!

Aloitan rempseästi huutomerkkirivistöllä, sillä se oli tuntemukseni, kun leirintäalueen asiakkaille tarkoitetussa pikkiriikkisessä kirjastossa havaitsin Aili Somersalon vuonna 1946 painetun kirjan Terttumarja erehtyy.

Hypistelin kirjaa ja panin sen ensin hyllyyn takaisin. Palasin pihalle, jossa jatkoimme yyber-coolin seurueeni kanssa känäämistä siitä, miten taipuu verbi, joka esiintyy muun muassa eräässä joululaulussa "niin repo sanoiksi virkki". Sanomalehteä selailtiin. Aurinkovoidepurkkeja availtiin. Taivaalle tuijoteltiin ja pohdittiin, mihin järjestykseen pitäisi sijoittaa Aliaksen pelaaminen, saunominen ja grillaaminen. Sitten en kestänyt enää. En saanut Terttumarjaa mielestäni. Könysin ylös penkiltä ja hain Terttumarjan erehdyksineen.

Kellottelin kalliolla ja perehdyin antaumuksella Terttumarjan vastoinkäymisiin. Hän on suloinen lapsi, jonka Lehdot ottivat orpokodista omakseen, kun esikoisen jälkeen näytti perheenlisäys takkuilevan. Äiti-Lehto rakasti häntä hellästi, kunnes pikku Sinikka saapui maailmaan, ja äiti alkoi pitää Terttumarjaa käenpoikana pesässään.

Mainittu kallio ja sillä luettu Terttumarja erehtyy.

Kun tasapuolinen isä on työmatkalla, äiti ja kaunaa kantava esikoinen, Sirpa, lähettävät reippaan ja tunnollisen Terttumarjan pois kotoa tekemään sairaanhoitajan työtä erääseen kaupungin huvila-alueen huviloista, jotta hän oppisi pikku hiljaa elättämään itsensä.

Tossunpohjan huvilassa Terttumarja tapaa sirkeän Mummulin, sisäkön (Mirkku kelvoton) ja Mummulin lapsenlapsen eli hajamielisen tohtorin, jonka mielestä Terttumarjan silmät ovat kuin Adrianmeri Abbazin edustalla. Kaikki on kaunista ja ihanaa, ja äidin anteeksianto kajastelee Terttumarjan mielessä, kunnes jo seuraavana päivänä käy ilmi, että hän on mennyt väärään taloon. Kiiluvasilmäinen vanhus, jota Terttumarjan oli tarkoitus mennä hoitamaan, asuu viereisessä talossa. Siellä on kolkkoa ja ikävää, hoidettava potilas repii Terttumarjan kaunista palmikkoa ja raapii käsiä. Talon isäntä on kylmäkiskoinen, ja talossa myös asuva sisarentytär on kateellisen Sirpa-siskon pahansuopa toveri, Rauni. Siinä sitä sitten jännitetään, pääseekö Terttumarja-rassu takaisin Mummulin luo ja antaako äiti hänelle anteeksi.

Olen kauhean harmissani, etten hoksannut ajoissa ottaa vaikka valokuvaa joltakin sopivalta aukeamalta, jotta olisin saanut tekstinäytteen. Kirjoitusvälineet kynästä tietokoneeseen olivat kotosalla.

Terttumarja on tietysti täydellinen olento. Kaunis ja kaino ja lempeä ja laupias. Hahmojen jaottelu hyviksiin ja pahiksiin on kuin Lumikissa konsanaan, mutta 40-lukulaisessa kielenkäytössä oli tenhoa. Vanhanaikaisessa painokoneessa oli niin paljon puhtia, että kirjaimet erottuivat hentoisina kohoumina sivun takapuolellakin. Kirjoituskonemaisilla kirjasimilla painetuilla riveillä tunsi kelluvansa melkein kuin selän takana liplattavalla kesäisellä merellä. Tossunpohjan huvila. Mummuli. Mieltä virkistävä "koffeini". Kuvastimet, talouskoulut, sateensuojat. Keskellä unen herätetyt ihmiset, jotka nousevat "sekaisin aivoin", jotka neulovat "jumppereita" ja jotka sokeeraavan paljastuksen kuultuaan hätkähtävät kuin olisivat saaneet "sähkötärähdyksen".

