JP Ahosen Villimpää Pohjolaa (lyhyestä virsi kaunis)

Luin J.-P. Ahosen opiskelijaelämästä kertovia Villimpi Pohjola -albumeita pari kappaletta. Olen jotenkin siinä uskossa, että myöhäisimmästä ilmestymisvuodestaan huolimatta Pelinavaus pitää sisällään kaksi sarjan ensimmäistä osaa ja muutaman ylimääräisen herkun. Kypsyyskoe on sille sitten jatkoa. Voe elämä että tuli ikävä opiskeluaikoja. Siitäkin huolimatta että olen (vielä) opiskelija. Ah ja voi. Luentoja, uusia ihmisiä, yhteisiä vihollisia (analyyttinen kielioppi), räkänaurua, maailman häröimpiä teemabileitä, peli-iltoja, spontaaneja kahvila- ja baarikäyntejä tuttujen kanssa... sen sellaista.


Se kertoo oikeastaan kaiken. Piirrostyyli on vähän mangamaista, aika siistittyä, puhdaslinjaista mutta ilmeikästä, ja tykkäänkin sellaisesta noin yleensäkin aika paljon. Stripeistä välittyy hyvin opiskelijaelämän tuntu... kavereita ja suunnan etsimistä, vähän kuin suomalaiseen yliopistoon sijoittuvat Frendit, if you will. Tosin päähenkilöiden nimet menivät kyllä jatkuvasti meikällä sekaisin, niitä olisi ehkä voinut hokea ponnekkaammin joka stripissä. :D

Ekstrapisteitä sympaattisista kansikuvista. Teemavärit toimii. Mustavalkovalokuvaa mukaileva tulkinta Robert Doisneun fotosta on erinomainen ja keltaisen VW-minibussin kanssa nyt ei voi mennä pieleen.

Halusin levittää riemua kavereillekin ja koska Ahonen on ladannut muutamia strippejä kotisivuilleen ja Villimmän Pohjolan Fb-sivulle, lähdin kaivelemaan sopivaa maistiaista sieltä. Tällä missiollani meikälle selvisi, että sarja on saamassa perheenlisäystä.  Laskettu aika on ainakin kustantajan mukaan huhtikuussa. Ou jee!

Villimpi Pohjola : Pelinavaus & Kypsyyskoe

JP Ahonen

Arktinen banaani

2013 & 2011

s. 168 & s. 96

Hengissä & tiivistyksiä #1

Hengissä olen, vaikka vinkaisuakaan ei ole kuulunut sitten harjoittelun alkamisen. Täällä sitä kuitenkin ollaan. Viikonloppuisin tekemistä on laihanlaisesti, joten käyn tiuhaan kotona kavereita moikkaamassa. Viikolla kaikki sen sijaan sujuu auvoisasti, koska töissä on hauskaa. Saan viilata pilkkua ja läträtä sanojen kanssa oikein urakalla. Olen juossut päin aivan uudenlaista ongelmaa: lukutapojen välillä vaihtelun vaikeutta. Joskus pitää lukea silmä kovana kirjoitusvirheiden ja muiden oikeinkirjoitusongelmien varalta, toisinaan niihin nimenomaan ei saa keskittyä, vaan täytyy miettiä vain tarinan rakennetta tai potentiaalia. Näiden kahden välillä on vaikea vaihdella, ja lisäksi huomaan olevani huomattavasti harjaantuneempi ensimmäisessä kuin toisessa tavassa. Oli miten oli. Työtehtävät ovat melko monipuolisia käännöskirjojen oikoluvusta osoitetarrojen massaliimaukseen. Lähden joka aamu hyvillä mielin töihin ja tulen illalla Filmtownin kautta kotiin.

Kunniallisen päivätyöläiselämän lamaannuttamana olen lukenut harjoitteluaikana sangen vähän. Ohessa kuitenkin lyhyet muistiinpanot niistä, mitä on tullut luettua. Ennen kuin kokonaan lipeävät mielestä.

