Tuija Lehtinen: Kolme miestä netissä

Otava, 2010

Jalkautumiseni chick litin maailmaan käy kankeasti. Muuten: Jos chick litin vastaparia, dick littiä, ruvetaan todella kutsumaan jormaproosaksi (mikä olisi hienoa), pitäisi chick litillekin ehdottomasti löytää jokin yhtä naseva suomenkielinen ilmaus. Pimuproosa? Hmm.

Tuija Lehtisen Kolme miestä netissä ei oikein jaksanut innostaa. Kirjan päähenkilöllä, Saimi Runolinnalla, on kaksi vaivalloista (täysi-ikäistä) siskoa, yksi Helsingin yössä saalistava puumaäiti ja alkutekijöihinsä jäänyt gradu. Saimi on jämähtänyt väliaikaiseksi tarkoitettuun asuntoon ja työhön, kunnes putkiremontti ja sitä myötä edessä häämöttävä evakkoon muutto herättävät hänet tarkastelemaan elämäänsä kriittisesti. Saimi päättää rykäistä gradun kasaan ja palkita itsensä matkalla netissä deittailemansa miesystävän luo. Valikoimaa olisi kolmen miehen verran: kokki-Simon asuu Kanadassa, eläintarhan tiikerimies Colin Australiassa ja kilpa-ajaja Lari Britanniassa. Kaikki hän on tavannut Suomessa ja jatkaa nyt flirttailua Skypen välityksellä. Kirjassa sitten jännätään, kenen luokse Saimi päättää lähteä.

Ongelmani oli, että 150 sivua luettuanikaan en ollut juuri kiinnostunut ratkaisusta. Miehiä ei juuri opi tuntemaan, joten heistä on vaikea välittääkään, ja hekumalliset hetket nettikameran edessä tuntuvat vähän vaivaannuttavilta.

Päähenkilön gradu liittyy nuortenkirjailija Tuija Tiaisen kirjoittamiin Tara-kirjoihin. Aikahan tunnetusti kultaa muistot (tai ehkä nauru irtosi kevyemmin murrosikäisenä), mutta Kolme miestä netissä ei erotu edukseen muistojeni Sara-kirjoihin verratessa. Jotkin sukkeluudet naurattavat, mutta turhan usein tuntuu, ettei sanaleikki oikein toimi eikä slapstick-hoopoilu naurata. Poikkeuksiakin tosin on: Hihitin hyvilläni, kun kärttyisä rullatuolimummeli pani tekotaiteelliselle kirjailijamiehelle jauhot suuhun lukupiirissä rullaamalla kohti ja vaatimalla nimikirjoituksia "riippurintoihinsa".

Erilaisia sivuhenkilöitä kirjassa piisaa, mutta he eivät ole järin mieleenpainuvia tapauksia. Päähenkilön graduaihe liittyy äiti-tytärsuhteisiin. Aikamoisia äiti-tytärsuhteita löytyy kirjasta muutoinkin, mutta itse en kostunut niiden pyörittelystä kummemmin tai havainnut mitään johtopäätöstä. Yleisvaikutelma jäi siis auttamatta haaleaksi. Olin nuoruuteni kultaisina päivinä innokas Lehtisen romaanien lukija. Sarat, Mirkat, Masat ja Laurat sun muut Siskokullat olivat aina tervetullutta ajanvietettä. Ehkä aika aikansa kutakin... Taidan kuitenkin jossain välissä testata vielä Lehtisen aikuistuotantoa siinä toivossa, että jokin muu tarina veisi paremmin mennessään.

M. Thomas Inge: Charles Schulz : Conversations (KK)

Tenavia ikiajat piirtäneen Charles M. Schulzin haastatteluantologia sattui silmääni kirjastossa aivan sattumalta. Minulla on hehkeät muistikuvat alakouluikäisenä lukemastani Jaska Jokusen 35-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistusta pehmeäkantisesta strippikokoelmasta (Ei ikä paina, Jaska Jokunen), jossa on joukossa mausteena Schulzin lyhyitä muisteloita, joten tartuin innokkaasti tilaisuuteen oppia lisää miehestä Tenavien takana.

University Press of Mississippi, 2000

Kirjassa on kymmenisen haastattelua aina 50-luvulta vuoteen 1997. Viimeinen haastattelu onkin varsinainen mammutti, ja vie koko kirjan sivumäärästä leijonanosan. Itselleni jäi antologiasta vähän kaksijakoinen tunnelma.