Kirjasta oli loppujen lopuksi riemua muillekin kuin vain itselleni. Nelihenkisen seurueemme yksi jäsen oli päiväunilla, toinen halusi nauttia ansaitusta lomahetkestä oman kirjansa parissa ja kolmas vaati minua pitämään itselleen seuraa, joten Terttumarjan kohtalon kiehtomana ehdotin, että hakisimme meille molemmille juomat, lukisin ääneen vielä yhden luvun ja herättäisimme sitten päiväunostelijan kolmanneksi johonkin lautapeliin. Näin tehtiin, paitsi että aurinkoisella kuistilla luettiin ääneen kaksi, jollei kolmekin, lukua orporaukan seikkailuista.

Jaettu hupi on paras hupi, sillä saunan jälkeen kuulijakunta lisääntyi vielä yhdellä, ja huomasin olevani onnesta soikeana, kun sain jakaa sen mahdottoman omintakeisen tunnelman, joka syntyi kesästä, lapsuuskesien tutuista maisemista, joutilaisuudesta ja siitä 40-luvun kirjasta. Tarina kirvoitti kuulijakunnassa ja lukijassa naurua sekä tahallisella että tahattomalla huumorillaan, mikä oli olennainen osa koko juttua. Jotain melodramaattista murhenäytelmää tuskin olisimme jaksaneet porukalla ällistellä useamman luvun verran, vaikka se olisi miten pursunnut talouskouluja ja kuvastimia.

Niin että kiitos Aili Somersalolle pienimuotoisen kesäelämyksen tuottamisesta yli 60 vuotta vanhalla kirjallaan, juhannusseuralle joka jaksoi innostua kanssani kyseisestä opuksesta ja sille henkilölle, joka kyseisen kirjan oli 50 sentillä ostanut ja lahjoittanut lomalaisten pieneen kirjastoon.

Terttumarja erehtyy

Aili Somersalo

Karisto, 1946

leirintäalueen "kirjastosta"

Siippalukua: Truckers

Hei, toveri Siipalle Lukija!

Mitä kuuluu? Oletko menestynyt viime aikoina pyrkimyksissäsi löytää kirjallisuutta, josta siippasikin pitää? Viimeisin onnistumiseni on Terry Pratchettin lastenkirja Suuri ajomatka, joten en voi kehua saaneeni korkeita pisteitä ainakaan korkeakulttuurista. Onhan se kuitenkin jotakin, ja siipan naureskelua on ihana kuunnella.

Luimme kirjan englanniksi (Truckers, Corgi 1990), joten erisnimissä saattaa olla heittoa. Suuri ajomatka kertoo ontuista, pienistä ihmismäisistä otuksista, joita asuu pieni heimo erään suurehkon tien lähellä. Elämä on vaikeaa, kun jäseniä yhteisössä on vain neljä, ja heistäkin kaksi vanhuksia: vanha Torrit ja mamma Morkie kinaavat sisukkaasti keskenään, nuori Grimma yrittää pyörittää taloutta ja Masklinille on jäänyt metsästäjän ja yleisen elättäjän rooli. Kun olot käyvät liian kurjiksi, he hankkiutuvat läheisellä huoltoasemalla tankkaavan rekan perään, jossa he kulkeutuvat suureen tavarataloon.

Nelikon ihmetys on suuri, kun heille valkenee, että onttuja onkin olemassa enemmän kuin vain he neljä: tavarataloa asuttaa pieni armeijallinen pikkumiehiä ja -naisia, jotka eivät ole koskaan olleet ulkona. Jotkut eivät itse asiassa usko koko ulkomaailman olemassaoloon, vaan uskovat kaiken valtiaan eli tavaratalon perustajan järjestäneen suuressa viisaudessaan kaiken saman katon alle onttuja varten. Muukalaisia on vaikea uskoa ulkoa tulleiksi sikskin, että paikallisen hörhön keksijän laskelmien mukaan ulkona eläville olisi pakostakin muotoutunut kartiomainen pää, jotta sade valuisi mahdollisimman tehokkaasti pois.

