Siippalukua: Truckers

Hei, toveri Siipalle Lukija!

Mitä kuuluu? Oletko menestynyt viime aikoina pyrkimyksissäsi löytää kirjallisuutta, josta siippasikin pitää? Viimeisin onnistumiseni on Terry Pratchettin lastenkirja Suuri ajomatka, joten en voi kehua saaneeni korkeita pisteitä ainakaan korkeakulttuurista. Onhan se kuitenkin jotakin, ja siipan naureskelua on ihana kuunnella.

Luimme kirjan englanniksi (Truckers, Corgi 1990), joten erisnimissä saattaa olla heittoa. Suuri ajomatka kertoo ontuista, pienistä ihmismäisistä otuksista, joita asuu pieni heimo erään suurehkon tien lähellä. Elämä on vaikeaa, kun jäseniä yhteisössä on vain neljä, ja heistäkin kaksi vanhuksia: vanha Torrit ja mamma Morkie kinaavat sisukkaasti keskenään, nuori Grimma yrittää pyörittää taloutta ja Masklinille on jäänyt metsästäjän ja yleisen elättäjän rooli. Kun olot käyvät liian kurjiksi, he hankkiutuvat läheisellä huoltoasemalla tankkaavan rekan perään, jossa he kulkeutuvat suureen tavarataloon.

Nelikon ihmetys on suuri, kun heille valkenee, että onttuja onkin olemassa enemmän kuin vain he neljä: tavarataloa asuttaa pieni armeijallinen pikkumiehiä ja -naisia, jotka eivät ole koskaan olleet ulkona. Jotkut eivät itse asiassa usko koko ulkomaailman olemassaoloon, vaan uskovat kaiken valtiaan eli tavaratalon perustajan järjestäneen suuressa viisaudessaan kaiken saman katon alle onttuja varten. Muukalaisia on vaikea uskoa ulkoa tulleiksi sikskin, että paikallisen hörhön keksijän laskelmien mukaan ulkona eläville olisi pakostakin muotoutunut kartiomainen pää, jotta sade valuisi mahdollisimman tehokkaasti pois.

Ääni alkaa kuitenkin muuttua kellossa, kun luotettavasti toisiaan sykleissä seuraavissa alennusmyynneissä ilmestyy epätavallisia tekstejä, eikä hyllyjäkään enää täytetä kuten aiemmin. Tavaratalo aiotaan purkaa. Masklinin tehtäväksi jää laatia koko onttuyhteisölle muuttosuunnitelma ja organisoida sen toteutus. Tehtävä on vaikea, sillä Masklin ei pidä itseään johtajatyyppinä ensinkään. Lisäksi eri osastoilla asuvat ontut eivät ole innostuneet yhteistyöajatuksesta. Yhteistyötä on kuitenkin tehtävä, mikäli kuorma-autojen pesästä on tarkoitus siepata ontuille muuttoauto ja ajaa se suosiolliseen paikkaan, jossa ontut voivat elää ja olla.

Tavaratalo-onttujen vakaa usko tavaratalon perustajan kaikkivoipuuteen ja -tietävyyteen parodioi aika suoraviivaisesti uskontoa sen tutummissa muodoissa, mitä sinänsä en miellä perinteiseksi lasten- tai nuortenkirjojen elementiksi. Asennekasvatusta annetaan myös tasa-arvossa, sillä paperiosaston (ja muidenkin) onttujen suureksi ihmetykseksi Grimma-tyttö oppii lukemaan. Paperiosastolla on vakaasti uskottu, että naisen aivot poksahtavat, jos tämä yrittää niinkin vaikeita kuin lukemista. Vastuun otto ja kantaminen ja yhteistyö ovatkin sitten jo kohderyhmän peruskauraa.

Meille nimellisesti aikuisille kirja oli myönteinen lukukokemus. Itse en ollut sen kummemmin "myyty", mutta huolettomuus sekä terävänäköiset sutkaukset jaksoivat kiinnostaa. Siippanen komedian ystävänä oli arvioni mukaan keskimääräistä viehättyneempi. Aion hankkia seuraavan osan kirjastosta muistaessani.

Parhainta onnea ponnisteluihisi. Raportoithan menestyksestäsi!

M.

Alexander McCall Smith: The Right Attitude to Rain

Little, Brown & Co, 2006

The Right Attitude to Rain on kolmas osa The Sunday Philosophy Club -sarjassa, johon olen muinoin tutustunut ensimmäisen osan verran. Nelikymppinen Isabel Dalhousie majailee talossaan Edinburghissa, editoi sovelletun filosofian aikakauslehteä ja yrittää olla puuttumatta toisten asioihin.

Mnjaa. McCall Smithin tässäkin kirjassa oli aiempien mukaista lempeyttä, tarkkailua ja inhimillisiä heikkouksia ymmärtävää otetta, joka tekee oikeastaan kaikista hänen kirjoistaan miellyttävää luettavaa, mutta tästä kirjasta ei noussut mitään itseäni erityisemmin kiinnostavia teemoja. Juoni kiersi pitkälti suurehkon ikäeron problematiikkaa parisuhteessa... Tai ehkä seuraavassa osassa sitten enemmän – tässä jahkailtiin vain "Pitäisikö? Onnistuuko?" -kysymyksiä etukäteen. Toinen pääasiallinen jännitystekijä oli, osuuko päähenkilön arvio toisesta henkilöstä oikeaan. Riittääkö ihmistuntemus?