Roope-sedän elämä ja teot
Don Rosa
Helsinki Media, 1997

Ihana. Kukapa ei tuntisi Don Rosan ainutkertaista tyyliä. Äijä on ikävä kyllä joutunut lopettamaan piirtämisen, mutta ehti intohimoisen ankistin urallaan tehdä onneksi kymmenittäin ankkatarinoita meidän tavallisten tallaajien iloksi. Rosa on etsinyt sankarinsa Carl Barksin sarjiksista kaikki mahdolliset viittaukset Roopen elämän alkuvaiheisiin, tehnyt pikkutarkan aikajanan ja kuvittanut visukintun elämää aikajanaansa seuraillen. Kunkin tarinan parina on Rosan tilitystä kyseisestä tarinasta ja sen piirtämisestä. Mikäli lukijoista sattuu olemaan Rosan ihailija, suosittelen lämpimästi Rosan jäähyväiskirjeen lukemista. Kirjeessä Rosa kertoo, miksi joutui lopettamaan piirtämisen. Teksti oli tarkoitus julkaista hänen piirtämänsä albumisarjan viimeisessä osassa USA:ssa, mutta kustantaja jänisti loppujen lopuksi ja sovittiin, että teksti julkaistaankin verkossa (albumin viime sivuilla on vain linkki kyseiseen tekstiin). Oikeastaan hyvä niin, kuten Rosa toteaakin, sillä useimmat meistä tuskin olisivat sitä muuten saaneet silmäinsä alle.

Rosan ankkatarinoissa parasta on se, että hänen intohimoinen suhtautumisensa hahmoihin paistaa selvästi läpi. Yksityiskohtaisiin ruutuihin on panostettu yhdellä sivulla saman verran kuin peruspiirtäjän koko tarinaan, ja ennen kaikkea juonessa on sitä jotain. Luin aikoinani Aku Ankka -juttuja sangen paljon. Ensimmäisten 250 taskukirjan joukossa on tuskin kymmentä, joita en olisi lukenut. Etenkin näihin vanhempien pokkareiden pitkiin Taikaviitta-seikkailuihin ja muihin ikimuistoisiin episoideihin tutustuneena ei voi kuin nyrpistää nenäänsä monille uusille seikkailuille, joissa juoni on pahimmillaan aika väsynyt yritys kopioida esimerkiksi jotakinin tv-sarjaa. Monista puuttuu henki kokonaan. Sitä on vaikea selittää, mutta Rosan ankat ovat niin luontevia ja ilmeikkäitä, että niiden seikkailuista lukeminen on aivan oma luku sinänsä. Pakko on tietysti huomauttaa, että kokemus ei olisi sama ilman paneutunutta suomennostyötä. Huolelliset käännökset ovat kuten aiemminkin vertaansa vailla. En usko, että olisin aivan nykyisenlaiseni minä ilman Aku Ankka -tarinoita, niiden suomentajia ja suomennosten toimittajia!

Roope-sedän elämä ja teot -kirjalla osallistun Seitsemän sarjista -haasteeseen.

Riisiä tiskin alta
Liisa Karvinen

Gummerus, 2012

Gummerus, 2012

Aluksi olin jälleen skeptinen. Japani kiinnostaa edelleen, mutta Tokio ei niinkään erityisesti, ja kirja lupaa kierrättää lukijaa juuri Tokion alueelta toiselle. Karvinen on ilmeisesti edelleen töissä Suomen Japanin suurlähetystössä. Kielitaitoa ja kulttuurintuntemusta löytyy siis kosolti. Loppu hyvin, kaikki hyvin: Karvinen käyttää Tokiossa kuljeskelua ponnahduslautana Japanista kertomiseen noin yleensä, joten Tokio-keskeisyyttä olikin turha pelätä. Kuin ylimääräisenä bonuksena itse Tokio, joka on meikälle jäänyt jotenkin liian isoksi palaksi, alkoikin sivujen huvetessa näyttää yhä houkuttelevammalta ja monipuolisemmalta paikalta.

Aiheet vaihtelevat aika laajalti: geishat, keisari, toinen maailmansota, alkoholinkäyttö, politiikka, koulutus ja moni muu suuri ja pienempi aihe saavat oman vuoronsa. Karvinen onnistuu tasapainoilemaan sujuvuuden ja faktapitoisuuden välillä aika ansiokkaasti. Itselleni ei oikeastaan missään vaiheessa tullut pitkästynyt olo. Toisaalta en nyt muistaisi sellaistakaan, että olisin jäänyt kaipaamaan enemmän selvityksiä jostain aiheesta. Vaikka olenkin lukenut jo muutaman Japania käsittelevän kirjan, Riisiä tiskin alta tarjosi silti uutta tietoa. Tosifaneille suurin osa lienee tuttua kauraa, mutta kaikille muille voisin kuvitella kirjan olevan sangen mieluisa, sujuvakulkuinen ja selkokielinen tietopaketti. Nuoriskokulttuuriin ei perehdytä erityisesti, vaan painopiste on lähinnä (muissa?) yhteiskunnallisissa asioissa ja ilmiöissä.