Ääni alkaa kuitenkin muuttua kellossa, kun luotettavasti toisiaan sykleissä seuraavissa alennusmyynneissä ilmestyy epätavallisia tekstejä, eikä hyllyjäkään enää täytetä kuten aiemmin. Tavaratalo aiotaan purkaa. Masklinin tehtäväksi jää laatia koko onttuyhteisölle muuttosuunnitelma ja organisoida sen toteutus. Tehtävä on vaikea, sillä Masklin ei pidä itseään johtajatyyppinä ensinkään. Lisäksi eri osastoilla asuvat ontut eivät ole innostuneet yhteistyöajatuksesta. Yhteistyötä on kuitenkin tehtävä, mikäli kuorma-autojen pesästä on tarkoitus siepata ontuille muuttoauto ja ajaa se suosiolliseen paikkaan, jossa ontut voivat elää ja olla.

Tavaratalo-onttujen vakaa usko tavaratalon perustajan kaikkivoipuuteen ja -tietävyyteen parodioi aika suoraviivaisesti uskontoa sen tutummissa muodoissa, mitä sinänsä en miellä perinteiseksi lasten- tai nuortenkirjojen elementiksi. Asennekasvatusta annetaan myös tasa-arvossa, sillä paperiosaston (ja muidenkin) onttujen suureksi ihmetykseksi Grimma-tyttö oppii lukemaan. Paperiosastolla on vakaasti uskottu, että naisen aivot poksahtavat, jos tämä yrittää niinkin vaikeita kuin lukemista. Vastuun otto ja kantaminen ja yhteistyö ovatkin sitten jo kohderyhmän peruskauraa.

Meille nimellisesti aikuisille kirja oli myönteinen lukukokemus. Itse en ollut sen kummemmin "myyty", mutta huolettomuus sekä terävänäköiset sutkaukset jaksoivat kiinnostaa. Siippanen komedian ystävänä oli arvioni mukaan keskimääräistä viehättyneempi. Aion hankkia seuraavan osan kirjastosta muistaessani.

Parhainta onnea ponnisteluihisi. Raportoithan menestyksestäsi!

M.

A. J. Jacobs: Raamatullinen vuosi

Omituinen, rehellinen, ajankohtainen, kiinnostava. Näin sopii luonnehtia itseään ihmispukuiseksi koekaniiniksi itseään kutsuvan yhdysvaltalaisen A. J. Jacobsin kirjaa Raamatullinen vuosi. Jacobs dokumentoi kirjaansa vuoden elämästään. Vuoden aikana hänen on tarkoitus noudattaa kaikkia Raamatun käskyjä ja komentoja.

Etukäteen voin mainita, että kivitys jää aika surulliseksi (tai ehkä pitäisi sanoa onnelliseksi) yritykseksi. ;)

Piti kirjoittamani tämä juttu jo aikoja sitten, ja nyt parin viikon välimatka erottaa meikän ja kaiken tolkullisen sanottavan toisistaan jo vääjäämättä. Summaanpa silti sen, mitä muistiin on jäänyt:

Tykkäsin. On aika mediaseksikästä dissata uskonnollisia ihmisiä vailla sen kummempaa yritystä ymmärtää, mistä on kysymys, että tällainen projekti vaikuttaa jotenkin ihailtavan tasapainoiselta ja... no, reilulta. Uskonnolla on niin myönteiset kuin kielteiset lieveilmiönsä, en halua yrittää tässä kieltää kumpiakaan, mutta arvostan aina yritystä ymmärtää.

Jacobsin paneutuminen asiaan on erityiskiitokset arvoista. Hän kantaa kotiin (ja kannatuttaa postimiehellä Amazonista) hylly tolkulla apologeettista kirjallisuutta ja eri versioita raamatusta. Hän kerää tutuistaan ja tutun tutuistaan ympärilleen eri uskontoja tai uskontokuntia edustavia neuvonantajia, jotka ovat enimmäkseen rabbeja, pappeja tai muuten jollakin tavalla neuvonantajan asemaan muodollisesti kelpaavia.

Kiitosta ansaitsee myös se, ettei kirja degeneroidu huumoriteokseksi, vaikka huvittavia elementtejä tulee vastaan useinkin. Tiesittekö esimerkiksi, että USA:ssa toimii ainakin yksi palvelu, jolle voi lähettää elokuvia "siivottavaksi"? En muista tilataanko leffa sieltä vai lähetetäänkö se sinne itse, mutta lopputulema on kuitenkin se, että syntinen aines saksitaan elokuvasta pois. Jacobs ei voinut vastustaa kiusausta lähettää palveluun Kill Billin. Tuli kuulemma takaisin noin tunnin pituisena ja aivan tolkuttomana, sillä kuten olettaa saattaa, juonen kulun kannalta olennaisia kohtia oli pätkitty väkivallan sun muun takia pois roppakaupalla. Jäin niihin tunnelmiin, että huvittavien episodien suhde tosimielellä kirjoitettuihin oli aika sopiva.

