Alex Capus: Léon ja Louise

Atena, 2012

Léonista ja Louisesta on vähän vaikea kirjoittaa. He tapaavat ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Ranskassa nuorina, joutuvat eroon, aikaa kuluu, ja lukija tuumailee, saavatko he toisensa lopuksi. Minulle muodostui jotenkin ongelmaksi se, että minusta kiinnostavinta eivät olleet juuri Léon ja Louise pariskuntana (ja koska he muodostavat kirjan nimen, koen tämän ongelman kovin pakottavaksi), vaan ajankuva ja Léonin perhe. Niin. Léon ja Louise joutuvat toisistaan eroon, ja kumpikin luulee toisen kuolleen. Kahden maailmansodan välisenä aikana Léon ehtii avioitua ja saada lapsiakin, ennen kuin kohtalo sattumalta ohjaa Louisen jälleen hänen elämäänsä.

Koska Léon on sympaattinen tyyppi, hän ei tietenkään voi lempata vaimoaan Louisen takia. Pidin Louisesta erikseen ja Léonista erikseen, mutta pariskuntana heillä ei omassa ajukopassani ollut erityistä hohtoa. En jotenkin kerta kaikkiaan osannut pidätellä henkeäni parin kohtalon selvitessä. 1900-luvun alkupuoliskon Ranska ja (etenkin vallattu) Pariisi on kiinnostava ympäristö. Louisessa ja Léonissa on molemmissa persoonaa ja tenhoa. Kerronta on sujuvaa ja – kyllä, minullekin – tulee mieleen ranskalainen kirjallisuus, vaikka romaani on alun alkujaan kirjoitettu saksaksi. Kirjassa on tunnelmaa, ja siitä puuttuu melodramaattisuus, vaikka kolmiodraaman ainekset ovat kasassa ja kaksikin maailmansotaa kattava aikajänne tarjoaisi kauhistelu- ja mässäilymahdollisuuksia pilvin pimein.

Viihdyin siis ehdottomasti romaanin äärellä. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että koska en erityisesti innostunut Léonista ja Louisesta pariskuntana, minulta meni jotain ohi. Vuosikymmenen lukukokemuksesta ei voi puhua, mutta miellyttävästä ja tunnelmallisesta lukukokemuksesta voi.