Riisiä tiskin alta -kirjalla kuittaan suoritetuksi Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteesta kategorian VIII) Kansatiede.

Julia Vuori: Sika ja oikukas sieni

Julia Vuori, sinä Omituisten otusten kerhon puheenjohtaja (omaa spekulaatiotani). Kirjastossa en kuollaksenikaan muistanut, olenko äitini patistuksesta aiemmin jo lukenut tämän aikuisille suunnatuista Sika-kirjoista uusimman, joten otin sen mukaan joka tapauksessa. Tyyli on aiemmista kirjoista tuttu: valloittava yhdistelmä hykerryttävän outoa ja elämänmyönteistä. Oletko tutustunut? Jos et, tutustu ihmeessä! Sika on elämys. (Ja lisäksi uusin Suomi-hitti Japanissa.)

Otava, 2006 (HS:n Nyt-liitteessä vuosina 2004–2006)

Päähenkilö Sika seikkailee sarjakuvamaisissa sivunkokoisissa episodeissa ystäviensä Mäyrän, Sienen, Lehmän, Pingviinin ja Surun kanssa. He pitävät Itiö-seuran kokoontumisia, kahvittelevat, keskustelevat fiksuja ja puuhaavat muuta elämässä olennaista. Joutopäiväänsä Sika saattaa viettää järjestämällä kaikki asuntonsa esineet huoneisiin aakkosjärjestyksen mukaan: ensimmäiseen, A-I-huoneeseen, tulevat siis luonnollisesti esimerkiksi amme, cd-soitin ja iskuporakone, kun taas S-Ö-huoneeseen päätyvät muun muassa sohva, sähköhella ja yöpöytä. Pingviini taas lähettää hedelmävaakansa kielikurssille Britteihin, sillä vaaka puhuu vain tanskaa, jota Pingviini ei ymmärrä lainkaan. Vaa'an paluun kunniaksi ystävykset järjestävät lentokentällä Shakespeare-esityksen.

Sivut ovat yhtä värikkäät kuin juonenkäänteetkin. Hehkuvat punaiset, vihreät, keltaiset ja siniset pitävät loitolla pahan maailman (mikäli Sienen kriisiä ja vajoamista kovien rasvojen ja roskaviihteen maailmaan ei lasketa).

Vuoren huumorintajussa on mielestäni samaa arkilähtöistä hihittelyä kuin Sinikka Nopolankin kirjoituksissa (edelleen kiksit ja pointsit letkusuulakeaiheisesta novellista!), mutta Sian seikkailut ovat ehkä vielä absurdimpia. Omituiset tapahtumat jo sinänsä huvittavat, mutta ainakin itselleni kaikkein tärkeintä Sian seikkailuissa on se, miten arki näyttäytyy niissä loputtomien mahdollisuuksien näyttämönä. Hauskanpitoon ei tarvita erityistä aihetta tai budjettia. Ei tarvita kuin ystäviä, joiden kanssa viettää eri värien teemapäiviä, käydä piknikillä ja katsella toipilaspäivänä peilin kautta taivasta.

Käytännöllinen siippanen suhtautui myös peruspositiivisesti lukukokemukseen, vaikka kaikkein mielikuvituksekkaimmat käänteet jättivät toisinaan kylmäksi.

Seitsemän sarjakuvaa -haaste on näin muodoin korkattu!

Sarjakuvaa / Kolme varjoa

WSOY, 2010

Kiinnostavia sarjakuvia on alkanut putkahdella tietoisuuteni kuin sieniä sateella. Sieniä ikävä kyllä ei ole putkahdellut tietoisuuteni muutoin kuin torikaupan kautta, oma pakastin on sienibarometrillä mitattuna tiputukseen kelpaavassa tilassa. ... Jaa jaa, ei pitäisi yrittää olla hauska, menee taloustieteen ja lääketieteen kielikuvat iloisesti sekaisin. e.e

Cyril Pedrosa jatkaa viimeaikaista ranskalaisten sarjakuvantekijöiden putkeani (Manu Larcenet, Christophe Blain). Lainasin kirjastosta Kolme varjoa lukematta sisälievettä, jossa paljastettiin, että inspiraatio Pedrosan albumille kumpusi läheisen ystävän lapsen kuolemasta. En tykkää vetistellä kirjojen äärellä, joten yleensä välttelen romaaneita, jotka käsittelevät kuolemaa tai sairautta tai jotain muuta kauheaa. Olen siveyden sipuli ja nynny. Hmh. Pitäisi ruveta kehittelemään jostain jotain mediaseksikkäämpiä ominaisuuksia.