Kirjaa ei kuitenkaan voi pitää minään absoluuttisena totuutena, koska sivujen myötä käy yhä vain selvemmäksi, että kyseessä on yhden ihmisen matka omaan hengellisyyteensä. Jacobs lähtee matkalleen agnostikkotaustalla – ateistin kirjoittamasta vastaavanlaisesta kirjasta olisi voinut tulla erilainen. Toisaalta voi kysyä, onnistuisiko vastaavanlaisen kirjan kirjoittaminen muulta kuin agnostikolta. Jacobsin juutalainen perhetausta myös lienee vaikuttanut siihen, että vanha testamentti tuntuu tekevän häneen suuremman vaikutuksen kuin uusi. Protestanttinen kirjoittaja todennäköisesti olisi kokenut tämänkin eri tavalla.

Vaikka henkilökohtainen ulottuvuus on kirjassa aika vahva, se mielestäni valottaa ainakin joiltakin osin joitakin uskonnon "mekanismeja". Esimerkiksi rukous: asioista kiittäminen tekee ihmisen ajan myötä kiitolliseksi, kiitollisuus onnelliseksi. Olipa se sitten taivaallinen tarkoitus tai sattumalta keksitty kikka, itseäni ainakin viehätti vastaavanlainen havainnointi.

Kirjan suurimmiksi eduiksi luen helppolukuisuuden, aitouden ja perehtyneisyyden. Ikuisia totuuksia tuskin on tarjolla, mutta tuore näkökulma ikivanhoihin oppeihin kyllä.

Kansankynttiläin kokoontumisajoissa kirja sujahtaa kategoriaan III) Uskonto.

Raamatullinen vuosi

Nemo 2008

Suomentanut Kira Poutanen

Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka

Luikautinpa avainsanaksi "dekkarit", vaikkei tämä Marianne Cedervallin kirja oikeastaan ole ainakaan tyylipuhdas sellainen. Poliisi vilahtaa tässä mukana aika pintapuolisesti ja "murhaaja" kertoo tarinaa lukijan symppauksen siivittämänä.

"Murhaaja" on lainausmerkeissä. Kolme miestä huijasi päähenkilö Mirjamia pahan päiväisesti, minkä tuloksena tämä menetti rahansa ja sai vastineeksi maksuhäiriömerkinnän ja ainoan tyttärensä vihat. Nöyryytettynä ja varattomana Mirjam luikkii Lappiin ja elää lainanlyhennysten ja ulosmittausmaksujen vuoksi kädestä suuhun, vaikka paikka pienen kylän terveyskeskuslääkärinä onkin sinänsä hyväpalkkainen. Murheen alhoa piristää lapinnoita Hervor, rehevä ja räiskyvä tantta, joka ottaa Mirjamin siipensä suojaan.

Kun Mirjamin maksuhäiriömerkintä on viimein pyyhkiytynyt pois ja tilillä on ihka omaa rahaa, Mirjam ostaa täräyttää vanhan kappelin kotiseudultaan Gotlannista ja muuttaa kunnostamaan sitä Hervorin kanssa. Lähistöllä asuu myös samainen mieskolmikko, jonka pyörittämä yritys syöksi Mirjamin perhekriisiin ja talousahdinkoon. Kostonhalu polttelee Mirjamia, josta syystä hän suostuu vähän nolostellen kokeilemaan Hervor-ystävänsä suosittamaa poppakonstia: hän ryhtyy toivomaan miesten kuolemaa aktiivisesti. Yksi toisensa jälkeen oikaiseekin koipensa sangen lyhyen ajan sisällä. Kysymys kuuluukin, ovatko syyt luonnolliset, vai ovatko Hervorin vaalimat poppavoimat asialla?

Kansi oli niin nätti unikkopeltoineen kaikkineen, että nappasinpa tämänkin sitten luettavaksi, vaikka muistuttelin itseäni laimeasti koko ajan siitä, ettei takakannessa luvattu musta huumori oikein oo mun heiniä. Siihen ja siveyden sipuli -luonteeseeni lukukokemus ehkä kompastuikin. Joku ruotsalainen lukija oli netissä luonnehtinut tätä marplemaiseksi "mukavaksi murhajutuksi". Mutta kun ei oikein. Olen sellainen tosikko, että oli vähän nahkea olo sympata ihmistä, joka toivoo toisia kuoliaaksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen äijä oli kanttuvei, oma kostonhimoni oli tyydytetty.