Vaikka luinkin kirjaa hyvillä mielin, nyt jälkeenpäin fiilikset ovat vähän valjut. Näin taaksepäin katsoen kirja tuntuu vähän välityöltä. Aiemmista kirjoista, mm. Scotland Street 44 -sarjasta, olen saanut lähinnä kahdelaisia kiksejä: 1) "lempeyskiksejä", johon viittasin edellisessä kappaleessa, sekä 2) "Skotlanti-kiksejä". Kumpaakaan ei annosteltu tässä aivan yhtä avokätisesti kuin aiemmin – siis minun mielestäni. :) Scotland Street 44 on erityisen otollinen ykköskikseille, sillä kertojanääni seuraa kutakin rakennuksen asukasta vuorollaan. Kullakin on omat murheensa, ystävänsä ja elinpiirinsä. The Right Attitude to Rain on kääritty hyvin tiukasti Isabelin ympärille, ja huomasin jääväni kaipaamaan vaihtelua. Hänen ongelmansa eivät onnistuneet tulemaan kovin lähelle.

Akateemikkona ja isänmaan ystävänä Isabelilla on kaikki edellytykset tarjoilla Skotlanti-kiksejä, muttamutta... Skotlanti tuntuu kutistuvan lähinnä epävakaaseen säähän ja muutamaan hajanaiseen runositaattiin.

Tuntuu jotenkin siltä, että pitää palata aiempiin kirjoihin ja tarkistaa, olenko keksinyt nämä ykkös- ja kakkoskiksit omasta päästäni. :D Vähän haaleaksi jääneestä lukukokemuksesta huolimatta kirja passasi oivallisesti leppoisaksi iltalukemiseksi. Isabelin mietteliäs luonteenlaatu on miellyttävä ja lempeyskiksien lupaus leijuu rivien välissä.

Oman hyllyn kirjoja lukemalla etenevä vuorikiipeilyhaaste starttaa kirjan myötä.

David Nicholls: Starter for Ten

Juoheva lukuromaani lienee aika osuva määritelmä.

Paljon on ollut puhetta David Nichollsin aiemmasta One Day -kirjasta (suomennettu Eräänä päivänä). Niinpä kun sitten näin Starter for Tenin (nimi viittaa brittiläiseen tietovisaan) työelämätuutorini kirjahyllyssä, kysyin josko sen saisi lainaan. Saihan sen. Jälleen kerran kävi niin, että uusi tulokas kiilasi keskeneräisten kirjojen ohi ja tuli luetuksi ennen aikaisemmin aloitettuja.*

Hodder, 2007

Kirjan päähenkilö on Brian, televisiovisailujen ääressä varttunut nuorukainen, joka pääsee (stipendin turvin?) opiskelemaan kirjallisuutta yliopistoon. Nuori mies on innoissaan aikuistumisesta, jonka ilmiselvästi luulee tapahtuneen jotenkin taianomaisesti yhdessä yössä. Hän on nuori, innokas ja vilpitön:
- "19-vuotias mies" *haahahahaahaha* ^___^
- kun jotain aloittaa, vaikka uuden harrastuksen, on ensimmäisenä murehdittava mitä tehdään sitten, jos käykin niin, että on liian lahjakas ja pärjää liian hyvin

Tarina etenee Brianin minä-kertojan johdolla, ja jokaisen luvun alussa on tietokilpailutyylinen kysymys ja vastaus (joiden älysin liittyvän kyseisen luvun tapahtumiin noin luvun 15 kohdalla, miten noloa!). Nippelitietoa Brianilla on paljon, mutta elämäntaitoa ja ihmistuntemusta vähän.


Kirja on hauska ja sai nauramaan ääneen useamman kerran (erityisesti muistan kohdan, joka meni jotenkin niin että "It was strange and unsettling, like seeing Stalin on a skateboard."), joskin kuitenkin tuntuu, että nuoren Brianin seikkailut nöyryytyksineen saattavat ehkä osua vieläkin tarkemmin juuri brittien nauruhermoon (takakannen kehulainauksissa ensimmäiseksi vakuutetaan kirjan hauskuutta). Lisäksi luokkayhteiskunta-asioihin en osaa tempautua mukaan ehdan britin lailla. ...Jaha, yritän tässä näemmä löytää selitystä sille, miksi kirja ei minusta ollut ylitsevuotavan mahtava ja uskomaton kokemus. :) Juttuja on ollut niin paljon, että taisin odottaa jotain aivan käsittämätöntä.

Maailmani ei järkkynyt, mutta lukisin kuitenkin ehdottomasti Nichollsin muuta tuotantoa. Starter for Ten oli lukukokemuksena viihdyttävä, sympaattinen, hauska, ja moni aikoinaan "19-vuotias aikuinen" voi löytää siitä kaikupohjaa kansallisuudesta riippumatta. Nuoruus on pompöösiä ja hämmentynyttä aikaa, sitä tämä kirja kuvaa oivallisesti. ^_^;

P.S. Joku mainitsi mielenkiintoisena mielipiteenä että Nicholls muistuttaisi Nick Hornbyä. Kuulostaisi kyllä hyvin mahdolliselta. Viimeksi luin viitisen vuotta sitten hänen nuorille suunnatun Slam-kirjansa, mikä ei liene paras mahdollinen vertailukohta... Mikäli muistan oikein, Poika oli toisaalta tyyliltään samalla tavalla sympaattinen, huumorilla maustettu kuvaus. Mielipiteitä otetaan mieluusti vastaan!


* Esimerkiksi ikuisuuden sivupalkissa keikkunut Japanin sydämessä on oivallinen kirja, suosittelen lämpimästi, mutta noin 20 sivun jälkeen tunnen olevani täynnä tietoa ja haluan sulatella. Ikävä kyllä lopputulema on, että lukeminen kestää iäisyyden. Kustantajan näkökulma on myös kiinnostava ja sympaattinen, mutta sitäkään en halua lukea monta lukua kerralla.