Oli miten oli. Kotiin päästyäni vahinko oli tavallaan jo tapahtunut, koska Kolme varjoa näytti niin mielenkiintoiselta, että ajatus sen palauttamisesta kirjastoon lukemattomana ei käynyt mielessänikään. Hyvä niin, sillä tykkäsinkin tästä todella paljon. Vaikka piirrostyylistä tuli joskus mieleen Disneyn Herkules-leffa, ihastuin heti ensisivujen jälkeen Pedrosan moni-ilmeiseen otteeseen. Pitkät, ohuet viivat kaartuvat ja kieppuvat, eikä sivujen kääntyillessä tulekaan enää yllätyksenä, että hänellä on animaattoritaustaa. On melkein "tavallista" siistiä, puhdaspiirteistä sarjakuvaruutua, mutta perästä seuraa dramaattisesti varjostettuja ruutuja, rasteroituja meren hyrskyjä, miltei luonnosmaisiksi yksinkertaistettuja ruutuja sekä ruutuja, joissa riehuu grafiikkatyyliin painetun oloinen epätoivoinen otus.


En ole järin hyvä kuvailemaan sarjakuvatyylejä, mutta tälle antaisin monipuolisuudesta täydet pisteet. Kaikki osat ja tunnelmat sopivat sitä paitsi jollakin hienolla tavalla yhteen, eikä eri tyylikeinojen käyttö siis saa kokonaisuutta vaikuttamaan tilkkutäkiltä, vaikka tuosta yltä lukiessa sellaisen mielikuvan voikin tulla.

Lapsen kuoleman inspiroima tarina, kuten yllä jo todettiin, summaa itse asiassa tarinan aika hyvin, jos nyt juonipaljastuksia haluaa välttää. Vähän kliseistä ehkä, että vastaan taisteleva isä on jykevä ja vahva ja tietysti tässä tilanteessa avuton, ja hänen nuori poikansa näyttää jykevän käsivarren syleilyssä pikkuiselta. Tehokasta, ei sillä. Juonessa on sadunomaisia elementtejä, joten mitään teho-osastolla hengailua ei ole tiedossa. Hahmot asuvat jonkinlaisessa fantasiamaailmassa, joka muistuttaa pitkälti tätä meidän versiotamme.

Olen aiemmin lukenut Pedrosalta sivun pituisia strippejä albumissa Ekoloogiset. Vihervalaistuneen perheen elämän kuvaus kuulosti hauskalta aiheelta, mutta jotenkin albumi ei puhutellut mitenkään erityisesti. Kolmea varjoa voin kuitenkin suositella lämpimästi.

Sarjakuvaa: Ulkoministeriö

WSOY, 2012

Ulkoministeriö kuuluun jälleen sarjaamme "isän hyllystä". Nuori häiskä palkataan kesken väikkärin pakertamisen Ranskan ulkoministerin apulaiseksi. Tuoreen tulokkaan on määrä hoitaa ministerin puolesta tämän "vuorosanat" eli kirjoittaa tämän puheet.
Siitä se riemu sitten repeääkin, sillä ministeri on aika pakkaus. Hän on hengästyttävä, omavaltainen, itsepäinen ja tehokas... mahdoton alaisten pompottaja, mutta kuitenkin pompottaja, jolla on kyky arvioida osuvasti kansainvälisen politiikan kehityssuuntia. Ministeri rakastaa tehokkuutta ja ylösnostattavia käsitteitä. Hän on impulsiivinen, innostunut ja mahdoton. Hän lukee kaiken korostuskynä kourassa ja korostaa kaikki mielestään iskevät katkelmat. Hyvän kirjan hän tunnistaakin siitä, että koko nide on kuprullaan siihen hölvätyn väriaineen vaikutuksesta. Albumin alaotsake on "Diplomaattisia merkintöjä", mutta ministeristä saa diplomaattisuutta hakea hakea. :D

Pidin kirjasta paljon. Siinä on kiinnostava miljöö ja humoristinen ote. Ei haitannut, vaikka ministeri hahmona jäi minulle vähän ristiriitaiseksi: miten ulkoministeriksi päätyy tuollainen henkilö? Miten tuossa asemassa voi olla (joskus lapsekaskin) kirjan kuvaamissa määrin idealisti ja jättää surutta "yksityiskohdat virkamiehille"? Noh, ehkäpä sen aiemmin mainitun nerouden turvin sitten. Kokonaisuutena Ulkoministeriö on viihdyttävä.