Kyllä siinä yritettiin tasaisin väliajoin lietsoa oikeutuksen tunnetta, mutta en vain jotenkin päässyt kyytiin. Veijariromaani, tuo itseäni niin viehättävä termi, perustuu ainakin omalla kohdallani siihen, että lukija kyyditetään eräänlaiseen satumaahan, jonka ydin on se, että veijari (eli sympaattinen päähenkilö joka tekee jotain rikollista) on kyllin karismaattinen hurmatakseen lukijan ja uhri on joku sopivan Disney-pahismainen hahmo, jonka saa lukijankin mielestä surutta ryövätä/toimittaa päiviltä/jotain. En päässyt tuohon maagiseen tilaan. Mirjamille tehtiin kurja temppu, mutta siitä huolimatta säälin uhreja. Asia erikseen on sitten tietysti se, mikä miehet lopulta tappoi. Oma tyhmyys vai poppakonstit.

Tapahtumapaikkana Gotlanti oli kiinnostava, jäin oikein kesäisiin tunnelmiin ja rupesin itsekin kaipaamaan merta ja aurinkoisia rantakallioita. Yllä kuvattua ongelmaani lukuun ottamatta pidin Mirjamia kyllä samastuttavana henkilönä, ja Hervor oli omaperäisyydessään virkistävä hahmo. Sinänsä vähän harmittaa, että moralisointiongelmani vesitti lähtökohdiltaan mieluisan asetelman. Joillekin vähemmän estyneille kesäkirjaa etsiville tämä voi kuitenkin olla viihdyttävä valinta.

Ajattelen sinua kuolemaasi saakka

Atena 2011

Suom. Ulla Lempinen

Kansi: Nina Leino

Tiivistyksiä #2

Ohessa jatkoa edelliseen kirimispäivitykseen. Jatkamme siis sarjassamme "enemmän tai vähemmän viime aikoina luettua". Yritän vastaisuudessa ruveta keräämään kustakin teoksesta pienen tietotiivistelmän.

Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin
Wylie Overstreet

Atena, 2013

Kääntäjä Panu Väänänen on tehnyt nappisuorituksen. Laiskemmin käännettynä kirjasta ei olisi ollut mihinkään. Olinkin etukäteen vähän skeptinen. Oletin, että joukosta löytyisi muutama hauska vitsi, mutta kävikin oikeastaan toisin päin: tasaisen huvittavien episodien joukossa oli muutama vähän laimeampi vitsi. Tartuin kirjaan kuitenkin, koska harjoittelumuuton keskellä ajattelin sen olevan helppolukuinen.

Ideahan on siis se, että kirja on täynnä historiallisten henkilöiden kuvitteellisia Facebook-päivityksiä. Toiset historialliset henkilöt sitten tykkäilevät ja kommentoivat. Kirjan alussa lähdetään liikkeelle maailmankaikkeuden synnystä ja viimeisillä sivuilla ollaan ehditty jo tietoyhteiskuntaan asti.

Arvokkaiden historiallisten henkilöiden törmäyttäminen nuorison suosimaan nettikieleen ja vapaamuotoiseen sosiaalisen median sivustoon naurattaa. Kiitos kuuluu tässä tapauksessa yhtä paljon alkutekstille kuin kääntäjällekin. Käännös on letkeä ja ajan hermolla olevan tuntuinen, muttei ylitsevuotavan puhekielimäinen. Suomennoksen lisäksi Väänänen on sirotellut kirjaan Suomen historiaa käsitteleviä päivityksiä, joista monet ovat erinomaisia, mutta monet toisaalta ainakin itselleni viittaavat tuntemattomiksi jääneisiin tapahtumiin. Kannatettava ajatus tuo lisäily joka tapauksessa.

Viimeinen mies
Aravind Adiga

Viisisataa sivua nujersi meikäläisen. Myönnettäköön, että lukeminen pirstaloitui ikävästi, sillä aloitin ennen harjoittelua ja muuttoa ja sen sellaisia asioita, ja pääsin loppuun vasta parisen viikkoa sitten. Loppuun päästessäni ilmassa oli kuitenkin maratontunnelmaa.