Periaatteessa eri lehtien haastattelijat nostavat esiin eri osa-alueita Schulzin elämästä ja työstä, sinänsä siis hyvä, mutta toisaalta itsenäisiksi tarkoitetut haastattelut väkisinkin toistavat osin samoja asioita, mihin ehtii toisinaan leipääntyä. Vaikka alkupuolen haastattelut ovat suupalamaisia ja helppolukuisia, missä on oma etunsa, luontevammin samat tiedot olisi varmaan saanut muistelmateoksesta tai elämäkerrasta. Nopeaan tutustumiseen tämä haastatteluantologia kuitenkin kelpaa hyvin.

Kirjan loppupuolisko koostuu kokoelman mielenkiintoisimmasta Gary Grothin maratonhaastattelusta vuodelta 1997. Pitkä sessio on synnyttänyt aitoa keskustelun tuntua ja dynaamisuutta, joka muista, lyhemmistä haastatteluista tuntuu puuttuvan. Haastattelija on kahlannut aiemmat Schulzin sanomiset ja tekemiset läpi etukäteen täikammalla ja esittää hyviä kysymyksiä. Vaikka pidinkin erityisesti viimeisestä haastattelusta, siinä on kuitenkin sama meininki kuin aiemmissakin yhdessä suhteessa: amerikkalaisuutta ja ajankohtaa ei pääse karkuun. Nimiä mainitaan paljon, ja niistä miltei kaikki olivat minulle tuntemattomia. En ole esimerkiksi lukenut yhden yhtäkään Li'l Abner- tai Krazy Kat -strippiä, enkä tunne niiden tai monien muiden sarjojen piirtäjiä.

Schulzista muodostuu ristiriitainen kuva. Hänellä tuntuu olleen kroonisen huono itsetunto, mistä aiheutuu toisinaan ristiriitaisia lausuntoja. Esimerkiksi hän itse kieltäytyy kutsumasta sarjakuvia taiteeksi, mutta vertaa sitten kuitenkin Tenavia Sotaan ja rauhaan. Kirjakaupassa 90-luvulla hän oli kertomansa mukaan kysynyt Tenavat-albumeita, ja hänelle oli sanottu, ettei niitä olemattoman kysynnän vuoksi juurikaan ole. "Onko teillä kysyntää Sodalle ja rauhalle?" oli Schulz siihen tiedustanut.

Olennaista tuntui olevan, ettei pannut itseään likoon väittämällä itseään taiteen tekijäksi, sillä silloin olisi saanut osakseen pilkkaa – näin Schulz sanoo eräässä alkupuolen haastattelussa melko suoraan. Kuten hän itse elämäkerturinsa ohella toteaa, hän saattoi eläkeikäisenäkin muistaa lapsuusaikaisen epäoikeudenmukaisen tapahtuman tai muun ikävän sattumuksen yhtä elävästi ja kipeästi kuin jos se olisi vasta tapahtunut. Jos osaa kuvitella, millaista on elää sellaisen muistilla ja herkkyydellä varustettuna, monet hieman ristiriitaiset Sota ja rauha -tyyliset omituisuudet saavat selityksensä.

Kirjassa on muutamia hauskoja anekdootteja, haastattelut ovat helppolukuisia, ja Schulzin uran ja elämän eri vaiheet saavat melko monipuolisesti tilaa antologiassa. (Kävi muun muassa ilmi, että animaatioita tehtäessä oli helppo löytää sopivia ääninäyttelijöitä Epuksi, mutta Jaska Jokusia taas oli liikkeellä todella vähän.) Asiasta todella kiinnostuneiden kannattanee kuitenkin suunnata mielenkiintonsa vähemmän toiston ja analyyttisemmän asenteen toivossa jonkinlaiseen muistelma- tai elämänkertateokseen.

Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteessa sijoitan kirjan kategoriaan XIX) Elämäkerrat ja muistelmat.

Julia Vuori: Sika ja oikukas sieni

Julia Vuori, sinä Omituisten otusten kerhon puheenjohtaja (omaa spekulaatiotani). Kirjastossa en kuollaksenikaan muistanut, olenko äitini patistuksesta aiemmin jo lukenut tämän aikuisille suunnatuista Sika-kirjoista uusimman, joten otin sen mukaan joka tapauksessa. Tyyli on aiemmista kirjoista tuttu: valloittava yhdistelmä hykerryttävän outoa ja elämänmyönteistä. Oletko tutustunut? Jos et, tutustu ihmeessä! Sika on elämys. (Ja lisäksi uusin Suomi-hitti Japanissa.)