Erityisesti pidin lyhyestä luvusta, jossa analysoitiin ministerin väittelytekniikkaa eli vastapuolen hämmentämistä. Nautin aina, kun jokin retorinen keino puretaan osatekijöihinsä. Pidin myös piirrostyylistä, joka oli ilmeikäs sekoitus yksityiskohtaisuutta ja karikatyyreimäisen selkeitä hahmoja. Ministerin aatteen paloa kuvaa usein höyryltä tai pilviltä vaikuttava taustaelementti, joka saa intensiteetin tuntumaan käsin kosketeltavalta. Lisäksi miehen repliikit on usein jaettu useisiin pieniin kupliin yhden ison sijasta, mikä saa hänen puheensa tuntumaan entistäkin ytimekkäämmältä ja, no, dynaamisemmalta. :)

(kuvaa klikkaamalla saapi killistellä isompaa versiota)

No kukapa tämän takana sitten on? Maalari ja merirosvo -sarjakuvistaan (kuulemma) tunnettu Christophe Blain on piirtänyt albumin salanimi Abel Lanzacin taakse vetäytyvän Ranskan ulkoministeriön entisen virkamiehen kertoman perusteella. Hurjaa... Ranskalainen sarjakuva on viime aikoina tunkenut tietoisuuteeni (etenkin kesän Manu Larcenet -innostuksen myötä). Ulkoministeriö sen kuin pahensi (paransi?) tilannetta, sillä aion ehdottomasti lukea lupaillun jatko-osan kun se joskus ilmestyy ja odotellessani tutustua mainittuun Maalari ja merirosvo -sarjaan.

Vakaumuksen vahvistus: Manu Larcenet

Kirjoitin aiemmin pienen pätkän Manu Larcenet'n sarjakuvista. Luin viikonloppuna vastikään hänen Pieniä voittoja -sarjansa kolmannen osan, Millä on väliä, ja pakko sanoa että jotenkin mitä enemmän näitä luen, sen enemmän näistä pidän. Ensimmäisen kohdalla en ollut erityisen ihastuksissani, mutta yhdistelmä ranskalaisuutta, sympaattista piirtojälkeä ja värejä ja tavallisen elämän kuvausta vetosi kuitenkin jotenkin. Kakkososassa (Elämän oppitunteja) rakenne tuntui olevan tukevampi ja aihekin mielenkiintoinen. Kolmas osa oli edelleen vielä vakuuttavampi kuin kakkonen. Hitto kun vielä osaisi selittää miksi. Tunnelma, värit, päähenkilön parisuhteen kuvaus, huumori... kiihkoton, ymmärryshakuinen tapa, jolla vakavia asioita käsitellään. Tarinan puolesta kuin romaania lukisi, ynnä tietysti sarjakuvan visuaaliset plussat. Tykkään. Onneksi on ainakin vielä neljäs osa, joka odottelee lukijaansa.

(Yllä olevat osat ilmestyneet WSOY:ltä 2006–2008.)

Hiljaiseloa ja Manu Larcenet

Olen viettänyt hektistä hiljaiseloa viime päivät. Tahtoo sanoa, että en esim. juurikaan näe kavereita enkä päivitä blogiakaan (kun ei ole aikaa lukea), vaan olen tahkonnut kuumeisesti paria käännösprojektia. Aihepiirit aivan eri maailmoista. Toisessa dokumentoidaan vapaaehtoisprojektien organisointia, toisessa vilahtelevat DNS- ja datapalvelimet sun muut. Sohvaani on muodostunut arsen mallinen kuoppa ja niska anelee armoa, mutta vielä henki pihisee. Päällekkäisyydet työrupeamissa loppivat maanantaina, mutta dokumenttien uppaaminen Wordpressiin nieleekin yllättävän paljon aikaa... ainakin kun sitä tekee näin liukuhihnatyyppisesti.