Avain, 2011

Viimeinen mies kertoo mitä tapahtuu, kun Mumbaissa sijaitsevan rapistuneen asukasosuuskunta Vishramin jäsenille tehdään satumainen tarjous. Huima määrä rahaa kustakin asunnosta, jos kaikki talon asukkaat myyvät asuntonsa rakennuttajalle, jonka tarkoitus on purkaa talo ja rakentaa tilalle hulppea monikerroksinen asuintalo rikkaille. Tarjouksen voimassaoloajan painotetaan olevan lopullinen, eikä rahaa saa kukaan, jolleivät kaikki päätä myydä.

Kaikki eivät tietenkään halua. Mitenkäs tästä jotain sanoisin ilman suurempia juonipaljastuksia... On kiinnostavaa seurata yhteisön reagointia, kun yksi tuntuu pilaavan kaikkien onnen. Se, miten ahneus vaikuttaa ihmisiin, ja miten ensin tehdyille päätöksille keksitään oikeuttavia syitä jälkikäteen ei ole huumorikirjan aihe, mutta tarjoaa olletikin aina ajankohtaisen kysymyksen tarkasteltavaksi.

Muoks. 8/2013: Olen arvion kirjoittamisen jälkeen lukenut pari muutakin Intiaan sijoittuvaa kirjaa. Vaikka jälkikäteen edelleen uskon toukokuista itseäni niiltä osin, että tiivistämisen varaa olisi voinut olla, tuntuu tiivistelmäni kirjasta nyt negatiivisemmalta kuin muistikuvani siitä ovat. Lähinnä, että sirpaloitunut lukeminen ja laaja sivumäärä tuntuvat kasvavan viimeisen kappaleen hyviä puolia suuremmiksi. Maahan parin kirjan verran enemmän perehtyneen näkökulmasta kuvaus rahan mahdista tuntuu entistäkin osuvammalta.

Hengissä & tiivistyksiä #1

Hengissä olen, vaikka vinkaisuakaan ei ole kuulunut sitten harjoittelun alkamisen. Täällä sitä kuitenkin ollaan. Viikonloppuisin tekemistä on laihanlaisesti, joten käyn tiuhaan kotona kavereita moikkaamassa. Viikolla kaikki sen sijaan sujuu auvoisasti, koska töissä on hauskaa. Saan viilata pilkkua ja läträtä sanojen kanssa oikein urakalla. Olen juossut päin aivan uudenlaista ongelmaa: lukutapojen välillä vaihtelun vaikeutta. Joskus pitää lukea silmä kovana kirjoitusvirheiden ja muiden oikeinkirjoitusongelmien varalta, toisinaan niihin nimenomaan ei saa keskittyä, vaan täytyy miettiä vain tarinan rakennetta tai potentiaalia. Näiden kahden välillä on vaikea vaihdella, ja lisäksi huomaan olevani huomattavasti harjaantuneempi ensimmäisessä kuin toisessa tavassa. Oli miten oli. Työtehtävät ovat melko monipuolisia käännöskirjojen oikoluvusta osoitetarrojen massaliimaukseen. Lähden joka aamu hyvillä mielin töihin ja tulen illalla Filmtownin kautta kotiin.

Kunniallisen päivätyöläiselämän lamaannuttamana olen lukenut harjoitteluaikana sangen vähän. Ohessa kuitenkin lyhyet muistiinpanot niistä, mitä on tullut luettua. Ennen kuin kokonaan lipeävät mielestä.

Roope-sedän elämä ja teot
Don Rosa
Helsinki Media, 1997

Ihana. Kukapa ei tuntisi Don Rosan ainutkertaista tyyliä. Äijä on ikävä kyllä joutunut lopettamaan piirtämisen, mutta ehti intohimoisen ankistin urallaan tehdä onneksi kymmenittäin ankkatarinoita meidän tavallisten tallaajien iloksi. Rosa on etsinyt sankarinsa Carl Barksin sarjiksista kaikki mahdolliset viittaukset Roopen elämän alkuvaiheisiin, tehnyt pikkutarkan aikajanan ja kuvittanut visukintun elämää aikajanaansa seuraillen. Kunkin tarinan parina on Rosan tilitystä kyseisestä tarinasta ja sen piirtämisestä. Mikäli lukijoista sattuu olemaan Rosan ihailija, suosittelen lämpimästi Rosan jäähyväiskirjeen lukemista. Kirjeessä Rosa kertoo, miksi joutui lopettamaan piirtämisen. Teksti oli tarkoitus julkaista hänen piirtämänsä albumisarjan viimeisessä osassa USA:ssa, mutta kustantaja jänisti loppujen lopuksi ja sovittiin, että teksti julkaistaankin verkossa (albumin viime sivuilla on vain linkki kyseiseen tekstiin). Oikeastaan hyvä niin, kuten Rosa toteaakin, sillä useimmat meistä tuskin olisivat sitä muuten saaneet silmäinsä alle.