Otava, 2006 (HS:n Nyt-liitteessä vuosina 2004–2006)

Päähenkilö Sika seikkailee sarjakuvamaisissa sivunkokoisissa episodeissa ystäviensä Mäyrän, Sienen, Lehmän, Pingviinin ja Surun kanssa. He pitävät Itiö-seuran kokoontumisia, kahvittelevat, keskustelevat fiksuja ja puuhaavat muuta elämässä olennaista. Joutopäiväänsä Sika saattaa viettää järjestämällä kaikki asuntonsa esineet huoneisiin aakkosjärjestyksen mukaan: ensimmäiseen, A-I-huoneeseen, tulevat siis luonnollisesti esimerkiksi amme, cd-soitin ja iskuporakone, kun taas S-Ö-huoneeseen päätyvät muun muassa sohva, sähköhella ja yöpöytä. Pingviini taas lähettää hedelmävaakansa kielikurssille Britteihin, sillä vaaka puhuu vain tanskaa, jota Pingviini ei ymmärrä lainkaan. Vaa'an paluun kunniaksi ystävykset järjestävät lentokentällä Shakespeare-esityksen.

Sivut ovat yhtä värikkäät kuin juonenkäänteetkin. Hehkuvat punaiset, vihreät, keltaiset ja siniset pitävät loitolla pahan maailman (mikäli Sienen kriisiä ja vajoamista kovien rasvojen ja roskaviihteen maailmaan ei lasketa).

Vuoren huumorintajussa on mielestäni samaa arkilähtöistä hihittelyä kuin Sinikka Nopolankin kirjoituksissa (edelleen kiksit ja pointsit letkusuulakeaiheisesta novellista!), mutta Sian seikkailut ovat ehkä vielä absurdimpia. Omituiset tapahtumat jo sinänsä huvittavat, mutta ainakin itselleni kaikkein tärkeintä Sian seikkailuissa on se, miten arki näyttäytyy niissä loputtomien mahdollisuuksien näyttämönä. Hauskanpitoon ei tarvita erityistä aihetta tai budjettia. Ei tarvita kuin ystäviä, joiden kanssa viettää eri värien teemapäiviä, käydä piknikillä ja katsella toipilaspäivänä peilin kautta taivasta.

Käytännöllinen siippanen suhtautui myös peruspositiivisesti lukukokemukseen, vaikka kaikkein mielikuvituksekkaimmat käänteet jättivät toisinaan kylmäksi.

Seitsemän sarjakuvaa -haaste on näin muodoin korkattu!

Välihöpinä

Iltaa, hyvä internetkansa.

Koen tarpeelliseksi kommunikoida seuraavaa:
1) Harjoitteluni eräässä kustantamossa on varmistunut. Muutan harjoittelun ajaksi uudelle paikkakunnalle suhteellisen kauas kotikunnaista. Olen 85 % innoissani, 15 % kauhuissani. Koko kesä ei harjoittelussa kuitenkaan vierähdä, vaan päädyn ennen syksyä takaisin osa-aikaiseen hommaani kirjakaupan kassalle. Harjoittelusta tekee varmaan mieli jutella täälläkin kauheasti, mutta vielä en uskalla luvata/uhata mitään. En halua paljastaa kustantamon nimeä, projekteistakin täytyy pysyä hissukseen... Toivon kuitenkin, että jotain yleisiä jupinoita pystyn edes suhteellisilla mielekkyyskertoimilla täällä blogissakin toisinaan tarjoilemaan. Odotukseni ovat suhteellisen matalalla: luulen kyllä työpaikan olevan mielenkiintoinen, ja kaikki kaksi kontaktianikin ovat olleet todella ystävällisiä, mutta omasta sopivuudestani ja taidoistani olen hyvin epävarma. Odotetaan ja katsotaan. :) Olen joka tapauksessa ihka onnellinen tästä mahdollisuudesta kurkistaa lukuharrastuksen kulisseihin.

2) Nökötin tänään taas kirjakaupassa. Muuan vanha rouva toivotti iloiselle myyjälle erityisen hyvää kevättä ja muisteli aikojaan ensin kukkakauppa-apulaisena ja sitten kukkakaupan omistajana. Olisin kuunnellut lisääkin, mutta tuli muita asiakkaita. Rouvalle oli teroitettu, että kukkalähetystä viedessä hänen on muistettava "pokata" ja mentävä ehdottomasti hienoihin taloihin keittiön ovesta. Rouvaa oli kuitenkin kiinnostanut, millaista äveriäiden taloissa on, ja hän oli nimenomaisesta käskystä huolimatta kolkuttanut kukkapaketteineen etuovelle. Hieno miespalvelija oli kuulemma raottanut ovea juuri sen verran, että kukkalähetys oli mahtunut ovesta sisään. Lähettityttö (nykyinen rouva) oli yrittänyt kurkistella sisään, muttei ollut nähnyt fiinistä eteisestä vilaustakaan. :)

Vanhoja ihmisiä pitäisi voida vuokrata kahviloista pöytäseuraksi.

Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija (KK)

Satuin hakemaan Lauri Järvilehdon kirjaa kirjastosta päivänä, jona koko talon asiakaspäätteet olivat mustina. Koska en ollut tarkistanut kirjan hyllypaikkaa etukäteen, jouduin korvat punaisina tiedustelemaan palvelutiskiltä, missä mahtaisi olla kirja, jolla on jokseenkin nöyryyttävä nimi: "Tee itsestäsi mestariajattelija". Noloillessani siinä mestariajattelijaksi pyrkivän roolissani aloin vakavasti harkita koko kirjan jättämistä omiin oloihinsa.

Tammi, 2012

Hyvä, etten kuitenkaan jättänyt. Vaikka sivuilla toisinaan fiilistellään yrttiteemukeilla ja nimi tosiaan on sitä sorttia, ettei lukemistoaan ulkopuolisille mielellään esittele, sisältö on innostavaa, vetävää ja vakuuttavaa... eikä oma hörhötutkani ainakaan inahtanut kertaakaan, kiitos mm. maanläheisen perusotteen ja lukuisten lähdeviitteiden.

Mestariajattelija ei siis ole käsikirja Mensa-jäsenyyttä haikaileville, vaan kyseessä on johdatus arkipäivän ajatteluun. Mitä ajatukset oikeastaan ovat? Miten voin vaikuttaa ajattelutapoihini? Miten voisin opetella luovemmaksi? Miten suitsia stressiä työpaikalla ja saada enemmän aikaiseksi? Miten lähteä tavoittelemaan onnellisuutta? Järvilehto tarjoilee omia vastauksiaan tämänkaltaisiin, sangen maanläheisiin kysymyksiin. Kirjassa on tekstin seassa yksinkertaisia harjoituksia, joilla erilaisia ajattelun työkaluja voi opetella käyttämään. Harjoitukset tuntuvat tarkoituksenmukaisilta ja inspiroivilta. Niissä myös kirkastuu yksi koko kirjan perusajatuksista: ajatteluaan voi harjoittaa ja muokata.

Tee itsestäsi mestariajattelija osoittautui oikeastaan varsinaiseksi hyvän mielen kirjaksi. Järvilehdon innostava asenne ja realistinen näkökulma toimivat yhdessä hyvin. Yhtäkkiä tekee mieli opetella uutta, alkaa koota Kaikenlaisten kivojen ajatusten leikekirjaa ja tarttua rohkeasti projekteihin, jotka ovat ennen vaikuttaneet liian suurellisilta. :

Järvilehto kirjoittaa selkeästi ja sujuvasti. Parasta on, että toisin kuin eräässä toisessa aloittelemassani kirjassa, kielellinen hurvittelu ei vähennä tekstin ymmärrettävyyttä. "Pahimmillaan huolihyöky kasvaa tsunamiksi, joka pyyhkäisee silmänräpäyksessä murheellisten laulujen maahan" oli eräs virkkeistä, joka ainakin asiayhteydessään oli helposti ymmärrettävissä, mutta silti pistämättömästi muotoiltu. Tekstin huumori ja hilpeys eivät varasta show'ta varsinaiselta asiasisällöltä, vaan lennokkuus luo ennemmin mielikuvan motivoituneesta, asiastaan innostuneesta kirjoittajasta.

Erityiskiitosta kirja saa vielä kompaktista mutta monipuolisesta bibliografiasta. Löysin monta erittäin kiinnostavalta vaikuttavaa kirjaa, joihin tutustun varmasti myöhemmin. Tässä on kirja, jota voin suositella kokolailla varauksetta... no, melkeinpä kaikille. :)

Kirjalla kuittaan suoritetuksi kategorian II) Psykologia omasta Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteestani.