Välipalapäivityksenä voisin vähän levittää sanomaa ranskalaisesta Manu Larcenet'sta, jonka sarjakuvien lukemiselle olen pihistänyt aikaa käännöshässäkänkin keskellä. Esimerkiksi torstaina jouduin ihmisten ilmoille, kun äitini pakotti allekirjoittaneen hakemaan naisten kuntovitospaidan Paavo Nurmen stadionilta. Löin monta kärpästä yhdellä iskulla ja tein yhteensä noin kuuden kilometrin kävelylenkin, joka yhdisti pisteet stadion, kahvila ja kirjasto. Kahvilassa istuin jäähtyvän teen äärellä ja luin Elämän oppitunteja, joka on toinen osa Pieniä voittoja -sarjaa (ranskaksi Le combat ordinaire, "se tavallinen taistelu", mikä sekin on hauska, mutta tykkään kyllä tuosta käännöksestä tosi paljon).

Tämä kuuluu jälleen sarjaamme "isä ja minä", koska en olisi ehkä koskaan päätynyt sarjaa lukemaan, jollei isä olisi lykännyt sarjan ensimmäistä osaa käteeni viimeksi kotona käydessäni. Ensimmäisessä osassa esitellään sarjan päähenkilö Marco, nuorehko ranskalainen lehtivalokuvaaja, joka pitää sapattivapaata hermojen prakaamisen vuoksi. Oli miten oli, toisessa osassa Marco on päättänyt palata töihin. Hän työstää näyttelyä eläköityneen isänsä työkavereista, jotka vielä painavat duunia telakalla. Sattumalta hänen näyttelynsä yhdistetään valokuvauksen legendan näyttelyyn, mistä Marco on innoissaan... ainakin kunnes käy ilmi, että nero onkin idiootti. Onkohan se totta? Voiko todella hipoa täydellisyyttä, kuvata maailmaa kouraisevasti, aidosti... ja olla korskea pässinpää? Ehkä voi. Eikös Mozartkin ollut aika sietämätön? "Jos tuotanto on parempi kuin taiteilija, miksei työ yhtään paranna tekijäänsä?"

Albumi ei mitenkään rieku hienouttaan, vaan on oikeastaan aika eleetön. En tiedä sarjakuvista tarpeeksi antaakseni mitään nerokasta arviota tämän nimenomaisen albumin ansioista, mutta itse pidin sen selkeästä kuvituksesta ja tarinan "romaanimaisuudesta". Marcolla on eräs erityisen kiinnostava ja ajankohtainen keskustelu erään telakkamiehen kanssa, ja olisin mielelläni lukenut siitä vastakkainasettelusta lisää: siis vanha, käytännönläheistä työtä tekevä konservatiivi ja nuorehko, työkseen valokuvaava liberaali. Kakkososa on itsenäinen, mutta sivuosassa olevaan juonteeseen saa enemmän lihaa luiden päälle, jos on lukenut ykkösenkin. Jokin tuossa romaanimaisuudessa kiehtoo. En niinkään tunne olevani ole mitenkään erityisen hullaantunut, mutta toisaalta ei tarvinnut kyllä kauan miettiä kirjastossa että ottaisiko nyt sen kolmannenkin osan mukaan vai ei. :) Vedenpitävä merkki on sekin, että lainasin sen ranskaksi, ja nyt mietin että ehkä sittenkin haluaisin lukea sen suomeksi. (Luen ranskaksi vain tylsiä kirjoja, koska ymmärrän sitä niin huonosti.)


P.S. Palautin kirjoja kirjastoon, ja koska olen sopinut itseni kanssa, etten lainaa lisää kirjoja, ennen kuin useimmat vanhat lainat on palautettu, lainasin lämpimikseni Larcenet'n ensimmäisen suomeksi ilmestyneen albumin Robin Hood – Metsien ikämies. Nimi oli niin mahtava. Aika erikoinen kokemus. Robin Hood on pappaikäinen, ja alzheimer saa välillä nupin aivan sekaisin. Onneksi vierellä on aina Pikku-John selvittämässä asiaa kunnon kalautuksella. Nottinghamin sheriffi on aito lännensankari (hänkin jo ikämies), joka haluaa Robinin hautaan Sherwoodissa kuljeskelevien turistien turvallisuuden nimissä. Huumori ei ihan osunut meikäläiseen, mutta ajoittain käännös ja piirrokset pelasivat yhteen niin että naurahdin. Kaltaiseni hissukan näkökulmasta tämä oli tosi indietä ja "jotain ihan muuta". :)