Rosan ankkatarinoissa parasta on se, että hänen intohimoinen suhtautumisensa hahmoihin paistaa selvästi läpi. Yksityiskohtaisiin ruutuihin on panostettu yhdellä sivulla saman verran kuin peruspiirtäjän koko tarinaan, ja ennen kaikkea juonessa on sitä jotain. Luin aikoinani Aku Ankka -juttuja sangen paljon. Ensimmäisten 250 taskukirjan joukossa on tuskin kymmentä, joita en olisi lukenut. Etenkin näihin vanhempien pokkareiden pitkiin Taikaviitta-seikkailuihin ja muihin ikimuistoisiin episoideihin tutustuneena ei voi kuin nyrpistää nenäänsä monille uusille seikkailuille, joissa juoni on pahimmillaan aika väsynyt yritys kopioida esimerkiksi jotakinin tv-sarjaa. Monista puuttuu henki kokonaan. Sitä on vaikea selittää, mutta Rosan ankat ovat niin luontevia ja ilmeikkäitä, että niiden seikkailuista lukeminen on aivan oma luku sinänsä. Pakko on tietysti huomauttaa, että kokemus ei olisi sama ilman paneutunutta suomennostyötä. Huolelliset käännökset ovat kuten aiemminkin vertaansa vailla. En usko, että olisin aivan nykyisenlaiseni minä ilman Aku Ankka -tarinoita, niiden suomentajia ja suomennosten toimittajia!

Roope-sedän elämä ja teot -kirjalla osallistun Seitsemän sarjista -haasteeseen.

Riisiä tiskin alta
Liisa Karvinen

Gummerus, 2012

Gummerus, 2012

Aluksi olin jälleen skeptinen. Japani kiinnostaa edelleen, mutta Tokio ei niinkään erityisesti, ja kirja lupaa kierrättää lukijaa juuri Tokion alueelta toiselle. Karvinen on ilmeisesti edelleen töissä Suomen Japanin suurlähetystössä. Kielitaitoa ja kulttuurintuntemusta löytyy siis kosolti. Loppu hyvin, kaikki hyvin: Karvinen käyttää Tokiossa kuljeskelua ponnahduslautana Japanista kertomiseen noin yleensä, joten Tokio-keskeisyyttä olikin turha pelätä. Kuin ylimääräisenä bonuksena itse Tokio, joka on meikälle jäänyt jotenkin liian isoksi palaksi, alkoikin sivujen huvetessa näyttää yhä houkuttelevammalta ja monipuolisemmalta paikalta.

Aiheet vaihtelevat aika laajalti: geishat, keisari, toinen maailmansota, alkoholinkäyttö, politiikka, koulutus ja moni muu suuri ja pienempi aihe saavat oman vuoronsa. Karvinen onnistuu tasapainoilemaan sujuvuuden ja faktapitoisuuden välillä aika ansiokkaasti. Itselleni ei oikeastaan missään vaiheessa tullut pitkästynyt olo. Toisaalta en nyt muistaisi sellaistakaan, että olisin jäänyt kaipaamaan enemmän selvityksiä jostain aiheesta. Vaikka olenkin lukenut jo muutaman Japania käsittelevän kirjan, Riisiä tiskin alta tarjosi silti uutta tietoa. Tosifaneille suurin osa lienee tuttua kauraa, mutta kaikille muille voisin kuvitella kirjan olevan sangen mieluisa, sujuvakulkuinen ja selkokielinen tietopaketti. Nuoriskokulttuuriin ei perehdytä erityisesti, vaan painopiste on lähinnä (muissa?) yhteiskunnallisissa asioissa ja ilmiöissä.

Riisiä tiskin alta -kirjalla kuittaan suoritetuksi Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteesta kategorian VIII) Kansatiede.