Alex Capus: Léon ja Louise

Atena, 2012

Léonista ja Louisesta on vähän vaikea kirjoittaa. He tapaavat ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Ranskassa nuorina, joutuvat eroon, aikaa kuluu, ja lukija tuumailee, saavatko he toisensa lopuksi. Minulle muodostui jotenkin ongelmaksi se, että minusta kiinnostavinta eivät olleet juuri Léon ja Louise pariskuntana (ja koska he muodostavat kirjan nimen, koen tämän ongelman kovin pakottavaksi), vaan ajankuva ja Léonin perhe. Niin. Léon ja Louise joutuvat toisistaan eroon, ja kumpikin luulee toisen kuolleen. Kahden maailmansodan välisenä aikana Léon ehtii avioitua ja saada lapsiakin, ennen kuin kohtalo sattumalta ohjaa Louisen jälleen hänen elämäänsä.

Koska Léon on sympaattinen tyyppi, hän ei tietenkään voi lempata vaimoaan Louisen takia. Pidin Louisesta erikseen ja Léonista erikseen, mutta pariskuntana heillä ei omassa ajukopassani ollut erityistä hohtoa. En jotenkin kerta kaikkiaan osannut pidätellä henkeäni parin kohtalon selvitessä. 1900-luvun alkupuoliskon Ranska ja (etenkin vallattu) Pariisi on kiinnostava ympäristö. Louisessa ja Léonissa on molemmissa persoonaa ja tenhoa. Kerronta on sujuvaa ja – kyllä, minullekin – tulee mieleen ranskalainen kirjallisuus, vaikka romaani on alun alkujaan kirjoitettu saksaksi. Kirjassa on tunnelmaa, ja siitä puuttuu melodramaattisuus, vaikka kolmiodraaman ainekset ovat kasassa ja kaksikin maailmansotaa kattava aikajänne tarjoaisi kauhistelu- ja mässäilymahdollisuuksia pilvin pimein.

Viihdyin siis ehdottomasti romaanin äärellä. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että koska en erityisesti innostunut Léonista ja Louisesta pariskuntana, minulta meni jotain ohi. Vuosikymmenen lukukokemuksesta ei voi puhua, mutta miellyttävästä ja tunnelmallisesta lukukokemuksesta voi.

Kirjallinen koekeittiö: Ääneen lukemisesta

Luen siipalle ääneen.

Into ehkä tyssäisi, jos jostain plopsahtaisi mukuloita, joille pitäisi/saisi lukea joka ikinen ilta. Toistaiseksi luen kuitenkin siipalle. Otan aiheen esiin näin ystävänpäivän hengessä.

Aikaisempiin postauksiini tutustuneet tietävätkin, että siippaseni ei ole lukumiehiä. Ääneen luettuja tarinoita hän (yllättäen?) kuitenkin kuuntelee mielellään. Aloitin muistaakseni Harry Potterista (luimme kaksi sarjan viimeistä osaa) ja siirryimme siitä nuoruusaikaiseen suosikkiini, Suvi Kinoksen ja hänen seitsemän enonsa tarinaan. Olemme lukeneet yhdessä sittemmin muun muassa Hietamiehen Yösyötön, Jonas Jonassonin tarinan ikkunasta karanneesta satavuotiaasta, Fedja-sedän, kissan ja koiran, Lipastin Rajanaapurin ja Japaniin sijoittuvan muistelmateoksen.

Yleensä minä luen, joskus nakitan siipan. Useimmiten se, joka kirjan aloittaa, lukee sen myös loppuun asti. Lukija vaihtuu ani harvoin kesken kaiken.

Joskus lukutuokio on lyhyt, muutama Mielensäpahoittajan luku. Toisinaan taas lukusessio venyy tuntiin ja ylikin, kuten joskus esimerkiksi Harry Pottereiden kanssa.

Luemme silloin, kun siltä tuntuu. Iltasaduksi. Aamusaduksi. Käsitöiden ratoksi. Tietokonepuhteiden ratoksi. Ruoanlaittajan iloksi ja seuraksi.

Parasta on saada jakaa muutoin "yksinäinen" harrastus siipan kanssa. Jännittää samoja kohtia, nauraa samoja vitsejä, pohtia uusia näkökulmia ja tulkintoja. Huonoja puolia ei juuri ole. :) Toisinaan se, että yksin lukiessa sivut kääntyvät nopeammin, ja joskus tekisi mieli jatkaa tarinaa, vaikka toinen ei ole paikalla.

"Harrastaako" joku siellä ruudun toisella puolella vastaavaa tandemlukemista? Kuulisin mielelläni kokemuksistanne! Teille muille taas suosittelen yhdessä lukemista lämpimästi. Yksi tuttavani ei pitänyt tätä oikeana lukemisena, mutta minusta se on lukemista siinä missä äänikirjan kuuntelukin on. Jaettu tarina on kaksinkertainen tarina. ;)